Ilomantsin Muinais-Koitereella kalastettiin haukea jo noin 10 000 vuotta sitten

Muutama viikko sitten Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjien päämajan sähköpostilaatikkoon kolahti paketti Amerikasta. Muutaman klikkailun jälkeen paljastui, että pakkaus sisälsi radiohiilinäytteistä tehtyjä ajoitustuloksia, jotka yhdysvaltalainen, Miamissa Floridassa majaansa pitävä, Beta Analytic oli tehnyt kevään aikana. Miamiin lähetettyjen näytteiden joukossa oli useita kivikautisia luita Metsähallituksen vuoden 2014 Ilomantsin inventoinnista.

Ilomme oli suuri, kun huomasimme, että tulokset ovat kotimaisen esihistorian valossa varsin vanhoja ja sopivat hyvin yhteen ennakko-odotustemme kanssa. Erityisen mielenkiintoisia ovat Ilomantsin Koitereelta saadut tulokset. Lähtekäämme nyt yhdessä tutkimukselliselle kiertomatkalla Ilomantsiin, Suomen itäisimmälle suurjärvelle Koitereelle, kerimään auki järven menneisyyttä, ja tarkastelemaan sen historiaa erityisesti kesän 2014 löytöjen avulla. 

Kivinen taltta Koitereen koillispuolelta Lutinjoen seudulta.

Satasaarisen Koitereen synty ja kehitys

Koitereen synty liittyy viimeisimmän jääkauden loppuvaiheisiin Ilomantsissa. Järven kehitystä selvittäneen geologi Heikki Vesajoen (1985a, b) mukaan Koitere oli laajimmillaan heti jääkauden jälkeen ja ulottui tällöin Lieksaan asti. Sittemmin järvi on vähitellen kutistunut nykyiseen kokoonsa. Viimeisten vuosikymmenien kuluessa ihminen on tosin hiukan sekoittanut Koitereen luontaista tyhjentymisprosessia säännöstelyllään ja nostamalla vedenpintaa järvessä.

Koitere laajimmillaan Vesajoen (1985a, b) mukaan peruskartalle sovitettuna.

Miten Koitere sitten sai alkunsa? Jääkauden loppuvaiheessa mannerjäätikön sulaessa ja sen reunan siirtyessä vähitellen kohti luodetta, jäätikön eteen muodostui monin paikoin jääjärviä, jotka rajautuivat jäätikköön ja saivat vetensä jäätiköltä tulevista sulavesistä. Tällainen oli myös Koitereen alku. Valtavaan mannerjäätikköön rajautunut hyytävä järvi, joka sai merkittävän osan vesistään sulavesinä jäätiköltä, ja jonka avoimia puuttomia rantoja tuulet pieksivät.

Suomalaisten järvien erityispiirre on niiden jääkauden jälkeen tapahtunut hidas kallistuminen. Jääkauden aikana mannerjäätikön valtava paino työnsi maankuorta alaspäin ja jäätikön kadottua maankuori on pyrkinyt nousemaan takaisin ylös tasapainoasemaansa. Tämän seurauksena maanpinta kohoaa jatkuvasti Suomessa. Lähellä jäätikön keskusaluetta Pohjanlahden perukoilla nousu on nopeinta ja kauempana, esimerkiksi Ilomantsissa, nousu on hitaampaa.  Kohoamisnopeus siis vaihtelee maan eri osissa. Maan kohotessa eri tahtiin maanpinta on ajan kuluessa kallistunut ja järvien muinaiset rannat siinä mukana. Järven kehitystä voikin verrata vettä täynnä olevaan maljaan. Kun kallistamme maljaa (siis maankuorta), vesi valuu vähitellen astiasta pois. Toisella laidalla astian reuna (eli muinainen ranta), nousee vähitellen vedenpinnan yläpuolelle, ja toisella puolella astian reuna (ranta) pysyy vedenpinnan tasossa ja vesi tulvii reunan yli (rannalle). 

Esihistorian kuluessa Koitere on tyhjentynyt kuin kallistuva vesimalja.

Maankohoamisen aiheuttaman kallistumisen yleinen suunta on Etelä-Suomessa koillisesta kaakkoon, joten Koitereen koillispään ja pohjoisosien varhaiset muinaisrannat ovat nousun seurauksena jääneet kauas sisämaahan järven vähitellen tyhjentyessä sen lounaisnurkan lasku-uoman kautta.  Esihistorian ja erityisesti kivikauden tutkimuksen kannalta muinaisrannat ovat kiinnostavia, sillä rannat ovat olleet suosittuja asuinpaikkoja jo kivikaudella. 

Kesän 2014 inventointi Koitereen muinaisrannoilla

Metsähallitus inventoi kesällä 2014 Koitereen pohjoispuolisilla seuduilla vanhoja muinaisrantoja ja niiden kivikautista asutusta. Seutu on hiekkaista ja kivikautisille asutukselle täydellisesti sopivia rantoja on yltäkylläisesti arkeologille koluttavaksi. Alueelta löytyi kymmenkunta uutta kivikautista löytö- ja asuinpaikkaa. Asuinpaikkoja löytyi sekä järven luoteispuolelta nykyisen Hiienjoen seudulta että Koitereen koillispuolelta. Kauimmaiset asuinpaikat sijaitsevat nykyisin useiden kilometrien päässä järvestä. Paikkojen joukossa on kohteita muutaman kvartsi-iskoksen löytöpaikasta laajaan satojen metrien pituiseen asuinpaikkavyöhykkeeseen, jossa on asuttu kauan ja löytöjä on monella eri-ikäisellä rantatasolla. Ennakoimme, että asuinpaikat edustavat kivikauden vanhempaa puolta eli mesoliittista kivikautta. Tarkkaa käsitystä asuinpaikkojen tai Koitereen muinaisrantojen iästä meillä ei kuitenkaan tuolloin vielä ollut.

Täällä asuttiin 9700 vuotta sitten. Laaja mesoliittinen asuinpaikka-alue Hiienjoen alueella.

Koitereen palaneet luut..

Kivikautiset luut ovat säilyneet vain ”nuotion kautta” eli palaneina. Palamisen seurauksena meidän päiviimme säilyneet luut ovat tavallisesti hyvin pieneksi murentuneita kappaleita.  Ne ovat monesti varsin hankalasti tunnistettavia ja usein moni luista jää tunnistamatta. Joskus palat pysytään määrittämään kuuluvaksi esimerkiksi nisäkkäisiin tai kaloihin. Parhaimmillaan voidaan tunnistaa jopa eläinlaji.

7800 vuotta vanhoja kivikautisia luun paloja lojuu metsälaikutuksessa.

Eläinten luihin erikoistunut arkeologi Kristiina Mannermaa tutki Ilomantsista kesällä 2014 löydetyt luut. Kolmelta Muinais-Koitereeseen liittyvältä asuinpaikalta löytyi luuta ja näistä kaksi kohdetta on toistaiseksi ajoitettu. Tutkimuksessa havaittiin, että kaikilla paikoilla oli nisäkkään luita. Tarkempi lajimääritys ei ollut valitettavasti mahdollinen. Voimme arvailla, että ainakin hirvi ja majava, Suomen sisämaan kivikautisen ruokavalion kaksi päänisäkästä, ovat olleet Muinais-Koitereen asukkaiden ruokalistalla. Lisäksi Kristiina tunnisti kahden asuinpaikan aineistosta kalan luita. Näistä ainakin osa on peräisin hauesta. 

..ja Koitereen radiohiilet

Kaikilta edellä mainituilta asuinpaikoilta on tehty tai tekeillä radiohiiliajoitus. Radiohiilinäytteistä on toistaiseksi tehty neljä näytettä kahdelta asuinpaikalta Hiienjoen seudulta. Ajoitukset osoittavat, että Muinais-Koitereella asuttiin viimeistään jo noin 9800 - 9500 vuotta sitten.  Lisäksi yhden näytteen ajoitus on selvästi nuorempi (7800 vuotta). Rantakorkeuksiensa puolesta vanhimmilta asuinpaikoilta ei ole löytynyt luuta, joten näitä ei toistaiseksi ole ollut mahdollista ajoittaa tarkemmin. Kokonaisuutena voitaneen kuitenkin sanoa, että alueella on asuttu jo noin 10 000 vuotta sitten.  

Tallavaara ja kumppanit (2014) ovat julkaisseet hiljattain listan, joka kattaa pääosan Suomen vanhimmista arkeologisista radiohiiliajoituksista. Listasta havaitaan, että koko Suomesta on saatu toistaiseksi vain nelisenkymmentä Koitereen kolmea vanhinta ajoitusta vanhempaa tai iältään vastaavaa radiohiiliajoitusta. Kolme uutta ajoitusta on prosentuaalisesti mukava lisäys maamme vanhimman ajoitusaineiston joukkoon tutkimuksen käyttövoimaksi. Yksittäisiä ajoitettuja asuinpaikkoja on kuitenkin vielä vähemmän, sillä monissa tapauksissa yhdeltä asuinpaikalta on useita ajoituksia. 

Voiko asutus olla Koitereella vieläkin vanhempaa?

Veikkaukseni on, että luultavasti asutus on Koitereella alkanut jo huomattavasti aiemmin kuin nyt saadut ajoitustulokset osoittavat. Varmuutta meillä ei vielä tosin ole asiasta. Inventoinnissa kuitenkin löytyi asuinpaikkoja, jotka ovat rantakorkeuksiensa perusteella nyt ajoitettuja vanhempia. Lisäksi vanhastaan Koitereen kaakkoisrannalla tunnetaan Syväyksen asuinpaikka, josta on löytynyt piikivestä tehtyjä säleitä. Nämä saattavat vastineidensa perusteella ajoittua aivan kotimaisen esihistoriamme alkuvaiheisiin. Vastaavia löytöjä on tehty muualtakin Ilomantsista. Kuvia näistä löytyy artikkelista Manninen & Hertell 2011.

Aivan vanhimpia tunnettuja asuinpaikkoja Suomesta ovat mm. läheiset Joensuun Enon Sarvingissa sijaitsevat asuinpaikat. Näiden ajoitukset ovat alun toistatuhatta vuotta vanhempia kuin nyt Muinais-Koitereelta saadut tulokset. Välimatkaa Koitereelle on vain muutama kymmenen kilometriä, joten on hyvinkin mahdollista, että myös Koitereen rannoille asutus on tullut samoihin aikoihin kuin Enoon. 

Kuinka aikaisin asutus olisi voinut alkaa alueella? Jäätikön vetäytyminen asettaa asutuksen alkuhetkille Ilomantsissa ehdottoman takarajan. Tallavaara ja kumppanit laskivat myös, että asutus Joensuun puolella olisi alkanut viitisensataa vuotta sen jälkeen, kun jäätikkö hävisi alueelta. Muinais-Koitereella asutus olisi siis jäätikön puolesta ollut mahdollista jopa noin 1500 vuotta nyt todennettua aiemmin. Tallusteliko joku jo tämän hyytävän jäätikköön rajautuneen Alku-Koitereen rannalla? Ehkä ei, tai kenties kyllä. Tulevaisuus näyttää.

Yhteenveto

Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjät raportoivat uusia radiohiiliajoitustuloksia, jotka osoittavat, että Ilomantsissa Muinais-Koitereella asuttiin ja kalastettiin jo noin 10 000 vuotta sitten. Koitere oli laajimmillaan heti jääkauden jälkeen ja vuosituhansien kuluessa alkuperäisestä Lieksaan saakka ulottuneesta Suur-Koitereesta on vähitellen tullut nykyinen täysin ilomantsilainen Koitere, suurjärvi kuitenkin sekin. Kesällä 2014 Metsähallitus inventoi Koitereen varhaisia muinaisrantoja järven pohjoispuolisilla alueilla, jossa ei ole aiemmin suoritettu arkeologisia tutkimuksia. Alueelta löytyi kymmenkunta uutta mesoliittisen kivikauden asuinpaikkaa. Koitereen jääkauden jälkeistä geologista kehityshistoriaa ja arkeologiaa tunnetaan kokonaisuutena huomattavasti heikommin kuin monien muiden kotimaisten suurten järvien, joten Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjillä on ollut jälleen onni saada valottaa omalla panoksellaan yhtä menneisyyden tutkimuskentän heikosti tunnettua osa-aluetta Suomessa. 

Kesäterveisin,

Mikke Lee

Kirjallisuutta

Tallavaara, M., Manninen, M., Pesonen, P. & Hertell, E. 2014: Radiocarbon dates and postglacial colonisation dynamics in eastern Fennoscandia. In Riede, F. & Tallavaara, M. (ed.) Lateglacial and Postglacial Pioneers in Northern Europe. BAR International Series 2599, (161-175).

Vesajoki, H. 1985a: Koitereen karttakuva kymmenentuhatta vuotta sitten. Pohjois-Karjalan luonto, Pohjois-Karjalan Luonnonsuojelupiiri ry:n vuosijulkaisu, XIV vuosikirja, (17-18).

Vesajoki, H. 1985b: Ilomantsin alueen kehitys geotieteellisen tutkimuksen valossa. Teoksessa Aho, J. (toim.) Runon ja tieteen Mekrijärvi. Joensuun yliopisto, Lappeenranta, (106-119).

Manninen, M.A. & Hertell, E. 2011: Few and Far between – an Archive Survey of Finnish Blade Finds. In Rankama, T. (ed.) Mesolithic Interfaces. Variability in Lithic technologies in Eastern Fennoscandia. Monographs of the Archaeological Society of Finland 1 (112-141)

Ilomantsin kanavakämppä

Ilomantsissa, osin rajavyöhykkeellä, sijaitsee Syväjärvi, jonka itälaidalla on Syväperänkangas. Karttaan on kankaalla sijaitsevan järven ja Syväjärven väliin piirretty puro. Tämä hyvin tavallinen sininen viiva kartassa kätkee sisäänsä yhden uittotarinan.

Syväjärvi ja Syväjärven Kylkeinen, joiden välissä kanava sijaitsee. Vanhaan peruskarttaan on merkitty myös kämpän paikka. Kartta: Maanmittauslaitos.

Ilomantsissa uitettiin puuta 1930-luvulla Syväjärvestä Pyötikölle, jonne uittomatkaa kertyi lähes 10 kilometriä. Uitto oli hidasta ja työlästä, joten matkaa pyrittiin lyhentämään perkaamalla puroja ja tekemällä kanava Syväjärven Kylkeisen ja Syväjärven välille. Kanavasuunnitelman laativat vuonna 1938 metsänhoitaja Lauri Härö ja metsäteknikko Yrjö Komu ja työn hinnaksi arvioitiin 116 844 markkaa.

Kuvassa keskellä metsänhoitaja Lauri "Pippuri-Lasse" Härö metsähallinnon Itä-Suomen retkeilyllä vuonna 1950. Härö oli entinen pikajuoksija, joka edusti Suomea Pariisin olympialaisissa vuonna 1924. Kuva: P. Mansner/Lusto/Metsähallituksen kokoelma.

Rakennustyöt alkoivat vuotta myöhemmin ja työn edetessä paikalle siirrettiin kämppä Hoikanjärven luoteispäästä. Kanavan rakentaminen aloitettiin vaikeimmasta kohdasta eli Syväjärven ja Kylkeisen välisestä harjusta. Työmaa sijaitsi melko syrjässä ja tarina kertoo, että kanavan rakentajat olivat unohtua työmaalle talvisodan sytyttyä ja jäädä sodan jalkoihin. 

Kanavakämppä. Taustalla näkyy Syväjärven Kylkeinen.

Kämppää on uusiokäytetty ja sen katolle on rakennettu passipaikka.

Kämpän kamiina. Taustalla pulkka.

Patjat ja tyyny kuuluvat yhä varustukseen.

Kanavan valmistumisesta on kahdenlaista tietoa. Toisen mukaan kanava oli valmis jo talvisodan syttymisen aikoihin ja toisen mukaan rakennustöitä jatkettiin vielä sodan jälkeen. Metsähallitukseen tieto kanavasta ja sen rakentamisesta kiiri vuonna 1942. Virallisia suunnitelmia ryhdyttiin tekemään vuonna 1943, jolloin tehdyissä laskelmissa havaittiin, että Syväjärvi saattaisi tyhjentyä tai että järven virtaussuunnat muuttuisivat kanava takia. Loppujen lopuksi järvi ei ainakaan tyhjentynyt.

Kanavan käyttö jäi hyvin vähäiseksi. Erään tiedon mukaan sitä kunnostettiin vuonna 1957, jonka jälkeen tehtiin pieni koeuitto. Vuotta myöhemmin kanavassa uitettiin ensimmäisen ja viimeisen kerran 15 000 kiintokuutiometrin leimikko. Pian tämän jälkeen päättyi purouittojen aikakausi. Muistoksi tästä kaikesta jäi Syväjärven Kylkiäisen rannalle yksinäinen kanavakämppä taistelemaan aikaa vastaan.


Lähde: Kainulainen, Kalevi (2006): Ihmisen mittaiset jäljet. Ilomantsin hoitoalueiden metsäkämpät ja metsänvartijatilat.

Miten Ilomantsin Lahnavaaran metsänvartijatila ja Korkeasaari liittyvät toisiinsa?

Ilomantsissa inventoitiin viime kesänä Lahnavaaran metsänvartijatilan rauniot. Tilan tiedetään olleen asutun jo vuonna 1859 ja metsänvartijoita Lahnavaarassa on työskennellyt vuodesta 1863 alkaen vuoteen 1924 saakka. Tilan viimeisenä metsänvartijana toimi Juho Koljonen, jonka kuoleman jälkeen uutta metsänvartijaa ei tilalle enää nimitetty, vaan piirin asioita hoidettiin läheiseltä Hullarin metsänvartijatilalta käsin. Lahnavaaran tila ei kuitenkaan autioitunut, vaan  Juhon perikunta jäi asuttamaan sitä talvisotaan saakka.

Yksi Lahnavaaran metsänvartijatilan rakennuksista, jossa on kaksi suurta uunia. Tilan alueelta dokumentoitiin rakennusten jäännösten lisäksi kellareita, kiviaitaa ja erilaisia kivikasoja ja kuoppia.

Lahnavaaran metsänvartijatila sijaitsi syrjässä muusta asutuksesta rajan tuntumassa ja sen lähin naapuri oli kuuden kilometrin päässä sijainnut Hullarin metsänvartijatila. Kuvassa vanhaa tien pohjaa Lahnavaarasta Hullariin.

Mutta miten tämä Ilomantsin takamailla sijainnut metsänvartijatila sitten liittyy Korkeasaareen? Tässä vaiheessa kuvaan astuvat karhut. Metsänvartijatilat sijaitsivat syrjäisillä alueilla, jossa myös karhut viihtyivät. Näin oli Lahnavaarassakin, jossa kierteli 1920-luvun alussa iso karhu, jonka arvioitiin tappaneen parikymmentä kotieläintä ja metsänvartijatilaltakin se oli niitä vienyt kolme. Syksyllä 1924 Juho onnistui paikantamaan ja merkitsemään karhun pesän. Eläin oli tarkoitus ampua talvipesälle, mutta Juhon kuoltua täytyi karhulle löytää toinen kaataja. Tämä löytyikin lehti-ilmoituksen kautta, kun ns. karhun kierroksen osti joensuulainen agronomi Lauri Alhola. Hinnaksi sovittiin 2 500 markkaa aikuisesta karhusta ja 500 markkaa pennusta. Maaliskuun lopussa karhunkaataja saapui Lahnavaaraan ja karhu ammuttiin. Pesästä löytyi neljä kissankokoista karhunpentua, jotka vietiin tilalle. Pennut kuljetettiin reellä Kiukoisten metsänvartijatilan ja Hattuvaaran koulun kautta maailmalle. Kolme niistä päätyi Korkeasaareen ja yhden piti metsästäjä itse.

Sitä, mitä pennuille tämän jälkeen tapahtui, ei tarina kerro, mutta metsänvartijatilan tarina päättyi miinaan. Lahnavaaraa ei talvisodan sytyttyä suomalaisten toimesta poltettu, kuten monia muita raja-alueen tiloja, mutta rajamiehet miinoittivat tilan uunin, joka räjähti myöhemmin sitä lämmitettäessä. Alueella käytiin myös loppukesästä 1944 kiivaita taisteluita, joista muistuttavat metsästä löytyvät poterot, juoksuhaudat ja ampumapesäkkeet.

Lähde: Kainulainen, Kalevi (2006): Ihmisen mittaiset jäljet. Ilomantsin hoitoalueiden metsäkämpät ja metsänvartijatilat. Jyväskylä.

Kuka louhi liusketta Ilomantsin Hattujärvellä?

Edellisellä kerralla kirjoitin Ilomantsin Hattujärven rannalta löytyneestä kivikautisesta talonpohjasta. Tämän viikon teksti käsittelee myös Hattujärveltä löytynyttä paikkaa, tosin huomattavasti kivikautta nuorempaa. Kyseessä on pieni liuskekiviesiintymä, josta on louhittu liuskelaattoja luultavasti kotitarvekäyttöön. 

Blogin lukijoille, joille Ilomantsin Hattujärvi ei ole entuudestaan tuttu, on hyvä toistaa luonnehdinta noin seitsemän kilometriä pitkästä pienjärvestä, jonka rannat ovat pääosin hiekkaisia ja osin soistuneita. Liuskepaljastuma louhoksineen sijaitsee Ilomantsin Hattujärven pohjoispäässä järven länsirannalla Korkeasaaren tasalla. Paljastuma on varsin pieni ja kooltaan vain noin 6 x 6 metriä. Ennen käyttöönottoaan esiintymä lienee ollut lähes täysin peittynyt hiekan ja kasvillisuuden alle. Maastoa koluava arkeologi voikin vain ihastella, miten liusketta tarvinneet ja sitä tarkoituksiinsa hyödyntäneet seudun asukkaat ovat esiintymän alun perin onnistuneet paikantamaan. 

Liuske, oja ja Olli.

Nykyisin liuske-esiintymä on havaittavissa helposti maastossa louhintatyön seurauksena. Paljastuman eteläpuolelle on kaivettu viitisen metriä pitkä ja puolisen metriä leveä oja. Syvyyttä on samoin noin puoli metriä. Liuske-esiintymän itäreunalla on samankaltainen, mutta lyhyempi vajaa parimetrinen oja. Ojat ovat täysin sammaloituneita ja kasvillisuuden peittämiä, mutta pystysuora liuskeseinä, josta kiveä on louhittu, on peitteetön ja selvästi näkyvissä kummallakin sivulla. Muutamia muitakin pienempiä maanmuokkaustoimia on paikalla suoritettu liuskekiven paljastamiseksi, mutta sivuutamme nämä tässä tarinassa ja hyppäämme teknisiin yksityiskohtiin.

Miten liusketta on louhittu? Paikallinen liuske lohkeilee luontaisesti laattamaisiksi kappaleiksi, kuten alueen maaperästä ja rantakivikoista havaitsimme, joten louhoksella kivi lienee ollut melko helposti irrotettavissa sopiviksi paloiksi. Poraamisesta syntyneitä jälkiä kalliossa ei ole, vaan kaikki louhinta on tapahtunut pilstomalla kivestä luontaisia laattoja kerroksittain irti, kenties lyömällä kiilaa kerrosten väliin sopivan paksuisen laatan irrottamiseksi. Joitain merkkejä vanhoista iskuistakin kivessä on havaittavissa. 

Kun katsoo tarkkaan, näkee iskujäljet kiven reunassa.

Kuinka paljon liusketta paikalta on louhittu? Tarkkaa vastausta kysymykseen on vaikea esittää. Yrittäkäämme kuitenkin. Jos ajattelemme, että ojissa olisi ollut kiveä koko laajuudeltaan yhteensä noin seitsemän metrin matkalla puolen metrin paksuudelta ja korkeudelta, saisimme vastaukseksi noin 1,75 kuutiota liusketta. Määrä ei ole suuren suuri, mutta tonnien lasti kiveä on kuitenkin melkoinen taakka rahdattavaksi metsien poikki. Kaikeksi onneksi, vaan tuskin sattumalta, louhos sijaitsee lähellä vesirajaa, joten kiveä on voinut kuljettaa järveä pitkin joko kesällä tai talvella veden olomuodosta riippumatta. 

 

Kaikki eivät mahtuneet matkaan, laattoja lojuu louhoksen ja rannan välillä.

 

Mihin kivi on käytetty? Tähän tarjoaa hyvän vastauksen Hattujärven pohjoispuolella Poikapään rannalla sijainnut talonjäännös, jonka tarkastimme inventoinnin yhteydessä. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin vastauksen tarjoaa rakennuksen uuni. Itse rakennuksesta on jäljellä enää alin lähes maatunut hirsikerta. Uuni kuitenkin seisoo mäellä edelleen. Muutamaa yksinäistä eksyneeltä vaikuttavaa punatiiltä lukuun ottamatta, uuni on huolellisesti ladottu nyt jo tutunoloisen liuskekiven laatoista.

Uuni seisoo mäellä metsän kätkössä.

Ensisilmäyksellä uuni vaikuttaa ryhdikkäältä, vaikka tuhti sammal peittääkin kiviä. Tarkemmin katsoessa näkee, että ikä jo painaa. Takanurkka on romahtanut. Kurkistan uuninpesään, käännän varoen sammalta sivuun. Holvi on notkahtanut ja painumassa kasaan. Tässä ei paista enää ruislimppua. Ei piirakoita. Aika tekee tehtävänsä. Muutaman vuoden perästä mäelle jää vain liuskekivien keko ja loputtomien internetblogien syövereihin muisto kerran hienosta uunista, jonka kivet louhittiin Hattujärven rannalta, lastattiin rekeen ja ajettiin Poikapään rantaan, kannettiin mäelle ja lopulta muurattiin uuniksi, selkä vääränä ja hikeä valuen.

Mutta, mutta.. otsikon kysymys on vielä vastaamatta: kuka louhi liusketta Hattujärven louhokselta? Jos satutte tietämään louhoksesta tai rakennuksesta ja sen asukkaista, kuulisimme mielellämme lisää.

Juhannusterveisin,

Team Ilomantsi

Ilomantsin Hattujärven kivikautinen talonpohja

Metsähallituksen kulttuuriperintöinventointihankkeen maastotyöt pyörähtivät käyntiin tällä viikolla myös Ilomantsissa. Kevään ja alkukesän aiemmissa blogikirjoituksissa olemme päässeet inventoijien matkassa kurkistamaan Suomussalmen ja Kemijärven menneisyyteen. Ilomantsin osalta päivitämme blogia aina sopivan tilaisuuden tullen ja mielenkiintoisten kulttuuriperintökohteiden sattuessa inventoijien matkan varrelle. Työn alla olevat valtion talousmetsät sijaitsevat pääasiassa Ilomantsin itäisimmissä osissa ja osin rajavyöhykkeellä. Täällä asutusta on harvassa, maasto jylhää ja maisemat hienoja.

Näkymä Naarvan kylältä kohti Koiteretta

Tässä blogikirjoituksessa aloitamme tarinan aivan aikojen alusta, tai ainakin kotimaisen kivikauden jälkipuoliskolta, sillä siinä määrin hienoon löytöön törmäsimme tällä viikolla Ilomantsin Hattujärvellä. Kuten seutua tuntevat tietävät, Hattujärvi sijaitsee Ilomantsin, Suomen ja samalla koko EU:n itäisimmän kylän eli Hattuvaaran luoteispuolella. Pituutta Hattujärvellä on seitsemisen kilometriä ja leveimmillään järvi on pari kilometriä. Muutamalla sanalla Hattujärveä voisi kenties luonnehtia isohkoksi pienjärveksi, jonka rannat ovat hiekkaisia siellä missä soistumia ei ole. 

 

Hattujärven eteläosassa kuljimme suon ja järven reunustamaa hiekkaharjannetta ja törmäsimme matalaan painaumaan, joka olemukseltaan muistuttaa tyypillistä kivikautista asumuspainannetta eli osittain maahan kaivetun asumuksen jäännöstä. Painanteeseen tehty pieni lapionpisto varmisti asian. Kaksi palaa palanutta luuta, kivikautisen aterian jäännökset. Tässä todella oli rakennus kivikaudella! 

Hattujärven asumuspainanne järven puolelta

Kivikautisia asumuspainanteita tunnetaan Suomesta melko runsaasti ja yksittäisiä asumuksia on dokumentoitu ja tutkittu lähes koko maassa. Tunnettujen asumusten määrä kuitenkin vaihtelee suuresti maan eri osissa. Suurimmat keskittymät ovat Pohjanlahden rannikolla ja Sisä-Suomessa Saimaalla. Ilomantsista sen sijaan kivikautisia asumuspainanteita on varsin vähän. 

Museoviraston ylläpitämän Muinaisjäännösrekisterin mukaan Ilomantsissa oli ennen inventointia 145 ainakin osin kivikautista asuin- ja/tai löytöpaikkaa. Muinaisjäännösrekisterin pikaisen tarkastelun perusteella asumuspainanteita esiintyy näistä vain kolmella paikalla eli noin kahdella prosentilla kaikista kivikautisista asuin- ja löytöpaikoista. Tämä antaa käsityksen Hattujärveltä löytyneen asumuksen verrokkiryhmän harvinaisuudesta Ilomantsissa. 

Minkälainen asumus Hattujärven rannalla sitten oli? Asumuksenpohja on muodoltaan suorakaide ja nykymitoiltaan noin 6 x 4 metriä, joten rakennuksen alkuperäinen lattiapinta-ala lienee ollut 20-25 neliömetriä. Muualla Suomessa tehdyissä arkeologisissa kaivauksissa on havaittu asumuksen lattian olleen usein muodoltaan suorakaide, joten Hattujärven painanteen muoto sopii hyvin tähän kuvaan.

Asumus kuvattu pohjoisesta. Etualalla näkyy pohjoiseen aukeava oviaukko.

Hattujärven asumuksen pitkä sivu on suunnattu järvelle ja lyhyillä sivuilla painannetta ympäröivässä maavallissa on matalat oviaukot ja oviaukkojen edessä on talon molemmin puolin pienet matalat painaumat. Mahdollisesti näiden kohdalla on ollut jonkinlaiset eteisrakennukset. Oviaukko talon kummassakin päättää saattaa viitata siihen, että sisätila oli jaettu kahteen osaan, joihin kumpaankin oli oma sisäänkäynti. Ehkä talossa on asunut kaksi perhettä, tai kenties ryhmän naisille ja miehille oli varattu oma osansa asumuksesta. Ken tietää. Oli asia niin tai näin, niin kaunis ja hienosti säilynyt kivikautinen talonpohja EU:n itäisimmän kylän Hattuvaaran Hattujärven rannalla joka tapauksessa on.

Alkukesäisin terveisin,

SOMEtsähallituksen kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjät Ilomantsista