Danielle Trussoni: Enkelioppi - Angelology 1

Angelology
Julkaistu 2010, suomennos 2011
500 sivua.

Danielle Trussonin toinen romaani Enkelioppi on jo pitkään ollut lukulistallani, mutta kiirettä tämän kanssa ei vieläkään ole. Vaikka Trussoni onkin tekemässä Enkeliopista sarjaa, niin jatko-osa Angelopolis ilmestyy englanniksi vasta ensi vuonna.

Enkeliopin päähenkilö, parikymppinen sisar Evangeline, on asunut New Yorkin Pyhän Rosan luostarissa 12-vuotiaasta. Evangeline työskentelee luostarin kirjastossa, joten taidehistorioitsija Verlainen pyyntö päästä tutustumaan luostarin abbedissan kirjeenvaihtoon 1940-luvulta tulee Evangelinelle. Kieltävästä vastauksesta huolimatta Verlaine saapuu paikalle ja saa Evengelinenkin kiinnostumaan entisen abbedissan ja Abigail Rockefellerin yhteydenpidosta. Verlainen toimeksiantaja on kuitenkin Percival Grigori ja tämän ei pitäisi antaa päästä selville Pyhän Rosan luostarin salaisuuksista.

Vanhan sisaren Celestinen kautta Evangeline saa kuulla tämän ja Evangelinen isoäidin Gabriellan menneisyydestä toisen maailmansodan aikaisessa Pariisissa, enkelitieteestä ja enkeleistä maan päällä, nefileistä. Käy ilmi, että Evangelinen perhe on ollut enkelitutkijoita ja tämän takia hänen äitinsä on murhattu. Evangelinea tarvittaisiin perheensä perinteiden mukaan nyt vuorostaan mukaan taisteluun nefileitä vastaan ja enkelitutkijoiden salaisuuksien vartijaksi.

Trussonin teksti on hyvin kiinnostavaa, mutta tahti hyvin rauhallinen ja tieteellinen, keskittyen paljon enkelimytologiaan ja tutkimuksiin. Enkelioppi onkin kirjana pitkään siinä rajoilla, että käykö tämä kaikki tylsäksi, mutta sen verran mukana on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, että pidin kuitenkin teoksesta paljon. Lukija oppii hitaasti Evangelinen mukana lisää enkelitieteen mysteereistä ja tämä piti juonen niin kiehtovana, että tätä kirjaa ei tee mieli jättää kesken. Evangeline on varsinkin alkun hieman tylsä henkilö, kun hän on niin pihalla kaikesta vaikka ei tarvitsisi olla. Lisäksi kiinnostus Verlainea kohtaan tuntuu hieman liian heppoiselta, joten sekään suhde ei täysiä pisteitä saisi. Minusta kirja parani selvästi, kun siirryttiin 1940-luvun Pariisiin ja Celestinen ja Gabriellan matkaan. Nefilit olivat myös hyvin kiinnostavia ja heidän parissaan olisi voinut viettää enemmänkin aikaa, syvemmällä otteella.

Alkuun päästyään juoni ei ole kovin yllätyksellinen kunnes vasta ihan lopussa. Ja tuo loppu olikin sitten oikein hieno, mutta jättää tarinan osittain auki ja tilaa sarjan seuraavalle osalle. Salaseuran taistelu ikiaikaista pahuutta vastaan ei sinänsä ole mitään uutta, kuten eivät langenneet enkelit hahmoinakaan, mutta toteutus ja tyyli on omaperäinen ja sen takia tämäkin kannattaa lukea. Minusta kuitenkaan kyseessä ei ole trilleri, siihen tämä on aivan liian hidastempoinen.

Angelology:

1. Angelology (2010) - Enkelioppi
2. Angelopolis (2013)

Danielle Trussoni Wikipediassa ja Enkelioppi Adlibriksessä.

Lisää Enkelioppia: Kirjavinkit, Saran kirjat, Kirjamielellä, Helsingin Sanomat, Humisevalla harjulla, Aamunkajon lukukokemukset, Sananen kirjasta, Katinkan kirjasto,

Sofi Oksanen: Puhdistus

Julkaistu 2008, alkuperäinen näytelmä 2007
16. painos 382 sivua.

Olen jo pitkään jättänyt kotimaiset teokset kokonaan väliin ja nyt olisi tarkoitus hieman korjata tuota puutetta. Jatkossakin toki pääasiassa luen käännöskirjallisuutta, mutta aina välillä voi luettavaksi valikoitua joku suomalaisen kirjailijan teoskin, sikäli mikäli aihe on kiinnostava. Muutama kotimainen onkin jo tuossa lukupinossa odottamassa vuoroaan, mutta ensimmäiseksi valikoitui sattumalta kirjaston palautushyllystä mukaan tarttunut Sofi Oksasen Puhdistus. Luin tämän jo pari viikkoa sitten, mutta koitain nyt jotain juonesta ja tunnelmista muistella vielä...

Puhdistus tapahtuu pääasiassa kahdella aikajanalla, Virossa vuonna 1992, sekä samassa paikassa menneisyydessä 1930-luvun puolesta välistä eteenpäin. Vuonna 1992 päähenkilö Aliide Truu on vanha ja yksinäinen nainen, kun hänen talonsa pihalle tupsahtaa huonokuntoinen venäjänvirolainen tyttö Zara, joka tarvitsee turvapaikkaa pakomatkallaan. Zara kertoo piilottelevansa mieheltään Pašalta ja olevansa matkalla Tallinnaan, mutta tämä ei ole koko totuus.

Aliidellakin on omat salaisuutensa ja hän ei ole kovin innokas vieraastaan, koska ei halua herättää huomiota. Zara muistuttaa Aliidea omasta nuoruudestaan toisen maailmansodan ajoilta, jolloin hänen selviämisensä oli vaakalaudalla. Vallalla oli pelon ja vainoharhaisuuden ilmapiiri, mutta vainoharhaisuus oli perusteltua, koska väärällä puolella olleiden ja jopa vääränlaisia mielipiteitä omanneilla kohtalo saattoi olla karmea. Aliiden sodanaikaiset valinnat ovat määritelleet hänen sekä hänen läheistensä elämän vuosikymmenien ajan. Vuonna 1992 Viro on taas itsenäinen, mutta Aliiden pelot ovat vieläkin olemassa ja naisten hyväksikäyttö eri tavalla voimissaan, kuten Zaran tarina todistaa.

Puhdistus on alunperin näytelmäksi kirjoitettu ja se näkyy tekstissä, kohtauksissa ja päätapahtumapaikaksi valitussa Aliiden talossa. Tarina lähtee liikkeelle hyvin hitaasti vuodesta 1992 ja luovuttaminen tämän kirjan suhteen kävi mielessä alkutaipaleella. Hieman lisää kiinnostavuutta tarinaan tulee mukaan, kun päästään tutustumaan Zaran edelliseen vuoteen ja rankkaan matkaan kohti Viroa. Kunnolla kuitenkin Puhdistus vie mukanaan vasta tarinan toisen osan myötä, kun vihdoin Aliiden historia avautuu.

Oksanen kertoo juontaan hyvin jaksotettuina pätkinä siten, että koko ajan vähitellen paljastuu lisää oleellisia osia ja kirja paranee loppuaan kohden paljon. Viron historiasta en kovin hyvin ole perillä, joten siinäkin mielessä tämän yhden perheen kokemuksien kuvaus oli kiinnostava. Hieman enemmän selityksiä olisi juonessa kuitenkin voinut olla mukana, lähtötiedot kun eivät tainneet minulla olla ihan vaadittavalla tasolla. Pidän kuitenkin paljon tästä tyylistä tuoda historiaa lähelle kertomalla siitä jonkun omakohtaisten kokemusten kautta, se elävöittää menneisyyttä muuntamalla kuivan teorian koukuttavaksi juoneksi.

Oksasella on mukana tässä sanomaa ja naisasiaa ja kokonaisuutena Puhdistus on ihan hyvä kirja. Tykkäsin, mutta en ihastunut - taisi olla minulle hieman hidas ja turhan hienovarainen kerronta :) Kannattaa kuitenkin lukea, jos jollain on tämä vielä kokeilematta.

Sofi Oksanen:

• Stalinin lehmät (2003)
• Baby Jane (2005)
• Puhdistus (2008)
• Kun kyyhkyset katosivat (2012)

Sofi Oksanen Wikipediassa ja tämä kirja Adlibriksessä.

Lisää Puhdistuksesta: Sallan lukupäiväkirja, Helsingin Sanomat, Kirjattelua, Kartiohuijaus, Kirjavinkit, Luen, mutta en kirjoita ja Vinttikamarissa.

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummalisille lapsille

Miss Peregrine's Home for Peculiar Children
Julkaistu 2011, suomennos 2012
350 sivua.

Tässä Ransom Riggsin kirjassa erikoiset vanhat valokuvat ovat isossa roolissa ja niitä onkin kirjan sivujen lomassa lähes 50 kappaletta. Wikipedia tietää kertoa, että Riggs alunperin ehdotti kustantajalleen kuvakirjaa, mutta kustantajan toiveesta kuvat ovat saaneet tekstin ympärilleen ja kokonaisuus on sovitettu ehjäksi romaaniksi.

15-vuotias Jacob Portman asuu perheineen Englewoodissa Floridassa. Hän on elänyt lapsuutensa isoisänsä Aben tarinoita kuunnellen. Abe varttui Puolassa, mutta joutui 12-vuotiaana orpokotiin saarelle Walesiin. Hänen tarinansa sisältävät kaikenlaisia hirviöitä, paitsi orpokodin osuudessa, sen hän aina kuvaa paratiisimaiseksi, aurinkoiseksi turvapaikaksi, jossa ei edes ole sairautta.

Eräänä päivänä Jacob saa isoisältään oudon puhelun töihinsä. Isoisä haluaa tietää mihin hänen asekaappinsa avain on piilotettu, hirviöt ovat kuulemma löytäneet hänet taas. Jacob tietää dementoituneen isoisänsä sekoilleen samantyyppisesti aiemmin, joten hän ei huolestu, mutta lupaa käydä tämän luona pian. Päästyään isoisänsä luokse Jacob löytää tämän kuolemaisillaan. Viimeisillä voimillaan isoisä jättää oudon viestin, joka sisältää päivämäärän 3.9.1940 ja pyytää Jacobia menemään saarelle. Pitkän houkuttelun jälkeen Jacob saa isänsä lähtemään kanssaan Cairnholmin saarelle Walesiin tutustumaan entiseen orpokotiin, jota Alma LeFay Peregrine 1940-luvulla johti ja jossa oli asukkeina eriskummallisia lapsia.

Tiesin etukäteen, että kuvat ovat iso osa tätä tarinaa, mutta niiden runsaus ja hienous yllätti kyllä. Kuvat on myös hienosti sovitettu mukaan tarinaan, joten ne tuovat hienon visuaalisen elementin mukaan tekstiin. Aina kaikki eivät tunnu ihan samasta paikasta tai samassa ajassa otetuilta, mutta se nyt on pientä. Muutenkin painotyö on laadukasta, paperi on paksua, luvut on eroteltu hienoilla värisivuilla ja eräs kirje on skannattu sellaisenaan mukaan sivuksi.

Tarinan alku isoisän kanssa lähtee hyvin liikkeelle, mutta sitten juttu hieman hidastuu ja käy melkein tylsäksi, kunnes Jacob pääsee Cairnholmiin ja löytää raunioituneen orpokodin. Sen jälkeen seuraakin kirjan parhaat pätkät kun Jacob pääsee selville sitä 1940-luvulla asuttaneista lapsista. Lapsissa tulee esille se, että kirjailija on enemmän luonut heidät kuvien mukaan, eikä suunnittellut lapsia itse etukäteen. Taidot ja erikoisuudet ovat niin moninaisia ja kummallisia, tässä ei oikein ole mitään logiikkaa mukana. Tarina on kiva, enemmän satumainen kuin goottisävyjä omaava ja sopii nuoremmillekin lukijoille. Hieman jäin joitain teknisiä yksityiskohtia pohtimaan, mutta muuten toteutus on hyvä ja suosittelen tätä kyllä.

Pieni miinus tulee siitä, että Riggs jättää loppuratkaisun osittain aika avoimeksi, minä kun en näistä ratkaisuista niin pidä. Mutta, ehkä tulossa oleva jatko-osa sitten jatkaa suoraan siitä, mihin tässä jäätiin.

Ransom Riggs Wikipediassa ja tämä kirja Adlibriksessä.

Lisää tästä kirjasta: Helsingin Sanomat, Risingshadow, Yöpöydän kirjat, Lukuisa ja Taikakirjaimet.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo - Unohdettujen kirjojen hautausmaa 1

La sombra del viento - El Cementerio de los Libros Olvidados 1
Julkaistu 2002, suomennos 2004
Pokkari 647 sivua.

Innostuin tutustumaan Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan kun huomasin, että Otava julkaisee kolmannen osan suomeksi nyt kesäkuussa. Kirjoja pitäisi tulla kaikkiaan neljä, mutta se viimeinen taitaa olla vielä työn alla jonkun aikaa kun ei ole espanjaksikaan ilmestynyt vielä. Kirjojen lukujärjestyksellä ei pitäisi ymmärtääkseni tässä sarjassa olla niin väliä, mutta vasta yhden luettua ei tuohon juuri osaa ottaa kantaa.

Tuulen varjo sijoittuu Barcelonaan 1940- ja 1950-luvuilla. Päähenkilön Daniel Semperen ollessa 10-vuotias hänen isänsä tutustuttaa tämän Unohdettujen kirjojen hautausmaahan, valtavaan salaiseen kirja-arkistoon ja vannottaa pitämään tietonsa salaisuutena. Daniel saa valita arkistosta yhden teoksen itselleen ja valinta osuu Julián Caraxin Tuulen varjoon. Daniel kiinnostuu kirjailija Caraxista suunnattomasti, varsinkin kun kukaan ei tunnu tietävän tästä juuri mitään. Caraxin kirjat on ostettu ja varastettu keräilijöiltä ja tuhottu lähes kaikki, joten Danielin löytämä kappale saattaa olla viimeinen.

Tuulen varjo, Caraxin viimeinen kirja, on painettu vuonna 1935 ja Daniel selvittää Caraxin olleen barcelonalainen, mutta kirjoittaneen Pariisissa. Noihin aikoihin Carax näyttää kadonneen lopullisesti ja ilmaantuneen myöhemmin ruumiina Barcelonaan. Daniel selvittelee Julián Caraxin elämää 10 vuoden ajan tämän tuttavien ja ystävien avulla ja hänen omakin elämänsä alkaa muistuttaa läheisesti Caraxin kokemuksia. Samat ongelmat rakkaudessa, petokset ja vaarat näyttävät tulevan nyt Danielin kohtaloksi, jopa siinä määrin, että eräs nimensä Caraxin kirjan sivuilta saanut hahmo alkaa seurata Danielia.

Tuulen varjo oli hieman erilainen kirja verrattuna siihen mistä yleensä pidän. Tarina on aika pitkä - pokkarina noin 650 sivua - ja etenee melko hitaasti. Ruiz Zafónin kieli on kuitenkin mukavan rikasta ja kuvailevaa, joten juonen kanssa ei ole kiire minnekään eikä juttu käy tylsäksi. Tämän kirjan seurassa on mukava viettää päivä tai pari 1940- ja 1950-lukujen elävässä Barcelonassa. Jäin vain toivomaan, että kunpa itse tietäisin enemmän Espanjan lähihistoriasta, sisällissodasta ja Francon ajasta, niin olisivat olleet tämän tarinan asetelmat paremmin selvillä.

Termi maaginen realismi sopii hyvin Tuulen varjoon. Kuvaus on hyvin realistista, mutta taustaväre on hieman maaginen, ilman mitään varsinaisia fantasian elementtejä. Henkilöt ovat hyviä ja moniulotteisia, tosin varsinkin Caraxin tuttavat ovat kärsineet aika lailla ja hieman turhan takia. Kirjan loppu oli pettymys, hyvin pitkä kirje paljastaa ensin kaiken oleellisen ja sen jälkeen Ruiz Zafón vitkuttelee lopetuksen kanssa vielä turhan pitkään. Olin myös odottanut lopetukselta jotain enemmän, magiaa, yllättävää käännettä tai muuta sellaista ja vähäeleinen hahmojen seuraaminen näiden elämässä eteenpäin ei ollut sitä mitä minä olisin halunnut lukea. Alkufiilis kannen suljettuani oli siis pettymys, mutta hieman asiaa sulateltuani tarinan vahvuus nousi paremmin mieleen ja mielipide paranee varmasti vielä ajan kanssa.

Tämä on hyvä tarina kirjoista, kirjojen ystävistä ja kirjailijasta, joten sopii etenkin näistä aiheista pitäville. Trillerien ja jännärien ystäville tämä lienee juoneltaan liian hidastempoinen ja ennalta-arvattava.

El Cementerio de los Libros Olvidados - Unohdettujen kirjojen hautausmaa

1. La sombra del viento (2002) - Tuulen varjo
2. El juego del ángel (2008) - Enkelipeli
3. El prisionero del cielo (2011) - Taivasten vanki (06/2012)
4. TBA

Carlos Ruiz Zafón Wikipediassa ja Tuulen varjo Adlibriksessä.

Tuulen varjoa on luettu paljon, juttuja mm seuraavilta: Kuutar, Mimmu, Aura Illumina, Anki ja Lukija