Lunta maassa

Kenttätyöt loppuivat juuri sopivasti viime viikkoon, sillä tänä aamuna Suomussalmella oli jo satanut lunta. Extreme-arkeologit toki inventoivat lumessakin, mutta minä kietoudun mielummin vilttiin ja kirjoitan raporttia teemuki kädessä.
Viimeisellä viikolla lähdin Juntusrannan suuntaan Ruhtinansalmen kyläyhdistyksen väen kanssa. He olivat paikantaneet toisen maailmansodan aikaisen venäläisten leirin, josta dokumentoimme 54 korsun pohjaa ja neljä pesäkettä.

Korsun pohja ja kattorakenteesta jäljellä olevia tukipuita.

Myös tässä korsunpohjassa on tukipuita pystyssä.

Jos suunnitelmat toteutuvat, paikasta saattaa tulla lähitulevaisuudessa uusi matkailukohde.

Viime viikolla Vuokki oli esillä Kainuun paikallismediassa, sillä siellä tehtiin mielipiteitä jakava operaatio. Jokeen kaatunut merkkipuu nostettiin ylös ja sijoitettiin sitä varten rakennettuun katokseen. Puuhun on kaiverrettu mm. vuosiluku 1682, jonka aitoutta jotkut ovat epäilleet. Pentti Zetterberg Joensuun Dendrokronologian laboratoriosta kävi ottamassa puusta näytteitä, joiden avulla puun ikä saadaan toivottavasti selville.

Minunkin tieni vei Vuokkiin tarkastamaan kohteita ja kävimme oppaani kanssa katsomassa tuota kuuluisaa puuta vaikka se ei sijaitsekaan valtion maalla.

Vuosiluku ja reikä, josta ajoitusnäyte on porattu.

Loput puusta.

Valtion maalta löytyi sodanaikaiselta puolustuslinjalta tämä "ristinmuotoinen kuoppa".

Talvisodan henkeen oikeanpuoleinen puu oli päättänyt, että kaveria ei jätetä. Vasemmanpuoleinen puu oli lahonnut poikki juurestaan ja pysyi pystyssä vain toisen puun avulla.

Tässä vielä hieman syksyn värejä.

Mukava on menneen kesän kuvia katsella, kun ilmat kylmenevät ja päivät pimenevät. Kokonaisuudessaan varsin onnistunut kesä, josta jäi paljon hyviä muistoja.

Riikka
Vantaa

Jäähyväiset Kainuulle

Kainuun osalta on aika jättää hyvästit kulttuuriperinnölle tältä kesältä. Tilastotieteen näkökulmasta katsoen Suomussalmen läntinen tiimi ehti tarkastaa 202 kohdetta, joissa oli yhteensä n. 600 alakohdetta. Ensi kesänä inventointi siirtyy Pohjois-Suomussalmen alueelle ja järjestelmissä odottaa valmiiksi satoja tarkastettavia kohteita.

Tältä kesältä parhaiten jäivät mieleen sotakohteet sekä Suomussalmella aiemmin tuntemattoman kulttuuriperintötyypin eli hiilimiilujen löytyminen. Nämä miilut keskittyvät erityisesti keskustan eteläpuolisille alueille. Miilujen keskittymiselle tälle alueelle löytyy erittäin hyvä selitys: Ämmän ruukki. Raudanvalmistuksessa tarvittiin hiiltä ja sitä saatiin ruukkia ympäröiviltä kankailta. Hiilimiilut eivät ole olleet täysin kadoksissa, sillä useat niistä oli merkitty peruskarttaan tervahaudoiksi.

Kuvan keskellä hyvin naamioitunut hiilimiilu.

Syksy on luonnossa liikkuessa hienoa aikaa. Tähän lopuksi muutama tunnelmakuva Kainuusta. 

Ehdottomia suosikkejani: Hiljainen kansa.

Kajaanin linna

Kuten eräässä nimeltä mainitsemattomassa elokuvassa todetaan: I´ll be back! 

- Hanna

Tien päältä ja tien vierestä

Viimeiset kolme viikkoa hurahti Etelä-Suomen hajanaisilla metsäalueilla. Auton mittariin tuli kilometreja noin 4500 joten kiesissä tuli istuttua melko paljon, mutta maastossakin toki samoiltiin. Päiville tuli mittaa aamuvarhaisesta iltailtaiseen. Jälleen kerran hiilimiilut tulivat paremmin kuin tutuiksi. Säkylänharjun ampuma- ja harjoitusalueelta haravoitiin kasaan noin 100 miilua. Ne liittyvät Euran Kauttuan ruukin historiaan, joka oli toiminnassa 1689-1907. Säkylän kylien talonpojat valmistivat mäntykankailla hiilet ruukin ahnaisiin masuuneihin. Laserkeilausaineistosta ilmenee, että myös alueen yksityismetsissä on rutkasti miiluja, yhteensä lukemat nousevat varmaan kolmannelle sadalle.

Nokka kohti Säkylää eräänä aamuna.

Alueen ylhäisin hiilimiilu sijaitsee Porsaanharjun laella ( miilu on kuvan keskellä oleleileva kumpare). Harju syntyi noin 11000 vuotta sitten, jolloin mannerjäätikön reuna sijaitsi näillä tienoilla ja Yoldia meri lainehti hyisenhyhmäisenä. Noin 10700-10900 vuotta myöhemmin joukko säkyläläisiä rakensi tähän miilun ja toimitti hiilet Kauttualle. Maisemat ovat edelleen henkeäsalpaavan kauniiit.

Keskiajan huomattavimpiin maanteihin kuuluneen Huovintien kulkua ampuma-alueella. Tarkkaavainen lukija huomaa tien oikeassa reunassa kyhjöttävän hiilimiilukumpareen.

Säkyläviikon jälkeen auton keula suunnattiin aamuisin Pälkäneen-Kangasalan-Lempäälän ja Tampereen maisemiin ja loppuviikolla käytiin haistelemassa merituulia Tenholan Solbölessä. Vielä ehdittiin setviä myös Järvenpään ja Hyvinkäänkin maita. Hajallaan sijaitsevia metsäpalstoja haravoitiin, mutta juuri mitään mainittavaa ei noilta seuduilta löytynyt. Urjalasta tosin yksi hyvin maastoutunut asumuksen sija kera komean kivinavetan perustuksen. Se paljastui arkistotutkimuksissa 1800-luvun lopun venäläisen topografikartan mukaan Mäkelä -nimiseksi tilaksi. Nykyisin metsässä erottaa entiset peltoalueet maatuneiden ojien rajaamina alueina, joissa paikoin on viljelyröykkiöiden jäännöksiä. Varsinaisella asuinpaikalla erottuu lisäksi kiukaita ja kellarikuoppia. Vankan puuston perusteella autioituminen lienee tapahtunut joskus 1900 -luvun alkuvuosikymmeninä.

Vanhan asuinpaikan näkyvimpänä merkkinä erottuu kivinavetan jäännös.

Päärakennuksen jäännös on hyvin maastoutunut puuston alle. Sen mitat ovat noin 6 x 15 metriä ja siinä on ollut ainakin kaksi tulisijaa sekä toisessa päässä lattian alainen kellari.

Kolmannella viikolla inventoitiin Lapinjärven ja Loviisan metsiä. Siellä törmäsimme jälleen hiilimiiluihin ja muutamaan tervahautaan. Hieman erikoisempina kulttuuriperintökohteina tulivat vastaan tilikopin jäännökset sekä jo hävinneeseen rautatiehen liittyvät aitakiveykset.

Eero ja metsuri emeritus Rami tilikopin jäännöksillä Lapinjärven maastossa. Kopista jaettiin tilit metsätyömiesten kouraan joskus 1950-1960 -luvulla. Rahat tuotiin metsään tilipäivänä perjantaina. Kopissa oli myös kaminalämmitys.


Törmäsimme Loviisan Kuggomin metsissä tällaisiin kiveyksiin. Eero pirautti metsuri emeritus Ramille, joka kertoi, että 1980 -luvulla joku vanha pappa oli ulkoillessaan kertonut hänelle, että ollessaan pikkupoika olivat vanhat sanoneet tästä kulkeneen rautatien turvesuolle. Arkistoaineistojen kaivuutyö vahvisti asian. Tästä kulki rautatie 1900 -luvun alkuvuosina. Nykyisin rautatienpohjaa kulkee maantie, joka on kiveyksestä noin 6-7 metriä oikealle.



Loppuviikolla ehdin vielä käväistä Laitilan ja Ypäjän suunnalla. Laitilan pohjoisrajalla kävin katsomassa mielenkiintoiselta vaikuttavaa paikkaa, jossa arvelin voivani törmätä vanhaan pitäjien väliseen rajapyykkiin. Kyseinen paikka ei tuottanutkaan pettymystä. Suon keskellä sijaitsevassa saarekkessa oli yksi komeimpia rajamerkkejä, joita vastaani on tullut. Kiveen oli kaiverrettu vuosiluku 1786 ja sen yläpuolelle kirjaimet RA tai RÅ (RÅ = raja ruotsiksi). Kyseessä voi olla keskiajaltakin polveutuva rajamerkki, se selvinnee kirjallisista lähteistä.

Rajamerkki Laitilan pohjoisrajalla. Kivipaasi kohoaa lähes kahden metrin korkeuteen.

Pystykivessä näkyy kaiverrettuina kirjaimet RA (tai RÅ) ja niiden alla vuosiluku 1786.

Etelän maastokausi jatkuu vielä ainakin muutaman päivän verran.

Jouni ja Eero

Loppua kohti vain paranee...

Neljän kuukauden maastotyön jälkeen tuntui siltä, että tervahautoja ja -pirttejä on nähty tarpeeksi. Mahtuuhan joukkoon paljon muutakin, jokunen kivikautinen asuinpaikka, pyyntikuoppajärjestelmiä ja kaikenlaista pikkukivaa. Mutta: mitähän tuolla näkyy... taas tervahauta.

Jotain muuta, please!

Ja tulihan se.

   

Arvatkaapas mikä tämä on. Ei ole linnanrauniota.

 

 

Tässä on edellisen pikkuserkku, kauan kadoksissa ollut Juoperin kalkinpolttouuni. Se löytyi hyvin maastoutuneena valtion maalta noin sata metriä oletetusta sijaintipaikasta.

Perhon, Alajärven ja Vimpelin rajaseutu on aika mielenkiintoinen. Aivan alussa säikähdin: huh, onko tuolla satanut lunta??? Kallioperä se vain oli, siis kalkkikiveä. Eikä enää ollut loputtomia mäntymetsiä, vaan laajoja eri tyyppisiä lehtoja.

Kun suunnistin peruskartan avulla, huomasin että silloin alueella liikkunut maanmittari on ilmeisesti myös kärsinyt tervahautasyndroomasta: monesta kohdasta, johon oli merkitty tervahauta, löytyi joko isoja miilunpohjia tai kalkinpolttouuni.

Hieman pohjoisempana kohokohtana olivat vanhat pitäjien ja läänien rajakivet, joista osa on voitu määrittää runsaan arkistotyön jälkeen. Kuvassa Jääkolun pyykki, joka lienee Hermelinin kartan perusteella vuonna 1776 perustetun Vaasan läänin rajakivi.

Vielä 10 maastopäivää jäljellä, jännitys tiivistyy...

- Hans-Peter,  Haapajärvi

Arkeologit valloittivat Tshekin

Kuten kaikki arkeologit tietävät EAA (European Association of Archaeologists) järjestää joka vuosi konferenssin jossain Euroopan maassa. Siellä on lukuisia eri arkeologian teemoihin liittyviä sessioita, joissa voi esitellä omaa tutkimustaan tai työtään esitelmällä tai posterilla. Tänä vuonna konferenssi pidettiin Tshekissä, Pilsenin kaupungissa. 

Saksalaiset ja tshekkiläiset metsien kulttuuriperintöön erikoistuneet arkeologit olivat järjestäneet session nimeltä Archaeological Sites in Forests - Strategies for their Protection, mikä oli täydellinen paikka KMO kulttuuriperintöinventointi -projektin esittelyyn. Myös Museoviraston SKAIK-projektista oli kaksi esitelmää. 

Sessiossa oli yhteensä 12 esitelmää, ja esitelmän pitäjiä oli Suomen lisäksi Ruotsista, Norjasta, Hollannista, Puolasta, Saksasta ja Tshekistä. Näissä maissa on ollut samantyyppisiä inventointiprojekteja kuin meillä, sekä metsissä sijaitsevien muinaisjäännösten kaivaustutkimuksia. 

Eri maiden tutkijat löysivät työssään paljon samankaltaisuutta, mutta myös erojakin oli. Keski-Euroopassa esimerkiksi eläinten aiheuttamat tuhot muinaisjäännöksille metsäalueilla ovat merkittävät. Kaikissa maissa käytettiin laserkeilausaineistojen pohjalta tehtyjä mallinnoksia kohteiden paikallistamiseen. Joillakin tutkimusryhmillä oli käytössään erityisen tarkkoja aineistoja, joiden avulla voitiin havaita sellaisia muinaisjäännöksiä, joita ei metsässä paljain silmin pystynyt näkemään. Keskustelu oli varsin antoisaa ja oli mukavaa saada laajempaa perspektiiviä omaan työhönsä. 

Metsien kulttuuriperintöön erikoistuneita arkeologeja kuuluu myös työryhmään, jonka nimi on hirviömäinen EAA and EAC Joint Working Group on Farming, Forestry and Rural Land Management. Työryhmä kokoontuu aina EAA:n konferenssin yhteydessä ja eri maiden edustajat kertovat oman maansa/alansa kuulumiset. Työryhmä toimii konferenssin ulkopuolella lähinnä tiedotus- ja yhteistyökanavana. Työryhmä pyrkii ajamaan yhteisiä päämääriä ja esim. vaikuttamaan EU:n lainsäädäntöprosesseihin, niin että maaseudun ja metsien kulttuuriperintö otetaan huomioon. Työryhmä on pian tekemässä oman LinkedIn-sivuston, jossa sen toimintaa voi helposti seurata.

Konferenssin yhteyteen oli järjestetty arkeologien vetämiä retkiä ja päätinkin yhdistää työmatkaan muutamia lomapäiviä. 

Tshekkiläisillä oli useita arkeologisia museoita, joista lähes kaikissa oli opastustekstit valitettavasti ainoastaan tshekin kielellä. Tshekit olivat mielellään myös rakentaneet rekonstruktioita tutkituista kohteista. Tässä on yksi sellainen.

Tämä on neoliittisen talon rekonstruktio Vsestaryssä. http://www.archeoparkvsestary.cz/gb/index.html  Katon rakentamiseen lienee kulunut melko kauan aikaa.

Tämä kuva on Vsestaryn "hautausmaalta". Vasemmalla ns. kumpuhauta.

Tämä kuva on Mikulcicestä. Paikalta on tutkittu varhaiskeskiaikainen linnoitettu asuinpaikka, jossa on sijainnut useita kirkkoja ja noin 2500 hautaa. http://www.masaryk.info/slovanske-hradiste-mikulcice/ Linkistä löytyy kuvia, mutta teksti on vain tshekiksi.

Tässä hieman tummassa kuvassa näkyy kopio Tshekin ehkä kuuluisimmasta arkeologisesta esineestä: Dolni Vestonicen Venuksesta. Se on muodokasta naisfiguuria esittävä patsas, joka löydettiin 30 000 - 25 000 eKr. asutulta asuinpaikalta. Se on yksi maailman vanhimmista keraamisista esineistä.

Tässä näkyy lössikerrostuman seinämä Dolni Vestonicessa. Huomaa seinämän vieressä seisova hollantilainen arkeologi, jonka pituus on 185 cm. Tämä paljastaa kuvan mittasuhteet. Seinämästä voidaan erottaa mm. jääkausien aikaiset kerrostumat. Paleoliittinen asuinpaikka sijaitsee usean kilometrin matkalla kerrostuman päällä.

Kohteita voisi esitellä loputtomiin. Päätän raporttini kuitenkin kuvaan museosta. Paljon lisää kuvia retkistä ja konferenssista löytyy EAA Pilsen -facebook sivustolta.

Reissuterveisin, Riikka

Tervahautojen maa

Syksyn lähestyessä kesän maastokauden tulokset alkavat pikkuhiljaa hahmottumaan. Omaa aluetta on nyt kuljettu paikan päällä yli kolme kuukautta ja paikallistuntemus alkaa olla hyvä. Enää ei karttaa tarvitse vilkaista pieniäkään teita ajellessa. Tyypillisten kohteiden muoto on hahmottunut ja harvat enää vastaan tulevat kohteet löytää jo helposti.

Karstulan ryhmän alueella tervahaudat ovat osoittautuneet tänä vuonna erityisen merkittäväksi kohderyhmäksi. Koska Karstulan ryhmän inventointialue käsittää suuren määrän kuntia pohjoisen Keski-Suomen alueella, pystyy aineistosta tekemään myös jonkinlaista alustavaa alueellista analyysiä. Ensimmäisenä silmiin pistää tervahautojen runsas osuus aineistosta. Arviolta noin 40% kaikista kohteista on tervahautoja tai niihin liittyviä tervapirttejä. Erityisen mielenkiintoista tervahauta-aineistossa on jyrkkä ero inventointialueen eri kolkkien välillä. Lähes kaikki tervahaudat (ja siten suurin osa kaikista inventoiduista kohteista) sijaitsevat alueen länsiosissa Soinin, Kyyjärven, Karstulan ja Kivijärven kuntien alueella. Itä- ja keskiosassa Viitasaaren-Pihtiputaan-Keiteleen ympäristössä hautoja on vain muutama.

Tervanpolton kultakaudella 1800-luvun aikana tervaa vietiin ennen kaikkea Pohjanmaan satamakaupungeista. Siksi tervaa poltettiin etenkin alueilta joilta terva pystyttiin uittamaan Pohjanmaan jokia pitkin rannikon satamiin. Suomenselän vedenjakajan itäpuolella vedet virtaavat kohti etelää päätyen pitkän matkan jälkeen Suomenlahteen. Tämä teki näiden alueiden tervanpoltosta vähemmän houkuttelevaa. Karstulan lähialueella tukeuduttiin Pohjanmaan tervakaupassa ennen kaikkea Perhonjokeen jota pitkin terva kuljetettiin Kokkolaan myytäväksi, sekä Ähtävänjokeen jota pitkin päästiin Pietarsaareen.

Suomi oli 1800-luvulla nopean väestönkasvun maa jossa koettiin katovuosia ja nälänhätiä vielä säännöllisesti. Metsäteollisuuden kehitys tarjosi yhden harvoista taloudellisista kasvumahdollisuuksista. Suomen merkittävin puujaloste oli terva jota kyettiin valmistamaan lähes missä tahansa. Tervan ja muun puukaupan ansiosta Suomen maaseudulla alkoi liikkua ensimmäistä kertaa rahaa eikä talouden kierto enää perustunut ainoastaan viljan vaihtamiseen toiselaisiin tuotteisiin.

Vilkaisu muutamaan kymmeneen tänä kesänä inventoituun tervahautaan.