Biotalous koskettaa myös marginaalialoja

Metsistämme saatavat tuotteet ja palvelut ovat vaihdelleet eri vuosisatoina ja  jopa  -kymmeninä. Suuressa mittakaavassa metsien hyödyntäminen alkoi 1600-luvulla tervanpolton myötä. Metsien mustaa kultaa eli tervaa poltettiin 1800-luvun lopulle saakka ja elinkeinon  merkityksen näkee metsämaastossa vielä nykyäänkin erityisesti Pohjanmaalla ja Kainuussa, josta kulttuuriperintöinventoinnissa on kartoitettu satoja hautoja.

Kainuun mustaa kultaa. Tervahauta erottuu vielä maastossa hyvin.

Metsien käytön historia auttaa ymmärtämään ehkä myös tulevaa, sillä muutos metsistä saatavien tuotteiden suhteen jatkuu edelleen. Esimerkiksi kansallinen biotalousstrategia on pyrkinyt luomaan innovatiivista ja luovuuteen kannustavaa ilmapiiriä luonnonvarojemme ympärille. Jo nyt tuotekehityksen tuloksia löytyy muun muassa puusta saatavista tuotteista. Biopohjaisiksikin innovaatioiksi voidaan nimittää puukipsiä, mäntyöljyä ja puupellettejä.

Mielenkiintoista on myös se, kuinka historiasta ja kansanperinteestä on voitu luoda tuotteita tämän päivän kysyntään. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii pihkasalva. Vaikka kuusen pihkaa on käytetty Pohjoismaissa vuosisatojen ajan erilaisten ihon infektioiden hoidossa (ja pioneerimaisesti sitä on käytetty haavanhoitoon myös muutamissa Lapin terveyskeskuksissa), on sen tuotteistaminen uusi asia. Tuotekehityksen tuloksena pihkasalvaa on tänä päivänä saatavana Lääkelaitoksen rekisteröimänä apteekkituotteena.

Lähiruokaan ja ruuan alkuperään perustuvat trendit ovat kasvattaneet kiinnostusta erilaisten kasvien, marjojen ja sienten terveysvaikutuksiin. Samalla olemme havainneet, kuinka idea luonnosta saatavista terveysvaikutteisista tuotteista on iänikuinen. Suomalaiset kun ovat osanneet hyödyntää ympäristönsä luontaisia vahvuuksia hyvin erilaisiin käyttötarkoituksiin aina. Silti paljon tietoa esimerkiksi erilaisten kasvien käyttötavoista on myös hävinnyt vuosikymmenien aikana. Menneeseen kansanperinteeseen tutustuminen voi siis laajentaa näkemystä metsästä.

Myös lakan terveysvaikutuksia on tutkittu.

Metsä-alan opiskelijana metsäalan muutoksien seuraaminen ja ennustaminen on tärkeää, mutta myös menneen tunteminen voi muodostua yhtä tärkeäksi tekijäksi. Harjoittelujaksoni kulttuuriperintökohteiden parissa on avannut silmäni metsän suhteen uudesta näkökulmasta. Paitsi, että olen oppinut tuntemaan ja tunnistamaan kulttuuriperintökohteita maastosta, koen myös, että näen sen myötä metsän puilta. Metsä ja sen kestävien tapojen mukainen käyttäminen sekä biotalouden muodostuminen on loputon aarreaitta, johon perehtymiseen menee ainakin yksi työura.

Pyyntikuoppaa dokumentoimassa Hoiluansärkällä Suomussalmella kesällä 2014.

"Toimistonäkymä" kesällä 2014.

Ajan patinoima niittylato, joka edustaa hirsirakentamisen osaamista vuosien takaa.

Biotalous on laaja kokonaisuus, jota on turha rajata liikaa. Siihen voi liittää myös luontomatkailun, metsien kulttuuriperinnön ja luonnontuotealan. Jos leikitellään ajatuksella tulevaisuudesta ja vahvasti biotaloudessa toimivasta Suomesta, myös niin sanotut marginaalialat voivat mahdollistaa tuote- ja palveluinnovaatioita. Jospa luontomatkailun olennainen osa onkin juuri historia kulttuuriperintöineen. Tarinallisuus ja elämyksellisyys ovat matkailun trendejä nyt ja ehkäpä myös tulevassa. Esimerkiksi kulttuuriperintökohteet ja niihin sijoittuvat tarinat ovat aidoimpia kohteita, mitä matkailija voi luontokokemuksen ohella hakea. Jos tulevaisuusleikkiä jatketaan ja luontomatkailuun yhdistetään lähiruokatrendin mukana pinnalle noussut villi ruoka, on kyseessä jo laajasti suomalaista kulttuuriperintöä hyödyntävä kokonaisuus. Villit marjat, sienet ja yrtit luovat uniikkeja makuelämyksiä ja -kokemuksia, joita voidaan nauttia luonnon keskellä, huippuravintolassa tai vaikka viedä matkatuliaisena kotimaahan.

5 500 vuotta vanha talonpohja Kylmäluoman retkeilyalueella Taivalkoskella.

Usein läheltä on vain vaikea nähdä, mitä luontomme jo meille tarjoaa. Metsämme, Suomen luontaiset vahvuudet, ovat aika sampoja taottavaksi.

- Tuuli, harjoittelija
 

Epäjumalia ja uskomuksia

Mikael Agricola oli paitsi kirjakielemme isä myös varhaisimpia kansanperinteen tallentajia ja hänen psalmien suomennoksen esipuheesta vuodelta 1551 löytyy lista suomalaisista epäjumalista. Luettelo sisältää sekä länsi- että itäsuomalaisia jumalolentoja, joiden joukossa on meillekin tuttuja nimiä, kuten Tapio, Achti, Äinemöine, Turisas, Ilmarinen, Tontu, Piru ja Menningeine. Uskomuksiin liittyviä kohteita löytyy metsistä yhä, lähes 500 vuotta Agricolan listan ilmestymisen jälkeen.

  Kuppi- eli uhrikivi Hattulan Lehijärven rannassa. Eero Kakkuri tutkii kiveen koverrettua kuppia, joka on saattanut liittyä esimerkiksi hedelmällisyyskulttiin tai erilaisten vaivojen ja sairauksien parantamiseen. Tiedämme, että suomalaiset vielä vähän aikaa sitten toivat uhrikivien kuppeihin muun muassa juuri poikineen lehmän maitoa tai uutisviljaa, jotta talon sato-onni pysyisi hyvänä. Toisaalta joissakin kivissä tai kallioissa oli parantavia voimia ja niiden kuppeihin tai koloihin kertyneellä vedellä voitiin parantaa muun muassa silmä- tai suusairauksia.

 Mennyttä ja muinaista. Nokialainen uhrikiven kupin mittakaavana. Connecting ancient people.

 Uhrikiven vieressä oli sammalpeitteinen kenkä. Menningeisenkö?

 Suomalaisten kuolemaan liittyvistä uskomuksista kertovat karsikkopuut. Puita tehtiin esimerkiksi kuljetettaessa vainajaa kirkolle tai kalmistoon ja niiden uskottiin estävän kuollutta tulemasta takaisin. Kuvassa on vanhan kirkkopolun varressa makaava kelopuu, johon on perimätiedon mukaan kaiverrettu ristejä ja vuosilukuja, kun vainajia on kuljetettu Ruunaan takamailta Lieksan kirkolle. Kaiverrukset ovat kasvaneet osittain puun sisään eikä kirjain tai numerokokonaisuuksista enää saa selvää. Tämän puun lähistöllä oli toinenkin kaatunut kelo, jossa oli kaiverrruksia.

 Karsikkopuu Lieksassa. Puuhun on kaiverrettu vuosiluku 1805 ja nimikirjaimet SL. Siihen on lisäksi lyöty muutama puutappi samoin kuin erääseen toiseen lähellä olevaan puuhun. Tapit liittynevät uskomuksiin, joiden mukaan vainaja voitiin "naulata" kiinni tai hänen kontilleen voitiin tehdä paikka, jotta hän ei enää palaisi kummittelemaan. 

 Ruunaanjärven rannalla on vanha mänty, johon on kaiverrettu järven puolelle vuosiluku 1772 ja sen alle kirjaimet IOEL. Mitähän varten kaiverrus on tehty, onko tähän hukkunut Joel vuonna 1772?

 Rajoihin on liittynyt vahvoja uskomuksia. Niillä tiedetään liikkuneen muun muassa rajahaltijoita ja kummituksia, jotka valvoivat rajan rauhaa. Uskottiin myös, että rajoille haudatut eivät pääse kummittelemaan. Vanhimmat tunnetut rajamerkit ovat helposti erotettavia luonnonmerkkejä, kuten järviä, jokien suita, saaria, siltapaikkoja tai isoja maakiviä.  Kuvassa on vähintään 1300-luvulta peräisin oleva Sopenvaha-niminen rajakivi Hämeenlinnassa. Eero Kakkuri on kiven päällä ja hänen alapuolellaan on kiven syrjään kaiverrettu risti.

 Risti on vanha voiman symboli ja ristikuvio oli keskiajalla tavallinen tapa vahvistaa rajakiven voimaa. Toinen vanha tapa oli kaivertaa rajakiveen ympyrä.

Metsissä, tuntureilla ja soilla voi edelleen kohdata jotain, joka varovasti tai voimallisesti nostattaa esiin mielen sopukoihin tallentuneen palasen suomalaista muinaisuskoa tai herättää ajatuksia - metsä on yhä pyhä.

Piispajärven kuninkaan Tauriaisen ja Kellovaaran Kello-Jussin karhunmetsästys eli kuinkas sitten kävikään

Viime syksynä ilmestyi Ylä-Kainuun tarinakartasto, johon on koottu alueen kansanperinnettä. Teoksesta löytyy useita inventointikohteisiin liittyviä tarinoita, kuten seuraava tarina epäonnisesta karhunmetsästyksestä Suomussalmella.
 

Tarina sijoittuu Piispajärven länsirannalla sijainneen Halmelahden metsänvartijatilan maille.  Tilan perustamisvuodesta ei ole varmaa tietoa, mutta netistä löytyneessä sukuselvityksessä mainitaan Halmetlahdessa syntynyt ja siellä vuoteen 1847 asunut torppari ja metsänvartija Jacob Pehrinpoika Tolonen. Hänellä oli tytär nimeltä Sanna Kemppainen os. Tolonen, jonka sukunimi täsmäisi tarinakartastossa mainitun tilan viimeisen asukkaan, Kalle Kemppaisen eli Halme-Kallen, sukunimeen. Toloset ovat selvityksen mukaan asuneet Halmetlahdessa jo 1700-luvulla, mutta sitä onko kyseessä juuri sama tila, on mahdotonta varmistaa. Omissa lähteissäni vanhin merkintä tilasta on vuoden 1904 pitäjänkartassa. Tarinakartaston mukaan tila on poltettu sodan aikana.

Halmelahden metsänvartijatila vuoden 1904 kartassa.

Halmelahden metsänvartijatilalle johtava polku.

Metsänvartijatilan paikka nykyään. Rakennukset ovat sijainneet kuvan keskellä olevan kuusikon kohdalla.

Tarinan mukaan karhu oli tappanut tilan lehmän, jonka vuoksi peto päätettiin tappaa. Sitä ryhtyivät kaatamaan Piispajärven kuningas Tauriainen ja Kellovaaran Kello-Jussi. Karhunmetsästystä säätelivät ennen vanhaan tarkat riitit, loitsut ja taiat. Raadon luokse tehtiin talas ja Tauriainen yllytti karhun tulemaan päälleen. Karhua voitiin kutsua tulemaan monin eri keinoin, joita muun muassa Samuli Paulaharju on kirjannut ylös. Karhu voitiin suututtaa tekemällä "ilvettä" karhun jäljille ottamalla lihaa haaskasta ja sivelemällä sillä karhun jälkiä. Haaskalle saatettiin myös laittaa suuhun karhun lävitse ammuttu kuula tai sen päälle kala, jonka toinen kala oli niellyt takaperin. Myös hauenpää hampaineen toimi. Karhun kutsuminen ei ollut mitään lastenleikkiä, kuten Tauriainen ja Kello-Jussi tarinan mukaan saivat huomata. Kun karhu oli kerran kutsuttu, niin sen täytyi tulla vaikkei se olisi halunnutkaan ja kun se tuli, oli se hirveänä.

Kutsuttuaan karhun kaksikko laittoi raadon päälle varvun, johon karhun tulosta varoittava tiainen voisi laskeutua. Tämän jälkeen he nousivat talaalle karhua odottamaan. He olivat sopineet, että Kello-Jussi ampuu ensimmäisen laukauksen, sillä sen ase, joka oli laittanut karhun tulemaan, ei ollut tappava ennen kuin veri saatiin näkyviin.

Karhun tulosta kertova tiainen ilmestyikin, mutta lensi suoraan miesten hatun reunalle. Tämä enne sai miehet pelkäämään ja kohta kauhealla mörinällä tuleva peto säikäytti miehet alas talaalta ja pakoon. He juoksivat karhu kintereillään Halmelahden tilalle, jossa se pysähtyi tilan korkean aidan eteen niin, että turve pöllysi. Miehet puolestaan juoksivat suoraan pirtin uuniin eikä karhua saatu miehistä irti ennen kuin uunin suulle sytytettiin pieni tuli. Susi-Heikki, joka tarinakartaston mukaan oli nähnyt tilanteen omin silmin, kertoi miesten juosseen itsensä henkitoreisiin eikä heistä enää ollut karhulle vastusta. 

Kiviaitaa pellon laidassa.

Tiheän kasvillisuuden alla on luonnonkivistä tehdyn uunin jäännös, joka kuvassa erottuu isona kumpareena. Tännekö miehet karhua pakenivat?

Halmelahdessa ei karhuja inventointihetkellä onneksi näkynyt. Paikka oli upea ja se tarjosi hienon yllätyksen, joka sopi tarinaan täydellisesti. Metsän puolelta isojen kuusten takaa löytyi suuri kylmämuuratun uunin jäännös. Itse en ole vastaavanlaisiin uuneihin aiemmin törmännyt. Jos joku blogin lukijoista tietää lisää uunista, niin siitä olisi hienoa kuulla!

Halmelahden tilalta löytynyt iso uunin jäännös. Onko se pelkkää yhteensattumaa, että tarinassa mainitaan uuni?

Inventoinnissa olemme aina yrittäneet saada kiinni tarinoista kohteiden takana ja voin luvata, että lisää tarinoita kuullaan vielä kesän aikana!

- Hanna