Kaksi kertaa majatalo

Kävi taas, kuten kirjojen kanssa usein käy. Ihan sattumalta ja tarkoittamatta ne asettuvat lukupoluksi, puhuvat samoista asioista tai muuten vain linkittyvät lomittain. Niin kuin nuo pääsiäisen lukumaratonin kirjatkin. Kahdessa romaanissa aloitettiin majatalon pito, mutta miljöö niissä oli melkoisen erilainen. Toinen majatalo perustettiin maaseutukylän vanhaan kouluun, jonnekin Tampereen lähiseudulle, ja toinen taas 50-luvulla Neuvosto-Viron Saarenmaalle.

Paula Havasteen Vierashuoneet on teoksista vakavampi. Jo sarjan edellisestä osasta Pronssitähdestä tutut Vilja ja Villem Talvik asuttavat Villemin suvulle kuulunutta maatilaa, jonka maista ja eläimistä jouduttiin luovuttamaan suurin osa, kun Virosta tuli osa Neuvostoliittoa. Viljalle myönnetään lupa pitää majataloa, mutta ei vain mitä tahansa majataloa, vaan sellaista, johon lähetetään kulttuurialan ihmisiä Tallinnasta. He tulevat ennen kaikkea saadakseen työskennellä maaseudun rauhassa, etäällä kaupungin keskeytyksistä. Ensin pitää kuitenkin rakentaa kolme huonetta vieraitten käyttöön. Siihen tarvitaan Viljan Anna-tädin vaikutusvaltaa, sillä rakennusprikaatin piti tulla töihin jo monta kuukautta sitten, mutta kunnanjohtaja halusi sen rakentamaan uusia asuintaloja työväelle.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen maaseudun naisten työteliäs ja rankka elämä sekä neuvostovallan alati häilyvä uhka kaikkien yllä. Vilja tekee kaikki keittiön ja maatilan työt, siivoaa, keittää, tiskaa, säilöö, pyykkää, hoitaa eläimet, lapsen, miehen, kaksi apumiestä ja Tallinnan vieraat. 1950-luvun virolaisten miesten mieleenkään ei tule, että mies voisi auttaa vaimoa raskaimpien töitten kanssa. Tai edes sitä, että mikään talon töistä olisi vaimolle raskasta. Mutta Vilja ei valita. Hän rakastaa Villemiä ja on onnellinen emännän asemastaan nyt, kun anoppi on kuollut. Hän on ylen tyytyväinen, kun hänen ei tarvitse enää mennä sovhoosiin töihin, vaan majatalon vieraista huolehtiminen katsotaan hänen osuudekseen työstä. On miehissä yksi toisinajattelevakin:

"Se oli ensimmäinen kerta, kun Vilja katsoi toveri Arua suoraan silmiin. Että joku mies, tuollainen tarkastajan oloinen, saattoi sanoa noin mutkattomasti naisia taitaviksi. Voisiko tuollaisia miehiä olla enemmän, jotka arvostivat ihmistä taitojen perusteella, vaikka nämä olisivat pelkkiä laihoja kalastajakylän naisia?"

Sanojaan saa Vilja varoa koko ajan. Ettei tule ilmi, mistä kylästä hän on kotoisin. Ettei mitään sanaa tai elettä voida pitää vallanpitäjien arvosteluna. Silti Viljasta löytyy siviilirohkeutta auttaa metsäveljiä, salaa mieheltäänkin, kun siihen tulee tarve. Samaa varovaisuutta saa Villem noudattaa kirjailijana. Hänellä on työn alla romaani, ja majatalon ensimmäinen vieras on tarkastaja, joka lähetetään ohjaamaan Villemin kirjoittamista. On hyvä kuvata maaseudun rehtiä työväkeä, joka onnellisena ahertaa ja saavuttaa sille asetetut työtavoitteet. Kun Villem kirjoittaa odotusten mukaisesti, hänellä on toivoa päästä kirjailijaliiton jäseneksi ja saada apurahoja.

Uhan, pelon ja varovaisuuden maailmassa on myös kaunis, kesäinen maaseudun luonto, kukat ja eläimet. Maailma on muuttunut toiseksi, mutta vanhat laulut, runot ja uskomukset tuovat kaikuja vanhasta maailmasta. Kirjan lopussa Vilja ottaa taloonsa traumatisoituneen nuoren tytön, Aiven, josta kuullaan varmaan lisää. Sarjan seuraava osa Morsiusmalja on julkaistu tänä keväänä.

               Paula Havaste: Vierashuoneet, 341 s.
               Kustantaja: Gummerus 2019
               Kansi: Eevaliina Rusanen

KIRJA on kirjastosta.
Helmet-haasteessa laitan sen kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa, sillä se mainitaan lähes joka luvussa. Kirjan lopussa on myös majatalon viikon ruokalista, johon on kirjattu tarjottavat päivän neljällä aterialla.

*** *** *** *** *** *** *** *** *** ***

Amanda Vaaran Pientä fiksausta vailla on tempoltaan vauhdikkaampi kuin Havasteen 1950-luvun virolaiskylä, mutta onpa aikakin toinen. Päähenkilö, 35 vuoden kieppeillä oleva Venla Linna, elää tätä päivää. Hän on toipumassa burnoutista ja päättänyt tehdä elämässään täyskäännöksen. Hän jättää kaupungin ja kiihkeärytmisen työnsä kiinteistönvälittäjänä ja muuttaa maalle lastensa kanssa. Taakse jää myös avioero ja hankala ex-mies. Venla ostaa vanhan kyläkoulun. Lapsista 9-vuotias Lauri löytää heti naapurista kaverin ja asettuu, mutta 13-vuotias Eedla haluaa palata kaupunkiin isänsä luo. 

Vanhasta koulusta tulee majatalo Villa Venla, ja sen emäntä alkaa elää unelmaansa. Tilat on remontoitu, Venla pitää lifestyle-blogia "Pientä fiksausta vailla" ja kertoo paitsi elämästään, myös Villa Venlasta. Asiakkaat lukevat paikasta sosiaalisesta mediasta ja löytävät tiensä sen viihtyisiin huoneisiin. Yksi heistä on rastatukkainen Jörn, joka aikoo viipyä pitemmän aikaa, osallistuu majatalon käytännön hommiin ja saa Venlan sydämen pamppailemaan ihan uudella tavalla.

Amanda Vaara on kirjailiija Niina Hakalahden viihteellisempi alter ego. Pientä fiksausta vailla on kevyttä luettavaa (tai kuunneltavaa), mutta ei kaihda elämän vastoinkäymisiäkään: huoltajuuskiistoja avioeron jälkeen, huolta ja vääntöä teini-ikäisen kanssa, hankaluuksia uusien naapurien kanssa. Vastapainoksi löytyy hauskoja kotieläimiä sekä iloisia ja vauhdikkaita sattumuksia ja toinen naapuri, ihana taiteellinen Ilona, josta tulee Venlan ystävä. Hänen uskallustaan elää eläkevuosina omannäköistään elämää Venla ihailee. 

Mainio kirja vaikka koronaeristykseen, milloin kaipaa kirjan verran pakoa arjesta. Pientä fiksausta vailla on jo saanut jatkoa kahden teoksen verran: Yösähköä ja Heti vapaa. Saatanpa ottaa nekin kuunteluun lähiaikoina.

         Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla
         Kustantaja: Karisto 2017
         Lukija: Merja Takatalo; äänikirja 7 t. 5 min.
         Kansi: Terhi Ekebom

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelusta.
Helmet-haasteessa laitan sen kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa (koska blogi ja facebook).

JP Koskinen: Tulisiipi

 "Kurkistin varovasti ulos ohjaamosta ja näin valkolaikkuiset metsät, teiden nauhat, hitaasti liikkuvat kuorma-autot, kärryjä vetävän hevosen ja taloja, joiden katot olivat paikkausten jäljiltä kirjavia. Minun teki mieli huutaa, sillä ilo paisui ssälläni niin suureksi, että korvissani jyskytti. Olin kaukana mullasta ja kuoriaisista, pölyisestä luokasta ja kuraisesta tiestä. Olin vapaa, viimeinkin."

JP Koskisen Tulisiipi on kertomus pojasta, jolla on yksi suuri unelma elämässään. Tulisiipi on kirja lentämisestä ja se on pojan kasvukertomus. Se on historiallinen romaani, jonka tapahtumien jänne ulottuu Amerikan Yhdysvaltojen 20- ja 30-lukujen lamasta Karjalan tasavallan rakentamiseen ja edelleen toiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen Neuvostoliittoon aina 60-luvulle asti. Ja se on vetävä seikkkailukirja.

Kaarle on pieni poika Amerikassa Minnesotan maaseudulla. Hänen isovanhempansa ovat muuttaneet Suomesta Amerikkaan silloin, kun Suomi oli vielä osa Venäjää ja isä vasta vuoden vanha. Äiti sen sijaan on syntynyt Amerikassa suomalaisille vanhemmille. Nyt on maassa lama, kaikesta on pulaa. Isoisän työ hevosmiehenä on loppunut, kun autot ovat korvanneet hevoset, eikä isälläkään riitä töitä mekaanikkona bensapulan takia. Kaarle on unelmoinut lentämisestä ihan pienestä pitäen, ja häntä nolottaa se kerta, kun hän omatekoisilla siivillään hyppäsi vajan katolta lähteäkseen lentoon, mutta tupsahtikin maahan ja satutti päänsä. Naapurin sahan Linda, leikkitoveri, jaksaa muistuttaa siitä.

Amerikassa Kaarle Kuurasta on tullut Charles Frost, ja hänen nuoren elämänsä kohokohta on se päivä, kun Janne-setä vie hänet lentonäytökseen, jossa itse Charles Lindbergh esittelee lentotaitoaan kuuluisan Atlantin yli lennon jälkeen. Poika saa sankariltaan postikortin, johon on kirjoitettu "Charlesilta Charlesille", ja vakuutuksen siitä, että hänestä tulee kerran pilotti, koska hänellä on oikeanlainen pilke silmissään.

Pohjois-Amerikan suomalaisalueilla aletaan värvätä väkeä Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten paratiiisia. Kaarlen vanhemmat innostuvat kuvauksista maasta, jossa ei ole puutetta mistään ja jossa työväki yhdessä päättää asioista, ja he päättävät lähteä sinne lapsineen. Sahuri Albert ja Linda-tytär liittyvät seuraan. Matka on pitkä ja tylsä eikä perillä Petroskoissa odota sellaiset olot kuin kuviteltiin, mutta Kuurat ja sahamies tarttuvat annettuun työhön rivakasti. Kaarle joutuu kouluun, jossa mikään muu ei häntä kiinnosta kuin venäjän oppiminen ja sekin vain siksi, että hän ymmärtää, ettei hänellä ole venäjänkielisessä maassa mahdollisuutta päästä lentäjäksi, ellei hän osaa kieltä.

Ihme tapahtuu. Kaarle pääsee nuorena koululaisena kokeilemaan purjekoneella lentämistä  Äänisen jäälle. Hänen opastajansa näkee pojan luontaiset lahjat ja järjestää myöhemmin, että hän pääsee opettelemaan lentämistä oikealla moottorikoneella Leningradin sotilaslentokouluun. Kaarle on ilmiömäisen lahjakas ja päihittää pian taidoillaan aikuiset lentäjät. Kaarle-Charlesista tulee Gennadi, joka lentotunneilla puhuu vain venäjää.

Karjalaan rakennettava paratiisi näyttää toiset kasvonsa. Suomalaisia ja Amerikasta muuttaneita siirtolaisia alkaa kadota tietymättömiin. Kaarlen isä ja äiti sekä myöhemmin saapunut Janne-setä haluavat palata Amerikkaan, ja he saavat tarvittavat paperit kuntoon. Myydään tavarat ja astutaan junaan Petroskoin asemalta. Kaikki eivät kuitenkaan pääse matkaan. Seuraa vankileirejä, suuri isänmaallinen sota, pala neuvostoliittolaista lentämisen huippuhistoriaa. 

JP Koskisen kirja kertoo elämää suuremmista unelmista ja vapaudenkaipuusta. Teos on mielenkiintoinen sekoitus toisaalta suomalaisten historiaa Amerikassa ja Neuvosto-Karjalassa ja toisaalta mieheksi kasvavan pojan uskomattomia seikkailuja Neuvostoliitossa. JP Koskinen on mestari sekoittamaan faktaa ja fiktiota toisiinsa, kuten totesin jo lukiessani hänen historiallista romaaniaan Kuinka sydän pysäytetään, josta pidin kovasti. Tulisiipikin on mukaansa tempaava luettava, Koskinen kirjoittaa hyvin ja luo hämäävän uskottavan historiallisen maailman, jossa tapahtuu hämääviä asioita. Lentämisen ja lentokoneiden yksityiskohdat eivät ihan olleet minun juttuni, mutta unelmat - lentämisestä ja vapaudesta -koukuttivat seuraamaan, toteutuvatko Kaarle-Charles-Genan haaveet. Kirjan loppuun Koskinen säästää varsinaisen yllätyksen! Mainio teos. 

Tulisiipi sai viime vuonna kirjakauppiaiden Vuoden kirja -palkinnon ja Savonia-kirjallisuuspalkinnon. Se oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana.

          JP Koskinen: Tulisiipi (290 s. e-kirja)
          Kustantaja: Like 2019
          Kansi: Tommi Tukiainen

E-KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos Elisa-kirjasta).
MUUALLA: Arja, Kirsi, Nanna, Tiina, Tuija.

Helmet-haasteessa tämä menee ilman muuta kohtaan 39. Kirjassa lennetään - tuskin luen muuta kirjaa, jossa lennetään yhtä paljon. Kirjan voi sijoittaa myös kohtiin 15. (fikto, jossa mukana todellisia henkilöitä), 24. (kirjailija on kirjoittanut yli 20 kirjaa) ja 42. (isovanhempia).
Rauhan haaste (Leningradin piiritys, ilmasota sen liepeillä), Kirjahyllyn aarteet 2

Paula Havaste: Pronssitähti

Paula Havaste on tuttu kirjailija historiallisista romaaneistaan, jotka sijoittuvat muutaman vuosisadan taakse Lappiin (Kymmenen onnen Anna) tai keskiajalle (Vihat-sarja). Olen nauttinut niiden menneiden aikojen naisten elämän kuvauksesta, ja siksi tartun kirjailijan uusimpaan aprikoimalla, millainen mahtaa olla lähemmäs nykyaikaa tuleva, vuoden 1949  Neuvosto-Viroon sijoittuva Pronssitähti.

"Hän otti pojan kehdostaan ja asteli koira kannoillaan marjapensaiden luokse tutun kannon päälle lasta syöttämään. Jossakin kaukana kaksi joutsenta toitotti toisilleen, ja iltaruskon punainen leimu kalpeni yön sineksi. Vilja kosketti vasemman käden keskimmäisillä sormilla sydämensä kohtaa ja tunsi, kuinka kesä tuoksui, kukat ja muheva multa, lupaus sadosta ja viljavasta maasta."

Pronssitähti sisältää samoja aineksia kuin aiemmat Havasteen romaanit. Vilja Talvik, nuori vaimo ja pienen poikavauvan äiti, hoitaa ahkerasti ja tarmokkaasti Talvikin suvulta perittyä tilaa Viron Saarenmaalla. 1940-luvulla maaseudun työt tehdään vielä edellisiltä sukupolvilta opituilla tavoilla,  vaikka uudet vallanpitäjät ovat lohkoneet ison osan tilan maista läheiselle sovhoosille ja navetassa ammuu kaksi sovhoosin lehmää sen yhden sallitun oman lisäksi. Rakas aviomies Villem ei ole talon töissä yhtä ponteva kuin vaimonsa, hänen ajatuksensa harhautuu liian usein haaveisiin, mutta hän onkin runoilija, jolle on myönnetty kunniakirja. Kumpikin joutuu tekemään työtä myös kalasovhoosille sen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Villem kutsutaan Tallinnaan noutamaan kunniakirjaansa, ja Pronssitähdessä rinnakkain asettuu Saarenmaan tilallisten, vaikkakin ahtaalle ajettujen, työteliäisyys ja terveet elämänarvot sekä pääkaupungin uuden kulttuurieliitin juhlinta ja rällääminen. Siihen menoon temmataan kunniarunoilijakin puoliväkisin mukaan. Hänen lukiessaan palkittua runoaan hiki nousee otsalle: osaavathan he nyt ymmärtää senkin hänen suvisen luontorunonsa isä aurinkoisesta, mitä hän kirjoittaessaan ei edes tarkoittanut.

"Vilja keritsi Muria [koiraa] ja toivoi voivansa painaa kädet kasvoilleen ja itkeä sydämensä pohjasta, mutta sellainen oli vaarallista. Täytyy olla huomaamaton, vaaraton, hiljainen ja sopeutuva, hän päätti kuten niin monta kertaa ennenkin."

Kotona Vilja pelkää kaiken maaseutuidyllinsä keskellä, on niin paljon sellaista, mitä pitää salata. Mitä voi nuori nainen tehdä sille, että sattui syntymään kylässä, jossa autettiin hätään joutuneita, kylälle tuttuja saksalaisia? Tai sille, että hän tyttönä otti hoiviinsa rakastetun opettajan koiran, kun musta auto vei opettajan pitkälle matkalle Siperiaan? 

Pronssitähti on samanlainen ja erilainen kuin muut lukemani Paula Havasteen kirjat. Tuttua on naisten työt, kansanlaulut ja -runot, kansanperinteen ja taikojen ja enteiden elävyys arjessa. Tuttua on myös sama viehättävä ja soljuva tekstin kuljetus, rauhallinen virta, jonka vietäväksi on helppo asettua. Erilaista on se painostava tuntu, taitavasti kuvattu, mutta ei liiallisen osoitteleva, jonka alla Neuvosto-Virossa tavalliset ihmiset joutuivat elämään ja sanojaan - ja runojaan - varomaan ja moneen taipumaan.

Suosittelen. Aiemmin luettua samalta kirjailijalta:
      Kymmenen onnen Anna
      Tuulen vihat
      Maan vihat ja Meren vihat
      Lumen armo

               Paula Havaste: Pronssitähti, 208 s.
               Kustantaja: Gummerus 2018 
               Kansi: Eevaliina Rusanen

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA blogeissa: Kirjakaapin avain, Kirjamies, Kirja vieköön, Kirjavinkit/hikkaj,  Sinimarjan matkassa, Tuijata
HAASTEET: 
Helmet-haasteessa tämä sopii kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt, 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja (koira, mehiläiset) ja 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (oman kotikirjastoni kirjavinkkilistalla viime vuonna).
Rakas Viro -haasteessa puuttuu enää kourallinen onnittelupanoksia sadasta.

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

Eduard Uspenski on Venäjän tunnetuin lastenkirjailija Otavan kirjailijaesittelyn mukaan. Hänen vuonna 1974 ilmestynyttä teostaan Fedja-setä, kissa ja koira voi pitää klassikkona. Kirja on suosittu, ja tuntuu uskomattomalta, että pian sen ilmestymisen jälkeen Uspenskilta kiellettiin Neuvostoliitossa uusien kirjojen julkaiseminen yli kymmeneksi vuodeksi, vaikka vanhoista kirjoista otettiin kyllä uusia painoksia. Uspenskia kritisoitiin muun muassa ideologian puutteesta.

Fedja-setä, kissa ja koira on kerrassaan mainio kirja. Nimestään huolimatta Fedja-setä on kuusivuotias pikkupoika, joka vetää puoleensa eläimiä. Kun äiti ei anna hänen pitää puhuvaa Matroskin-kissaa, Fedja-setä päättää karata ja elää kissansa kanssa maalla. Heidän seuraansa liittyy Musti-koira, ja elämä järjestyy hyvin. He hankkivat Mirri-lehmän ja traktorin ja tutustuvat ovelaan posteljooni Petshkiniin. Fedja-sedän äiti ja isä ikävöivät kovin poikaansa, ja kun he saavat tältä kirjeen, he päättävät etsiä pojan postileiman osoittamasta kylästä. Samannimisiä löytyy laajasta maasta yli kaksikymmentä, mutta sadun maailmaan kuuluu, että poika ja vanhemmat löytävät toisensa.

Uspenskin kirja on hauska, se sisältää paljon lämpöä ja huumoria, ja lentokoneinsinööriksi aikoinaan valmistunut kirjaillija luo hauskoja teksnisiä sovelluksia kuten ruualla käyvän traktorin ja huoneen kattoon kiinnitettävän valaisevan ja lämmittävän kotiauringon. Siis oliko 70-luvun puolivälissä jo aurinkopaneleja? Ja ruuasta tehtyjä biopolttoaineita?

Jos kirjailija joutui julkasukieltoon ideologian puuttumisesta, miten mahtoi hienovarainen maan olojen ironia vaikuttaa siihen? Sellaistakin olen tässä lastenkirjassa havaitsevinani.

- Mitä ne sellaiset suhteet ovat? kysyy Fedja-setä. 

- Ne ovat työtuttavuuksia, selittää kissa. - Se on sellaista kun joku tekee jollekin jotakin ei minkään erityisen takia, ihan vain vanhasta muistista. 

- Ahaa, sanoo Fedja-setä. - Jos esimerkiksi poika antaa bussissa paikan mummolle, ei mistään erityisestä syystä, niin hän on sitten tehnyt sen tuttavuuttaan, ihan vain vanhasta muistista. 

- Ei, ei se niin ole, selvittää kissa. - Hän oli vain kohtelias poika. Tai sitten hänen opettajansa matkusti samassa bussissa. Mutta jos poika kuorii mummolle perunan ja mummo tekee sillä aikaa pojan koulutehtäviä, niin heille tulee työtuttavuus. Ja sitten he auttavat aina toisiaan.

***

       Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira, 112 s.
       Kustantaja: Otava, Seven pokkari 2006 (1. painos 1975)
       Alkuperäinen: Дядя Фёдор, пёс и кот, 1974, suomentaja Martti Anhava
       Kuvitus: Gennadi Kalinovski

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA kirja on luettu ainakin blogeissa Jokken kirjanurkka, Luettua elämää, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Oksan hyllyltä, Sonjan lukuhetket, Tahaton lueskelija

HAASTEET: 
Kirjavat kissat -lukuhaaste 8.8.2016-8.2.2017
Leningrad - Ost-Berlin -lukuhaaste 10.12.2015-7.11.2016.

Tšingiz Aitmatov: Valkoinen laiva (Klassikkohaaste 3)

Iso valkoinen laiva kyntää Issyk-Kulin aaltoja tietämättä ollenkaan, että kaukana vuoren rinteellä sitä katselee pieni poika kiikarin kanssa. Laiva tulee aina samaan aikaan, tulee ties mistä ja menee ties minne. Poika kuvittelee muuttuvansa kalaksi ja uivansa pitkin kylmävetistä vuoristojokea ja aina valkoiselle laivalle asti. Siihen hänellä on aivan erityinen syy, sillä laivalla hän tapaa isänsä.

Poika kasvaa vartioasemalla vaarinsa kanssa. Hänen vanhempansa ovat eronneet, isä on työssä matruusina laivalla jossakin ja äiti mennyt kaupunkiin tehtaaseen töihin. Poikaa hävettää, että hänet on hylätty, mutta hyvätahtoista vaaria hän rakastaa. Mummi sen sijaan pitää häntä vieraana, vaikka mummi itse on vieras, vaarin toinen vaimo. He asuvat vartioasemalla kahden muun perheen kanssa. Lähistöllä ei ole ketään samanikäistä leikkikaveria. Naapuruston keskinäisillä riidoilla on vakavat ja surulliset seuraukset.

Tšingiz Aitmatov on sijoittanut romaaninsa Valkoinen laiva Kirgisian vuoristoon, Issyk-Kul -järven lähiseudulle. Elämä etenee verkalleen, kevään jälkeen tulee kesä ja syksy vaihtuu aikanaan talveksi. Poika pääsee kouluun ja saa sitä varten salkun. Kaikessa verkkaisuudessaan kirja on kiehtova. Kirjailija on mestari kuvaamaan henkilöidensä sisäistä maailmaa, ajatuksia ja tunteita, ja tässä teoksessa hän pukee taiturimaisesti sanoiksi lapsen ajattelun ja mielikuvituksen. 

Koillis-Kirgisian luonto näyttäytyy kirjassa kauniina, eristyneenä ja vähän villinä. Aitmatovin kirjoittaessa romaaninsa alue oli vielä Kirgiisien sosialistinen neuvostotasavalta. Vaari ihmettelee nykyistä maailmanmenoa ja kertoo pojalle satua Sarvekkaasta hirviemosta, joka kauan sitten toi kirgiisien kansan Issyk-Kulin rantamille kaukaa Siperiasta. Kirjailijan rakkaus omaan kansaansa ja sen perinteisiin näkyy tässäkin kirjassa, kuten aikaisemmin lukemissani pienoisromaaneissa Džamilja ja Punahuivinen poppelini.

     Tšingiz Aitmatov: Valkoinen laiva, 177 s.
     Kustantaja: Kansankulttuuri 1980 (4. painos; 1. p. 1972)
     Alkuperäinen: Белый пароход 1970 ; Suomentaja: Ulla-Liisa Heino
     Kansi: Raimo Myntti

KIRJA on omasta hyllystä, ostettu kirpputorilta.
MUUALLA kirja on luettu blogeissa Ensimmäinen ja Kirja-aitta.

HAASTEET
Osallistun kirjalla 3. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Marile. Tälle kierrokselle suunnittelin lukevani jonkin neuvostoliittolaisen kirjailijan tuotantoa, ja pitkään luennassa oli Hiljaa virtaa Don. Kirjan yhteensä 1300 sivua jäivät vielä vaiheeseen, joten uusi kirjailijasuosikkini Tšingiz Aitmatov pääsi klassikkohaastekirjaksi.

Aikaisemmin luin
Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen

Toiseenkin lukuhaasteeseen kirja sopii, ketjukolaajan aloittamaan Leningrad - Ost-Berlin -haasteeseen.

Tšingiz Aitmatov: Džamilja sekä Punahuivinen poppelini

"Kaikkein eniten minua hämmästytti, miten tulvillaan intohimoa ja murhetta itse sävelmä oli. En tiennyt, miksi sitä nimittää, enkä tiedä vieläkään, tai paremminkin en osaa määritellä - äänestäkö se vain johtui vai oliko vielä jotakin tärkeämpää, joka kohosi suoraan ihmissielusta ja joka kykeni herättämään toisessa ihmisessä niin suuren kiihtymyksen ja antamaan eloa kaikkein salaisimmille ajatuksille." (Džamilja)

Tšingiz Aitmatovin Džamiljaa on joku sanonut yhdeksi maailmankirjallisuuden kauneimmaksi rakkaustarinaksi. Sen kertoo taiteilija, joka muistelee aikaa, kun hän oli viisitoistavuotias poika kirgisialaisessa maalaiskylässä. Elettiin sota-aikaa, pojan vanhemmat veljet olivat rintamalla neuvostosotilaina, ja kertoja työskenteli kolhoosissa yhdessä naisten, vanhojen miesten ja sodasta palanneiden kanssa. 

Džamilja on hänen vanhimman veljensä vaimo, ja kertoja on häneen kiihkeästi rakastunut. Džamilja ja poika laitetaan ajamaan viljaa hevosilla kylästä asemalle yhdessä sodassa haavoittuneen Danijarin kanssa. Danijar on synkkä ja vaitelias mies, mutta kun hänet saadaan yhtenä yöllä arolla, kotiin palatessa, laulamaan, sekä Džamilja että poika tulevat sydänjuuriaan myöten kosketetuiksi. Jokin muuttuu heidän kummankin elämässä, molemmat päättävät seurata sielunsa intohimoa tavalla, jota perinteinen suku- ja kyläyhteisö ei hyväksy. Poika lähtee opiskelemaan taiteilijaksi, Džamilja taas seuraa rakkautta.

Kirgisialainen postimerkki: Džamilja
(Wikimedia)

Punahuivinen poppelini on romaani hurjapäisestä autonkuljettajasta Iljaksesta, joka matkallaan kohtaa kauniin, hoikan tytön, jota hän kutsuu punahuiviseksi poppelikseen. Tyttö, Asel, on valmistautumassa avioliittoon, jonka hänen vanhempansa ovat järjestäneet. Iljas rakastuu, nuoret karkaavat, saavat pojan. Hurjapäisyyttään Iljas joutuu onnettomuuteen, joka muuttaa häntä, hän ryhtyy juomaan, jättää vaimonsa ja lapsensa. Vuosia myöhemmin hän tulee järkiinsä ja toisen onnettomuuden seurauksena löytää vaimonsa, jota hän yhä kovasti rakastaa, mutta joka on jo toisen miehen vaimona. 

Pidin Džamiljasta ja Punahuivisesta poppelista todella paljon. Kumpikin kertoo rakkaudesta, monivivahteisista ihmissuhteista ja eettisistä valinnoista. Romaanit sijoittuvat kirgisialaisiin kyliin, joissa perinteinen suku- ja kyläyhteisö on vahva, mutta joihin on tullut uusi aikakausi. Kovalla työllä rakennetaan maata ja pyritään annettujen työtavoitteiden saavuttamiseen yhdessä. Sosialistisen realismin hengessä työtä ja ahkeruutta ihannoidaan. Paitsi naisen ja miehen välistä rakkautta kirjoissa kuvataan rakkautta isänmaahan.

"Komuz lauloi siitä, miten aurinko pian piiloutuu kukkuloiden taakse, sininen viileys virtaa äänettä yli maan ja siniharmaa maruna ja keltainen sulkaheinä huojuvat hiljaa punertavan tien varrella siitepölyä varistaen. Aro kuuntelee ratsastajaa ja miettii ja laulaa yhdessä hänen kanssaan ..." (Punahuivinen poppelini)

Tšingiz Aitmatovista tuli tämän kirjan ansiosta yksi suosikeistani. Hän kirjoittaa varsinkin luonnonkuvauksissaan runollisen kauniisti, mutta hän osaa kuvata myös ihmismielen liikkeitä herkästi ja psykologisen tarkasti. Hän luo tiiviin tunnelman, joka pitää lukijan jännitteessä. Luin melkein henkeä pidättäen, miten Iljaksen kävisi, kun hän lähti perävaunullisella kuorma-autolla ylittämään korkeaa vuorta, ja alkoi sataa lunta. Sama jännite kantoi koko Punahuivinen poppelini -romaanin yli: miten kävisi Iljaksen, miten kävisi Aselin, miten heidän poikansa, miten heidän rakkautensa. Kun ennakoin tätä kirjoitusta, mainitsin, että toisin blogiini kaksi Aitmatovin novellia. Nyt korjaan sanojani, sllä pidän näitä ennemminkin pienoisromaaneina kuin novelleina.    

Tšingiz Aitmatov (1928- 2008) on tunnetuin Kirgisian kirjailijoista. Hän syntyi Neuvostoliitossa ja kirjoitti sekä venäjäksi että kirgiisiksi. Džamilja julkaistiin Neuvostoliitossa ensimmäisen kerran 1958 ja suomeksi 1963 yhteisniteessä kirjailijan toisen pienoisromaanin, Punahuivinen poppelini, kanssa.

     Tšingiz Aitmatov: Džamilja; Punahuivinen poppelini, 210 s.
     Kustantaja: Kansankulttuuri 1977 (2. painos; 1. p. 1963)
     Alkuperäiset: Джамиля (1958); Тополёк мой в красной косынке (1961)
     Suomentaja: Esa Adrian
     Kansi: Aimo Taleva

KIRJA löytyi kirjaston varastosta päivänä, jolloin varasto oli auki yleisölle.

MUUALLA: blogissa Ensimmäinen Perttu Eemeli kirjoittaa perusteellisesti Džamiljasta sekä Aitmatovin toisesta romaanista, Valkoinen laiva. Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.

HAASTEET: Leningrad - Ost-Berlin (Neuvostoliitto/T. Aitmatov) ja Kirjaherbario (poppeli).  

Herta Müller: Hengityskeinu

"Eteisessä, juuri siinä missä kaasumittari oli, isoäiti sanoi: MINÄ TIEDÄN, ETTÄ SINÄ PALAAT TAKAISIN. 

Lause iskostui mieleeni, vaikka se ei ollut tarkoitus. Minä otin sen tietämättäni mukaan leirille. Minulla ei ollut aavistustakaan, että se seuraisi mukanani. Mutta senkaltainen lause on itsenäinen. Se ahkeroi sisälläni enemmän kuin kaikki mukanani olleet kirjat yhteensä. MINÄ TIEDÄN, ETTÄ SINÄ PALAAT TAKAISIN. Siitä tuli sydänlapion liittolainen ja nälkäenkelin vastustaja. Koska minä palasin, voin sanoa: Senkaltainen lause pitää hengissä." (s. 12)

Romaniansaksalainen Leo Augberg on seitsemäntoistavuotias, kun hänet viedään työleirille. On vuosi 1945, edellisenä vuonna Romania oli antautunut puna-armeijalle ja julistanut sodan liittolaiselleen Saksalle. Neuvostoliitto vaati Romanian hallitukselta, että kaikkien Romaniassa asuvien 17-45 -vuotiaiden saksalaisten täytyi osallistua sodassa tuhoutuneen Neuvostoliiton jälleenrakentamiseen. Seurasi kuljetukset itään.

Herta Müller kertoo romaanissaan Hengityskeinu Leon työleirivuosista. Pitkän junakuljetuksen jälkeen elämä leirillä pakkotyössä on rankkaa, nälkä on ainaisena vieraana, työ likaista ja sairastuttavaa. Müllerin teksti on yhtäältä yksityiskohtaista ja realistista fyysisen työn ja nälän kuvausta. Toisaalta hän kirjoittaa runollisesti Leon muistellessa kotia ja tuttuja ihmisiä ja vaipuessa unelmiinsa. Nälkä personoituu nälkäenkeliksi, jonka harhauttamisesta tulee pääasia. Müllerin tiivis teksti on merkityksiä täynnä.

"Kun olimme palaamassa leirille yövuorosta, kellarikumppanini Albert Gion sanoi: Nyt tulee taas lämmin ja jos ei ole syötävää, niin nälkää voi ainakin lämmittää auringossa. Minulla ei ollut mitään syötävää ja menin leiripihalle lämmittämään nälkääni. Ruoho oli vielä ruskeaa, maahan poljettua ja pakkasen puremaa. Maaliskuun auringolla oli kalpea kaulus. Venäläiskylän yllä taivas oli lainehtivaa vettä jossa aurinko ajelehti. Minä ajelehdin nälkäenkelin kanssa ruokalan takana olevien jätteiden luokse. Sieltä saattoi vielä löytää perunankuoria, ellei kukaan ollut käynyt siellä ennen minua, suurin osa leiriläisistä oli sentään vielä töissä." (s. 173)

Hengityskeinu oli varsin mielenkiintoinen luettava, ihan romaanin kielen ja tekstin juoksutuksen takia, vaikka ajoin arkisen raatamisen kuvaus kävi pitkäveteiseksi. Sillä oli kuitenkin sijansa. Viisi vuotta leirillä oli pitkä aika, päivät seurasivat toistensa kaltaisina. 

Herta Müller on itse romaniansaksalainen, joka asuu nykyisin Saksassa. Hänen äitinsä joutui työleirille viideksi vuodeksi, ja Müller itse kertoo kuunnelleensa lapsuudessaan itään kuljetettujen kertomuksia kokemuksistaan. Kirja perustuu paljolti Müllerin ystävän runoilija Oskar Pastiorin kokemuksiin.

Herta Müller sai tuotannostaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2009; Hengityskeinu julkaistiin saksaksi samana vuonna. Jukka-Pekka Pajunen suomensi sen huomattavan hyvin, sillä Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto myönsi hänelle kirjasta Mikael Agricola -palkinnon, joka annetaan vuosittain merkittävän kaunokirjalisen teoksen erinomaisesta suomennoksesta.

     Herta Müller: Hengityskeinu, 295 s.
     Kustantaja: Otava 2010 (Otavan kirjasto no 217)
     Alkuperäinen: Atemschaukel, 2009, suomentaja Jukka-Pekka Pajunen


KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos).

MUUALLA kirja on luettu mm. blogeissa Jokken kirjanurkka, Kiiltomato, Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara

HAASTEET: Osallistun tällä Sheferijm-blogin Idän pikajuna -kirjallisuushaasteeseen, jossa käyn Bukarestissa. Kaupunki mainitaan ainakin kolme kertaa: Leo kuuli leirillä uutisen, että Bukarestissa oli maanjäristys; Leo unelmoi siitä, ettei olekaan enää leirillä, vaan menossa Bukarestiin kahvilaan. - Osallistun myös Tahattoman lukijan aloittamaan Leningrad - Ost-Berlin -lukuhaasteeseen, sillä kirja kuvaa sosialistisen Neuvostoliiton sodanjälkeistä jälleenrakentamista sekä Romanian saksalaisvähemmistön kohtaloita aikana, jolloin Romaniasta tuli sosialistinen kansantasavalta.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkösen uusin, Graniittimies, vei mennessään heti ensi sivusta alkaen. Varsinkin alkupuoliskolla oli vaikea laskea sitä käsistään edes pientä taukoa varten. Jälkipuoli oli filosofisempi, pohdiskelevampi, synkempi, ja siinä lukuvauhti hidastui. Mikä Graniittimiehessä sitten houkutti ja viehätti? Tässä joitain koukkuja:

   1. koukku oli kirjan juoni, joka oli erinomaisen kiinnostava. Vastanaineet Ilja ja Klara hiihtävät 20-luvulla Kuopiosta Petrogradiin rakentamaan uutta yhteiskuntaa, jossa he olisivat vapaita ja tasa-arvoisia. Alku ei ole helppo, mutta vähitellen heille muodostuu toveripiiri, joka tulee Suomeen jääneen perheen tilalle ja johon voi turvata missä tilanteessa tahansa. Työtä tehden ja opiskellen elämä kohentuu, heillä on varaa hankkia vaatimattomia huonekaluja, ruokaa, vaatteita. 1924 Leninin kuoltua Petrogradista tulee Leningrad. Elämällä on mieli, mutta Klaraa painaa, että hän oli lähtenyt Suomesta salaa, sanomatta sanaakaan edes äidilleen. 30-luvulle tultaessa on elämänsä aatteelle antaneidenkin poltettava kaikki mahdolliset paperit ja muistot, sillä koskaan ei tiedä, ketä pidetään entisenä ihmisenä uusien ihmisten kaupungissa.

   2. koukku on Leningradin kaupunki, joka eli kirjassa 20- ja 30-lukuaan. Vallankumouksen ja sisällissodan melskeiden raunioittamat talot saivat uuden elämän, kun Ilja ja muut rakensivat niistä kouluja ja asuintaloja asunto kerrallaan. Vanha autioitunut palatsi muuntui katulapsien päiväkeskukseksi, Ilon sepiksi, josta Klara löysi elämäänsä ilon ja mielekkään työn. Vanhat kadut ja aukiot saivat uusien ihmisten antamat uudet nimet, ja ne oli kaikkien opittava. Minua ilahdutti kirjan loppuun koottu paikannimien sanasto, joka rinnasti teoksessa käytetyt katujen ja aukioiden nimitykset ja nykynimet. Pietarin keskustassa aikanaan paljon liikkuneena luin kirjaa ja vilkuilin luetteloa ja sieluni silmillä näin kaupungin. Oivallista!

   3. koukku on Sirpa Kähkösen luoma historiallinen romaani, jossa Lokakuun vallankumouksen jälkeen Neuvostoliittoon paenneet suomalaiset ja heidän elämänsä heräävät eloon uskottavanoloisesti. Minulle historiallinen romaani on hyvä, kun se herättää kiinnostuksen aikakauteen ja tapahtumiin, herättää myötätuntoa ajan ihmisten kokemuksiin ja panee hakemaan lisää tietoja. Graniittimiehellä oli tuo vaikutus. Oli riipaisevaa, miten kirkasotsaisten paremman yhteiskunnan rakentajien maailma muuttui ajan myötä, miten aatetovereista ei enää tiennyt, ovatko he ystäviä, ja miten aatteen tähden kaiken antaneet alettiin nähdä uhkana ilmapiirin vaihtuessa.

   4. koukku on Graniittimiehen pieni, mutta selkeä linkki Kähkösen aikaisempaan kirjaan Mustat morsiamet, jonka luin loppuvuodesta ja joka sekin sijoittui 20-luvulle, Kuopioon. Oli kuin olisi tuttava tullut vastaan, kun Graniittimiehissä tapasi Mustista morsiamista tutuksi tulleen Laurin, Annan miehen, joka on armeijassa Petrogradissa, tosin tässä kirjassa Mustia morsiamia edeltävältä ajalta. Yhteys on kuitenkin sellainen, ettei ole väliä, kummassa järjestyksessä kirjat lukee.

   5. koukku on Sirpa Kähkösen kieli, josta nautin kovasti. Se on vivahteikasta ja vaihtelevaa ja siinä on itselleni uusia sanoja, joista en tiedä, ovatko ne itäisemmän Suomen yleisiä sanoja vai luoko kirjailija uusia ilmaisuja. Joka tapauksessa nautin siitä, miten Kähkösen sanasto ilmaisee ääniä, liikettä, tunnelmia, tunteita. 

Graniittimies oli hyvä ja antoisa lukuromaani, ja sen viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkuus oli paikallaan.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sitä on luettu blogeissa runsaasti, tässä linkit muutamiin arvioihin ja kirjailijan haastatteluun.
     Sirpa Kähkönen vieraana YLEn Aamu-tv:n viikon kirjassa.
     Kirsin kirjanurkka
     Illuusioita. Askelia alppipolulla
     Kirjasähkökäyrä jossa lisää linkkejä

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. 334 s.
Kustantaja: Otava 2014
Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Kannen kuva: All Over Press / Corbis

Andreï Makine: Vera

On 70-luvun puoliväli. Vera asuu syrjäisessä vienalaisessa kylässä muutaman vanhan naisen kanssa, opettaa koululapsia järven toisella puolella ja odottaa haaveksiva ilme silmissään omassa siistissä izbassaan. Veran tarinan kertoo nuori runoilija ja kansanperinteen tutkija, joka tulee Vienaan keräämään runoja ja vanhaa perinnettä.

Nuori miesopiskelija näkee Verassa itseään parikymmentä vuotta vanhemman naisen, joka alkaa kiehtoa häntä. Tai tarkemmin: Veran kasvot ja vartalo alkavat kiinnostaa, kiehtoa ja kiihottaa poikaa, eikä hän voi ymmärtää, miten kaunis, rakastamaan luotu nainen on voinut odottaa 30 vuotta keväällä 1945 sotaan lähtenyttä rakastettuaan. Kaikki kylän naisvanhukset menettivät miehiään, isiään ja poikiaan sodalle ja asuvat nyt kylää naisvoimin, mutta Vera oli vain 16-vuotias mielitiettynsä lähtiessä.

Vähitellen perinteenkerääjä saa kuulla Veran tarinan, joka osoittautuukin monisyisemmäksi kuin hän oli osannut odottaa omissa varsin yksioikoisissa kuvitelmissaan. Kertomuksessa Vera odottaa mennyttä palaavaksi, on varma, että sulhanen elää ja vielä kerran ilmestyy izban ikkunasta näkyvälle tielle. Samalla Vera elää nykyhetkeä vahvasti: opettaa päivät ja hoitaa ja hautaa kylän vanhenevat naiset. Se odotettu menneisyyskin välähtää näkyviin, ennen kuin kirja päättyy. 

Andreï Makine on venäläissyntyinen kirjailija, joka kirjoittaa ranskaksi. Hän syntyi Siperiassa vuonna 1957 ja oppi ranskan kielen jo lapsena ranskalaissyntyiseltä isoäidiltään. Hän opiskeli kirjallisuutta ja sai tohtorin arvon Moskovan valtionyliopistossa. Vuonna 1987 vieraillessaan Ranskassa hän anoi sieltä turvapaikkaa, joka hänelle myönnettiin. Vera. La Femme qui attendait on yksi hänen kirjoistaan, sen tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Vienan syrjäiseen kylään ja hieman Leningradin opiskelijamaailmaan. 

Vera on monitahoinen kirja. Kieli soljuu sujuvana ja aistikylläisenä, paikoin runollisen kauniina, varsinkin luonnon ja vuodenaikojen kuvauksissa. Pidin paljon juuri luonnonkuvauksista ja siitä, miten kirjailija käyttää värejä ilmaisemaan tunnelmia vähäeleisesti.

"Historian jäljet olivat häipyneet. Jäljellä olivat pajunlehtien kultaiset liuskeet järven mustalla pinnalla, syyslumet jotka satoivat yleensä öisin, Vienanmeren hiljaisuus jonka saattoi aavistaa piilevän metsien takana. Jäljellä oli sotilasmantteliin pukeutunut nainen, joka kulki pitkin järvenrantaa, pysähtyi tienristeykseen postilaatikolle. Jäljellä oli oleellisin." (s. 46) 

"'Kaikki mitä on jäljellä suurvallan kuoleman jäljiltä', minä mietin usein osuessani kävelyretkelläni jälkiin aikakaudesta, jota me olimme rakastaneet kovin vähän. --- Tiheän kuusikon tumma vihreys, varvikon punerrus ja sitten harmaalle taivaalle puhkeava kirkkaus, häikäisevä sini. Ja välillä lammen ruskea peili syvällä pensaikossa. Mustaa, okraa, sinistä. Sellaista löytyi aikakauden päätyttyä." (s. 145)

Kauneuden rinnalla on rosoa ja jopa rivoutta. Opiskelija muistelee opiskelijaelämää Leningradissa sekä toisinajattelijoiden ja älykköjen salaisia juhlia. Miehet juovat ja puhuvat viinapäissään naisista.

Kirjan päähenkilö on Vera, joka askarruttaa nuorta perinteenkerääjää ja josta tulee hänen unelmiensa kohde. Opiskelija yrittää päästä naisen elämään sisälle ja ymmärtää, mutta kirja kertoo ehkä enemmän nuoresta miehestä ja hänen päänsisäisestä maailmastaan kuin Verasta, joka jää pohjimmiltaan mysteeriksi niin pojalle kuin lukijallekin. Ehkä uusintaluku avaisi Veran salaperäisyyttä ja toisi uutta näkökulmaa. Näinkin - tai ehkä juuri näin! - kirja on hieno ja kiehtova lukukokemus.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sota on läsnä ihmisten muistoissa ja puheissa, joten osallistun sillä Ihminen sodassa -haasteeseen. Perinteentutkijalla osallistun Mikä minusta tulee isona? -lukuhaasteeseen. Ja kirjaan pisteen myös Vive la France -haasteessa, vaikka minusta onkin vaikea määritellä Andreï Makine   yksiselitteisesti ranskalaiseksi kirjailijaksi, sen verran venäläinen tai paremminkin neuvostoliittolainen juuri lukemani Vera teemoiltaan ja tapahtumiltaan on. Toisaalta Makine on nyt ranskalainen ja kirjoittanut kaikki romaaninsa ranskaksi, joten ei häntä voi olla pitämättä ranskalaisenakaan kirjailijana. Wikipedia listaa hänet sekä ranskalaisten että venäläisten kirjailijoitten sivulla.

Veraa on luettu muualla:
HS
Kirjanurkkaus
Satun luetut 
TS

Andreï Makine: Vera. 180 s.
Kustantaja: WSOY 2005

Alkuperäinen: La Femme qui attendait, 2004, suomentaja Annikki Suni

Kansi: Martti Ruokonen

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Venäläisestä kirjallisuudesta lähinnä osa 1800-luvun suurista klassikoista on tullut tutuiksi, mutta uudempaa kirjallisuutta olen lukenut varsin vähän. Siksi Sergei Dovlatovin Meikäläiset oli mielenkiintoinen tuttavuus.

Kirjan takakansi kertoo, että Sergei Dovlatov syntyi Neuvostoliitossa 1941. Hän oli neuvostokriittinen ja julkaisi synnyinmaassaan vain kaksi novellia. Vuonna 1978 hän lähti viranomaisten painostuksesta siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin  ja julkaisi siellä kaikki kirjansa venäjän kielellä. Hän kuoli uudessa asuinmaassaan 1990.

Meikäläiset lienee varsin omaelämäkerrallinen. Sen kertojana on kirjailija, joka kirjoittaa sukunsa tarinan. Kukin henkilö, myös lemmikkikoira,  saa kirjassa oman lukunsa, jossa muistellaan anekdootteja elämän varrelta. Kertojan isän perhe on puoliksi juutalainen ja kotoisin kaudoidän Vladivostokista, äidin perhe taas on Georgian armenialaisia. Leningradista tulee kertojalle kotikaupunki. Kirjan aikajänne ulottuu vallankumousta edeltävistä vuosista 1980-luvulle.

Sirpalemaisissa välähdyksissä peilautuvat Neuvostoliiton kansalaisten tarinat ja kokemukset milloin surumielisinä ja traagisina, milloin taas humoristisina ja ironisina. Neuvostoaikaa eläneet maan kansalaiset löytänevät itsensä ja ystävänsä Dovlatovin suvun anekdooteista. Kerronta on hyvin tiivistä ja yksinkertaisen konstailematonta, mikä viime kuussa lukemieni kieleltään runsaiden Taivaslaulun ja Jokapäiväisen elämämme jälkeen tuntuu arkiselta. Parasta siinä ovat ironiset heitot, jotka iskevät neuvostojärjestelmään ja yllättäen muuttavat näkökulman päälaelleen. 

"Vanhempia veljiä vetivät puoleensa kirjallisuus ja taide. Nuorempi Leopold lähti jo lapsena toiselle, vakaammalle tielle.Leopoldista tuli huijari." (s. 30)

[Dovlatovin koira pelasti erään ystäväperheen häkämyrkytykseltä.] "Seuraavana päivänä sille lähetettiin keskuskomitean ruokalasta neljäsataa grammaa sian ulkofileetä. Tapaus on ainoa laatuaan. Kenties ensimmäistä kertaa puolue-etuuden sai joku, joka oli sen ansainnut." (s. 117)

Kirjassa mainitaan monia Neuvostoliiton historian ja kulttuurielämän henkilönimiä, ja suomentaja Pauli Tapion laatima huomautusten lista kirjan lopussa on avuksi suomalaiselle lukijalle. Antoisaa Meikäläisissä oli Dovlatovin sisältäpäin kaiken nähneen ja kokeneen kirjailijan aikalaiskuva neuvostoyhteiskunnasta. Toki se oli vain yhden kriittisen ihmisen näkökulma, mutta antaa pientä ymmärrystä siitä, mitä elämä oli neuvostovuosina ja miksi monet muuttivat länteen. Eipä ole suuri ihme, ettei Dovlatovia julkaistu synnyinmaassaan omana elinaikanaan, mutta hänen kirjansa on epäilemättä auttanut pois muuttaneita puhumaan siitä, minkä he olivat jättäneet taakseen.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sen ovat lukeneet mm. Täällä toisen täden alla -blogin Jaana, Satun luetut -blogin Satu ja Luettua elämää -blogin Elina. Viimeksi mainitussa on lueteltu muita blogeja, joissa kirja on ollut esillä. HS:n arvio löytyy täältä. 

Maailman ympäri: Venäjä
Haaste: Venäjää valloittamaan / Venäläiset mieskirjailijat

Sergei Dovlatov: Meikäläiset, 154 s.
Kustantaja: Idiootti 2012
Alkuperäinen: наши, 1983. Suomentaja: Pauli Tapio
Graafinen muotoilu: Varpu Eronen

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on upea kirja monin tavoin ja ansainnut Finlandia-palkintonsa. Teoksesta jäi yltäkylläinen olo, ja luin sitä hitaasti ja sulatellen, koska se ei vain taipunut ahmittavaksi.

Jokapäiväinen elämämme on kirja äidistä ja tyttärestä ja heidän suhteestaan. Molemmat kirjoittavat. Äidin, venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan, kieli on runollisen kuvailevaa silloinkin, kun hän kertoo heidän arkisesta elämästään maanpaossa Tšekkoslovakiassa 1920-luvulla.

Nämä olivat lyhytvartiset klopot, hengästyneiden askelien loppuun kuluttamat. Nahka oli mustunut ja käpristynyt laineille, ja kengät näyttivät aroilta piiloon vetäytyneiltä eläimiltä, inhottavilta kuin vesipiisami tai jokin muu sadetta pakoileva otus. Hämähäkki kiinnitti toista jalkinetta verkoillaan seinään, ikään kuin ne pian hautautuisivat osaksi talon ruumista kuin jokin kasvain.

Teos on myös kirja kirjoittamisesta, siitä kun ajatukset pyrkivät kimpoamaan ihon alta sanoiksi. Tytär Alja, Ariadna Efron, on toimittaja.

Yritin kertoa äidille millaista juttua olin kirjoittamassa, kuinka vaikeaa oli muotoilla kysymyksiä tuntemattomille ihmisille, ehkä siinä oli samaa kuin romaanihenkilön luonnostelussa, hahmottelet jotakin, kokoat palasia, ja luulet että siitä on tulossa tietynlainen, kunnes ne yhtäkkiä yllättävät, niillä on oma tahto, oma maailmansa, sielu tulee aina lävitse, kynä ei pysy perässä.

Riikka Pelo on taiturimaisesti luonut kummallekin oman äänen, jotka vuorottelevat keskenään samalla, kun tarinan aikatasot lomittuvat. Oli erityisen mielenkiintoista lukea Luettua elämää -blogin Elinan kuvausta kirjailijan vierailusta kirjastoon, jolloin tämä oli kertonut, että häneltä vei vuoden etsiä sopivaa ääntä niin äidille kuin tyttärellekin.

Jokapäiväinen elämämme sijoittuu naapurimaamme historian vaiheisiin kertoessaan yhden perheen tarinan. Siinä vuorottelevat jaksot, joissa valkoisen sotilaan perhe on paennut vallankumouksen jälkeen tšekkiläiseen kylään ja elää siellä, ja jaksot, joissa perheenjäsenet ovat kukin palanneet Moskovaan 1930-luvulla. Lopussa niin äiti kuin tytärkin pidätetään ja viedään työleirille kärsimään rangaistusta. 

Riikka Pelon kirja on hieno, kaunis, koskettava, syvällinen, raskaskin. Monille se on ollut upea lukukokemus, mm. Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana vaikuttui kirjasta. Lumiomenan Katja piti sitä hienona, mutta liian runsaana omaan makuunsa.

KIRJA on oma ostos.
Haaste: Venäjää valloittamaan.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme, 526 s.
Kustantaja: Teos 2013
Ulkoasu: Camilla Pentti