Ilomantsin kanavakämppä

Ilomantsissa, osin rajavyöhykkeellä, sijaitsee Syväjärvi, jonka itälaidalla on Syväperänkangas. Karttaan on kankaalla sijaitsevan järven ja Syväjärven väliin piirretty puro. Tämä hyvin tavallinen sininen viiva kartassa kätkee sisäänsä yhden uittotarinan.

Syväjärvi ja Syväjärven Kylkeinen, joiden välissä kanava sijaitsee. Vanhaan peruskarttaan on merkitty myös kämpän paikka. Kartta: Maanmittauslaitos.

Ilomantsissa uitettiin puuta 1930-luvulla Syväjärvestä Pyötikölle, jonne uittomatkaa kertyi lähes 10 kilometriä. Uitto oli hidasta ja työlästä, joten matkaa pyrittiin lyhentämään perkaamalla puroja ja tekemällä kanava Syväjärven Kylkeisen ja Syväjärven välille. Kanavasuunnitelman laativat vuonna 1938 metsänhoitaja Lauri Härö ja metsäteknikko Yrjö Komu ja työn hinnaksi arvioitiin 116 844 markkaa.

Kuvassa keskellä metsänhoitaja Lauri "Pippuri-Lasse" Härö metsähallinnon Itä-Suomen retkeilyllä vuonna 1950. Härö oli entinen pikajuoksija, joka edusti Suomea Pariisin olympialaisissa vuonna 1924. Kuva: P. Mansner/Lusto/Metsähallituksen kokoelma.

Rakennustyöt alkoivat vuotta myöhemmin ja työn edetessä paikalle siirrettiin kämppä Hoikanjärven luoteispäästä. Kanavan rakentaminen aloitettiin vaikeimmasta kohdasta eli Syväjärven ja Kylkeisen välisestä harjusta. Työmaa sijaitsi melko syrjässä ja tarina kertoo, että kanavan rakentajat olivat unohtua työmaalle talvisodan sytyttyä ja jäädä sodan jalkoihin. 

Kanavakämppä. Taustalla näkyy Syväjärven Kylkeinen.

Kämppää on uusiokäytetty ja sen katolle on rakennettu passipaikka.

Kämpän kamiina. Taustalla pulkka.

Patjat ja tyyny kuuluvat yhä varustukseen.

Kanavan valmistumisesta on kahdenlaista tietoa. Toisen mukaan kanava oli valmis jo talvisodan syttymisen aikoihin ja toisen mukaan rakennustöitä jatkettiin vielä sodan jälkeen. Metsähallitukseen tieto kanavasta ja sen rakentamisesta kiiri vuonna 1942. Virallisia suunnitelmia ryhdyttiin tekemään vuonna 1943, jolloin tehdyissä laskelmissa havaittiin, että Syväjärvi saattaisi tyhjentyä tai että järven virtaussuunnat muuttuisivat kanava takia. Loppujen lopuksi järvi ei ainakaan tyhjentynyt.

Kanavan käyttö jäi hyvin vähäiseksi. Erään tiedon mukaan sitä kunnostettiin vuonna 1957, jonka jälkeen tehtiin pieni koeuitto. Vuotta myöhemmin kanavassa uitettiin ensimmäisen ja viimeisen kerran 15 000 kiintokuutiometrin leimikko. Pian tämän jälkeen päättyi purouittojen aikakausi. Muistoksi tästä kaikesta jäi Syväjärven Kylkiäisen rannalle yksinäinen kanavakämppä taistelemaan aikaa vastaan.


Lähde: Kainulainen, Kalevi (2006): Ihmisen mittaiset jäljet. Ilomantsin hoitoalueiden metsäkämpät ja metsänvartijatilat.

Biotalous koskettaa myös marginaalialoja

Metsistämme saatavat tuotteet ja palvelut ovat vaihdelleet eri vuosisatoina ja  jopa  -kymmeninä. Suuressa mittakaavassa metsien hyödyntäminen alkoi 1600-luvulla tervanpolton myötä. Metsien mustaa kultaa eli tervaa poltettiin 1800-luvun lopulle saakka ja elinkeinon  merkityksen näkee metsämaastossa vielä nykyäänkin erityisesti Pohjanmaalla ja Kainuussa, josta kulttuuriperintöinventoinnissa on kartoitettu satoja hautoja.

Kainuun mustaa kultaa. Tervahauta erottuu vielä maastossa hyvin.

Metsien käytön historia auttaa ymmärtämään ehkä myös tulevaa, sillä muutos metsistä saatavien tuotteiden suhteen jatkuu edelleen. Esimerkiksi kansallinen biotalousstrategia on pyrkinyt luomaan innovatiivista ja luovuuteen kannustavaa ilmapiiriä luonnonvarojemme ympärille. Jo nyt tuotekehityksen tuloksia löytyy muun muassa puusta saatavista tuotteista. Biopohjaisiksikin innovaatioiksi voidaan nimittää puukipsiä, mäntyöljyä ja puupellettejä.

Mielenkiintoista on myös se, kuinka historiasta ja kansanperinteestä on voitu luoda tuotteita tämän päivän kysyntään. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii pihkasalva. Vaikka kuusen pihkaa on käytetty Pohjoismaissa vuosisatojen ajan erilaisten ihon infektioiden hoidossa (ja pioneerimaisesti sitä on käytetty haavanhoitoon myös muutamissa Lapin terveyskeskuksissa), on sen tuotteistaminen uusi asia. Tuotekehityksen tuloksena pihkasalvaa on tänä päivänä saatavana Lääkelaitoksen rekisteröimänä apteekkituotteena.

Lähiruokaan ja ruuan alkuperään perustuvat trendit ovat kasvattaneet kiinnostusta erilaisten kasvien, marjojen ja sienten terveysvaikutuksiin. Samalla olemme havainneet, kuinka idea luonnosta saatavista terveysvaikutteisista tuotteista on iänikuinen. Suomalaiset kun ovat osanneet hyödyntää ympäristönsä luontaisia vahvuuksia hyvin erilaisiin käyttötarkoituksiin aina. Silti paljon tietoa esimerkiksi erilaisten kasvien käyttötavoista on myös hävinnyt vuosikymmenien aikana. Menneeseen kansanperinteeseen tutustuminen voi siis laajentaa näkemystä metsästä.

Myös lakan terveysvaikutuksia on tutkittu.

Metsä-alan opiskelijana metsäalan muutoksien seuraaminen ja ennustaminen on tärkeää, mutta myös menneen tunteminen voi muodostua yhtä tärkeäksi tekijäksi. Harjoittelujaksoni kulttuuriperintökohteiden parissa on avannut silmäni metsän suhteen uudesta näkökulmasta. Paitsi, että olen oppinut tuntemaan ja tunnistamaan kulttuuriperintökohteita maastosta, koen myös, että näen sen myötä metsän puilta. Metsä ja sen kestävien tapojen mukainen käyttäminen sekä biotalouden muodostuminen on loputon aarreaitta, johon perehtymiseen menee ainakin yksi työura.

Pyyntikuoppaa dokumentoimassa Hoiluansärkällä Suomussalmella kesällä 2014.

"Toimistonäkymä" kesällä 2014.

Ajan patinoima niittylato, joka edustaa hirsirakentamisen osaamista vuosien takaa.

Biotalous on laaja kokonaisuus, jota on turha rajata liikaa. Siihen voi liittää myös luontomatkailun, metsien kulttuuriperinnön ja luonnontuotealan. Jos leikitellään ajatuksella tulevaisuudesta ja vahvasti biotaloudessa toimivasta Suomesta, myös niin sanotut marginaalialat voivat mahdollistaa tuote- ja palveluinnovaatioita. Jospa luontomatkailun olennainen osa onkin juuri historia kulttuuriperintöineen. Tarinallisuus ja elämyksellisyys ovat matkailun trendejä nyt ja ehkäpä myös tulevassa. Esimerkiksi kulttuuriperintökohteet ja niihin sijoittuvat tarinat ovat aidoimpia kohteita, mitä matkailija voi luontokokemuksen ohella hakea. Jos tulevaisuusleikkiä jatketaan ja luontomatkailuun yhdistetään lähiruokatrendin mukana pinnalle noussut villi ruoka, on kyseessä jo laajasti suomalaista kulttuuriperintöä hyödyntävä kokonaisuus. Villit marjat, sienet ja yrtit luovat uniikkeja makuelämyksiä ja -kokemuksia, joita voidaan nauttia luonnon keskellä, huippuravintolassa tai vaikka viedä matkatuliaisena kotimaahan.

5 500 vuotta vanha talonpohja Kylmäluoman retkeilyalueella Taivalkoskella.

Usein läheltä on vain vaikea nähdä, mitä luontomme jo meille tarjoaa. Metsämme, Suomen luontaiset vahvuudet, ovat aika sampoja taottavaksi.

- Tuuli, harjoittelija
 

10 000 vuotta ja 10 000 suojeltua kohdetta

Kulttuuriperintömme alkoi muodostua heti jääkauden jälkeen ja sen muodostuminen jatkuu edelleen, sillä metsiin jää koko ajan ihmisen jäljiltä erilaisia merkkejä. Ne liittyvät muun muassa asumiseen, työntekoon, elinkeinoihin, kulkemiseen, sotiin, uskomuksiin ja jopa harrastuksiin.

Asutuksen jäännöksiä vaaran laella Lieksan Ruunaan suunnalla. Paikka lienee jäänyt autioksi noin 1960-70 -luvuilla.

Historiallisella ajalla autioituneisiin asuinpaikkoihin kytkeytyy monesti pellon raivauksessa syntyneitä kiviröykkiöitä tai maatalousrakennusten jäännöksiä ja umpeenkasvavia kulkureittejä.

Vähintään keskiajalta polveutuvan Kyrönkankaan kesätien kulkua Kauhanevalla. Tiepohjaa on vahvistettu jossain vaiheessa puunrungoilla, joiden päitä nousee siellä täällä tien pinnan läpi. Muinainen valtatie on hiljennyt kansallispuiston halki kulkevaksi pyörä- ja patikointireitiksi.

Metsien kulttuuriperinnön kartoittamisessa on alkamassa kuudes ja viimeinen kenttäkausi, jonka jälkeen työ on tehty. Olemme kartoittaneet valtion talousmetsistä yli 10 000 kohdetta, joiden aikahaarukka on liki 10 000 vuotta. Lähes kaikkialta metsistämme löytyy merkkejä ihmisen toiminnasta ja osa merkeistä on ikivanhoja, osa nuorempia. Miten näitä sitten voidaan suojella niin, että ne säilyvät tuleville sukupolville. Miten kunnioitamme tätä rikasta ja ainutkertaista kulttuuriperintöä?

Ensimmäiset ja tärkeimmät askeleet suojelussa on tehty, kun metsien kulttuuriperintö on inventoitu. Inventointien perusteella tiedämme minkälaista kulttuuriperintö eri puolilla Suomea on ja missä se sijaitsee. Olemme projektin alusta lähtien kouluttaneet ja ohjeistaneet sekä Metsähallituksen suunnittelijoita ja metsureita että alihankintaketjun toimijoita. Koulutuksissa on opetettu tunnistamaan kohteet maastossa ja toimimaan niiden suhteen oikealla tavalla kaikissa metsien käsittelyn vaiheissa. Nämä ohjeet on sisällytetty myös metsätalouden ympäristöoppaaseen ja henkilöstölle on jaettu mukana kulkevat kenttäohjeet, jotka on laadittu yhteistyössä Museoviraston ja muiden alan toimijoiden kesken. 

Metsähallituksen työntekijät kulttuuriperintökoulutuksessa Rovaniemellä. Päivi Tervonen kertoo metsien rakennetusta kulttuuriperinnöstä. Metsähallitus huomioi metsien käsittelyssä  kulttuuriperinnön paljon laajemmin kuin lait ja asetukset edellyttävät.

Arkeologi, harjoittelija ja metsuri dokumentoimassa puromyllyn paikkaa. Kohdetiedot tallennetaan Metsähallituksen tietojärjestelmään, josta löytyvät paikkatiedon lisäksi kohdekuvaus ja kuvat.

Suunnittelija merkitsee toimenpidealueella sijaitsevan kulttuuriperintökohteen sinisin nauhoin, jotta puunkorjuussa osataan varoa kohdetta.

Tervahauta, jonka päältä puusto on poistettu. Kohteen kohdalle jätetään pitkät kannot, jotta se erottuu maastossa metsien käsittelyn kaikissa vaiheissa.

Mitä nämä ohjeet sitten konkreettisesti ovat? Kulttuuriperintökohteiden suojelun lähtökohtana on tietenkin se, että kohteet säilyvät vaurioitumattomina. Kulttuuriperintökohteen päältä ei saa ajaa, sitä ei saa muokata eikä sen päälle saa kasata puuta tai hakkuujätettä. Jotta vaurioilta vältytään, on erittäin tärkeää, että kohteen päällä kasvava puusto poistetaan, sillä juuriston aiheuttamat vauriot tai myrskyssä kaatuneen puun repäisemä maakerros voi hajoittaa kohteen rakennelmia ja kerrostumia pahoin. Puunkorjuun yhteydessä kulttuuriperintökohteen merkiksi pyritään jättämään pitkät kannot, jotta kohteen havaitseminen jatkossakin on mahdollista jopa vuosikymmenten ajan. Samalla hakkuualueelle jää myös hieman enemmän mahdollisuuksia lahopuun syntymiselle. 

Puuston poistolle on kuitenkin olemassa selvä poikkeus. Vanhojen kulkureittien osalta on jätettävä riittävä suojavyöhyke siten, että reitin polkumaisuus säilyy. Nämä määritykset on annettu vanhoja kulkureittejä koskevassa toimintaohjeessa, joka sekin on laadittu ja yhteisesti hyväksytty yhteistyössä Museoviraston ja muiden alan toimijoiden kesken.

Metsissä risteilevien polkujen ja kärryteiden ikää ei aina helposti tule arvanneeksi tai edes miettineeksi. Ne saattavat kuitenkin olla jopa tuhatvuotisia kaukoreittejä tai lähialueen kyliä ja taloja yhdistäviä verkostoja. Yllä olevan kuvan kaltaisessa paikassa tajuaa heti, että kyseessä on vanha tie, sillä se yhdistyy kauniisti ympäröiviin vanhoihin rakennuksiin. Kuva on Evon retkeilyalueelta vanhan kruununtorpan alueelta, joka nykyisin on yksityisomistuksessa.

Valtion talousmetsien neljän miljoonan hehtaarin inventointiurakka alkaa siis olla loppusuoralla ja yhteisten metsiemme kulttuuriperinnön tulevaisuus vaikuttaa turvatulta. Metsähallitus hallinnoi kuitenkin vain noin kolmannesta Suomen metsäpinta-alasta. Yksityismetsiä on kaksi kolmasosaa ja käytännössä niiden kulttuuriperintö on täysin inventoimatta ja siten suuren tuhoutumisriskin alainen. Yksityismetsät painottuvat Oulun eteläpuolelle alueille, joilla vanha maanviljelysasutus kylineen, peltoineen ja lähimetsineen sijaitsee. Näillä alueilla kulttuuriperintökohteita on varmasti paljon enemmän kuin valtion metsissä, jotka yleensä sijaitsevat asutukseen nähden takamailla. Voitaisiinko yksityismaillakin seurata Metsähallituksen esimerkkiä siinä, kuinka yhteisen kulttuuriperintömme suojelemiseen tulisi suhtautua?

- Jouni

Paulaharju peuranpyytäjien matkassa

Samuli Paulaharju oli tarkkanäköinen ja teräväkynäinen kansatieteilijä, folkloristi ja tutkija. Hänen elävät kuvaukset entisaikain elämästä ja erityisesti peuran pyynnistä ja peuran pyytäjistä ovat tämän kertaisen tarinan lähteenä. Teoksessa Lapin muisteluksia Paulaharju kertoo matkoistaan Lappiin vuosina 1920–1922 ja Sompio - Luiron korpien vanhaa elämää sisältää tarinoita vuosien 1914, 1937 ja 1938 matkoilta. Tähän kootut tekstit ovat suoria lainauksia, kun taas kuvat ovat peräisin Lapin inventoinneista. Latvajärvenmaan, Pyhävasan, Kapsajoen ja Taatsin kuvat ovat Kittilän pohjoisosasta, josta Paulaharju mainitsee: "Sellainen oli aikoinaan ollut Seurujärvi ja sen lähellä oleva Jakovaara. Kitisen ja Kapsajoen väliselle kairalle kerrotaan vanhojen korvenkävijäin kokoontuneen pyyntiin ja saaliinjakoon." Inventointityön sykähdyttävimpiä hetkiä onkin ollut löytää kohteita, joista vanha mestari on kertonut jo sata vuotta aikaisemmin.

"Villit peuratokat olivat kohta koko Korpilapin elämä ja ylläpito. Ne olivat erämaan elävää viljaa. Kun villi tokka liikkui aavalla, lainehti Sompion viljapelto, ja kiveliönmies kohahti— oli liikkeellä metsän väkevä veri ja paksu pinta. Oli komea näky, kun villi peuratokka liikehti erämaissa. Sataiset sarvet keikkuivat, koparat naksuivat, kun peurat pitkin säärin juosta notkuttelivat ja sitten pelästyessään laukkasivat tuulena karkuun.

Vanhat lappalaiset pyysivät villipeuroja salahaudoilla, syvillä, petollisesti peitetyillä, piikkipohjaisilla kuopilla, joita toisinaan melkein vieri viereen kaivettiin jäkäläkankaille järvien taikka jänkien välisille kannaksille. Tällaisien hautojen sijoja nähdään vieläkin paljon kaikkialla Lapin erämaissa, aina itäisiä ääriä myöten, Kuollan niemimaalla asti. Niitä tavataan Kittilän, Kolarin ja Muonion kiveliöissä, ja Enontekiön erämaissa on niitä varsin monissa paikoissa.

Kittilän Pyhävasan kuopat ovat vieri vieressä, kuten Paulaharjukin toteaa.

Pyyntikuoppia Kittilän Latvajärvenmaan alueella.

 

Toisinaan tehtiin lihoja varten saiho. Kaivettiin kankaaseen kuoppa - kuinka lihojakin oli - , pantiin pohjalaudat, pantiin sivuseinät haljispuolikkaista, samoin päät sivuseinäin väliin, pääpuoliin. Kivikkovaaroihin mullostethiin ja ladottiin saihon seinät ja pohja kivistä. Kuoppa täytettiin lihoilla. Sitten lyötiin lihojen peitoksi tuohia taikka särkylautoja, vielä laudoille raskaita pölkkyjä sekä kiviä.

Lihasaihon jäänteet Inarissa.

Kotoisen korpihongan lämpöisissä, siinä kohta kiikkui kymmenen pikkuista kattilaa keitistangoissa, joka ukolla oma kattilansa, joka kattilassa villipeuran selkää, kylkeä ja sisuskaluja, munuaiskuuta vielä rasvana. »Metsä ruokki miehensä ylpeästi».  Suolapussin vain pistit laukkuun takkahärän pakatuksiin.

Mutta nuotion loimossa aterioiva pyytökunta oli kohta kuin samaa sukukuntaa, korven kummajaisia, metsänväkeä, joka vietti öisiä juhlapitojansa tohisevan honkatulen ääressä, särpäen pahkakupeilla pikku patasista elävää kuuta. Naama punoitti oudonnäköisenä, pitkä hakojenharjaama tukka roikkui hartioilla, ja leukaperissä rehoittivat ruskeat luonnontakut. Sompiolainen istui ja hartaana vieraana nautti mustaa ehtoollista, jonka suuri metsä oli hänelle valmistanut — nautti, ja metsä otti miehekseen.

Kittilän Kapsajoen pyyntikuoppaketjun läheisyydessä on liesikiveys.

Ja kun onnistuttiin panemaan toimeen oikein suuret joukkosurmat, tuhoamaan koko parttio, veistettiin sen muistoksi metsään »keripää»: katkaistiin petäjä parin kyynärän korkuiselta, ja veistettiin sen kanto nelikulmaiseksi sekä kannon nenä ihmispäätä muistuttavaksi muhkuraksi. Keripään kylkeen vielä leikattiin vuosiluku, joskus saarnamiesten puumerkkejäkin. Monesti hakkasivat kaatomiehet jokainen oman keripäänsä. Tällaisia erämiesten metsätonttuja töröttää vielä Kittilän Kinisjarven takamailla useassa paikassa, Liivajoella ja Vuollin Pöytämaassa; Mustanlompolon "Keripää" Kittilän Mustanlompolon rannalta. Seuduilla on niitä koko joukko samalla tieväliä.

Keripää Rovaniemen Naarman kairasta.

Keripää Rovaniemen Naarman kairasta.

Peuran pyytäjätkin kävivät Taatsin jumalaiselta anomassa apua. He rukoilivat: — Jos peuroja saamme niin suurimukset naamasarvet me sinulle kannamme. Niin lauloi Karhulan Sammukin kerran Taatsilla kalalla ollessaan jumalaiselle. Ja vuorenvanhus kuuli heti hänen rukouksensa: vähän ajan päästä laukkasi rantatörmälle neljä suurta villipeuraa. Lähdettiin niitä lennättämään ja saatiin yksi kaadetuksi. Heti aamulla saatteli Sammu komeat sarvet jumalaisen olkapäille. Taatsin vuorelaista palvoivat myöskin Koutokeinon lappalaiset, jotka 50— 60 vuotta takaperin monena kevättalvena porolaumoineen salakatta asustelivat Taatsijarven jäkälämailla. Pari-, kolmekymmentä perhettä: Pierran  Aslakkaa, Viernan Pietaa ja lisakkaa sekä Jussan Jussaa — oli heitä Taatsin laitumilla; kotasijat seisoivat Taatsinpalolla, ja ahkerasti kävivät tunturien täkäläiset viemässä anteja jumalaiselle suurien tokkiensa menestykseksi.

Taatsijärvi ja Taatsin seita

Vielä vanhojen äijien muistannan aikana oli peurojen metsästys erämiehen tuottavimpia pyyntejä. Mutta sitten taas aikaa myöten porokarjakin pääsi kasvamaan, lantalaisetkin rupesivat porojen kanssa värkkäämään, ja Sodankylän takamaille tulivat 1880-luvulla Hetasta Ponku-Matit, Juhani Hetat ja Purnumukan lappalaiset suurine porolaumoineen. Ja niin lemahti taas ihmisenhaju erämaihin; peurat pelästyivät ja rupesivat pakenemaan pois. Tuntureille, missä ei kristitynhajua tuntunut, ne menivät takaisin taikka rupesivat pakenemaan itää kohden. Luttojoen ja Nuortin välistä suurta kairaa myöten villipeurat painuivat niin kuin virta itäisiin korpiin. Niin loppui peuran sukukin Suomesta. Viimeisen villipeurojen parttion Kittilässä tuhosi Pokan Pekka 1880-luvulla. Lähti ukko karhunajoon, mutta yllättikin 18-päisen peuraparttion Savuaavalla, Pokan eteläpuolella. Sitä olivat Sodankylän miehet jo turhaan ajelleet, väsyttäneet vain. Pekka rupesi painamaan peurain perässä pitkin Savuaapaa, hiihti ja paukutti suustaladattavalla peuraväljällään, kaatoi sarvipään toisensa perästä ja pysytteli kintereillä, kunnes viimeinenkin oli maassa. Tämä oli viimeinen villipeurojen suurkaato Kittilässä. Sen jälkeen ei enää ole Kittilän erämaissa villipeuroja tavattu."

- Taisto