Vaikuttava flamencoelämys ja näyttely, jossa aiheena itselle omistettu aika

 

Kuva: Ume, Marbella 23.09.2023

Täällä matkalaiset ovat nauttineet auringon ja meren lisäksi kulttuurista.

Marbellassa nähty flamencoesitys oli niin vaikuttava, että viiden ensimmäisen minuutin sisällä kyynelet valuivat silmistäni solkenaan.
Asami Ikeda oli hurja, tyylikäs ja vahva, kitaristi ja laulaja vakuuttavia. En ymmärtänyt laulujen sisällöstä kuin sanan sieltä täältä, mutta se ei haitannut.
Musiikki ja tanssi iskevät suoraan tunteisiin ja saavat kokemaan jotain, mitä on vaikea selittää... unohdettua, toivottua tai menetettyä. Jokainen katsoja ja kuulija kokee esityksen omalla tavallaan.
Tämä esitys oli niin toisenlainen kuin monet ryhmäflamencoesitykset turisteille, joissa tärkeänä elementtinä on seksi ja yleisölle flirttailu. Asami Ikeda on siro ja pienimuotoinen, mutta hänellä on silti juuri sopiva vartalo tähän tanssiin ja erittäin kauniit kädet. Hän keskittyy tanssiessan tarinaan ja improvisoi.
 

Jaime Fresnada, joka on esiintynyt yhdessä Asami Ikedan kanssa ja oli nytkin mainoskuvassa, ei ollutkaan mukana tänä iltana. Olisin niin halunnut nähdä hänet myös. Hän on erittäin voimakas ja nopea tanssija ja ilmentää tanssissaan myös iloa hyvin vahvasti. 
Näimme tämän parin esiintymisen ensimmäisen kerran seitsemän vuotta sitten, kahdesti saman loman aikana ja ihastuimme. Seuraavana kesänä menimme taas katsomaan heitä. Silloin Asami Ikeda oli raskaana, tanssi silti yhtä hurjaa kuin ennenkin. 
Nyt hän oli kauniimpi kuin koskaan. 

 
Mitä oma aika ihmiselle merkitsee?  Onko se välttämättömyys vai kirous? Koronaeristyksen aika sai monet ajattelemaan uudelleen aikaansa, mihin sen käyttää ja kenen kanssa.
 
Malagan Centre Pompidoussa on näyttely, jossa pohditaan itselle omistettua aikaa monipuolisesti kuuteen eri osastoon jaettuna: vapaa-aika, loman aika, itsetutkistelun aika, väliajat (uni, siirtymät), sisäinen aika ja vastakkaisuuksien aika, jolloin tapahtuu muutoksia ajattelussa suhteessa itseen ja ympäristöön. 

 

Jean Cocteau, Sommeil Hollywoodien, 1953

Lapsuutta on usein idealisoitu huolettomaksi leikin ajaksi, mutta kyllä lapsuudessakin aikaa rajoitetaan. Nykylapsella on erikseen päiväkoti, koulu sekä kehittävien harrastusten ja vapaan leikin aika, ja entisajan lapsethan olivat hyvin pienestä töissä, samoin oman aikamme köyhien maiden lapset.  
Vapaa-aika on aikaa, jonka yhteiskunta sallii meille omaksi ajaksi, vastapainoksi tuottavalle ajalle, mutta kuinka paljon siitäkään todella on aivan omaa aikaa, jota toiset ihmiset tai trendit eivät määräisi?

Pool Designed by Alain Capeillères.
Le Brusc. Provence. France 1976

Työpaikkojen kustantamat loma-ajat teollistuneissa maissa ovat johtaneet tasa-arvon lisääntymiseen. Joutilaisuus, josta vain yläluokka oli ennen saanut nauttia, tuli mahdolliseksi yhä useammalle muutaman viikon ajaksi vuodessa. Kun eliitti aiemmin muutti kesäksi toiselle kartanolleen tai hienostokylpylöihin, ei vielä voinut puhua turismista. Turismista tuli vasta maksettujen lomien myötä yleistä ja oma elinkeinonsa sekä myyntituote.
Loma-ajan osastolla oli joitain ironisia, kriittisiä  kuvia, jotka saivat minut kriittiseksi. Eikö juuri turismi ole poistanut ennakkoluuloja ihmisten välillä enemmän kuin mitkään oppikirjat? Luen parhaillaan 1920-luvulla kirjoitettua romaania (Lao She, Mr Ma and Son), jossa ennakkoluulot kiinalaisia kohtaan Englannissa ovat aivan naurettavia. Vasta henkilökohtainen kohtaaminen saa uskomaan, että kiinalainen ei ole ensisijaisesti raaka murhaaja. 
No, tänä päivänä matkustaminen on suurimpia syntejä mitä ihminen voi tehdä. Siinä on asia, joka vaatii tarkastelua ja toimenpiteitä. Pelkällä paheksunnalla ongelma ei ratkea. 

Duane Hanson, Tourists, 1970

Näyttelyn Introspektio-osastolla on kuvia ja tekstiä vanhuudesta, joka paitsi nähdään itsetutkistelun ja muistelun kautena myös tuottamattomana aikana, minkä vuoksi vanhoista ihmisistä on alettu puhua epäkunnioittavasti taakkana. 

Jokainen ihminen tarvitsee aikaa elpyä ja virkistyä, nuori sekä vanha.
Itse koen vanhana olemisen oikeutettuna lomana pitkästä työrupeamasta ja vapautena vihdoin päättää itse suuresta osasta omaa aikaani. Näin ei ole kaikkialla eikä ole ollut meilläkään kovin pitkään kaikilla.
Kiitän hyvinvointiyhteiskuntaa.  

Mietin työttömyyttä ja sen tuomaa stressiä ajankäytöstä ihmiselle. Joku on kysynyt, voiko eläkeläinen olla lomalla. Tottakai voi, loma on aina irtiottoa tavanomaisesta. Samalla tavalla myös työtön voi olla lomalla, mutta toisin kuin eläkeläisellä hänellä on huoli ja keskeneräisyys seuralaisenaan.
Työttömyys on yksi aikamme suuria ongelmia ja stressitekijöitä. Sitä ei tässä näyttelyssä käsitelty, ellei sitten jotenkin viimeisessä osastossa, jossa aiheena oli hämmennys sisäisen elämän ja todellisuuden välillä.
Näyttely oli niin laaja ja antoi niin paljon ajateltavaa, että tekee mieli mennä katsomaan se vielä uudelleen. Tässä kirjoittaessa herää kysymyksiä, joita en ajatellut näyttelyssä kulkiessani.

Olen iloinen siitä, että lukeminen ja käsityö olivat näyttelyssä paljon esillä ihmistä elvyttävänä oman ajan elementtinä. 

Billie Zangewa, In My Solitude, 2018

Pierre Alechinsky, Désarmé de patience, 1999

Viimeisen kuvani teoksen materiaali on keramiikka ja se näyttää pehmeältä kankaalta. Olen kuvaajana päässyt mukaan peilin kautta, ja seuralainen Unto häämöttää hänkin taustalla. 

Huomenna lähdemme katsomaan Fuengirolaan jo valmiita ja parhaillaan tekeillä olevia upeita isojen seinien kokoisia muraaleja. 

Niistä ja muusta myöhemmin. 

Lopuksi haluan kysyä, mitä oma aika merkitsee sinulle, lukijani. Onko sinulla siitä puute, sitä liikaa vai sopivasti?

Huolella valitut matkakirjat ja ensimmäiset reissukuulumiset, por favor!

 

Hola! Täällä sitä ollaan taas, vanhassa tutussa, pettämättömässä lomailupaikassa Espanjan Aurinkorannikolla. Oltu tiistaista asti, mutta vasta nyt ehdin kirjoittaa täältä. On asetuttu airbnb-asuntoon, johon olemme  tyytyväisiä - kiitos Bruno ja Fabienne! On uitu, kävelty, petytty siihen, ettei Paloma-puistossa ole enää eläimiä, kuten ennen (kana- ja pupuperheitä, oravia, eksoottisia lintuja...), käyty maailman ihanimmassa, valkoisimmassa ja viehättävimmässä vuorenrinnekaupungissa Mijasissa (no, en ole nähnyt kyllä niitä kaikkia) ja luettu paljon. 

Aloituskuvassa on kirjat, jotka pakkasin mukaan neljän viikon matkalle. Kerron miksi nämä.

Olen lukenut isralilaisen historiantutkijan Yuval Noah Haririn aiemman teoksen Sapiens: Ihmisen lyhyt historia ja myös tämä kirja, 21 oppituntia maailman tilasta, kiinnostaa minua, ja sopii pehmeäkantisena hyvin matkakirjaksi. Näiden kirjojen välissä Hararilta on ilmestynyt Homo Deus: Huomisen lyhyt historia. 

Lao She, Mr Ma and Son on julkaistu Kiinassa jo 1929. Nyt en muista, miksi kiinnostuin tästä. Muistan vain, että tilailin Adlibriksestä pehmeäkantisia kirjoja juuri tulevia matkoja varten ja tämä on yksi niistä. Kirjassa on kiinalaisen maahanmuuttajan kokemuksia Englannissa ja satiiria brittien tapoja kohtaan. 

Jane Gardamin The Sidmouth Letters on novellikirja. Olen lukenut jo osan novelleista rannalla. Kauniita tarinoita, joissa kaikissa tähän mennessä lukemissani jotenkin haikea loppu. 
Tämän kirjan huomasin blogissa Prosperon kirjahylly (klik), kiitos Hannu! Kiinnostuin oitis, koska olemme menossa ensi kesänä (toivon mukaan, budjettikysymys) Sidmouthiin, englantilaiseen rantakaupunkiin, joka mainitaan kirjan nimessä ja on kirjan viimeisen novellin nimi. 

Orhan Pamukin romaanin Punatukkainen nainen luin jo. Se on tuttua Pamukia. Pidän siitä, miten muuttuva Turkki näkyy kirjan kuvauksessa henkilötarinan rinnalla, sama kuin  kirjassa A Strangeness in My Mind, josta olen kirjoittanut blogikirjoituksen aiemmin (klik). Tämä on tiiviimpi.
Muistan lukeneeni Pamukilta myös kirjan Viattomuuden museo, joka on traaginen kertomus rakkaudesta. 

   

Tuomo  Heikkisen kirjan Sillanrakentaja olin aikonut ottaa mukaan, mutta se on kovakantisena niin painava, että sai jäädä odottamaan myöhempää lukua. Kaksi syytä, miksi kirja kiinnostaa: Tuomo on Kuhmon poikia, kainuulainen kulttuurivaikuttaja ja kirja on esikoinen - esikoiskirjat viehättävät minua.   

Pakattuani huomasin, että lentokonekirja puuttuu. Vielä oli muutamia joista valita. Valitsin Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen yhdessä kirjoittaman Sinä riität. Kirja sisältää purevia esseitä erilaisista ilmiöistä, kuten oman aikamme narsismi ja kaiken psykologisointi, josta kirjan ironinen nimi "Sinä riität", influenssereista, naisista ja miehistä, kirkon maallistumisesta, median kulta-ajasta jne. Luin kirjan jo kentällä lentoa odottaessa ja koneessa, mutta luen ehkä uudelleen ainakin joiltain osin, koska nukahtelin matkan aikana. Lentokoneen ilma ja hurina vaivuttavat väkisinkin torkuksiin, vaikka nämä tekstit olivat kyllä kaikkea muuta kuin tylsiä.   

Lukemiset loppuvat varmaan ennen matkan loppua - ja paluulennolle on oltava kirja, täytyy hankkia lisää, kun käydään isommissa kaupungeissa. 

Lähipäivinä on suunnitelmissa käydä Malagassa, ja Sevillaan meillä on oikein yöpyminen, lomanen loman sisällä.
Olen myös varannut liput Marbellaan flamencoesitykseen. Upeitten tanssijoiden Jaime Fresnada ja Asami Ikeda esitys Flamenco Tradicional, jonka olemme nähneet jo kahdesti aiemmilla lomilla täällä. Se on aina erilainen, koska tanssijat improvisoivat toisin kuin turistiflamencossa. He eivät myöskään hymyile, vaan keskittyvät ja näyttävät vahvoilta, ankarilta ja tuskaisilta, jopa pelottavilta. Voi miten odotan tätä esitystä. 

Tulossa mercadonasta, kaupasta,
kohta lähdössä rannalle

Matkakirjeitä Espanjan aurinkorannikolta 2: taidetta, fanittamista ja muuta

¡Hola amigos! Tällä kertaa tarinaa positiivisista elämyksistä. 

Yksi ihana elämys on meri, joka on ollut niin lämmin, että jopa minä olen pystynyt uimaan päivittäin. 

Miksi jokin taide iskee ja jokin muu ei? 

Me olemme molemmat matkalaiset, mieheni ja minä, ihastuneita flamencotanssija Jaime Fresnadaan. Kävimme viime syksynä katsomassa  hänen ja Asami Ikedan esityksiä kahdesti, ja nyt olimme onnellisia kun huomasimme, että sama klubi on edelleen toiminnassa Benalmádenassa. Kävimme siellä heti lomamme alussa. Menemme varmaan vielä loman päätteeksi yhteen esitykseen. 
Jaime Fresnada on opiskellut tanssia Sevillassa ja saanut vahvaa polkemista sisältävästä tyylistään lempinimen El Estampio (tömistelijä). Hän on ollut kuulun mustalaistanssijan opissa, opettanut itse ja esiintynyt jo pitkään niin kotimaassa kuin ulkomailla.
Jokainen näkemämme klubiesitys on ollut erilainen, improvisoitu ja hyvin, hyvin tunteellinen. Fresnadan ja Ikedan lisäksi esityksissä on kitaristi. 

Kuva googlesta

Tämä kuva on Unton ottama. Iltakymmeneltä ulkona otetussa kuvassa oli niin outo sävy ja täällä läppäreissämme heikot kuvankäsittelyohjelmat, että hän päätyi muuttamaan sen mustavalkoiseksi. 
Mikään kuva ei tuo esiin Fresnadan harvinaista säteilyä. Silmät tuikkivat iloa ja hymy lävähtää kasvoille kuin aurinko. Esityksessä ilme muuttuu keskittyneeksi ja usein kärsiväksi. 

Asami Ikeda on suorittanut flamenco-opintonsa synnyinmaassaan Japanissa ja lähtenyt jatko-opintoihin Lontooseen ja sieltä Sevillaan, jossa hän päätyi Fresnadan oppilaaksi. Tästä nukkemaisesta naisesta on vaikea kuvitella sitä voimaa ja jopa rumuutta, mitä hän tanssissaan ilmentää rajuin liikkein ja vääristynein ilmein. 

Ketä taiteilijoita olen fanittanut? Monia. Kirjallisuudesta esim. John Maxwell Coetzeetä ja Toni Morrisonia, musiikista Jorma Hynnistä, tanssista Jorma Uotista. Mikä heissä vetoaa minuun, en tiedä. 

Onko sinulla lukijani fanittamisen kohteita? Onko joku taiteilija aivan yli muiden? Fanittaminen vaatii kiinnostuksen myös taiteilijaan itseensä, ei vain hänen taiteeseensa. Idoli voi olla myös kuollut. Jos ihailee jotain edesmennyttä taiteilijaa, voi käydä hänen haudallaan ja istua tunnelmoimassa kahviloissa, joissa hän on istunut. 


Yhtenä päivänä kävimme Malagan modernin taiteen museossa (CAC, Centro de arte contemporáneo). 
   
Siellä pysähdyin alle kuvaamieni töiden kohdalle. Miksi niiden? 

Adriana Torres,  Conciencia desvelada, 2012

Nämä maalaukset on tehty tyynyliinoihin. Siellä se sydän on, corazon. 
Sydän on pumppumme, jolla on tietty ikä. Joskus sen teho loppuu, ellei mikään muu ole ehtinyt tappaa ihmistä sitä ennen. Sydänsuru, sydämen särkyminen, sydän lyö ilosta, sydänkäpynen. 

Danielle van Zadelhoff,
kokoelmasta Growing up, 2015

Miten kuvaaja on saanut valokuvaan juuri tuon iän, tuon kysymyksen kasvoilla?

Francisco Leiro, Exposed, 2011

Puusta esiin veistetty kolmikasvoinen mies, normaalikokoa hieman isompana. Miten monet kasvot meillä onkaan! 

Carmen Calvo, Au revoir les enfants, 2003

Laumakasvatus? Siihen olen itsekin osallistunut. Kuvassa on jotain kauhistuttavaa, yhtenäiset puvut, mutta erottelevat värit. Olen nähnyt kuvan Pablo Picassosta juuri tuollaisessa kouluasussa. Hän voisi olla tuo oranssipäinen vasemmalla, one of a kind.  
Nämä koulupojat eivät varmaankaan ole onnellisia. 
Ihminen on sosiaalinen eläin, ja kasvatus on ehtymätön keskustelunaihe. 
Miten liikuttavat jalat noilla pienillä pojilla. 

Flamencokenkiä markkinoilla, pienimmät parivuotiaan kokoa. 
Alla meidän matkaajien menokengät, kokoa 41 ja 45. Eikö olekin mahtavat nuo minun kultatossut?

Matkakirjeitä Benalmádenasta 5: coplaa ja flamencoa

Olimme yhtenä iltana Tus Coplas -yhtyeen konsertissa Benalmádenan kulttuuritalolla. Oli vaikuttava elämys, vaikka emme sanoja ymmärtäneetkään. 

Copla on arabi- ja juutalaistaustaista, tietyn runomitan mukaan tehtyä perinteistä runoa ja musiikkia. Aiheet käsittelevät usein rakkautta ja mustasukkaisuutta. Lorcallakin on joitain coplamittaisia runoja.
Kuvan señorat lauloivat eläytyen, kuten kuvista näkyy. Lausujasta ei tullut otetuksi kuvaa. Hän kertoi tarinaa, sai yleisön ulvomaan naurusta, joku kommentoikin, ja kiihdytti lopuksi dariofomaiseen intoon.  

Rocio Alba

Tässä näyte Rocio Alban taidoista (klikkaa). 

Olimme ehkä konsertin ainoat turistit espanjalaisten joukossa. Porukka oli vanhempaa väkeä. Kyllä sen huomaa, että Eurooppa eläköityy. Esitystä odotellessa oli ihan samanlaista kuin meillä ovien aukeamista odotellessa paitsi, että meillä ei riennetä antamaan tuttaville poskisuudelmia.

Juhlasali oli mukavan nuhjuinen ja vanhanaikainen. Ei mitään vaatenaulakkoja tai kahviloita. Päällysvaatteita ei täällä paljon tarvita, ja ohuen takinhan voi pitää sylissä.

Mariló Ruiz

Kävimme samassa paikassa myös Cine Clubissa, elokuvakerhossa, jossa näytetään leffat alkukielisinä espanjalaisin tekstein. Toisilla oli kerhokortit, meidät päästettiin sisään 3 eurolla. Näimme kanadalaissaksalaisen Remember, joka piti katsojan jännityksessä sananmukaisesti loppuun asti. Vanhainkodissa asuva, keskitysleiriltä selvinnyt, muistisairas Zev lähtee kaverinsa yllyttämänä surmaamaan koko perheensä tappanutta natsipakolaista. Tämä on siis alkutilanne, joka ei kerro paljon.
Kerhon leffat olivat paljolti samantyyppisiä vuoden parin vanhoja elokuvia, mitä Anjalankosken elokuvakerhossa on näytetty, kaksi oli jopa samaa. Meidän onni, että tälle kerralle sattui englanninkielinen elokuva. Isoissa tavarataloissa on myös alkukielisiä elokuvia, mutta ne eivät ole olleet meistä kiinnostavia. Tämä oli hyvä!

Upeaa taidetta vaatimattomassa tilassa

Hoksasimme meidän loma-asunnon lähellä pienen flamencoklubin. Kävimme katsomassa siellä saman esityksen kahdesti, eilen illalla toiseen kertaan. Yksi ei riittänyt. 

Paikka: pieni vaatimaton tila, jossa parikymmentä tuolia ympyrässä ja perillä kaksi tuolia esiintyjille. Ovensuussa muutama baarituoli, joilla myös yleisöä. Hämärä valaistus.
Esiintyjät: nuori, komea, säteilevä espanjalainen miestanssija tavallisessa kapeassa miestenpuvussa, kaunis japanilaisen näköinen naistanssija flamencoleningissä ja pieni Javier Bardemin oloinen kitaristi, yllään valkoiset housut ja tumma puvuntakki. Kaikki kolme ovat Sevillan koulusta valmistuneita.

Kitaristi saapuu tuolilleen ja heti perään miestanssija, joka selittää vähäisellä englannin taidollaan hauskasti, pikemminkin näytellen, mitä heidän esittämänsä flamenco on ja mitä ei. Esityksessä ei ole koreografiaa eikä erikoisefektejä, vaan se on improvisointia, samanlaista kuin  ennen perhejuhlissa esitetty tanssi. Flamenco Benalmadena haluaa vaalia perinteistä flamencoa.

Kitaristi alkaa näppäillä soitintaan, tapaillen ja viivytellen. Hänen viereensä istahtanut miestanssija liittyy mukaan hyräillen, hitaasti sormiaan napsutellen ja lyöden välillä jaloillaan napakasti rytmiä lattiaan. Hän aloittaa viipyillen valittavan laulun. Tulee vähän mieleen mustalaismusiikki, fado tai jotain mitä olen kuullut Bulgarian vuoristokylässä.
Naistanssija saapuu vaivihkaa ulko-ovesta keskelle pikkuruista lattiatilaa ja aloittaa tanssin, jonka säestyksenä on kitara, miestanssijan laulu ja kannustushuudot "Vale!" ja jotain mikä kuulostaa "Aza!". Tanssi on ylös kohotettuja, puhuvia käsiä, valtavan nopeaa jalkojen napsutusta, välillä kuin steppiä, pyörähdyksiä, vartalon pehmeää liikettä ja outoja salamannopeita syöksyjä. Kujeilevaa, ja myös vahvaa, julmaa ja raakaa. Tanssija huudahtelee, kasvot ovat rumat, vääntyneet kuin kivusta ja tuskasta.
Naisen tanssi hiipuu. Hän siirtyy sivulle ja roolit vaihtuvat. Miestanssijan tanssissa korostuu ryhti ja voima. Välillä latautunutta pysähtymistä ja taas perään valtavan nopeaa ja vahvaa liikettä, taputuksia, koputuksia ja hyppyjä. Kädet nousevat kaarena sivuilta ylös napsutuksin, ihan kuin olisi kastanjetit käsissä.
Yhteistä tanssia on vain yksi lyhyt osuus, muutoin tanssijat vuorottelevat toisen kannustaessa taustalla.
Kitaristilla on oma soolo. Soolon aikana eräs vanha herra yleisöstä toteaa kovalla äänellä: "La guitarra habla." Kitara puhuu. Päättelen ryhdistä, että hän on entinen tanssija. Hän on mukana yleisössä molemmissa esityksissä.
Lopuksi myös kitaristi suostutellaan tanssimaan. Hän tanssii kivasti,ujosti kuin amatööri ja saa isot aploodit. Miestanssija katsoo häntä ilkikurisesti ja tuikkii lämmintä sympatiaa.

Vale!

Kun esitys on ohi, olen toisella kertaa aivan yhtä vaikuttunut kuin ensimmäisellä. Esityksen aikana ajattelin ja tunsin - paljon. Koin jotain ainutlaatuista.

Ainoa, mikä harmitti, oli toisen kerran yleisössä olevat törpöt, jotka väläyttelivät salamavalojaan ja yksi jopa kuvasi pitkään videota, jonka terävä valo häiritsi. Eikö mitenkään voi kokea sitä hetkeä siinä ja antaa toistenkin kokea? Miksi kaikki pitää yrittää taltioida? Mitä niillä huonoilla (valaistus) videoilla muka sitten myöhemmin tekee!

Väliajalla tanssijat juttelivat ihmisten kanssa ja myivät juomia ja pieniä voileipiä. Miestanssija sädehti iloa ja pelleili. Hän meni polvilleen mestausasentoon ja pyysi:"You don't like the show, kill me."

Mieheni meni esityksen jälkeen tanssiyrityksen facebook-sivuille kiittelemään. 
Muutkin olivat kehuneet. Eräs mieshenkilö oli kommentoinut, että esitys oli kaikkea muuta kuin mitä hän oli odottanut, huonot tuolit ja esiintyjilläkin kasvot hiessä. Ne olivat hiessä, tietenkin, esitys ei ollut mitään söpöilyä. Pettyi, jos odotti sitä.

Nuoret tanssijat myyvät viikolla esitystilan edessä lippuja seuraavaa lauantaita varten. Kävelemme siitä usein ohi. He tekevät kaiken itse. Taiteilijan on hankittava leipänsä monipuolisesti. Heillä on myös tanssitunteja ja esiintymistä tilauksesta.

Emme valinneet perinne-esityksiä mitenkään tarkoituksella. Olimme suunnitelleet jazzkonserttia, mutta se ei ollut sen tyyppistä, mikä olisi kiinnostanut meitä. Olen iloinen, että päädyime juuri näihin esityksiin.