Kirjoja kirjoittamisesta

Olen lukenut joitain mainioita kirjoja kirjoittamisesta tänä vuonna. Niistä voisi kirjoittaa kokonaisen blogipostauksen kustakin, ja hyvästä syystä, mutta tyydyn nyt vain pikaiseen esittelyyn, kun on kova tarve saada vanha lukuvuosi pakettiin. Kirjoittaminen on kiinnostanut, sillä olen harrastellut luovan kirjoittamisen opiskelua reilun vuoden verran, ja se jatkuu vielä ainakin ensi syksyyn. Yksi esiin nostamistani kirjoista kuului opintoihin, ja muista kahdesta kiinnostuin muuten vain.

Anneli Kannon Kirjoittamassa on oiva kirja bloggarille, sillä kun on koottujen blogi-kirjoitusten muoto. Kirjailija piti viisi vuotta blogia kirjoittamisesta, sai kommentteja kirjoituksiinsa, ja ne sysäsivät ajatuksia eteenpäin. Niistä teksteistä ja siitä prosessista muodostui kirjan pohjamateriaali. Kanto on kirjoittanut monenmoista - ainakin historiallisia romaaneja, lastenkirjoja, näytelmiä - joten hän on kokenut kirjailija. Kirjoittamassa on helppolukuinen ja ajatuksia herättävä kumppani kirjoittavalle ihmiselle, kuin luotu luku-kerrallaan lukemiseen.

Kirjoittamassa ei ole kirjoittamisopas, siinä ei ole harjoituksia, mutta kyllä siitä monenmoista vinkkiä ja neuvoa löytää. Anneli Kanto lähestyy kirjoittamista laajasti, joten tekstin ensimmäisen version tuottaminen on vain yksi osa kirjaa. Sitä käsittelee kirjan osa, joka on otsikoitu "Ideasta kirjoitukseksi". Historiallisten kirjojen kirjoittaja tietää, mitä tarvitsee tehdä ennen kirjoittamista, ja ammentaa kokemuksestaan osaan "Taustatyö". Siitä Kanto jatkaa eri versioiden työstämiseen, mutta kirjoittaa myös julkisuudesta ja toimeentulosta sekä kirjailijan työkyvyn ylläpidosta.

Kirjan kirjoitukset toimivat inspiraationa ja vertaistukena kaikille kirjoittajille, mutta erityisesti romaanin kirjoittamista miettivät löytävät siitä monenlaista hyödyllistä pohdittavaa.

            Anneli Kanto: Kirjoittamassa, 199 s.
            Kustantaja: Reuna 2020
            Kannen taulu: Tiina Poutanen "Mäyrämieli"

            Kannen suunnittelu: Paula Heiäng

  

Tartuin kirjastossa Antti Tuurin Kuinka kirjoitan romaanin -kirjaan, ja sepä olikin kiinnostavaa luettavaa. Kirjailija ehättää heti kättelyssä sanomaan, ettei ole kirjoittamassa kirjoittamisopasta, vaan aikoo kertoa, miten hän työskentelee, kun kirjoittaa. Samalla hän kertoo paljon omista vaiheistaan kirjoittamisajankohtaan mennessä.

Olen lukenut joitain Tuurin kirjoja ja pidän hänen kirjoitustyylistään. Siksi ilahduin, kun Kuinka kirjoitan romaanin kertoo myös lukemieni Aitini suku -sarjan kirjojen Erikinpojat ja Ullan kirja syntyvaiheista. Hän kertoo hauskasti, miten matkusti Kanadaan tehdessään Uusi Jerusalem -romaanin taustatyötä (en ole lukenut vielä). Hän matkusteli pitkin poikin maaseutua siellä, minne suomalaisia oli aikoinaan muuttanut, ja etsi sopivaa paikaa, minne rakentaa kirjallisesti suomalaisten perustama ihannesiirtokunta Uusi Jerusalem. Ja niin vain löytyi autoajelulla sopva paikka ja maisema tulevan kirjan tapahtumille. Toki matka ja sillä kohdatut ihmiset tarjosivat paljon muutakin materiaalia romaaniin. 

            Antti Tuuri: Kuinka kirjoitan romaanin, 151 s.
            Kustantaja: Art House 2004
            Kansi: Ville Laihonen

Kimmo Svinhuvfudin Kokonaisvaltainen kirjoittaminen on pieni ja tehokas paketti inspiroivaa asiaa. Se on  teoreettisempi kuin kaksi muuta esittelemääni kirjaa, mutta se onkin tarkoitettu muun muassa oppikirjaksi kirjoittamista opiskeleville. Se nojautuu kirjoittamisesta eri maissa tehtyyn tutkimukseen. Minusta oli varsin kiinnostavaa  esimerkiksi eri vuosikymmenten saatossa muuttunut käsitys siitä, mitä luova kirjoittaminen on sekä miten sitä voi oppia ja opettaa. 

Svinhufvudin kirja tarjoaa paljon vinkkejä ja joitain harjoituksia kirjoittajille. Koin hyödyllisenä erityisesti jaksot kirjoittamisen vaiheista sekä palautteen merkityksestä kirjoittavalle ihmiselle, sen antamisesta ja vastaanottamisesta.

            Kimmo Svinhufvud: Kokonaisvaltainen kirjoittaminen, 165 s. (3. uud. p.)
            Kustantaja: Art House 2016

KIRJAT ovat kirjastosta.

Helmet-haaste: Svinhufvudin kirja menee kohtaan 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi, sillä se kuului kurssikirjallisuuteen.

Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli (selko)

Viime kuussa luin selkomukautuksena Minna Canthin Agnes-novellin. Nyt tartuin kirjaan, joka on alunperinkin kirjoitettu selkokielellä.

Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä yli on päiväkirjaromaani. Hilkka on 19-vuotias, kun hän saa kummitädiltään syntymäpäivälahjaksi päiväkirjan ja kehoituksen kirjoittaa siihen, sillä täti uumoilee, "että pian  Suomessa tapahtuu jotain sellaista, mikä täytyy kirjoittaa muistiin tuleville sukupolville."

On lokakuun 22. päivä vuonna 1939, Hilkan isä on kutsuttu ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja nuorempi veli kärttänyt luvan lähteä mukaan vapaaehtoisena, vaikka on vasta 17-vuotias. Hilkka ja äiti hoitavat tilaa kahdestaan ja kuuntelevat uutisia huolestuneita. Kunpa ei tulisi sotaa, kunpa isä ja veli tulisivat pian takaisin kotiin.

Hilkka kirjoittaa päiväkirjaa lokakuusta 1939 maaliskuun loppuun 1940. Talvisodan alettua huoli isästä ja veljestä on jokapäiväinen, naiset kotikylässä seuraavat uutisia, leipovat pullapitkoja korpuiksi ja kutovat sukkia, kypäränlämmittimiä ja kaulureita miehilleen rintamalla. Hilkka muistelee seurantalon iltamia ja erityisesti tanssittajaansa Veikkoa, joka niin ikään oli lähtenyt kertausharjoituksiin ja sodan alettua rintamalle. Hilkka on ihastunut Veikkoon ja uskaltautuu pyytämään tämän osoitetta ystävältään, Veikon siskolta.

Ne lensivät tästä yli antaa Hilkan päiväkirjan sivuilla hyvän kuvan talvisodan kotirintaman naisten elämästä, jota sävytti tavanomaisten maatilan naisten töiden lisäksi miesten työt sekä pakettien varustaminen rintamamiehille. Kummitäti muuttaa kaupungista Hilkan kotitaloon pommituksia pakoon ja viimeisen huoneen saa evakkoperhe, Liisa lapsineen ja Saima. Samaan aikaan Hilkan päiväkirjan sanoitus ilmentää ihastuksen Veikkoon muuttuneen ensin rakastumiseksi ja sitten rakkaudeksi. Siinä välissä niin isä kuin Veikkokin olivat päässeet rintamalta kotilomalle, mutta kylän miehiä oli jouduttu myös hautaamaan uuteen sankarihautausmaahan.

Olen samalla tavalla yllättynyt ja vaikuttunut kuin Canthin Agnesin selkomukautusta lukiessani. Selkokieli (voi) välittää hienosti tunteita ja tunnelmia. En usko siirtyväni lukemaan pelkästään selkokirjoja, en ole niiden ensisijaista kohderyhmääkään, ja nautin suuresti kauniista ja rikkaasta, monipuolisesta kielestä, jossa saa olla ihan uusia sanoja ja ilmaisuja. Mutta tarinan kertomisessa ja tunteiden välittämisessä selkokieli on toiminut mielestäni hämmästyttävän hyvin kahdessa lukemassani selkokirjassa. Hilkka kertoo  perheen orihevosen Taavin paluusta rintamalta sodan jälkeen: 
            "Otin Taavin, pidin sen suitsista kiinni
            ja lähdin pyöräilemään kotiin.
            Taavi juoksi vieressä.

            Alkumatka meni hyvin
            ja Taavi kulki rauhassa vierelläni.
            Mutta kun Taavi tunnisti tienristeyksen,
            josta käännytään kotiin,
            en enää voinut pidellä sitä.
            Se lähti sellaiseen juoksuun,
            että jos olisin pitänyt suitsista kiinni
            olisin kaatunut pyörän kanssa.
            Minun oli pakko päästää Taavi irti.

            Hevonen juoksi suoraan kotipihaan
            ja pysähtyi vasta tallin oven edessä.
            Äiti piteli Taavia,
            kun pääsin hengästyneenä kotiin.

            Voi sitä Tiukun [tamman] ja Taavin kohtaamista.
            [...]

Sanna-Leena Knuuttila on kirjoittanut toisenkin selkokirjan, Minä odotan sinua on jatkoa Hilkan tarinaan ja tapahtumat sijoittuvat jatkosodan aikaan.

          Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli, selkoromaani
          Kustantaja: Reuna 2017 (2. painos; 1. p. 2017)
          Kansi: Gravision. Kirjan valokuvat: SA kuva-arkisto

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Elämä on ihanaa ja Tuijata. Selkokirjoista Kirsin kirjanurkka ja selkokirjavinkkejä Tuijata.

Tänään on Klaaran päivä ja osallistun kirjalla Klaaran päivän selkokirjahaasteeseen, jonka aloitus on Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa täällä ja koonti täällä.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Matkalla".

Teresa Myllymäki: Karhulehto

Teresa Myllymäen esikoisteos Karhulehto on hybridikirja. Tai oikeastaan ei hybridikirja, vaan genreltään, lajityypiltään, hybridi.

Karhulehto on rakkausromaani. Iris tapaa työpaikallaan radiostudiossa suositun rocklaulajan Riko Torpan, joka kutsuu hänet illalla keikalleen. Siitä alkaa heidän tarinansa, he rakastuvat, seurustelevat ja menevät nopeasti naimisiin. Heidän onnensa on täydellinen, mutta jää lyhyeksi, kun Iris puolen vuoden avioliiton jälkeen traagisesti menettää miehensä.

Karhulehto on sukuromaani. Vähä vähältä Rikon perheen ja suvun tarina keriytyy auki. Osan siitä kertoo Riko, joka menetti vanhempansa auto-onnettomuudessa ollessaan vielä lapsi. Riko tutustuttaa Iriksen Alisaan, joka on ollut hänelle tärkeä ihminen koko hänen elämänsä ajan. Nyt Alisa on hoitokodissa, Iris ja Riko viettävät hänen kanssaan hänen elämänsä viimeisen päivän. Kuoleman jälkeen nuoret saavat lukeakseen hänen jättämänsä kirjeen, jossa hän kertoo oman tarinansa ja Rikon lapsuuden perheen tarinan. Kaikki juontaa juurensa sota-aikaan ja sen jälkeen tapahtuneeseen.

Karhulehto on dekkari. Rikon odottamaton kuolema on mysteeri, joka tulkitaan itse aiheutetuksi, mutta Iris ei voi uskoa sitä. Hän palaa Karhulehtoon, ja siellä tapahtuu asioita, joiden avulla hän nousee surustaan ja alkaa päästä miehensä kuoleman mysteerin jäljille. Hän joutuu itsekin vaaraan, ennen kuin poliisille selviää koko kuvio.

Karhulehto sisältää maagista realismia. Metsä, Karhulehto, ja siellä oleva suuri Karhunkivi ovat aina olleet tärkeitä Irikselle, ja niistä tulee yhteinen vaellus- ja retkipaikka Irikselle ja Rikolle. Kun Rikoa ei enää ole, ikävä on suunnaton, mutta Karhulehdon karhu ohjaa Iristä eteenpäin, kohtaamaan Rikon. Kohtaamisen avulla Iris löytää taas mielen omaan elämäänsä ja ratkaisun Rikon kuoleman mysteeriin. 

Teresa Myllymäen esikoinen on sujuvaa luettavaa, ja kiintoisakin. Romanttinen juoni sukutaustoineen ja annoksella maagista realismia toimii hyvin, mutta rikosjuoni jää sen verran ohueksi, että jäin pohdiskelemaan, oliko kirjassa vähän liikaa hybridiä minun makuuni.  Kirjassa nousevat esiin rakkaus rockmusiikkiin ja rakkaus luontoon. Ihan kelpo esikoinen.

        Teresa Myllymäki: Karhulehto, 167 s
         Kustantaja: Reuna 2016
         Kansi: Jaana Rautio

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA tämän ovat lukeneet Evaria, Krista ja Ulla.
HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (38. Kirjassa mennään naimisiin), 100 suomalaista kirjaa (no 13)