Paulaharju peuranpyytäjien matkassa

Samuli Paulaharju oli tarkkanäköinen ja teräväkynäinen kansatieteilijä, folkloristi ja tutkija. Hänen elävät kuvaukset entisaikain elämästä ja erityisesti peuran pyynnistä ja peuran pyytäjistä ovat tämän kertaisen tarinan lähteenä. Teoksessa Lapin muisteluksia Paulaharju kertoo matkoistaan Lappiin vuosina 1920–1922 ja Sompio - Luiron korpien vanhaa elämää sisältää tarinoita vuosien 1914, 1937 ja 1938 matkoilta. Tähän kootut tekstit ovat suoria lainauksia, kun taas kuvat ovat peräisin Lapin inventoinneista. Latvajärvenmaan, Pyhävasan, Kapsajoen ja Taatsin kuvat ovat Kittilän pohjoisosasta, josta Paulaharju mainitsee: "Sellainen oli aikoinaan ollut Seurujärvi ja sen lähellä oleva Jakovaara. Kitisen ja Kapsajoen väliselle kairalle kerrotaan vanhojen korvenkävijäin kokoontuneen pyyntiin ja saaliinjakoon." Inventointityön sykähdyttävimpiä hetkiä onkin ollut löytää kohteita, joista vanha mestari on kertonut jo sata vuotta aikaisemmin.

"Villit peuratokat olivat kohta koko Korpilapin elämä ja ylläpito. Ne olivat erämaan elävää viljaa. Kun villi tokka liikkui aavalla, lainehti Sompion viljapelto, ja kiveliönmies kohahti— oli liikkeellä metsän väkevä veri ja paksu pinta. Oli komea näky, kun villi peuratokka liikehti erämaissa. Sataiset sarvet keikkuivat, koparat naksuivat, kun peurat pitkin säärin juosta notkuttelivat ja sitten pelästyessään laukkasivat tuulena karkuun.

Vanhat lappalaiset pyysivät villipeuroja salahaudoilla, syvillä, petollisesti peitetyillä, piikkipohjaisilla kuopilla, joita toisinaan melkein vieri viereen kaivettiin jäkäläkankaille järvien taikka jänkien välisille kannaksille. Tällaisien hautojen sijoja nähdään vieläkin paljon kaikkialla Lapin erämaissa, aina itäisiä ääriä myöten, Kuollan niemimaalla asti. Niitä tavataan Kittilän, Kolarin ja Muonion kiveliöissä, ja Enontekiön erämaissa on niitä varsin monissa paikoissa.

Kittilän Pyhävasan kuopat ovat vieri vieressä, kuten Paulaharjukin toteaa.

Pyyntikuoppia Kittilän Latvajärvenmaan alueella.

 

Toisinaan tehtiin lihoja varten saiho. Kaivettiin kankaaseen kuoppa - kuinka lihojakin oli - , pantiin pohjalaudat, pantiin sivuseinät haljispuolikkaista, samoin päät sivuseinäin väliin, pääpuoliin. Kivikkovaaroihin mullostethiin ja ladottiin saihon seinät ja pohja kivistä. Kuoppa täytettiin lihoilla. Sitten lyötiin lihojen peitoksi tuohia taikka särkylautoja, vielä laudoille raskaita pölkkyjä sekä kiviä.

Lihasaihon jäänteet Inarissa.

Kotoisen korpihongan lämpöisissä, siinä kohta kiikkui kymmenen pikkuista kattilaa keitistangoissa, joka ukolla oma kattilansa, joka kattilassa villipeuran selkää, kylkeä ja sisuskaluja, munuaiskuuta vielä rasvana. »Metsä ruokki miehensä ylpeästi».  Suolapussin vain pistit laukkuun takkahärän pakatuksiin.

Mutta nuotion loimossa aterioiva pyytökunta oli kohta kuin samaa sukukuntaa, korven kummajaisia, metsänväkeä, joka vietti öisiä juhlapitojansa tohisevan honkatulen ääressä, särpäen pahkakupeilla pikku patasista elävää kuuta. Naama punoitti oudonnäköisenä, pitkä hakojenharjaama tukka roikkui hartioilla, ja leukaperissä rehoittivat ruskeat luonnontakut. Sompiolainen istui ja hartaana vieraana nautti mustaa ehtoollista, jonka suuri metsä oli hänelle valmistanut — nautti, ja metsä otti miehekseen.

Kittilän Kapsajoen pyyntikuoppaketjun läheisyydessä on liesikiveys.

Ja kun onnistuttiin panemaan toimeen oikein suuret joukkosurmat, tuhoamaan koko parttio, veistettiin sen muistoksi metsään »keripää»: katkaistiin petäjä parin kyynärän korkuiselta, ja veistettiin sen kanto nelikulmaiseksi sekä kannon nenä ihmispäätä muistuttavaksi muhkuraksi. Keripään kylkeen vielä leikattiin vuosiluku, joskus saarnamiesten puumerkkejäkin. Monesti hakkasivat kaatomiehet jokainen oman keripäänsä. Tällaisia erämiesten metsätonttuja töröttää vielä Kittilän Kinisjarven takamailla useassa paikassa, Liivajoella ja Vuollin Pöytämaassa; Mustanlompolon "Keripää" Kittilän Mustanlompolon rannalta. Seuduilla on niitä koko joukko samalla tieväliä.

Keripää Rovaniemen Naarman kairasta.

Keripää Rovaniemen Naarman kairasta.

Peuran pyytäjätkin kävivät Taatsin jumalaiselta anomassa apua. He rukoilivat: — Jos peuroja saamme niin suurimukset naamasarvet me sinulle kannamme. Niin lauloi Karhulan Sammukin kerran Taatsilla kalalla ollessaan jumalaiselle. Ja vuorenvanhus kuuli heti hänen rukouksensa: vähän ajan päästä laukkasi rantatörmälle neljä suurta villipeuraa. Lähdettiin niitä lennättämään ja saatiin yksi kaadetuksi. Heti aamulla saatteli Sammu komeat sarvet jumalaisen olkapäille. Taatsin vuorelaista palvoivat myöskin Koutokeinon lappalaiset, jotka 50— 60 vuotta takaperin monena kevättalvena porolaumoineen salakatta asustelivat Taatsijarven jäkälämailla. Pari-, kolmekymmentä perhettä: Pierran  Aslakkaa, Viernan Pietaa ja lisakkaa sekä Jussan Jussaa — oli heitä Taatsin laitumilla; kotasijat seisoivat Taatsinpalolla, ja ahkerasti kävivät tunturien täkäläiset viemässä anteja jumalaiselle suurien tokkiensa menestykseksi.

Taatsijärvi ja Taatsin seita

Vielä vanhojen äijien muistannan aikana oli peurojen metsästys erämiehen tuottavimpia pyyntejä. Mutta sitten taas aikaa myöten porokarjakin pääsi kasvamaan, lantalaisetkin rupesivat porojen kanssa värkkäämään, ja Sodankylän takamaille tulivat 1880-luvulla Hetasta Ponku-Matit, Juhani Hetat ja Purnumukan lappalaiset suurine porolaumoineen. Ja niin lemahti taas ihmisenhaju erämaihin; peurat pelästyivät ja rupesivat pakenemaan pois. Tuntureille, missä ei kristitynhajua tuntunut, ne menivät takaisin taikka rupesivat pakenemaan itää kohden. Luttojoen ja Nuortin välistä suurta kairaa myöten villipeurat painuivat niin kuin virta itäisiin korpiin. Niin loppui peuran sukukin Suomesta. Viimeisen villipeurojen parttion Kittilässä tuhosi Pokan Pekka 1880-luvulla. Lähti ukko karhunajoon, mutta yllättikin 18-päisen peuraparttion Savuaavalla, Pokan eteläpuolella. Sitä olivat Sodankylän miehet jo turhaan ajelleet, väsyttäneet vain. Pekka rupesi painamaan peurain perässä pitkin Savuaapaa, hiihti ja paukutti suustaladattavalla peuraväljällään, kaatoi sarvipään toisensa perästä ja pysytteli kintereillä, kunnes viimeinenkin oli maassa. Tämä oli viimeinen villipeurojen suurkaato Kittilässä. Sen jälkeen ei enää ole Kittilän erämaissa villipeuroja tavattu."

- Taisto

Metsästäjien jäljillä

Metsästys on perinteisesti ollut tärkeä osa metsien hyötykäyttöä. Tässä muutamia jälkiä, joita se on jättänyt valtion metsiin.

Käpälälauta

Käpälälauta on ketun ja suden pyyntiin käytetty, litteäksi ja yläosastaan kolmihaaraiseksi veistetty ansa. Käpälälaudan keskimmäiseen piikkiin asetettiin lihanpala, jota tavoitellessaan eläin hyppäsi lautaa vasten, jolloin sen tassut ohjautuivat laudan sivuille veistettyihin kapeneviin uriin, jolloin eläin jäi etukäpälistään lautaan roikkumaan. Käpälälautojen käyttö kiellettiin niiden julmuuden vuoksi 1900-luvun alussa.

Ranua, Vaaranalussuon käpälälauta ketunpyyntiin. Kuva: I. Nieminen.

Lieksa, Saari-Valama. Tämä käpälälauta on uudelleenkäytetty rajavartiokoiran hautamuistomerkiksi. Kuva: I. Nieminen.

Karhuansa

Karhun ansapyyntiä harrastettiin vielä muutaman vuosikymmenen sitten. Alla kuvassa on tunnetun karhuansan jäännökset Kuusamon Iivaaralta. Kuvassa näkyvät puut oli varsinaisen rautahäkin - joka oli jo viety pois - verhoiluna.

Karhuansa Kuusamossa. Kuva: H.-P. Schulz.

Rita

Kuvassa alla oleva rita on kolmiseinäinen loukkupyydys, jota on käytetty ahman pyyntiin. Se on tehty kahden pitkän kannon viereen, päällä näkyvä riuku on osa laukaisulaitetta, joka on ollut kiinni syötissä.

Inari Ruijanjoki, ahmanloukku. Kuva: J.-P. Joona.

Nauruanojan ansa

Iijoen eteläpuolelta löytyi pienpetoansa, joka oli rakennettu ikivanhan mallin mukaisesti. Vain rautanaulat ja -langat kertoivat sitä, että se onkin uudempaa tekoa.

Nauruanojan ansa. Kuva: H.-P. Schulz.

Pyyntikuoppa

Pyyntikuopat ovat peuranmetsästyksessä käytettyjä kuoppia, jotka yleensä muodostavat usean kuopan järjestelmiä. Eläimiä on voitu ohjata kuoppiin aitojen avulla ja ajamalla. Kuopat on sijoitettu eläinten luonnolliselle kulkureitille. Kuoppapyyntiä on harjoitettu kivikaudelta aina 1800-luvulle saakka.

Pyyntikuoppa Sodankylä Ala-Hanhilammella. Kuva: S. Tolonen.

Uuttupuu

Vesilintujen munia on kerätty tekemällä uuttupuita. Puuhun on koverrettu linnulle pesä, josta munat on ollut helppo kerätä.

 Uuttupuu Taivalkoskella. Kattona iso kivi. Kuva: H. Kelola-Mäkeläinen

Saiho

Saiho on riistan tai kalan väliaikaista säilytystä varten tehty pienehkö rakennelma. Se voi olla joko maanpinnalla tai kaivettuna maanpinnan alle. Saihot on yleensä tehty pyöröhirsistä salvomalla, ja hirsien välit on tiivistetty kuntalla. Päällä on ollut tasainen puukansi.

Lihasaiho Savukosken Marjavaarassa. Kuva: N. Latvakoski. 

Kiven päälle rakennettu saiho Sodankylän Luolikkoselässä. Kuva: L. Märsy.

Purnu

Purnu on yleensä kivirakkaan tehty lihansäilytyskuoppa, kuvassa olevaa purnua varten on kuitenkin jouduttu keräämään kiviä ympäristöstä.

Inari Karhuvaara purnu. Kuva: H. Aikio.

Karhunkaatopuu

Vielä 1800-luvulla karhunmetsästykseen liittyivät monet vanhat säännöt. Metsästys tapahtui keihäällä, tapahtuma ikuistettiin usein vanhaan honkaan, ja karhunpeijaisilla olivat tietyt rituaalit. Erääseen pohjoisessa Suomenselässä olevaan karhunkaatopuuhun on veistetty vuosiluku 1851 ja sen yläpuolella pieni kaiverrus, jossa keihäs lävistää eläinhahmon.

Karhunkaatopuu Lestijärvellä. Kuva: H.-P. Schulz.