Elämänmittainen zen-harjoitus

Selailen joskus edelleen hajamielisesti paikallista omakotitalotarjontaa, vaikka mitään suunnitelmaa tämän nykyisen paikallisen omakotitalon vaihtamiseen ei olekaan. Jotenkin sitä vaan vanhasta muistista käy yhä tarkistamassa tilannetta aina silloin tällöin.

Jokin aika sitten tällaisella satunnaisella ja puolihuolimattomalla etuovi.com -retkellä sanoin ääneen oho. Oho johtui siitä, että myyntiin oli tullut tuttu ja oikeastaan meidänkin talon kannalta melko merkittävä rakennus - nimittäin se mikkeliläinen rintamamiestalo, jonka kellarissa tapasin ensimmäistä kertaa talomme entisen lapsen, joka siinä samaisessa kellarissa kertoi ettei itse asiassa ole ollenkaan ostamassa taloa vaan myymässä perikunnan haltuun hiljattain siirtynyttä kotimökkiään.

Ja sitten vaihdoimme puhelinnumeroita ja päätimme mennä katsomaan taloa ja minä sanoin Kalliokadulle kääntyessämme että se on tuo talo, eeeeeei ikinä tuohon huoltoaseman naapuriin, ehei. Ei-ei.

Se toinen rintamamiestalo oli keväällä 2010 samanlainen alkuperäiskuntoinen mausoleumi kuin tämä meidänkin talo. Vähän huonommin vaihtuva ilma ja vähän nuhjuisempi ja yläkerran osalta isompaa remonttia edellyttävä, muistelisin. Mutta noin periaatteessa alkuperäiskuntoinen, niitä aika on pysähtynyt -tunnelmaisia mummoloita joista mummo on siirtynyt tuonilmaisiin.

Me ei sitten ostettu sitä taloa vaan ostettiin tämä. Joskus ohi ajaessa huomasin, että joku oli ostanut senkin talon ja tällännyt siihen melko karsean, valkoisen rautakauppaulko-oven. Harmitti hieman.

No, nyt se talo on tosiaan myynnissä kuvauksella monien mahdollisuuksien talo, jossa remontti kesken. Kuvissa ei ole enää jälleenrakennuskauden mausoleumi vaan sillä tavalla hyvin tyypillisesti 2010-luvulla remontoitu rintamamiestalo. Erittäin tummanruskea laminaattilattia, uusittu keittiö, kipsilevytetyt sileät seinät, perus-rautakauppasisäovet.

Paitsi että kuvissa näkyy, että laminaatin laittaminen on kesken, keittiöstä puuttuvat ikkunalistat, ihan kaikkia kipsilevyseiniä ei ole maalattu eikä tapetoitu, sisäovissa ei ole kahvoja.

Tulin jotenkin surulliseksi kun katsoin niitä kuvia. Muutamassa vuodessa kaikki vanha on revitty pois ja talon läpi on kulkenut peruskorjaus- ja saneerauspuhuri. Sisäkuvat talosta näyttävät ihan samoilta kuin ihan mistä tahansa uudesta talosta tai asunnosta otetut. Vähän traagiselle ne kuvat tuntuivat siksi, että remontti oli niin monesta paikasta niin kesken. En halua tässä lööppijournalistisesti ryhtyä arvioimaan sitä, miksi talo on myynnissä kaikkine keskeneräisyyksineen, elämät ja sen tilanteethan ovat alati muuttuvia. Jotenkin turhalta silti tuntuu - sinne meni yksi harvoista kaupunkialueen orkkiskuntoisista taloista, eikä edes pysyväksi kodiksi sille joka sen alkuperäisyyden kärräsi kaatopaikalle.

Minä haluaisin to-del-la kovasti remontoida meidän keittiön, purkaa suihkupömpelin olohuoneen nurkasta, saada ympärilleni kaiken sen kauniin ja pitkään ja hartaasti suunnitellun, jota tässä on jo useamman vuoden ajan haikailtu. Keittiön ja olohuoneen remontoiminen on mahdotonta siksi, että sitä ennen pitäisi remontoida yläkerran keittiö loppuun ja tehdä raakalautaseinäisestä vessa-aihiosta toimiva saniteettitila, jotta voisimme muuttaa sitä varsinaista remonttia pakoon vinttiin. Olen kuitenkin enemmän kuin kiitollinen siitä, että minulla on maltillinen puoliso, joka on estänyt minua aloittamasta remontteja vähän siellä sun täällä tai ryhtymästä keskellä pikkulapsikaaosta mihinkään ihan toivottoman isoihin sisätilaprojekteihin, joiden loppuunsaattaminen olisi luultavasti ollut meille aivan ylivoimaista.

Kun katsoin niitä puoliksi remontoidun talon kuvia, tuli sellainen olo että ehkä me ollaan tehty jotain oikein kumminkin. Siis oikein meille, muiden ihmisten oikeista valinnoista ei tietenkään voi kukaan toinen lausua mitään. Ostettu oikea talo, ryhdytty asumaan siinä oikealla tavalla, valittu oikea filosofia tähän koko touhuun. Minulle, joka olen luonteeltani kärsimätön ja helposti uudesta innostuva mutta vanhojen sotkujen siivoamisessa perin huono, tämä talo on toiminut ja toimii tällä hetkelläkin jonkinlaisena oppituntina.

Elämänmittaisena zen-harjoituksena siitä, että matkalla oleminen, askel askelelta eteneminen on yleensä vähintään yhtä tärkeää kuin maaliin pääsy.

Hellahurahdus

Minulla on vakava estetiikan kaipuu, joka ilmenee tällä hetkellä lähinnä siten, että haluaisin alkaa remontoimaan keittiötä hinnalla millä hyvänsä.

No, se ei käy päinsä. Ennen keittiön remontoimista pitäisi remontoida valmiiksi yläkerran keittiö ja vessa, jotta voisimme muuttaa sinne asumaan. Ensin mainittu on mahdollisuuksien rajoissa tämän vuoden puolella, jälkimmäinen tuntuu täysin epätoivoiselta ajatukseltakin.

Minä olen jopa tässä keittiöremonttihaaveilussani päätynyt tilaamaan meille veronpalautusrahoilla joululahjaksi sekä tässä vanhassa postauksessa esitellyn, kuvankauniin vedenkeittimen että leivänpaahtimen. Ensin mainitun siksi, että vanha kunnon Visslande Vattenpanna on kehittänyt pohjaansa ruostelaikkuja. Jälkimmäisen siksi, että esikoinen ilmoitti sunnuntaina haluavansa paahtoleipää aamiaiseksi ja myin vanhan, ruman leivänpaahtimen kesällä kirpputorilla tarpeettomana. Syyt onnahtelevat, mutta mitäpä sitä ei ihminen estetiikan kaipuussaan tekisi. Selittelen tekosiani vielä sillä, että molemmat kapineet olivat nettikaupassa alennusmyynnissä. Ja että ne toimivat ikään kuin kannustimena ryhtyä keittiöremonttiin - nythän niitä ei voi laittaa esille jo pelkästään siitä syystä, että meillä ei ole keittiössä yhtään ylimääräistä pistorasiaa.

Tuli sitten mieleen, että näin kerran tori.fi:ssä hauskan vanhan hellan, ja mietin että onkohan sellaisia tällä hetkellä markkinoilla. Sitten kirjoitin hakusanaksi "vanha hella", ja löysin tämän:

Oi mikä sympaattinen kapistus! Ja vielä enemmän houkutteli hellan kuvaus, jossa kerrottiin kyseessä olevan vanhan mutta lähes käyttämättömän hellan, L 50 cm, K 80 cm, S 60 cm, voidaan kytkeä joko 1- tai 3-vaiheverkkoon. Hellan hinta ei päätä huimannut ja sitten jotenkin kirjoitin myyjälle ja tulin varanneeksi koko komistuksen.

Ulkonäön lisäksi lähinnä siksi, että hella tosiaan vaikutti lähes uudelta, vaikka olikin selkeästi vanha:

Meidän nykyinen hella voisi ottaa oppia näistä siisteistä levyistä...

Kilvestä käy ilmi, että kyseessä on Slev-liesi, ja Slevistä taas löytyi kuukkeloimalla paljonkin tietoa. Tässä esimerkiksi yhtiön perustajan, teollisuusneuvos Erik Isomaan biografia, jossa käydään läpi myös Oy Slev Ab:n vaiheita. Huisaa!

En minä tiedä, voiko tuollaista vanhaa hellaa ylipäänsä käyttää järkevästi 2010-luvun kokkailuun. Mutta en osannut jättää ostamattakaan kun ei tuo nyt niin kallis ollut. Saamme hellan kotiin joulukuussa, täytynee jotenkin mittailla sen sähkönkulutusta sitten. Talviaikaan meillä voi laittaa joka tapauksessa ruokaa puuhellalla, joten ehkä vanhan, kauniin sähkötuhluri-hellan käyttö kesäisin olisi vielä jotenkin perusteltua. Kuten todettua, mitäpä sitä ei ihminen estetiikan kaipuussaan tekisi. 

Autotalli remonttitoimintojen edistäjänä

Minä löysin tässä taannoin valokuvakansioita selaillessani pari kuvaa meidän autotallista, enkä ainakaan millään hakusanalla havainnut esitelleeni niitä blogissa aikaisemmin. Tässä siis kurkistus autotalliimme. Ai kamala.

Tämä kuva on otettu viime huhtikuussa ja näyttää jotenkin epätodellisen iloiselta ja valoisalta ja avaralta ja värikkäältä. Todellisuus on kaikkea muuta.

Autotalli on näihin päiviimme asti ollut kauhea, sotkuinen, likainen, pimeä, kaoottinen rytöpesä, jossa hiiret mellastavat ja viskovat savustuspuruja ja linnunsiemeniä pitkin nurkkia, jossa kulku on mahdollista vain kapeita käytäviä pitkin, jossa yksikään työkalu ei ole oikealla paikallaan, jossa mistään ei löydä mitään paitsi joskus vahingossa jotain mitä ei sillä hetkellä etsi.

Ja jossa ihan joka nurkka on täynnä jotain sellaista, josta on tarkoitus tulla vielä joskus jotain hienoa ja ainutkertaista. Kuten imatralaisen yleisen saunan ikkunalasit kasvihuonekäyttöön tai sotkamolaisen tukkikämpän miehistöhuoneiden vaatesäilytyskomerot lastenhuoneeseen.

Tämä lista on loputon. Hamstrattua Enso- eli manilevyä remonttitarkoituksiin. Vanhat keittiön kaapit maalit poistettuna odottamassa uusintaa. Kaiken päälle heitetty puutarhapöydän jalkaosa lenkottamassa. Epälukuinen joukko likaisia ämpäreitä ja vateja. Saunasta purettuja hyväkuntoisimpia alkuperäispaneeleja.

Ja koska autotallin ovi on hatara kuin seula, koristavat oviaukkoa talviseen aikaan nuo kaksi mattoa jo ties monetta vuotta, vaikka autotallin oven restaurointi on ollut kiireellisten tehtävien listalla jo, huokaus, ties monetta vuotta.

Minä hermostuin kesätavaroita sisälle roudatessani täydellisesti siihen, että autotalliin ei mahtunut yhtään mitään. Yläkerran seinää korjatessani hermostuin vielä täydellisemmin siihen, että yhtäkään tarvitsemaani työkalua ei löytynyt ainakaan sieltä, mistä piti.

Niinpä ryhdyin hätäsiivoamaan autotallia. Tietäen, että oikeasti autotalli pitää siivota ensi keväänä perinpohjaisesti niin, että sieltä kannetaan ihan kaikki tavarat ulos, se putsataan katosta lattiaan (en edes halua ajatella kaikkia niitä nurkkiin unohtuneita hiirenpesiä) ja sinne kannetaan tavarat sisään hyvässä järjestyksessä, omille paikoilleen.

Hätäsiivouksessa sieltä kannettiin peräkärriin kaikki vastaan tuleva ja irti lähtevä, tarpeeton tai hyvin suurella epätodennäköisyydellä seuraavan vuosikymmenen aikana tarpeeseen tuleva roina, ja loput tavarat aseteltiin miten kuten edes vähän tolkullisempaan järjestykseen. Kaikki vähänkin epämääräisempi puutavara pilkottiin polttopuuksi ja ei-epämääräinen eli käyttökelpoinen puutavara varastoitiin yhteen kasaan. Ja paljastettiin osa lattiaa, wo-hou!

Lattian paljastuminen ilahduttaa siksi, että säännöllisesti tulee talviaikaan vastaan jotain sellaista hommaa, jota ei viitsisi sisätiloissa tehdä, ja johon autotalli olisi täydellinen. Kuten vaikka yhden kesken jääneen puutarhatuolin hölvääminen sillä pihakalusteille tarkoitetulla tökötillä. Kivempi ne hommat on tehdä talvella kun todeta keväällä että istuisinpa tähän penkkiin mutta se pitäisi ensin käsitellä tai siitä irtoaa tikkuja ahteriin. Nimimerkillä kokemusta jo kolmelta keväältä.

No, ettei totuus unohtuisi niin tässä vielä muutama otos. Niin kutsuttu pientarvikeosasto vaatii vielä melko antaumuksellista paneutumista, ennen kuin tuosta läjästä mitään tarvittavaa työkalua löytyy.

Hyllymetrejäkin olisi, kun joku vaan jaksaisi vähän järjestellä.

Seuraava kuva on pimeästä nurkasta ja siksi salamalla valkaistu eli vielä normaaliakin roiskaisua paljon kamalamman näköinen. Mutta tästä olen erityisen ylpeä: Tuo Ikean metallihylly oli meidän ensimmäisen Mikkelin-kotimme parvekkeella kun siihen kotiin muutimme. Otin hyllyn mukaan koska ajattelin, että sitä voi käyttää jossain varastotarkoituksessa kun kerran omakotitaloon suunnistamme. Hylly on nököttänyt pihalla autotallin ovea vasten parisen vuotta, mutta nyt nostin sen sisäpuolelle ja keräsin siihen osapuilleen kaikki pihahommatarvikkeeni. Istutuslapiot, harat, oksasakset, pensasleikkurit ynnä muut. Yksi pärekorillinen ja yksi sinkkivadillinen ruukkuja seilaa vielä pitkin autotallia, mutta noin muuten tässä on aika optimaalinen startti ensi kevään pihatöihin.

Valoa näkyy tunnelin päässä. Lisää autotallista kuulette toivottavasti ensi keväänä. Ja tuo ovi on kyllä ihan pakko saada ensi kesänä kuntoon... 

Joskus sentään lykästää

Yksi suosikkiblogeistani perinneremontointisaralla on Ekholmin savustamon blogi. Kuten tuossa linkittämäni jutun otsikossa oivallisesti kerrotaan, kovin usein tämä perinnehinkkaus ja nyhertäminen on nimenomaan sitä ooh ja plääh -osastoa. Ammattimiehet mutisevat voi herranjestasta kun kuulevat asiakkaan toiveet ja tarpeet, mistään ei löydy mitään uutta mikä olisi yhtä aikaa toimivaa ja kaunista, vanhojen osien metsästäminen vaatisi infernaalisesti aikaa ja vaivaa.

Siksi on ihan uskomattoman ihanaa ja huojentavaa, kun joskus sentään joku yksittäinen asia ratkeaa yksinkertaisella kliks kliks -systeemillä. Minä olen toistaiseksi ratkaissut useammankin ongelman kliksuttelemalla itseni Antiikkiverstas Wilman nettikauppaan, joten sitä uskallan suositella muillekin.

Tällä kertaa ratkennut ongelma liittyi kellarin pyykkituvan ikkunaan. Se varsinainen ongelma näkyy oikein hyvin tässä puolentoista vuoden takaisessa kuvassa:

Tuo keskimmäinen ikkuna lenksottaa valtoimenaan, ja syykin on selvä. Pyykkitupakellarimmehan toimi, kuten valistunut lukija muistaa, aikojen alussa puuliiterinä. Ja toki sinne oli siksi nakeltu halkoja suoraan ikkunasta hankalan rappuskanto-operaation välttämiseksi. Polttopuiden nakkelusta oli ikkunan karmi ottanut hitusen osumaa. Eli kovertunut tuosta keskimmäisen ikkunan alta puoliksi pois.

Karmi kunnostettiin viime kesän lopussa ystävällisen maksullisen aviomiehen eli tuttavallisemmin Harry-sedän suosiollisella avustuksella. Meillä oli joitakin sellaisia hommia, joita emme mitenkään ehtineet tehdä itse ja joiden jättäminen ensi vuoteen oli minulle ylitsepääsemätöntä. Ei enää yhtään talvea, jolloin kaivelisin polttopuita puukinoksesta tai rullaisin räsymattoa kellarin ikkunan väliin tiivisteeksi pakkasta vastaan, ei ei eieiei. Harry-setä tuli ja rakensi meidän Viljan kanssa puuvajan ja korjasi karmin. Kannattava sijoitus sekin.

Karmi tosin päätettiin kunnostaa niin, että pyykkituvan alkuperäinen puuvajakäyttö ei täysin hautautuisi historiaan. Niinpä siitä oikaistiin ja paikattiin vain se osa, joka oli välttämätön kunnostaa ikkunan tiivistämiseksi.

Kuvat ovat taas näitä ihan kamalia, pahoittelen.

No tuosta nyt ei saanut mitään käsitystä mistään. Mutta siis tuo alla olevassa kuvassa ruskealla näyvä on uutta karmin osaa, ja tuo etualalla oleva taas sitä vanhaa, jossa näkyy vuosikymmenten kuluma.

Tämä perinnehippeily oli minusta hauskaa siihen asti, kunnes koitti syksy ja viileämmät kelit. Silloin kävin epäortodoksisesti tiivistämässä pyykkituvan ikkunat tuollaisella perus-ikkunantiivistysnauhalla ja huomasin, että eihän tuo perhanan keskimmäinen ikkuna mene ollenkaan kiinni. Ei mene, koska ikkunan salvan kohdalla on tyhjää siinä, missä pitäisi olla salvan vastakappale eli se koukku, mihin salpa käännetään kiinni:

Höh.

Edit: Lisään vielä kuvan selvyyden vuoksi. Tämä on surkeistakin surkein laadultaan, mutta tästä käy tosiaan hyvin ilmi se, että tuo ikkunan kahva on ikään kuin kokonaan tyhjän päällä.

Minä yritin keksiä ties mitä epämääräisiä "lyödään joku naula karmiin" -systeemejä. Puoliso totesi, että ei todellakaan lyödä mitään nauloja yhtään mihinkään tai tehdä muitakaan puolivillaisia sätöstyksiä, hän miettii asiaa. Kylmä ilma ujelsi ikkunan raosta ties kuinka monta viikkoa, kunnes tänään mietintämyssy poistui puolison päästä ja hän ilmoitti tuttuun tyyliinsä, teknis-tieteellisesti asiaa selostaen ja kynän ja paperin avulla havainnollistaen, millainen ratkaisu karmiongelmaan tulisi.

Selitys oli tällä kertaa niin kansantajuinen, että ymmärsin oitis, mistä on kyse. Ja ymmärsin myös onneksi sen, että jos klikkaisin itseni Antiikkiverstas Wilman nettikauppaan, saattaisi ratkaisu saapua ylihuomenna Matkahuoltoon.

Ja niin kävi. Se ratkaisu ovat siis tällaiset ikkunasalvat, joita varmasti moni on nähnyt rintamamiestaloissa, minä ainakin olen:

Tällainen salpa tulee siis ison keski-ikkunan molemmille puolille. Sen saa kiinni pystykarmiin ja sen avulla ikkunan pystyy kiilaamaan kiinni, vaikka karmin alaosasta pokan alta puuttuukin puutavaraa.

Ja tällaiset puolittaiset salvat tulevat sitten pitämään reunimmaisia ikkunoita kiinni, myös karmiin kiinnitettyinä.

Nämä nippelit maksoivat muutaman euron kappale, ehkä niitä olisi jostain saanut halvemmallakin mutta en ehdi enkä jaksa lähteä nyt etsimään. Ylihuomenna ne ovat luultavasti Matkahuollossa ja viimeistään viikonloppuna asentuvat ikkunaan. On uskomattoman huojentavaa, kun asiat joskus ratkeavat yksinkertaisesti ja vieläpä suorastaan näppärästi ja ajanmukaisesti. 

Talvi saa todellakin tulla, kohta ei enää puhuri pääse pyykkitupaan. Tänään mönjäsin vielä viimeisen mönjättävistä puutarhatuoleista odottamaan kesää.

Hyvään seuraan

Tänään on ollut merkittävä päivä jos ei ihan ihmiskunnan niin ainakin omassa henkilöhistoriassani. Minut äänestettiin nimittäin tänä iltana kotiseutuyhdistyksen johtokunnan jäseneksi.

Melkoinen saavutus alle nelikymppiseltä, totesi seuran sihteeri. (Joka on entinen hyvä työkaverini, toim. huom.)

Kotiseutuyhdistys on nimeltään Mikkeli-seura ja sen kotisivut löytyvät tästä klikkaamalla.

Minusta tämä johtokuntajäsenyys on ihan mahtava juttu, jälleen kerran ihan henkilökohtaisella tasolla, ainakin seuraavista syistä:

1) Mikkeli-seura on siinä asemassa, että siltä kysytään lausuntoja Mikkelin keskusta-alueen kaava-asioissa. Se tarkoittaa sitä, että pääsen vaikuttamaan kotikaupunkini rakennusperinnön vaalimisasioihin, jotka ovat sydäntäni lähellä.

2) Mikkeli-seura järjestää joka vuosi Vinkkisuunnistuksen, jossa Euroopan rakennusperintöpäivän kulloisenkin teeman mukaan suunnistetaan rakennetussa kaupunkiympäristössä ja tutustutaan omaan kotiseutuun. Meidän lapset ovat olleet mukana joka kerta elämänsä aikana ja ovat toivottavasti jatkossakin. Minusta Vinkkisuunnistus on ihan mahtava keino tutustuttaa isoja ja pieniä ihmisiä omaan asuin- ja elinympäristöönsä ja on kivaa päästä mukaan sen suunnitteluun ja toteutukseen.

3) Mikkeli-seura ylläpitää Elomaan taloa, joka on yksinkertaisesti ihana. Se on hyvin alkuperäisessä asussaan säilynyt 1800-luvun kaupunkitalo, ainoa laatuaan Mikkelissä. Täydellisessä maailmassa olisi niin paljon aikaa ja energiaa, että tämän oman jälleenrakennuskauden helmen lisäksi olisi joku ihan toisen, paljon vanhemman aikakauden hirsitalohelmi harrastuskohteena, mutta tosielämässä siihen eivät mitkään resurssit ainakaan tällä hetkellä riittäisi. Siksi on kiva, että jatkossa pääsen ainakin kaikkien johtokunnan kokousten aikana hengailemaan Elomaan talossa ja varmasti myös olemaan mukana sen säilyttämisessä tulevillekin mikkeliläissukupolville.

Henkilökohtaisella tasolla se Elomaan talo on jo valmiiksi tärkeä siksi, että meidän Vuokon nimiäiset on vietetty siellä viime vuonna äitienpäivänä.

On kivaa ryhtyä harrastamaan sellaista, mikä on jo valmiiksi lähellä sydäntä. Tämä harrastus ei ainakaan tässä vaiheessa liene kovinkaan kuormittava, kun johtokunnan jäseneksi minua ehdottaneilla tahoilla oli hyvin tiedossa nämä omat perhe-pienet lapset-työ-remontti -parametrini. Jospa siis jatkossa ennättäisin kirjoittamaan oman projektin lisäksi tänne myös tarinoita mikkeliläisestä rakennusperinnöstä ja Elomaan talostakin erityisesti. 

Säkätarhuri

Synnyinkaupunkini ammatillisessa oppilaitoksessa on ollut - ja tarkistuksen mukaan on edelleen - oivasti nimetty ravintola Säkäkokki. Kannattaa käydä kurkkaamassa linkkiä, olen monesti törmännyt siihen että niin kutsuttu rivikansalainen ei ollenkaan tiedä, mitä kaikkia palveluja amiksista voi ostaa. Ja meidän opiskelijat tarvitsevat niitä ostavia asiakkaita, että voivat harjoitella tulevaa ihkaoikeaa työelämää varten. Paitsi että sitä ei kutsuta enää tänä päivänä harjoitteluksi vaan työssäoppimiseksi, mikä onkin toki paljon osuvampi nimitys koko toiminnalle.

No mutta. On siis ravintola Säkäkokki, ja siitä lainattu blogijutun nimeksi säkätarhuri. Kerron teille siis siitä, kuinka sain vahingossa hirmusadon herkkuja.

Minulle annettiin pari vuotta sitten ämpärillinen tieteelle elämänsä uhranneita maa-artisokan mukuloita. (Tieteelle elämänsä uhranneita siksi, että ne olivat peräisin MTT:n paikalliselta koetilalta ja osallistuneet johonkin maa-artisokkatutkimukseen.) Minä pidin niitä ensin kauan ämpärissä kun en ehtinyt muutakaan, ja työnsin ne sitten maahan pihan perälle. Muutaman nahistuneen ja onnettoman taisin nakata olan yli.

Se varsinainen maa-artisokkapenkki on tuossa betonisen seinänpätkän kohdalla.

Korjaan sadon yleensä vasta keväällä. Mitään suunnatonta taitoa en ole maa-artisokanviljelyssä osoittanut, mutta yhteen soppaan on kuitenkin aina tarpeet saatu. Pidän paljon maa-artisokan mausta, ja olen harmissani siitä, ettei sitä ole koskaan tullut enempää.

Tässä sato vuosimallia 2012 arkistojen kätköistä:

No, nyt sitten menin alapihan kaivinkoneurakan alla vähän raivailemaan pihalta oksia sun muita. Siinä maakasan päällä oli kasvanut kesällä joku keltakukkainen, jonka olin tulkinnut jonkinsorttiseksi auringonkukaksi. Puoliso sitä jopa kerran ihmetteli että mikä tuossa oikein rehottaa. Kuvaa siitä en ole näemmä napannut, mutta rehotti tosiaankin. Napsin siitä pitkin syksyä keltaisia kukkia sisälle maljakkoon.

Ja edellä mainittua piha-askaretta toteuttaessani huomasin, että sen rehottajan kaatuneiden varsien alta paljastui jotain valkoista. Menin kaivelemaan, ja löysin maa-artisokkaa. Valtavasti maa-artisokkaa. Ihan tolkuttoman paljon maa-artisokkaa. Enemmän maa-artisokkaa kuin varsinainen maa-artisokkapenkkini on ikinä tuottanut.

Keräsin juurimukulat tarkasti talteen. Niitä tuli kaksi isoa pesuvadillista. Olemme syöneet viime perjantaista asti maa-artisokkaruokia hyvällä ruokahalulla ja tarjonneet niitä myös vieraille, jotka ovat syöneet niitä hyvällä ruokahalulla. Erikoismainitsen Antto Melasniemen maa-artisokkakeiton, jonka löysin tästä linkistä.

Minä en keksi tälle ihmeelliselle yllätyssadolle muuta selitystä kuin sen, että tosiaan nakkasin olkani yli pari maa-artisokkaa silloin useampi vuosi sitten, kun kyseisen lajin viljelyn aloitin ihan toisella laidalla pihaa. En käsitä, miten muuten maa-artisokka olisi keksinyt ryhtyä kasvamaan siinä alapihaa rumentamassa maakasassa. En käsitä, mikseivät ne varsinaiset maa-artisokat ikinä tee tällaista satoa. En käsitä, miksen tunnistanut kasvia maa-artisokaksi jo kesällä.

En ylipäänsä käsitä kotitarveviljelyn enkä puutarhanhoidon logiikkaa.

Olen säkätarhuri. 

Alapihan aikakausi

Kuka tahansa tätä blogia joskus lukenut on törmännyt varmasti aiheeseen nimeltä alapiha-ahistus. Siitä olen kertonut vaikkapa tässä vanhassa jutussa.

Olen nyt siinä onnellisessa asemassa, että pihamme paraatipuoli eli se kadulle näkyvä osa alkaa jotenkin huomaamatta olla hallinnassa. Patio valmistui tänä kesänä, kukkapenkkiä pitää laajentaa ensi vuonna, mutta muuten on tuollaista aika siistiä ja hallittua.

Puoliso haluaisi rakentaa patiolle vielä jonkinlaisen katoksen alias pergolan, mutta katsotaan nyt mihin aika ja energia riittävät.

Alapiha-ahistus vain oli ja pysyi. Ja siihen liittyi loppukesää kohden kasvava tietoisuus siitä, että lapset ovat viimeistään ensi kesänä siinä ikävaiheessa, että viettävät vielä aikaa omassa pihassa mutta eivät enää tyydy töröttämään tyyninä hiekkalaatikossa ja mutustamaan soraa. Pihalle olisi siis toivottavaa saada lapsiaktiviteetteja nyt, eikä sitten vasta muutaman vuoden päästä kun ne huutavat kadulla ohi viilettäessään vain "moi ja moi moi", kuten naapurin isoksi koululaiseksi jotenkin huomaamatta venähtänyt poikanen joka vasta oli ihan pieni.

Se leikkimökki, siis. Ja olen ehkä luopunut taistelusta jopa trampoliinia vastaan, mutta VAIN muutaman vuoden ajaksi. Kun ovat isompia, saavat hyppiä alas puista ja katkoa nilkkojaan sillä tavoin.

Kun talvi ei vielä viime viikolla ollut tullut, rupesin kartoittamaan mahdollisuuksia tehdä alapihan surkealle tilanteelle jotain jo nyt eikä vasta ensi keväänä. Otin yhteyttä paikalliseen viherpalveluun, joka mainosti tekevänsä myös pihojen muokkaushommia pikkukaivurilla. Viherpalvelu oli ylibuukattu, mutta vinkkasi yhteistyökumppanistaan, joka sitten paljastui myös puolison yhteistyökumppaniksi työrintamalla. Ja vinkin johdosta kotiin palaajaa kohtasi eräänä iltana tämä näky:

Kyllä se oli ihan oikea kaivinkone. Se oli ajanut illalla jo valmiiksi työmaalle aloittaakseen aamulla työt. Jotka kestivät noin puolitoista tuntia, en ymmärrä mitä oikein olemme ajatelleet kun emme ole tätä ostopalvelua hankkineet jo paljon aikaisemmin.

Operaatiota on vähän vaikea selittää näistä ennen-kuvista, tästä seuraavasta se näkyy ehkä parhaiten. Meillä oli siis tuossa pihan nurkassa kasa maata, joka piti saada pois tulevan leikkimökin paikalta. Toisaalta tuo pihan väliosa, jolla kaivuri seisoo, oli hyvin kapea - liian kapea jalkapallokentäksi tai muihin vastaaviin aktiviteetteihin - ja välipihan ja alapihan välinen penger aikojen saatossa sortunut ja loiventunut.

Lisäksi olin toivorikkaasti yrittänyt nitistää joka paikassa rehottavia nokkosia levittelemällä pihalle vanhaa kattohuopaa. Älkää kokeilko tätä, ei toimi.

Ylivuotinen kattohuopa oli jäänyt ärsyttävästi kaiken maailman rikkaruohojen vangiksi, nokkosten sun muiden vihulaisten kasvua se ei ollut estänyt juuri lainkaan ja sen repiminen pois maasta oli vihonviimeinen urakka, johon minulta meni melkein koko lauantaipäivän valoisa aika. Typerä idea. Nytpä tiedän senkin.

Tässä ollaan jo voiton puolella. Huovat säkkiin, säkit peräkärriin, puoliso maanantaina kaatopaikalle. Problem solved.

Tässä vielä yksi otos pihasta ennen-vaiheessa. Tämä kuvastaa suunnilleen sitä paikkaa, mihin leikkimökkiä olen ajatellut, tuohon omenapuun (eli tuon verkkotöröttimen) vasemmalle puolelle. Siinä on se maakasa, joka piti saada alta pois.

Ja jälkeen-tilanne näyttää sitten osapuilleen tältä:

Penkereeseen tuli kerralla ryhtiä. Harmittaa vain se, että nyt meiltä taisi jäädä raparperipuskat kirjaimellisesti jyrän alle. Ja ehkä kolme päivänliljapuskaa, joita en ehtinyt alkusyksystä siirtää etupihan puolelle.

Mutta eivätpä ne kai peruuttamattomia menetyksiä ole, molempia on mahdollista kasvattaa lisää. Ja tuo leveämpi välipiha on kyllä jotenkin tosi järkevän oloinen. Koko pihasta tuli jotenkin...pihampi.

Tässä vielä toiseen suuntaan samaa tilannetta.



Tässä kohtaa oli se maakasa, joka oli koko operaation alku ja juuri.

Ja tässä vielä koko komeus ihan pihan laidalta talolle päin kuvattuna. Kuvan ottamisen jälkeen viimeinenkin polttopuiksi pätkittävä jämäpuukasa on pilkottu, keinu varastoitu talvea varten ja tuo törkykerääntymä autotallin oven edestä melkein kokonaan selvitelty myös sisätiloihin. Ah, ensimmäistä kertaa ikinä piha on ihan valmis ottamaan talven vastaan.

Nyt pitäisi sitten miettiä, mitä tuohon penkereeseen laittaa. Vasempaan reunaan tulee luiska, jota pitkin pääsee ajelemaan kottikärryillä pihan takalaidan komposteille. Ihan keskelle tulevat portaat. Niiden molemmille puolille olisi kiva laittaa jotain, joka markkeeraisi sisäänkäyntiä alapihalle. Tuon penkereen ajattelin sitoa paikalleen maanpeittoperennoilla, joista nyt alkajaisiksi tulivat mieleen vuorenkilvet, pikkutalvio ja kangasajuruoho. Tuohon penkereen yläosaan ajattelin jotain pensaita ehkä, kenties. Idänvirpiangervoa? Jos portaat tulevat kivestä, tuon penkereen alaosankin voisi rakentaa matalaksi muuriksi. Ihanaa, koko talvi aikaa suunnitella.

Sen verran kyllä innostuimme, ehkä vähän liikaa, että tilasimme myös multakuorman jonka KTK:n auto kävi kippaamassa vähän väärään paikkaan. Se pitäisi levitellä tuohon tulevan nurmikentän paikalle ennen kuin maa jäätyy. Sitten pääsisi keväällä jo heti tositoimiin, mutta emmehän me ole koskaan kotona valoisaan aikaan. Pitää ehkä pyytää taas luottokaivinkonekuski paikalle.

Lisäksi tilasin sen leikkimökin. Puuidean Pihakartano 7:n. Tässä kuva Puuidean sivuilta:

Tähänastisten kokemusten perusteella sanoisin, että siinä on firma, jolla on sekä tuote että asiakaspalvelu kohdallaan. Olin jo keväällä kysynyt, onnistuuko mökin toimitus niin, että nuo ikkunat saisi vähän enemmän karuun ja yksinkertaiseen rintamamiestalohenkeen modattuina. Onnistuu, ilman lisäkuluja. Nyt syksyllä kysyin, onnistuuko mökin toimitus ilman kattoelementtejä, koska meillä on talon kattoremontista yli jäänyttä vaneria tyhjän panttina seisoskelemassa, ja sille pitäisi keksiä jotain järkevää käyttöä. Onnistuu, ja mökkipaketin hintakin alenee näin useita satasia. Lisäksi tämän vuoden puolella tilauksen tehneet saavat mökin vielä vuoden 2013 hintaan, vaikka toimitus olisikin vuoden 2014 puolella, ja ennakkotilaajan etuna sai valita vielä ilmaiseksi mökkiin joko isomman terassin tai parvisängyn, joiden listahinta on 190 euroa.

Ostin. Toukokuussa 2015 meille tulee leikkimökki. 

Laurakaisa korjaa kosteusvaurion

Monet tämän bloginkin lukijoista ovat varmasti törmänneet taannoiseen Iltalehden juttuun, jossa melko suurieleisesti todettiin rintamamiestalon remontoinnin kustantavan noin 70 000 euroa. Ei varmasti riitäkään tuo summa, jos katsoo jutun kuvitusta.

Minä olen, tottakai, ihan eri linjoilla näissä asioissa. Siksi aion nyt kertoa teille siitä, kuinka korjasin talomme toistaiseksi ainoan vastaan tulleen kosteusvaurion. Ilmaiseksi. (Tai ainakin melkein. Pieni dramatiikka sallittakoon.)

Sellainen lisähuomautus vielä, että tämä juttu on pitkä kuin nälkävuosi ja yksityiskohtainen kuin en tiedä mikä. Tämä siksi, että jos joskus joudumme myymään tämän talon, löytyy meiltä julkaistua evidenssiä siitä, mitä on tehty ja miksi.

Lähtötilanne oli tämä:

Tai siis se ihan alkuperäinen lähtötilanne näkyy tässä:

Yläkerran keittiön seinässä oli Ensopahvi, jonka päällä oli Enso-tai manilevy. Joka oli maalattu aika tömäkän sairaalanvihreäksi. Lisäksi keittiössä oli tuollainen autotallityyppinen rosteriallas ja kylmävesihana.

Ja sitten kun seinästä purki pois altaan ja Enso-tai manilevyn, pystyi jäljistä melko suoraviivaisesti päättelemään että seinässä oli aiemmin ollut sellainen puolipyöreäpohjainen kaatoallas:

Jonka hana oli sitten jossain vaiheessa falskannut. Ja lahottanut seinän.

Tässä vaiheessa olisi ollut modernia ja nykyaikaista alkaa huutaa kovaan ääneen kaikkea home-alkuista, vaatia talon myyjää käräjille, hakea talolle purkulupaa ja antautua hysterian valtaan. Ei, minä en halua yhtään vähätellä kosteusvaurioista aiheutuvia ongelmia enkä niiden ihmisten ahdinkoa, jotka oikeiden sellaisten kanssa joutuvat painiman joko kotonaan tai niiden julkisten rakennusten osalta, jossa joutuvat päiviään viettämään. Mutta en myöskään voi olla olematta sitä mieltä, että ihan jokainen kosteusvaurio ei välttämättä johda mittavaan homeongelmaan. Ja että on olemassa tapauksia, joissa pragmaattinen järki käteen -ote on se oikea lähestymistapa.

Kuten tässä tapauksessa. Seinä oli kastunut. Kastumisesta oli jäljistä päätellen aikaa vuosikymmeniä, kuivumisesta saman verran. Puukolla ja ruuvimeisselillä kaivelemalla pystyi helposti todentamaan sen, minkä silmilläkin näki: vaurio oli hyvin paikallinen ja rajoittui tuohon tummana näkyvään alueeseen. Varmuuden vuoksi leikkasin tuota Ensopahvia sen verran isolta alueelta, että kastuneen alueen päättymisen pystyi selvästi todentamaan:

Minä olin viime viikonlopun yksin kotona, ja lauantai-iltana kun oli jo liian pimeää pihahommiin mutta liian aikaista mennä saunaan, päätin ryhtyä korjaamaan seinää.

Siihen tarvittiin vain kaksi kättä ja Fein Multimaster. (Koska puruja en ruvennut vaihtamaan.)

Koska vaurio rajoittui kahden koolauksen väliin, oli loogisinta edetä niin, että sahasin Feinillä laitimmaisen koolauksen kohdalta lahot laudat poikki ja taivuttelin ne sitten irti pienellä purkuraudalla.

Naularivi ei siinä koolingin kohdalla ollut ihan suora, joten homma oli välillä hienoista taitelua kun en halunnut surauttaa Feinillä naulaan. Yleensä sahasin ensin raakasti laudan poikki ja sen jälkeen vielä ohuen palasen irti niin, että jäljelle jäävää lautaa jäi naulan väärälle eli tässä tapauksessa vasemmalle puolelle mahdollisimman vähän. Tämä toki siksi, että korvaavat laudat piti kiinnittää siihen samaan pystypuuhun joten niillä piti olla tilaa.

Ongelmia aiheutti myös seinässä edelleen töröttävä vesihana ja seinän sisällä oleva vanha kylmävesiputki, joka oli kyllä vessan puolelta jo katkaistu poikki. (Kuten noista yllä olevista kuvistakin näkyy, yläkertaan on siis putkiremontin myötä vedetty jo uudet viemärit ja vedet sekä vessan että tämän keittiön puolelle.)

Tuo putki nimittäin valui tietysti alaspäin ja repi mukanaan tervapaperia kun sitä kannattelevat laudat katosivat seinästä. Note to self, jos nyt purkaisin seinää niin purkaisin yhden laudan kerrallaan ja naulaisin sen uuden laudan samantien paikalleen. Se estäisi myös ehkä purujen valumista alaspäin vähän tehokkaammin. Mutta kun tässä korjasin seinää ensimmäistä kertaa elämässäni niin purin ensin ja rakensin koko jutun vasta sitten uudestaan.

Hanan kanssa taisteluun piti hakea kellarista avuksi perheen järeämmät putkipihdit, mutta kyllä se niillä sitten irtosikin...

...ja putken sai sitten nykäistyä pois seinän sisältä.

Tämän verran sitten lopulta jouduin seinää purkamaan. Jos joku tuleva paniikkinen talomme asukas nyt katselee näitä kuvia niin tuo harmaa laudoissa näkyvä on betonia. Talomme rakentamisessa on aikakaudelle tyypilliseen tapaan hyödynnetty kellarin ja sokkelin betonivalujen muottilaudat sisäseinissä.

Nauloista jäi väistämättä reijät tervapaperiin joten paikkasin ne esteettisesti maalarinteipillä. Tuo ylin joukkosidontapaikkatyyppinen ensiaputoimenpide johtui siitä hanan alaspäin valumisesta, jouduin tukkimaan reikää hätäpäissäni teipillä. Lopputuloksessa paikkaus on kyllä siistimpi.

Tässä seuraavassa kuvassa kaksi ja puoli uutta lautaa ovat jo paikallaan. Ne ovat lautoja, jotka sahasin entisistä kattoremonttitelineistä. Sen enempää puutavaraa meillä ei ollut, joten homma piti tässä kohtaa keskeyttää yöksi ja siirtyä saunaosastolle. Remonttia varten ei tässä vaiheessa ollut pitänyt ostaa yhtään mitään, puutavara oli tosiaan ylijäämää ja naulat peräisin mökin kesäkeittiötyömaalta.

Seuraavana aamuna soitin naapuriin ja sain luvan vierailla heidän ehtymättömässä puutavaravarastossaan. Sieltä löytyi asiallisesti muutama naapuritalon kuistilta purettu, täysin identtinen sisäseinälauta, jotka olivat myös mukavasti betonin harmaannuttamat. Otin ne. Eivät maksaneet mitään.

Ja sitten sain seinän valmiiksi.

Eihän tuo nyt mikään hienopuusepän taidonnäyte ole. Tuollainen vähän epämääräinen kötöstys, nopeasti sahalla ja vasaralla ilman mittanauhaa silmämääräisesti kokoon kasattu. Pari lautaa jäi ikävästi pullolleen kun purut olivat valahtaneet siinä kohtaa koolauksen päälle enkä älynnyt, että niitä pitelevän tervapaperin olisi voinut naulata kiinni koolaukseen niin ongelma olisi jos ei poistunut niin ainakin lieventynyt.

Mutta kyllä minä silti olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Osittain se näyttää jopa ihan professionaalilta:

Ja osittain vähän vähemmän professionaalilta.

Mutta melkein uskaltaisin väittää, että kädenjälkeni oli sen verran samantyyppistä kuin alkuperäisenkin seinän rakentajalla, että vaikea tuosta enää jonkun ajan kuluttua olisi maallikon havaita, mikä osa seinää on vanhaa ja mikä uutta, kun puutavarakin oli pääosin alkuperäisen seinän rakennusvuodelta.

Luulen kuitenkin, että tässä kohtaa on paras vetää se johtopäätös, että toistaiseksi puoliso saa olla meillä se, joka tekee niin kutsutut näkyviin jäävät liitokset.

Tämä minun seinäni ei ollut niin turhantarkka siksi, että heti kun se oli valmis, piilotin sen Ensopahvin taakse. Tai siis heti kun olin saanut raapustettua lautoihin terveiseni jälkipolville.

Meillä kävi uskomaton tuuri, kun saimme ilmaiseksi (!) täyden rullan iskemätöntä Ensopahvia, vain rahti piti maksaa pohjoisesta tänne. Siitä leikkasin palasen, ja naulasin kattoremontista ylijääneillä, isokantaisilla huopakattonauloilla seinään kiinni.

Ja totesin, että yläkerran vessan seinän pahvitusta varten pitää hieman harjoitella, koska pahvi meni pussilleen vaikka miten muuta yritin. Sitten tosin totesin, että myös meidän alakerran vessan pahvi näemmä pussittaa, enkä ole kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota vaikka sen olen tämän vuoden puolella useaan kertaan muun muassa maalannut. Että ehkä sekään ei ole niin turhan tarkkaa.

Mutta tässä se nyt on, ilman rahaa korjattu yläkerran keittiön seinän kosteusvaurio.

Loppuun vielä hifistelyt päälle. Kylmä- ja kuumavesiputket piti kiinnittää uudelleen seinään:

Ja lattiassa oleva kolo, josta kaivelin joskus viime vuoden puolella mystiset superlonieristyspalaset pois, piti täyttää rintamamiestalofoorumituttavalta saaduilla (ilmaisilla, myös kotiinkuljetus) puruilla.

Ja lopuksi asetella vielä kolon päälle laudat, tosin Feinillä hieman uusien läpivientien mukaiseksi pätkittyinä. Yksi laudanpala puuttuu, koska se seilaa jossain päin taloa oltuaan mukana maalikaupassa värisävymallina.

Tämä operaatio nimittäin etenee seuraavaksi niin, että tästä rohjakkeesta - joka on siis meidän alakerran keittiön vanha kaappi - tulee keittiöön sievä ja kaunis allaskaappi. Se asetetaan tuohon paikalleen uuden seinänpätkän eteen, ympäröidään ilmaiseksi guru-Pekalta saaduilla Enso- eli manilevyillä ja sen päälle asetetaan alakerran keittiön vanha astiankuivauskaappi. Siinä kohtaa yläkerran keittiön remontti on maksanut maalien verran, korkeintaan muutaman satasen.

Että tästä näkövinkkelistä on kyllä hyvin vaikea nähdä, miten rintamamiestalon remonttiin voi mitenkään saada kulumaan 70 000 euroa. Mutta valintojahan nämä ovat, henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuvia sellaisia. Siksi noiden totuuksina ilmoitettavien euromäärien kanssakin pitäisi ehkä olla vähän varovaisempi.

Jos nyt itselleni annan pienen miinuksen jostain niin siitä, että tähän koko operaatioon meni aikaa muutama tunti. Se on taas yksi osoitus siitä, että kannattaisi vaan ryhtyä toimeen eikä jahkailla ja pähkäillä ja voivotella niin paljon. Minä olen nimittäin voivotellut tätä keskeneräistä keittiötyömaata ainakin tämän vuoden maaliskuusta asti, ja ne muutamat remontin vaatimat tunnit olisi ollut varmasti mahdollista irrottaa jostain muusta, joutavammasta puuhastelusta. Ikuisuusongelma.

Loppuun vielä oodi alkuperäiskuntoiselle rintamamiestalolle: Minä rakastan tätä taloa siksi, että minä ymmärrän sitä. Jos se menee rikki, olen osoittanut sekä itselleni että maailmalle että osaan korjata sen, omin päin, sahalla ja vasaralla, kutsumatta paikalle liutaa ammattimiehiä.

Uutta taloa kaikkine teknisine vempeleineen en osaisi rakentaa enkä korjata. Pidän siitä, että talomme rakenneosat ovat niin yksinkertaisia, että humanistikin niitä ymmärtää. Se tuntuu turvalliselle ja jotenkin hyvin, hyvin kestävälle ajatukselle tässä kertakäyttökulttuurin ja teknologian ylivallan maailmassa, joka tuolla jossain tämän kotipesän ulkopuolella on.