Pielisen hovissa

Täytynee ensin mainita, että olen opiskellut ja asunut siten kuutisen vuotta elämästäni Joensuussa. Lukkarinrakkautta ilmassa siis.

Sinne ensimmäiseen omaan kotiin, Noljakassa sijainneeseen opiskelijasoluun, kiikutin meillä edelleen käytössä olevat lautaset. Olin saanut ne äidiltä ja tädiltä joksikin lahjaksi, en muista enää mikä oli merkkipäivä. Niissä oli takana kaiketi sen sortin ajatus, että maailmalle lähtevälle lapselle tulisi lämmin ja kotoisa olo aina aterian äärelle asettuessaan - ne olivat melkein identtiset meidän mummon lautasten kanssa, ja niiltä lautasilta söin osapuilleen jokaisena arkipäivänä seitsemän kuukauden ikäisestä 18-vuotiaaksi. Hyvät lautaset, Rörstrandin Grön Annat, jotka ovat päässeet myös Wikipediaan.

Niitä on vain tässä parin viime vuoden aikana ruvennut särkymään. Noloa tunnustaa, mutta yhden ison matalan lautasen paiskasin hellankulmaan kun kattoremontti ja tunteet olivat kesällä kuumimmillaan. Yhden tiputin kohmeisista käsistä lasten kanssa ulkoilemasta tullessani ja äkkiä särvintä pöytään kaivellessani. Yksi pieni matala lautanen on kadonnut mystisesti. Ja koska meillä on nelihenkinen perhe jonka kaksi jäsentä ruokailevat viitisen kertaa päivässä, ja lisäksi hyvin suuri tiskikone jota ei tarvitse pyörittää kuin kerran päivässä, aiheutti Grön Annojen keskuudessa käynyt kato pientä lautasdilemmaa varsinkin iltahetkien ateriointiin. Kun niitä oli alun perinkin vain kuusi kutakin kokoa.

(Olen yrittänyt etsiä noita lautasia netistä, mutta en ole löytänyt. Saa vinkata. Ruotsista olen bongannut muutamia osto- ja myyntiliikkeiden nettisivuilta men det skulle vara jättedyrt at skicka de till Finland. Tyvärr.)

Ratkaisuksi kaivoin ensin vintistä puolison mukana huusholliin muuttaneet kiistatta ekologiset ja järkevät porsliinit. Kävi nimittäin takavuosina niin, että Lappeenrannan teknillisen yliopiston ylioppilaskunta lakkasi pyörittämästä opiskelijaruokalaa ja tilalle tuli joku markkinataloustoimija. Kuppilatoiminnan loppuessa astiat myytiin sopuhintaan teekkareille, joista ainakin yksi hamstrasi niitä ihan isompikin perhe tulevaisuusvisiona kajastellen. Ehkä niillä lautasilla on puolisolle jonkinlainen Oi nuoruus -tyyppinen merkitys, mutta minä jouduin muutaman viikon koekäytön jälkeen viemään ne takaisin vinttiin. Harmaiksi naarmuuntuneet, säröilleet ja kolhiintuneet ties kuinka monen teekkarisukupolven ruokkineet matalat lautaset mallia Käytännöllistä Arabiaa Suurtalouskeittiöille olivat kertakaikkisesti liian ankeat ja masentavat muutenkin tasaisen tappavana toistuviin arkipäiviin.

Ja mikä sitten neuvoksi. Hetken aikaa pidin käytössä juhlavampia lautasiamme, jotka ovat ne Aino Aallon lasiset, värittömät perusmallit. Jotenkin nekin tuntuivat vääriltä kaurapuurohetkiin.

Vaan ongelmapa ratkesi kuin itsestään, kun löysin netin välityksellä vanhojen tavaroiden liikkeestä vähän huonokuntoiset Arabian lautaset, joissa oli juttu.

(No tuossa pitäisi kyllä vieressä olla Sorsakosken haarukka ihan ehdottomasti. Meillä on Sorsakosket mökillä ja kotona tuollaiset modernit Hackmannin Swingit. Jos nyt saisin valita, ostaisin Hackmanin uusiotuotantoon ottamat Bertel Gardbergin Lionit. Katsoin niitä ensin että onpa kauniit. Sitten luin esittelyn - suunniteltu 1958. Olipa yllätys.)

Asiaan. Siis, muinaisen hotelli Pielishovin jälkeenjäänyt serviisi! Lautaset ovat tosiaan valmiiksi jo vähän ottaneet ihteensä tai sitten ne eivät koskaan ole priimaa olleetkaan, joten niitä ei ole surku käyttää arkena ja pestä koneessa. Ainakin toistaiseksi ne ovat sitä paitsi kestäneet kyydissä varsin hyvin.

Minua ilahduttaa jostain syystä joka kerta aivan valtavasti kun katan pöytään hotelli Pielishovit. En tiedä miksi, mutta noissa on joku hyvän tuulen juttu.

Ja syöminen nyt ylipäänsä on kivaa ja melkein kaikki ruoka on hyvää. Ainakin thaimaalais-kainuulainen hirvi-kookoswokki jasmiiniriisin kera. Ja joo, molemmat pitävät paikkansa - nuo lautaset ovat nykyastioihin verrattuna vähän pienempää kokoa, kuten kaikki Arabian vanhat ruokalautaset. Ja kyllä, minä todellakin syön vaivatta noin isoja annoksia...

Ps. Tämän postauksen myötä lähetämme lämpimiä terveisiä Pielishovin kotinurkille, Joensuuhun erääseen rintamamiestaloon, jossa on vastikään ryhdytty olemaan nelihenkinen perhe. Onnea ja iloa, ja "Kuinka suoriutua kahden lapsen kanssa" -kysymyksiä voi aina esittää auttavalle puhelimellemme. Yritetään päästä pikimmiten pikkuveljeä tervehtimään. Paketti ainakin on lähdössä postiin, ja se sisältää ainakin meidän tytöillä käytössä olleet ja jo pieniksi jääneet isonveljen housut :) 

Kummitusjuttu

Tässä postauksessa ei ole kuvia, koska kummituksia ei voi tallentaa pikseleiksi.

Tapahtui marraskuun lopussa tänä vuonna: Oli synkkä ja myrskyinen yö. Minä olin yksin lasten kanssa kotona, puoliso oli työperäisessä majoituksessa anoppilassa 85 kilometrin päässä. Lapset tuhisivat nurkkakamarissa viatonta untaan, olin jutellut siipan kanssa puhelimessa, tämä oli sanonut puhelua lopetellessamme menevänsä nukkumaan.

Minä en mennyt nukkumaan, vaan menin pikkukamariin ja rupesin korjaamaan leluja ja kirjoja hyllyyn ja laatikoihin. Olin polvillani lattialla, kun kuulin jostain yläpuoleltani jonkinlaista koputusta tai nakutusta, pientä narinaakin. "Shellin pihaan varmaan ajoi joku ajoneuvo", mietin hajamielisesti, koska Shellin pihaan ajavien kovaäänisempien ajoneuvojen mökä, puhumattakaan niiden kuurojen kuljettajien harrastama musiikkiterrorismi, kuuluu toisinaan meille sisään. Jatkoin loputonta järjestelypuuhaani.

Sitten nakutus tai narina kuului uudestaan. Ihan selvästi, ja yläpuolelta, ei suinkaan pihalta. Oikeastaan se kuulosti vähän siltä kuin joskus kun joku kävelee vintissä kun itse on alakerrassa. Kuuntelin hetken. Hiljaisuus. Nostin legopalikkaämpärin hyllyyn. Ja taas! Ihan selvästi askeleita, ihan selvästi vintistä yläpuoleltani.

Ensimmäinen rationaalinen ajatukseni oli se, että no niin, minä solvasin ihan vastikään Annin tekemää keittiön muovimattovalintaa, nyt se on tullut kostamaan minulle ja kummittelee vintissä. Aaaapuaa. Seuraava rationaalinen ajatukseni oli se, että jos menen lasten väliin sänkyyn ja vedän peiton pään yli ja pysyn siellä aamun valkenemiseen asti, saatan jotenkin vielä selvitä tästä. Selkäpiitä karmi. Koko talo, oma rakas koti, alkoi yks kaks tuntumaan kolkolta, isolta, vihamieliseltä ja pelottavalta.

Könötin edelleen pikkukamarin lattialla ja mietin kuumeisesti, mikä mahtaisi olla 20 minuuttia aiemmin nukkumaan menneen ja siten sikiuneen ehtineen puolison reaktio, jos soittaisin nyt ja sanoisin että täällä kummittelee, olehyväjatulehetikotiin. Päädyin siihen, että reaktio ei olisi luultavasti kovinkaan lämmin tahi rakastava. Päätin olla urhea, ja jatkaa puuhiani kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kokosin lattialta palikkatornin ja nostin sitä hyllyyn - ja askelet vintistä kuuluivat taas.

Oli hyvin, hyvin lähellä etten syöksynyt kirkuen naapuriin hakemaan apua. Nousin ylös - ja niin teki myös kummitus vintissä. Jäin paikalleni seisomaan - ei ääntä. Vaihdoin painoa jalalta toiselle - kummitus askelsi yläpuolellani. Seisoin hiljaa - ei mitään. Vaihdoin taas painoa - ja taas kuului ääni.

Kävin takaisin kyykkyyn ja paikansin lattiasta kohdan, jota painamalla yläpuoleltani kuului tuo askeleiksi luulemani nakuttava ja nariseva ääni. Pikkuhuoneen lattiassa on linomatto, jonka alla on lautalattia. Ainoa rationaalinen selitys äänelle oli se, että kyseisessä kohdassa lattialauta oli jotenkin yhteydessä seinän ja katon laudoitukseen, ja lattian lautaa painamalla sai seinän yläosassa tai katossa olevan laudan liikkumaan ja aiheuttamaan tuon narinan.

Lienee tarpeetonta sanoa, että olin melko huojentunut mennessäni nukkumaan.

Esittelin löydöstäni kotiin palanneelle puolisolle, joka oli ensin sitä mieltä että olen aikuisseuran puuttessa ja kahden kiljuvan kakaran kurimuksessa menettänyt joko suuntavaistoni, kuuloni tai järkeni. Laboratorio-olosuhteissa suoritetun tarkistuspainelun jälkeen hänkin kuitenkin joutui myöntämään, että napsuva ääni kuuluu kiistatta jostain muualta kuin lattiasta siitä painelukohdasta. Ehkä seinän yläosasta.

Kaikesta kokemastani viisastuneena päätin olla enempiä solvaamatta Annin sisustusmateriaalivalintoja täällä blogissa. Mistä sitä koskaan tietää, mihin talomme edellinen valtiatar, kiistatta varsin poikkeuksellinen henkilö, vielä tuonilmaisistakin käsin kykenee...

Lankaa ja muovia

Minä olen vanhanaikainen jäärä siinäkin, että kaipaan aikaa jolloin posti oli posti, puhelinyhtiö oli puhelinyhtiö ja pankki oli pankki. Ja jos pankissa oli etuliitteitä, ne olivat suomea ja kirjoitettiin yhteen pankin kanssa suomen kielen kielioppisääntöjen mukaan.

Mur.

Siksi olen iloinen siitä, että joitakin vanhoja kunnon firman nimiä on vielä olemassa. Yksi sellainen on Lanka ja muovi. Ei jääne kenellekään epäselväksi, että kyseinen yritys valmistaa tuotteita langasta ja muovista, ja lisäksi nuo tuotteet ovat vielä selkeitä, simppeleitä ja täyttävät muutenkin kaikki funktionalismin tunnusmerkit.

Sympaattista on myös se, että yritys on perustettu 50-luvulla ja sen ensimmäinen toimiala oli mikäpä muukaan kuin vispilänkauppa.

Minä törmäsin Lankaan ja muoviin kun etsin netistä taannoin jätevaunua meidän uuteen keittiön roskiskaappiin. Ja hyvän jätevaunun löysinkin. Tulee kiltisti ulos kaapista kun oven avaa, mekanismi on  yksinkertainen ja kahden tasakokoisen ämpärin - energiajae ja komposti - systeemi sopii meille hyvin. Jätevaunujen valikoima oli verkkokaupassa lisäksi niin laaja, että jopa tuollaisen itsetehdyn, ei-mitään-standardeja-noudattavan allaskaapin roskakärriksi oli useampia mahdollisia tarjokkaita.

Vierailin taannoin taas tuolla Lanka ja muovi -firman verkkokaupassa kun meidän äiti muutti uuteen kotiin. Äidin uuden kodin siivouskomeron täytti tolkuttoman iso keskuspölynimuripömpeli, eikä niille varsinaisille siivousvälineille ollut mitään paikkaa. Uuden kodin eteisessä oli joutava kaappi, josta sai tuon kaivatun siivouskomeron. Koska itsekin aion keittiöremontin yhteydessä muuttaa yhden keittiökomeron - entisille asukkaille tiedoksi että sen komeron, missä oli hyllyllä se ranskanleipä - siivouskomeroksi, ja tarvitsin sitä varten tykötarpeita, oli järkevää suorittaa yhteistilaus. Kliks vaan, ja jonkun ajan päästä posti (tai siis joku latinalaisella nimellä varustettu logistiikkayhtiö...) toi paketin kotiovelle.

Siinäpä ovat, siivouskomeron sisus ja lisäksi tuo valkoinen rättikori oveen kiinnitettäväksi. Sitä samaista keittiöremonttia silmälläpitäen tilasin myös noita kattilankansitelineitä. Kuvan ulkopuolelle jäi erittäin kätevä ja näppärä patterikuivauskori, joka roikkuu meillä eteisen patterin päällä ja johon on joutuisaa viskata pihahommissa kostuneet käsineet ja pipot kuivumaan.

Nuo kattilankansitelineet ja ovesta itsekseen ulos tuleva jätevaunu ovat, kuten aiemminkin olen mainostanut, mainioita apuvälineitä vanhojen keittiön kaappien ja komeroiden modaamiseen nykypäivän tarpeita vastaaviksi. Nykypäivän tarpeet ovat usein keinotekoisia markkinamiehen juonitteluja - jos jonkun henkinen tasapaino oikeasti vaatii äänettömästi sulkeutuvia kaapinovia niin suosittelen visiittiä johonkin missä voi tarpeen tullen paiskoa niitä ovia oikein kunnolla ja äänen kanssa. Erittäin terapeuttista. Erittäin.

Nykypäivän tarpeet ovat kuitenkin ainakin meidän huushollissamme sikäli entisajan tarpeista erottuvia, että meillä on Enso-kaappien valmistusajankohtaan nähden noin viisitoistakertainen määrä astioita sun muita keittiön hilavitkuttimia, joita sinne kaappeihin pitäisi hyvässä järjestyksessä sulloa. Silloin asiat kuten kattilakorit ja kattilankansitelineet ovat kullanarvoisia.

Ihanaa, että joku vielä valmistaa tällaisia kapineita. Ihanaa, että ne kapineet tehdään kotimaisin voimin, ja jos vaikka haluaa ostaa 2010-luvun Suomessa ämpärin, sen voi tehdä murehtimatta kiinalaisten hikipajojen surkeita työoloja.

Ja on erityisen ihanaa, että firman nimestä tietää, että näitä tämmöisiä patterikuivaustelineitä ja ämpäreitä siellä valmistetaan. 

Rauhallisesti ja jatkaa

No niin, nyt nähdään sekin päivä että esittelen sisustustrendin keittiössämme.

Mitenkään taaskaan haluamatta arvostella ketään erityisesti, olen ollut kohtuullisen hämmästynyt siitä suosiosta, jonka muinainen brittihallituksen natsimiehityksen uhan alla suunnittelema propagandajuliste on meidän päivinämme saavuttanut. Katsoipa minkä tahansa sisustuslehden mitä tahansa numeroa, jostain löytyy taatusti ainakin yksi keittiö, jonka seinällä lukee "Keep calm and carry on". Yritin suomentaa sen Googlen kääntäjällä. Tulos on tämän postauksen otsikkona.

Eihän siinä ohjeessa sinänsä mitään pahaa ole. Varsinkaan lapsiperheissä.

En nyt vaan ylipäänsä kauheasti fanita sitä tyylisuuntaa, jossa huusholli sirotellaan täyteen pseudofilosofisia, englanninkielisiä latteuksia niin että heikkopäisemmällä kirjaimet alkavat vilistä silmissä jo ensivilkaisulta. Enkä ole ehkä nyt niin kauhean historiaorientoitunutkaan, että haluaisin oman kyökkini seinän muistuttavan ensimmäisestä maailmansodasta, saati nurkan takana uhkaavasta natsimiehityksestä. Ja sillai vähän elitistisesti olen närkästynyt usein, kun asioita irrotetaan surutta alkuperäisistä konteksteistaan ja niitä valjastetaan markkinatalouden vetojuhdiksi.

No, meillä on kellariin tulossa jonkun neuvostoliittolaisen tehtaan alumiinikyltti, jossa lukee venäjäksi "Tilasta poistuessanne sammuttakaa valot ja sulkekaa sähkölaitteet". Kyltti on vielä kiistatta ostettu markkinataloustoimijalta, että mikä minä olen muiden konteksteista irrottamisia arvostelemaan.

Puolustaudun sillä, että en usko noiden kylttien olevan kenellekään mikään hirveän hyvä bisnes. En ainakaan ole nähnyt moista kovinkaan monen kodinhoitohuoneen seinällä.

Vaan taitavia ovat olleet vuonna 1939 heput brittien informaatioministeriössä. Tuossa "Keep calm and carry on" -lauseessa on jotain, mikä vetoaa.

Ameriikantätimme oli meillä yhtenä vähän heikomman suorituksen iltana ja huokaisi kotiin lähtiessään, että hänellä on jotain minkä hän haluaa lahjoittaa minulle, koska tarvitsen sitä kiistatta enemmän kuin hän itse. Kun seuraavan kerran kohtasimme tyttöjen joululounaalla Vileessä, sain eteeni lahjapakkauksen joka sisälsi tämän kipeästi tarvitsemani esineen.

Ja kyllä, se toimii. Olen löytänyt itseni kurkistelemasta kaappiin ja tavaamasta noita maagisia sanoja kun huusholli ja elämä ovat kaatumaisillaan niskaan. Ja aika usein kaivan lahjan sieltä kaapista käyttöön, valikoin sellaisen teepussin jonka kyljessä lukee "Stronger Tea" ja istun hetkisen tekstiä tuijottaen.

Enkä enää oikeastaan ihan kauheasti ihmettele, miksi niin monet haluavat sen saman julisteen oman keittiönsä seinälle.

Arkihuolesi kaikki heitä

Joulupukki toi keltaiseen taloon sen sortin uutisia puolison työrintamalta, että ensi keväänä meillä hyvin todennäköisesti taas reippaasti remontoidaan. Asioilla on puolensa, ja huonoissakin uutisissa aina ne hyvätkin aspektit kun vaan jaksaa käännellä katsantokantaa oikeaan vinkkeliin.

Joulustressiä ei päässyt tänä vuonna tulemaan, koska jouluksi karattiin ukin ja mummon luo. Mutta pitihän kotiinkin jotain joulua laittaa:

Tässä koristuu kuusi pyykkivuoren katveeseen...

Ja tässä joulukukka mallia suomalainen sisu - tuo on joulutähti, joka ryhtyi viime joulun jälkeen kasvamaan. En ole sitä raaskinut heittää poiskaan kun se näyttää voivan mainiosti. Kai siihen olisi saanut jotenkin punertumaan nuo ylimmät lehdetkin, mutta jäivät nyt vihreiksi tänä vuonna. 

Rauhallista ja hyvää joulunaikaa kaikille lukijoille, tutuille ja tuntemattomille, lähellä ja kaukana! 

Perästä kuuluu, sanoi Perinnemestari

Moni tämän blogin aihepiiriin suuntautunut tietää varmasti vanhoja taloja ja niiden kunnostusta käsittelevän Perinnemestari-televisiosarjan vuodelta 2009 sekä sarjan teemoihin uppoutuvan, WSOY:ltä vuonna 2010 ilmestyneen Perinnemestarin remonttikirjan. Molemmista sekä aihepiiristä yleensäkin löytyy lisätietoa osoitteesta www.perinnemestari.fi. Olen kursorisesti vilkuillut tv-sarjan uusintoja, kun en telkkaria juuri katso, ja puhkilukenut kirjan. Se on mukavalla tavalla kirjoitettu makasiinityyppinen lukemisto vanhojen talojen sielunelämään sekä asujien että itse rakennusten näkövinkkelistä. Suosittelen lainaamaan kirjastosta tai ostamaan omaksi, jos teema on lähellä sydäntä.

Ja kansalaiset, nyt seuraa tiedonanto jota olen pantannut jo pidemmän aikaa: Perinnemestari-sarjan ja kirjan tekijältä Hannu Rinteeltä on ilmestymässä ensi keväänä, tarkemmin sanottuna 20.3.2013 uusi kirja. Sen nimi on Perinnemestarin rintamamiestalo ja se näyttää sitten ilmestyttyään näin kutsuvalta:

Minusta on ihan yyyyyyyyyberhienoa ja mahtavaa ja upeaa, että tämä rakas asumismuotomme saa kokonaisen oman, tuoreen teoksen. Vielä hienompaa on se, että kirja käsittelee rintamamiestaloja nimenomaan perinnerakentamisen ja -remontoinnin näkökulmasta, ei kaikki uusiks -tyyppisestä rautakauppavetoisen saneeraus- ja peruskorjausvinkkelistä.

Olisin kirjasta innostunut jo ihan pelkästään kirjan itsensä vuoksi, mutta toki oman lisänsä tähän jännittävään odotukseen tuo se, että me olemme taloinemme mukana tässä kunniakkaassa hankkeessa. Hannu kävi valokuvaajansa kanssa meillä visiitillä viime kesänä keskellä katto- ja oviremonttia ja päivän aikana tuli esiteltyä omien ajatusten ja asumuksen lisäksi myös muun muassa naapurin Pauli. Meistä tulee kirjaan samantyyppinen taloesittelyjuttu kuin Perinnemestarin remonttikirjankin taloesittelyt, ja lisäksi Hannu on työstänyt meidän kellarirempasta tarinaa kirjan maanalaiseen osioon.

Täällä siis odotellaan maaliskuuta innolla muutenkin kuin Vuokon 1-vuotissyntymäpäivien vuoksi. Toivottavasti kirja löytää paljon lukijoita ja on omalta osaltaan edistämässä rintamamiestalojen niiden arvolle sopivaa kunnostusta ja ylläpitoa. 

Kaupallisia tiedotteita

Kun olin vielä helsinkiläinen vanhapiika, luin aika paljon muotiblogeja. En oikeastaan ole ollut muodista ikinä kiinnostunut, mutta nousevan muotiblogiskenen seurantaan jäin koukkuun, osin taitavien ja mielenkiintoisten kirjoittajien ansiosta. Sittemmin aika monet heistä ovat siirtyneet maksullisiksi naisiksi, tienaamaan elantoaan tai ainakin lisäsärvintä leivän päälle bloggaamalla jonkun kaupallisen toimijan tarjoamalla alustalla.

Tämä siirtymävaihe oli jännää seurattavaa, koska se herätti ihmisissä niin voimakkaita tunteita. Lukijoiden mielestä bloggaaja oli myynyt sielunsa suurin piirtein saatanalle, kirjoittaja taas oli ymmärrettävästi mielissään siitä, että aikaavievästä harrastuksesta alkoi saada sekä meriittiä että palkkaa. Sittemmin olen lopettanut muotiblogien lukemisen ajan ja kiinnostuksen puutteen vuoksi, mutta aika kaupallista kai tuo toiminta sillä skenellä tällä hetkellä on. Blogimaailmassa on minusta aina tolkullista muistaa, että blogi on jokaisen bloggaajan oma pieni diktatuuri, eikä kenenkään ole pakko klikata ärsyttävää, tyhmää, rasittavaa ja pöljää blogia auki jos ei siltä tunnu. Toisaalta taas ihan yhtä terveellinen muistutus on sekin, että bloggaaja altistaa itse itsensä, talonsa, kotinsa ja elämänsä muiden ihmisten arvostelulle, joten suin päin ei liene syytä rynnätä jokaisen poikkipuolisen sanan lausujan kimppuun.

Kuten olen aikaisemmin jo todennut, bloggaaminen on kuulunut harrastuksiini vuodesta 2006. Päiväkirjablogien kaupallinen arvo on olematon, eikä tämä hippityylinen kierrätys- ja vanhan säästämisremontointikaan ole liiemmin markkinataloustoimijoita kiinnostanut. Yhteen nyttemmin jo julkaistuun nettiprojektiin minua on sen kehittelyvaiheessa pyydetty mukaan, mutta siitä kieltäydyin. Taloblogini esittely tuolla sivustolla kuitenkin luvallani on, enkä ole jaksanut vaivautua oikaisemaan yhtä merkittävästi pielessä olevaa seikkaa tuossa esittelyssä - mie en siis tottaviisiin oo mikkään savolainen vaan karjalainen, enkä siten yhtään kiero. Vaikka valokuvaankin kuin tärisevä apina.

Olen nyt kuitenkin astunut ihan omasta aloitteestani tuntemattomille reiteille ja aloittanut niin kutsutun näkyvyysyhteistyön. Yhteistyökumppanina on Forbo, jonka valmistamalla linoleumilla aiomme päällystää olohuoneen ja keittiön lattian, kuten jo tässä postauksessa kerroin. Yhteistyö menee niin, että minä täällä kerron Forbon valmistaman linoleumin valinnasta ja asennuksesta sekä esittelen lopputuloksen. Forbo taas antaa minulle bloginäkyvyyttä vastaan alennuksen olohuoneen ja keittiön linomatoista niiden tilauksen yhteydessä. Ehdotin tätä kuviota tosiaan itse, ja vaikka Forbo olisi yhteistyöstä kieltäytynytkin, olisin yhtä kaikki kertonut täällä Forbon valmistaman linoleumin valinnasta ja asennuksesta sekä esitellyt lopputuloksen, koska olimme jo päättäneet linoleumin toimittajan ennen tätä yhteistyökuvion solmimista.

Minä teen tämän varsin mielelläni, koska kuten tuossa Oodissa linoleumille kerron, olen ilman mitään taloudellisia hyötymisiäkin sitä mieltä että linoleumi on hyvää kamaa jota sietäisi käyttää lattioiden peittona ennemmin kuin kaiken maailman kierrätyskelvottomia muovilärpyttimiä. Toisaalta huomenna on äitiyslomani viimeinen päivä ja ylihuomenna hoitovapaan ensimmäinen, mikä tarkoittaa melkomoista perheemme tulotason romahtamista. Siksi jokainen euro lisää remppakassaan vaikka pienen linoleum-alennuksen myötä on täysin tervetullut.

Kannatan kaikenlaista läpinäkyvyyttä, ja siksi olen lisännyt Forbon tuohon vasempaan palkkiin Yhteistyökumppanit-otsikon alle. Jos jotain vastaavaa on joskus tarjolla jollain toisella, meidän taloon, remonttiin ja maailmankatsomukseen sopivalla taholla, voi otsikon alle ilmestyä lisää nimiä. Mikään rautakaupan mainoskanava tämä blogi ei ole, eikä tästä sellaista ole tulossakaan. Viisainta, järkevintä, halvinta ja ekologisinta on aina säästää vanhaa niin rakenneosissa kuin sisustuksessakin, ja jos jotain puulaakia täällä jatkossa mainostan niin eivätköhän ne ole edelleen kirppareita, huutokauppoja ja kierrätyskeskuksia.

Lienee sanomattakin selvää, että jokaiseen tästä eteenpäin julkaistavaan linoleum-aiheiseen postaukseen tulen myös liittämään tiedon siitä, että olen saanut Forbolta taloudellista hyötyä. Tai siis tulen saamaan, koska eihän me sitä linoleumin väriä ja kuosia ole vielä valittu.

Siitä lisää toivottavasti jo ensi kerralla.

Kone älä hyydy

Nyt seuraa urputusta asiasta nimeltä sähköpääkeskuksen kytkin. Kas tässä hän on, omassa persoonassaan. Ihan sympaattisen näköinen kapine, mutta aiheuttaa runsaahkosti päänvaivaa tämänhetkiseen elämääni:

Kytkin on alkuperäinen alkuperäisen sähköpääkeskuksen elimellinen osa. Sähköpääkeskus on ollut tarkoitus vaihtaa uuteen, koska keskuksen läpi kulkee tätä nykyä melko paljon enemmän kilowattiliikennettä kuin silloin ennen viiskytluvulla. Kellarissa on maalämpöpumppu, pesukone ja kuivausrumpu sekä satunnaisia sirkkeleitä ynnä muita työkaluja, ja keskikerroksen sähköt on joka tapauksessa aikomus laittaa uusiksi pintaremontin yhteydessä ainakin keittiön ja olohuoneen osalta.

Maalämpöpumppua ja kellarin pyykkitupaa askarrellessa sähkömies toki tarkisti keskuksen ja totesi, että kyllä sillä vielä pötkitään hetken matkaa.

Ilmeisesti taannoinen kunnallisvaali-illan jännitys oli liikaa kytkimelle. Kun olin vaalivalvojaisten jälkeen käymässä nukkumaan, tunsin eteisessä kirjaimellisesti palaneen käryä. Aikani nuuskuteltuani jonkinmoinen intuitio sai kopeloimaan sähköpääkeskusta, joka oli kytkimen kohdalta tulikuuma. Sen sisältä kuului ritinää ja rätinää, siis sellaista kipinöinnin ääntä. Ei kun nyhtämään puolisoa ylös ja miettimään, mitä tehdä.

Varmuuden vuoksi nykäisimme maalämpöpumpun irti seinästä ja sammutimme kellarissa käynnissä olleet pyykkikoneen ja kuivurin. Pakkasin esikoisen reissukassin ja tämä lähti isänsä kanssa kimppakyydillä aamulla mummolaan evakkoon. Minä jäin tuhdisti puetun vauvan kanssa lämmittämään keittiön puuhellaa ja odottelemaan sähkömiestä.

Sähkömies kävi, tutki tilannetta ja totesi, että välitöntä vaaraa ei ole. Kytkimessä on jonkinlaiset "kärjet", joissa on jonkinlaista iän mukanaan tuomaa välystä, joka aiheuttaa lämpenemisen ja pienoisen valokaari-ilmiön josta siis kipinöinnin ääni. Neuvoksi annettiin olla käyttämättä samaan aikaan pesukonetta ja kuivausrumpua sekä vaihtamaan sähköpääkeskus helmikuussa, kun joka tapauksessa tehdään putkiremonttia. Kiitos ja näkemiin.

Tämän jälkeen on tapahtunut seuraavaa: Kytkin kuumenee ja rätisee toisinaan satunnaisesti edelleen. Arkielämä on vaikeutunut merkittävästi. Kahta älytöntä kakaraa ei voi jättää keskenään kellarireissujen ajaksi vaan heidät on hinattava mukaan pyykinpesuoperaatiohin. Lapsilla varustettujen kellarikeikkojen määrä on tuplaantunut, koska entisenlaista pyykit koneesta - pyykit kuivuriin - toiset pyykit koneeseen -tehorumbaa ei toistaiseksi uskalla harrastaa. Arkielämän haasteellisuutta lisää sekin, että maalämpö on meillä mitoitettu siten, että kovimmilla pakkasilla pumppu tekee kuumempaa vettä sähkövastuksella, mutta vastusoptio on tällä hetkellä kytketty pois päältä sähköjen kuormituksen minimoimiseksi. Tämän vuoksi on pitänyt suorittaa erinäisiä kikkailuja riittävän lämpimän kiertoveden turvaamiseksi asuintiloisssa. Kellarin pyykkituvan lattialämmitystä on muun muassa pienennetty niin, että kellarissa on inhottavan kylmä - mikä hankaloittaa edellä mainittuja pyykkiretkiä edelleen, koska kahden älyttömän kakaran hinaaminen kellariin edellyttää molempien pukemista lämpimämpiin tamineisiin. Suihkussakin on ikävä käydä. Greit.

Oman pikkuruisen haasteensa tämä lämmityssäännöstely tuo myös siksi, että pakkasilla käytössämme on hyväksi havaittu varajärjestelmä eli keittiön hellan lämmittäminen. Puilla. Tämä taas edellyttää sitä, että käyn kahden älyttömän kakaran seurassa kaivelemassa polttopuita ensin kuivahtamaan ja lämpiämään pihalta pressun alta (eli lumikinoksesta), kannan puita kellarista, sytytän tulia pyrkien samalla estämään kahden älyttömän kakaran liian innokkaan osallistumisen toimenpiteeseen ja lopun aikaa vahdin pariairokaksikkoa kuin haukka, etteivät ne polta itseään tulikuumaan hellankylkeen. Greit.

Jokusen viikkoa tätä jaksettuani totesin puolisolle, että Nyt En Kestä Enää. Puoliso totesi arjen hankaloituneen kiistatta kohtuuttomalle tasolle ja soitti sähkömiehelle. Tämä totesi, että ensiapuna voitaisiin vaihtaa kytkin. Tällä viikolla. Tästä viikosta on nyt aikaa semmoinen kuukausi. Avauduin viikonloppuna taas aiheesta puolisolle, joka soitti sähkömiehelle, joka sanoi tulevansa vaihtamaan kytkimen - tällä viikolla.

Sitä odotellessa lämmitän hellaa puilla, käytän varoen pyykinpesu- ja -kuivausfasiliteetteja ja löydän itseni joka päivä pohdiskelemasta "entä jos talo vaikka syttyykin palamaan" -ajatuksia. Jos tilanteesta jotain positiivista haetaan niin suihkussa en kerkeä normaalisti käymään kuitenkaan, niiltä osin kellarin pyykkituvan viileys ei siis haittaa ollenkaan.

Sitä putki- ja nyt myös sähköremonttia odotellessa totean, että lapsiperheet pysykööt kerros- tai rivitaloissa. Tai ainakin yhteen kerrokseen rakennetuissa asumuksissa. 

Rakennuksessa on virhe

Minulla on taas mahdoton valokuvapulma - kameran muistikortti on hukassa, ja sillä muistikortilla on mittava kokoelma linoleum-vaihtoehtoja sun muita akuutteja asioita. En voi kirjoittaa niistä, koska ei ole kuvia. Palan halusta kirjoittaa jostakin, ja selasin äsken puolihuolimattomasti kuvia kesältä. Siis siltä ajalta, kun olimme vielä rintamamiestaloa remontoiva perhe. Nythän emme remontoi, vaan olemme edelleen hyytymyksen tilassa.

Sieltä arkistojen kätköistä löytyi myös otos paikasta, jota blogissa ei ole liiemmin esitelty. Nimittäin yläpohjasta. Minulle tulee aina yläpohjaa ajatellessani mieleen se, että rintamamiestalot noudattavat ihan omaa sumeaa logiikkaansa. Meidän yläpohja kun näyttää tältä:

Asiantunteva lukija havaitsee, että puutavara on hyvässä kuosissa, nuo lievät harmaudet aluslaudoituksessa johtuvat siitä, että lautatavara on uudelleenkäytettyä valumuottia. Tarkkasilmäinen katsoja voi myös nähdä, että tuolla päätykolmiossa ei ole minkäänmoista tuuletusräppänää tai muutakaan reikää tai koloa.

Se on kuulkaa rakennusvirhe semmoinen. Ei tuuletu yläpohja niin kuin pitäisi. Jostain syystä kuitenkin tuulettuu, koska ei ole ottanut ihteensä kohta 60 vuoden ajan.

Yläpohja on minulle alleviivaava esimerkki siitä, että joskus on parempi uskoa niihin 60 vuoteen kuin mihinkään rakennusmääräyskokoelmiin tai remonttiaiheisten aikakauslehtien manauksiin. Ja että on parempi olla sörkkimättä, jos ei ole mitään vikaa. Sen kun nuo Meidän Talot ja muut saisivat taottua vanhojen talojen remontoijien kalloihin niin veikkaan, että olisi paljon vähemmän murheita tulevaisuudessa.

Mehän nyt sitten mentiin sörkkimään, kuten tuosta ensimmäisestä kuvasta näkyy. Siksi olemme miettineet, että pitäisikö tuota tuuletusta nyt parantaa ja tehdä päätyihin ne reijät. Toistaiseksi olemme tarkkailleet tilannetta eli lähettäneet kaukopartiomiehen kurkistamaan luukusta yläpohjaan silloin tällöin. Ja yläpohjassa on kaikki hyvin, länsirintamalta ei mitään uutta.

Sörkimme, jos aihetta ilmenee. 

Asiaa vuorovaikutuksesta

Olen luvattoman huono bloggari kommentoinnin suhteen.

Aikaisemmat blogini ovat olleet vain tutuille tarkoitettuja päiväkirja- ja kirjoitusharjoitelmia eikä niissä kommentteja juuri vilissyt. Tämä taloprojekti on sen sijaan saanut enemmän ja enemmän lukijoita ja enemmän ja enemmän kommentteja. Onneksi remonttiblogeissa ei juuri vieraile se ihana kansanosa, joka oksentaa netissä pahaa oloaan toisten niskaan anonymiteetin suojissa. Siksi voin rehellisesti todeta:

Olen sekä teistä, rakkaat lukijat, että varsinkin kommenteistanne hyvin iloinen ja kiitollinen. 

Se ilo ja kiitollisuus välittyy vain perin heikosti, kun niin kovin harvoin ennätän kommentteja kommentoimaan. Ja kuitenkin se sellainen vuorovaikutus lukijoiden kanssa on asia, josta ainakin minä suuresti tässä hommassa tykkään. Kehnoja selityksiä kommentoimattomuudelleni ovat ainainen aikapula ja se, että lueskelen kommentit monesti kännykällä sähköpostista, enkä sitä kautta pääse kätevästi niihin vastaamaan kun gmail, joka minulle kommenteista ilmoittaa, ei tarjoa viestissään valmista linkkiä blogin kommenttilootaan.

Nyt olen joka tapauksessa päättänyt parantaa tapani. Pyrin huomioimaan paremmin kaikki jättämänne  kommentit, ihan itsekkäästi jo siksikin, että niissä on monesti hyviä ideoita ja näkökulmia tähän ikuisuussuohon nimeltä remontti. Toivon, että pyrkimys realisoituu myös käytännössä.

Lisäksi olen havainnut, että minut pitäisi saada satunnaisen lukijan kiinni välillä muutakin kautta kuin pelkän kommenttiboksin välityksellä. Tämän vuoksi olen lisännyt tuohon vasemmalle infopalkkiin sähköpostiosoitteen, jota yhteydenpidossa voi käyttää: kaisalaura(ät)gmail.com. Sinne voi jättää viestiä, jos asia on sen sorttinen ettei halua sitä kaiken kansan nähtäväksi tai muuten vaan on jotain suoraa palautetta annettavana.

Ajattelin, että laitan tähän jonkun kuvan itsestäni loppuun. Että minä täällä, heipparallaa. Totesin, että minusta ei ole otettu viimeiseen pariin vuoteen yhtään sellaista kuvaa, jossa ei olisi vauvaa naaman edessä. Laitanpa nyt tämän tärähtäneen otoksen siis kuvitukseksi tähän juttuun, että tiedätte että "tältä se sitten näyttää kun se niitä kommentteja lukee". Paitsi vauva on jo aika paljon isompi.

Ps. Kuvassa myös edellisestä tarinasta tuttu Visslande Vattenpanna. Tuolla sähköhellan päällä. 

Turhuuksien rovio

Lähestulkoon jokaisessa vastaan tänä syksynä tulleessa aikakauslehdessä, oli kyse sitten sisustus-, asumis-, rakentamis- tai ihan vaan yleisnaistenlehdestä, on esitelty ihana turhake. Olen nähnyt turhakkeen niin monta kertaa, että markkinamiehen viesti on lävistänyt älä osta mitään paitsi huuto.netistä -mentaliteettini. Haluaisin turhakkeen itselleni.

Tai haluaisin ja haluaisin. Saattaisin haluta, noin tunneperäisesti. Järkiperäisesti en luultavasti päädy haluamaan.

Turhake kuuluu vedenkeittimien sukuun ja huoneeseen ja on nimeltään DeLonghi Icona Vintage. Kuvassa oikealla.

Kuva: delonghi-presse.de

Olisipa muuten kaunis tuollainen keittiönkaappeihin täydellisesti sopiva vaaleansininen, siltä munia ampuvalta Nänni Töötsiltä (esikoisen käsitys Angry Birdsistä) näyttävä sympaattinen vedenkeitin meidän tulevassa remontoidussa kyökissämme. Ah sentään. Miksipä ei myös tuo keskimmäinen leivänpaahdin. Tuollaisella kahvinkeittohärpättimellä emme sen sijaan tee mitään - luulen, että meillä tulee aina ja ikuisesti olemaan MoccaMasterin peruskahvinkeitin, jolla puoliso voi kiehauttaa itselleen sumpit tummapaahtoisista luomuporoistaan. Minä en juo kahvia, teetä sentään. 

Tuon vettä keittävän ihanuuden ojevähittäishinta on ainakin uusimman Kodin Kuvalehden mukaan 119e. Aika tyyris, sanoisin. 

Ja no. Minulla on yhtä aikaa Mats Golvlampan kanssa Joensuun Anttilasta vuonna 1994 hankittu vedenkeittoväline. Hän on myös länsinaapurista ja nimeltään Visslande Vattenpanna. En jaksa etsiä kameraa ja ottaa hänestä kuvaa, mutta hän on sellainen hyvin klassinen, teräksinen malli eleettömin mustin muoviosin. Pannun nokassa olevan viheltämissysteemin muovi on sulanut Moskovan kodin kaasuhellan kuumuudessa. Keitto-ominaisuudet ovat hyvät ja käyttöliittymä simppeli, ääni kova ja kantava. Kaasu-uuniarpea lukuunottamatta kuin uusi. Mitä minä hyvästä vesipannusta luopumaan, edes kauniin turhakkeen takia.

Sitä paitsi meillä on jo keittiössä ihan riittävän monta pistorasianvaraajaa. Se kahvinkeitin, radio, näin adventtiaikaan joulukynttelikkö. Itkuhälytin tai itkuhälyttimen patterien laturi (molemmat toivottavasti poistuvat jollakin aikataululla pistorasioita kuormittamasta). Jääkaappi, satunnaiset puhelimien laturit. Imuri, joka päivä, joskus monta kertaa päivässä. Lisäksi haluaisin yleiskoneen yläkomerosta näkösälle, niin sitä tulisi käytettyä. Leipääkin olisi kiva paahtaa. Ja joskus pitää sähkövatkata tai sauvasekoittaa. 

Huomenna on isomummon syntymäpäiväjuhla. Kaivoin sitä varten kaapista Hetskulta useita vuosia sitten saamani luottokorkkarit, jotka olivat saamishetkellä hyvin vähän käytetyt ja nykyään hyvin paljon käytetyt. Lankkasin ne ja yritin asetella toisen kengän purkautunutta pikkurusettia edustavampaan asentoon. Mietin hajamielisesti, että pitäisikö ostaa uudet kengät. Totesin, että ei pidä kun ovat ihan hyvät nämäkin. 

Veikkaan, että myös remontoidussa keittiössä keittelee edelleen vettä vanha kunnon Visslande Vattenpanna. Kauniin turhakkeen kuvaa voin käydä salaa ihailemassa täällä. 

Kaikkea kivaa ei tarvitse aina omistaa. Varsinkaan jos se kiva pitäisi ostaa uutena kaupasta. 

Oodi linoleumille eli olohuoneen ja keittiön lattioiden uusi tuleminen

Olen harrastanut koko syksyn mielikuvaremontointia keittiössä ja olohuoneessa. Remontointini on perustunut lähinnä sille ajatukselle, että jos tarpeeksi paljon etukäteen pähkäilen ja pohdiskelen, on lopulta ensi keväänä helppoa (!) ja nopeaa (!!) surauttaa kyökki ja olkkari uuteen uskoon.

Tiedän, että olen väärässä.

Mielikuvaremontoin silti.

Haastavaksi tämän homman tekee todellakin se, että olen hyvin surkea tekemään päätöksiä minkään sisustus- tai väriasian suhteen. Keittiön seinä oli helppo - värikartasta piti jaksaa sitkeästi etsiskellä niin löytyi sama sävy kuin nykyisessäkin seinässä. Katot ovat helpot - keittiön Halltex-laatat täytyy vain maalata valkoisiksi. Olohuoneessa yritämme pelastaa alkuperäiset Halltexit nykyisen styrox-laatoituksen alta. Tässä kuva nykytilanteesta:

Mutta loppu olikin vaikeaa. Olohuoneen tapetti aiheuttaa edelleen keskivaikeaa hengenahdistusta, vaikka olen päättänyt, että sen on vaihtoehtojen karsimiseksi löydyttävä Tapettitalon valikoimista. Ja sitten ovat vielä lattiat.

Olohuoneessa meillä on siis samanlainen beessinharmaa linoleummatto kuin eteisessä ja kamareissakin. Olohuoneen matto poikkeaa muista huoneista niin, että se on paljon huonommassa kunnossa, läpitahraantunut ja saumoista repsottava. Lisäksi olohuoneen nurkan suihkupömpelin alta on revitty koko matto pois. Olohuoneen linoleumin säästäminen ei siis ole vaihtoehto. Vaikka se tässä kuvassa näyttääkin ihan siistiltä ja sievältä.

(Niin, vihreä-oranssin karvatapetin lisäksi olohuoneen seinästä lähtee tuo. Tuo, tuo, tuo... He/she-who-shall-not-be-named. Viilukuvioitu mikälie levy. Sanokaa minun sanoneen, että lattialaminaatit näyttävät yhtä säpäköiltä 30 vuoden kuluttua.)

Keittiön muovimaton säästäminen ei myöskään ole vaihtoehto. Kuva puhuu enemmän kuin tuhat aiheesta ikinä kirjoittamaani sanaa. Uhhuhhuhhuhhuh, Anni, minkä menit tekemään. Valitsimme minkä tahansa lattian keittiöön, tulee olemaan mahdotonta löytää yhtä hallitsevaa elementtiä:

No niin, kauhistelut sikseen ja asiaan.

Meillä oli tarkoitus ottaa keittiöstä ja olohuoneesta esille alkuperäiset lautalattiat, jotka sekä perimätiedon että noiden mattojen alta kuultavien ääriviivojen perusteella piilossa majailevat. Lattiat oli tarkoitus maalata vanhahtavan vaaleanruskeiksi Uulan värisävyllä Kaakao. Näin siitä huolimatta, että alkuperäiset puulattiat on käsittääkseni lakattu. Minä pidän enemmän maalatuista puulattioista, ihan vain siksi.

Sitten tuli uusi ajatus, jonka esitti muuan Pekka. Ajatus kumpusi siitä, kun nau'uin lattiaremontin ikävyyttä - sekä olkkarin linomatto että keittiön muovimatto on liimattu kokonaan kiinni lattiaan ties millä tökötillä, joten ensin pitäisi irrottaa tökötti ja sitten hioa lattiat, jotta ne voisi maalata. Työn määrä on kauhea ja pölyn määrä sitä luokkaa infernaalinen, että sitä löytyisi vielä ensi vuosisadalla jostain kolosesta jos hiomahommaan jouduttaisiin.

Ja siihen se Pekka muina Pekkoina ehdotti, että mitä jos laitatte vaan uuden linoleumin.

Ja me että miten ei tuota itse keksitty!

(Nyt tulee se lupaamani oodi.)

Linoleumi on ekologista - se valmistetaan luonnonaineista, pääosin se koostuu juuttikankaan päälle kerrostetusta pellavaöljystä ja hartsista. Linoleumi on mukavaa - jos linolattialla istuu, istumakohta lämpiää kankun alla. Tai jalankin, miksei, jos ei harrasta lattioilla istuskelua. Linoleumi on meidän talon aikakauden tyyliin sopivaa - miksei se puulattiakin, mutta meidän talossa on jo linomattoa osoituksena aikojen paranemisesta ja köyhän lautalattian peittoon saamisesta. Ja linoleumi on aivan uskomattoman paljon aikaa, hermoja ja pöllyytystä säästävä - vanhojen mattojen kuorimisen jälkeen alustalle voi levittää uuden linomaton paljon vähemmällä vaivalla kuin puulattioiden esiin kuoriminen vaatisi.

Olenkohan väärässä, mutta tuntuu, että koko linoleumi on vähän niin kuin unohdettu lattiapäällyste tätä nykyä rintamamiestaloremonteissa? Voi tietysti olla, että hinta selittää jotain - on sen neliökustannus aika eri luokkaa kuin halvan laminaatin. Mutta on se kyllä materiaalinakin aivan eri luokkaa kuin  paraskaan laminaatti.

Olen tässä nyt googlaillut linomattoja edestakaisin ja käynyt jopa rautakauppakierroksella asti, eli tässä ollaan liikkeellä ikään kuin tositarkoituksella. Forbo vaikuttaisi tarjoavan laajimman kuosi- ja värikirjon ja valikoima tulee sikäli tarpeeseen, että haluaisin löytää olohuoneeseen mahdollisimman lähellä alkuperäistä sävyä ja kuosia olevan uuden linomaton.

Keittiö on sitten se vaikein. Siellä pitää lähteä puhtaalta pöydältä. Olen ehkä vähän sitä mieltä, että 30*30 -ruudullinen lattia kahdella värillä olisi aika hieno. Ei mustavalkoista tai muuta vastaavaa kauhean voimakasta tai hallitsevaa - hallitsevien keittiönlattioiden aika on talossamme ohi. Mutta kahdella vaaleahkolla, toisistaan kuitenkin poikkeavalla sävyllä ruudutettu lattia... en usko, että se olisi ollenkaan hullumman näköinen.

Vai olisiko? Tulisiko ruutua liikaa, jos katon lisäksi lattiakin olisi ruudullinen? Alkaisiko kyökki muistuttaa amerikkalaista 50-luvun dineria mikkeliläisen 50-luvun rintamamiestalon sijasta? Yritän tässä tehdä näitä tapetti- ja lattiapäällystevalintoja vähän silläkin meiningillä, mitä talon edellinen valtiatar olisi valinnut. Minua pelottaa eniten se, että pihan puoli talosta - siis ne keittiö ja olkkari - eroaisivat remontin jälkeen ratkaisevasti kadun puolesta, eli nykyasuun jätettävistä kammareista.

Tässäpä pohdintaa. Palaan asiaan niin pian kuin voin selventävän kuvamateriaalin kanssa. 

Pro Nuijamiestenkadun puutalot

Mikkelissä uutisoitiin viime viikolla keskusta-alueen kolmen vanhan, kauniin ja kaupungin omistaman puutalon purkamisesta. Edelliseen postaukseeni viestin jättänyt Sari kirjoitti kauniin, asiallisen ja perustellun mielipidekirjoituksen aiheesta viime viikonlopun Länsi-Savoon. Minä komppasin omalla kiukustuneella pikakirjoitelmallani tänään.

Kuva: Länsi-Savo

Olen nyt jotenkin neuvoton. Mikkelin kaupunki on näyttävästi pohtinut omaa imagoaan ja tulevaisuuttaan viimeisen pari vuotta, jotka minä olen kaupungissa asunut. Luulin, että vanhojen puutalojen purkaminen on nykyään noloa, junttia ja seitkytlukulaista. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole? Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä? Kirjoitin kaupungin kaavoituspäällikölle, kehitysjohtajalle ja matkailupäällikölle ja kaikki he vastasivat. En usko, että noita taloja pelastaa enää mikään, mutta mikä pelastaisi Mikkelin siltä, että moinen luullakseni muidenkin kuin minun silmissä juntti ja nolo vanhojen rakennusten hävitysvimma saa jatkua vuodesta toiseen? 

Nuo kolme puutaloa ovat ihan ryhdikkäitä, niissä on ainakin päältäpäin ehjät katot ja kuten kuvasta näkyy, varsin korkeat kivijalat. Minun on vaikea uskoa, että ne todellakin ovat korjauskelvottomassa kunnossa. Minun on myös vaikea uskoa, että tulevat sukupolvet kiittävät siitä, että tuohon paikalle rakennetaan 2000-luvun pienkerrostalo. 

Olisiko meillä tässä kansanliikkeen paikka, mikkeliläiset bloginlukijat? 

Iltahetki

Nappasin kuvan olohuoneesta hetki sen jälkeen, kun isä tyttärineen oli poistunut olohuoneen musiikkituokiosta keittiöön iltapalalle ja -puurolle.

Julkaisen tämän, että muistaisin. Sitten kun meillä on se kaunis, viehättävä ja kodikas olohuone. 

Tosin jos minä vielä silloin asun täällä, on pianon päällä aivan varmasti täysin identtinen romukasa kuin nytkin. Jotenkin en ole koskaan tullut toimeen pianonpäällysten kanssa. 

Ps. Eniten ihmetyttää, miksi raastinrauta on sohvalla. Oh well, luultavasti vastauksen tietää vain hän, joka kaatoi myös kumoon sienijakkaran ja levitteli nuo muutkin rojut ympäri lattiaa. 

Ruokapöytä etsii uutta kotia

Pöytä löysi uuden, taatusti hyvän kodin yllättävän läheltä ja pääsee jatkossa sulostuttamaan 50-luvun kerrostalon olohuonetta!

Kirjoitin aiemmin ruokapöydän tuolimurheistani eli kangaspäällysteisten tuolien sopimattomuudesta pikkulapsitalouteen. Kokonaan puiset keittiön tuolit saapuvat ensi viikolla loppusilauksen saaneina takaisin kotiin, mutta tämä tuolipulman ratkeaminen sysäsi liikkeelle ketjureaktion, jonka lopputuloksena luovumme nyt tästä pöydästä:

Uudet vanhat tuolit ovat nimittäin niin leveät, että ne eivät mahdu kaksin kappalein pöydän jalkojen väliin. Surku ja sääli.

Pöytä on lakattua koivua, jatkettava kuten kuvasta näkyy ja ikäisekseen oikein hyvässä kunnossa. Ei huoju, heilu eikä nitise, kaikki osat ehjiä ja toimivia. Pöytälevyssä on joitakin tummentumia ja jaloissa kolhuja, tahroja ja lakan kulumia. Ei siis uudenveroinen, mutta hyväkuntoinen ja kelpasi meille käyttöön ihan sellaisenaan. Jos pöytä jatkaisi elämäänsä meillä, näyttäisin luultavasti jossain vaiheessa jaloille sikliä ja lakkaisin ne uudelleen. Jatkopala on ilmeisesti ollut käytössä yhtä paljon kuin itse pöytäkin, koska ne ovat samanvärisiä. 

Pöydän pituus jatkopalan kanssa on 140 cm ja ilman jatkopalaa 100 cm, leveys 80 cm ja korkeus 75 cm. 

Pöytä on hankittu puolisentoista vuotta sitten Mikkelin kierrätyskeskuksesta ja sen aiempi historia on meille tuntematon. Minusta se sopisi hilpeästi vaikka neljän tai kuuden keskenään erilaisenkin 50-luvun pikkutuolin kanssa, koska on itsessään aika vähäeleinen. 

Hintaa pöydällä oli ja on edelleen 70 euroa, meillä se on ollut lähestulkoon koko ajan vahakankaan suojissa eli samassa kunnossa kuin meille tullessaankin. 

Tässä vielä pöytä ilman jatkopalaa. Minusta se on kaunis. Nyyh. 

'

Oma pöytäprojektimme etenee niin, että meille tulee keittiöön niiden uusien tuolien kaveriksi parikymmentä vuotta vanha Artekin pöytä 83. Se on suunnilleen saman kokoinen kuin tuo vanha pöytä jatkopalalla, ja siinä jalat ovat nurkissa eli leveäistuimiset tuolit mahtuvat pöydän alle.

Tyyliltään se ei sovi meidän kyökkiin yhtä hyvin kuin tuo vanha pöytä, mutta saa nyt luvan kelvata. Jatkosuunnitelma on joka tapauksessa sellainen, että jahka muutamme joskus ylös nukkumaan, tulee nurkkakamarista telkkarintöllötys- ja musisointihuone ja olohuoneeseen siirtyvät keittiöstä iso ruokapöytä ja selkänojalliset tuolit. Keittiöön taas palaa kunnostettuna se ruokapöytä, jonka saimme talon mukana, ja noiden Enso-kaappien kanssa yhteenkuuluvat jakkarat.

Pöydän myynti-ilmoitus löytyy tori.fi -palvelusta ja se voi kulkeutua meidän mukana joustavalla aikataululla Imatra-Lappeenranta- tai Joroinen-Varkaus -akseleille. Matkahuollosta en tiedä, ottaisivatko kyytiin noin isoa kapinetta. 

Katoavaa kansanperinnettä

Paperoin tuossa iltana muutamana tyttären kanssa ikkunoita. Tytär raahasi mukanaan jakkaraa ja hoki "Iija jaittaa ikkunat, Iija jaittaa ikkunat", eli Vilja laittaa ikkunat. Mietin, että hän lienee niitä harvoja kaksivuotiaita Suomenmaassa, joiden lapsuusmuistoihin moinen katoava kansanperinne kuuluu.

Minulle tulee ikkunaliimapaperirullista mieleen mummo. Mummon kesämökin piironginlaatikossa oli aina tuota omituista tavaraa, joka oli niin kuin teippiä mutta ei kuitenkaan, ja haisi omituiselle. Meidän ikkunaliimapaperi on ostettu Rakennusperinteen ystävien verkkopuodista ja se haisee samalla tavalla omituiselle kuin mummolan liimapaperi 80-luvun alkuhämärissä.

Minulla ei ole tietenkään kuvia itse operaatiosta, kukapa niitä olisi napsinut kun itse yritin olla sotkeutumatta märkiin paperiliuskoihin ja samalla estää esikoista kippaamasta nurin paperinliotusvesiastiaa. Tässä kuitenkin liimapaperointiin tarvittava työkaluarsenaali:

Minä teen niin, että leikkaan ensin sopivan mittaisen pätkän paperia ja vedän sen sitten vesiastiassa peukalon ja etusormen välistä koko mitaltaan. Jotenkin tuntuu, että sillä tavalla liima "aktivoituu" paremmin kuin pelkästään vedessä liottamalla, mutta operaatio on riittävän nopea ettei paperi vety liikaa. Sitten yritän liu'uttaa paperin paikoilleen, ja yleensä johonkin jää ruttu. Suurin osa papereista peittyy verhojen taakse eikä niitä muutenkaan kukaan älyä kytätä, joten rutuista viis. Painan paperin ensin kädellä paikoilleen ja pyyhin sitten pois ylimääräisen veden. Siihen(kin) hommaan ihan ylivertainen on vauvan puklurätti eli hienosti harso. Se on sopivan karkea mutta pehmeä ja imukykyinen. Taloudessamme noin joka toinen huushollihomma suoritetaan tätä nykyä puklurätin suosiollisella avustuksella, en tajua miten tulin toimeen silloin kun en vielä tiennyt puklurättien olemassaolosta. (Loput rättiasiat hoituvat Susannan Työhuoneen mainioilla bambutiskiräteillä. Meillä on koko ajan käytössä kaksi, yksi pöytiä ja tuoleja ja yksi lattiaa varten, terveisin sormiruokailijan äiti.)

Niin joo, ja kuvassa on myös ikkunoiden tiivistyskapineet. Ajattelin olla ihan kunnolla hippi ja tilasin Antiikkiverstas Wilman nettikaupasta wanhan hywän ajan ruotsalaista villanyöriä ikkunoiden tiivistykseen. No, ajatuksena oli lähinnä löytää tiiviste, joka mukautuisi moderneja tiivisteitä paremmin epäsäännöllisiin vanhojen ikkunoiden rakoihin, raoista kun jotkut ovat todella mittavia ja jotkut minimaallisen pieniä. Kokeilu oli jokseenkin epäonnistunut siksi, että ihan samalla tavalla ne ahtaat ikkunat jäivät kinnaamaan kuin moderneilla tiivisteilläkin eikä edes taloutemme teräsnäppi saanut salpoja väännetyksi kiinni.

Villanyörin kiinnitin karmeihin suruttomasti nitojan niiteillä, se on kyllä parempi konsti kuin tiivisteiden teipit joista jää liima aina kiinni karmeihin. Puukko on tuossa yllä kuvassa siksi, että sillä sai vinoon iskeytyneet niitit kaivettua irti karmeista...

Tämä ei nyt varsinaisesti kuulu tähän, mutta kirjaanpa muistiin kuitenkin: Tähänastisten ikkunoiden tiivistyskokemusten perusteella sanoisin, että sitten kun joskus tulevana vuonna tuohikuussa noita ikkunoiden karmeja kunnostellaan, eli suurimman osan osalta vain maalataan, lienee parasta jyrsiä karmeihin kolot silikonitiivisteille ja sillä selvä.  

No niin, paluu paperointiin. Minä en ole vielä keksinyt sitäkään, miten nuo salpojen kohdat saisi kätevästi paperoitua. Meidän ikkunoissa noita salpoja on vain kaksi per poka, ne ovat ikkunan alaosissa ja yläosissa on pienet tapit, jotka menevät karmien koloihin. Kun salvan kohdan jätti paperoimatta alakuvan mukaisesti, tuli kuitenkin valtaosa karmin raosta paperin peittoon. Tuo ei ole kovin esteettisen näköinen viritelmä, myönnettäköön se, mutta nopea toteuttaa. Kuvassa on lastenkamarin ikkuna, vasemmanpuoleinen salpa on kapean tuuletusikkunan ja oikeanpuoleinen siis ison ruudun toinen salpa.

Ne salvattomat ja muutenkin suoraviivaiset kohdat ikkunoista näyttävät sitten tältä.

Kun sain lastenkamarin ikkunan tiivistettyä ja paperoitua, vaihdoin sinne myös verhot. Entiset olivat pitsiverhonretaleet, jotka ehkä vielä jotenkin kesäaikaan menettelivät mutta talvella näyttivät siltä kuin ikkunassa roikkuisi idealside. En ole ihan varma näistä uusistakaan, mutta kelvatkoot. Verhot ovat Marimekon Puketti-kangasta vuodelta 1972 ja palvelleet niin pitkään kuin muistan pikkuveljeni huoneessa lapsuudenkodissani. Konfiskoin ne äidiltä, jolla on varastossaan vielä punaiset samanlaiset. Ennustan, että nämä ja ne punaiset tulevat vielä olemaan kysyttyä kamaa viiden serkuksen kalustaessa opiskelijaboksejaan.

Tässä vielä se pienin serkus, huoneenhaltija paperoiduista ikkunoistaan ilahtuneena. (Hän on kyllä pääosin ihan kaikesta koko ajan näin ilahtunut, mikä on toki ihana asia.)

Mietin tuota paperihommaa tehdessäni, että ikkunoiden uusijat välttyvät tältä savotalta kun eihän uusia ikkunoita tarvitse paperoida eikä kevään tullen liotella papereita irti. Mutta toisaalta ikkunoiden paperointi on minusta ihan mukavaa puuhaa, siinä tulee konkreettisesti sellainen talvipesänrakennusolo ja tuntee olevansa vähän enemmän osa vuoden kiertoa vaikka tasalämpöisessä +21 celsiusasteessa eleleekin.

Ja toisaalta esteetikko minussa on valmis näkemään vaikka isommankin vaivan siitä hyvästä että talossa säilyvät alkuperäiset, kauniit ja sopusuhtaiset ikkunat. 

Täti Vihreä täällä taas

Huhuilin taannoin apua yläkerran keittiön kaappien väripulmaani, ja sain ällistyttävän paljon mahtavia kommentteja ja toinen toistaan parempia ehdotuksia. En tietenkään ehtinyt kommentoida niitä juuri silloin, mutta luin ne kyllä kaikki ajatuksella ja kiitän niistä kovasti. Täytyy jatkossakin hyötykäyttää näkemyksiänne näissä minulle hankalissa värisysteemeissä, armaat lukijat!

En ole vieläkään ihan sataprosenttisen varma siitä, millaiset kaapit yläkerran keittiöön tulevat. Ehkä eniten siksi, että alakaappi on edelleen alkuperäisvärityksessään, kun en ole ehtinyt siitä maaleja rapsuttelemaan. Kaappien uudelleenmaalaus ei siksi ole ollut ajankohtainen. Aloin kuitenkin ajattelemaan värimaailmaa ja vastaväripareja vihreän ja punaisen sijasta vihreänä ja oranssina - kuten alla olevasta jälleen kerran ah niin tyylikkäästä valokuvasta käy ilmi, on tuo oven väri lähinnä tuollainen oranssinruskea.

Rintamamiestalofoorumilla sattui sitten silmään Enso-levyjen myynti-ilmoitus, ja kävin tänään hakemassa Matkahuollosta tämän kuvassa näkyvän oranssin aarteenpalasen:

En ole ikinä ennen nähnyt oranssia Enso-levyä. Kuvan laatu on taas tosiaan päätähuimaava, mutta salaman kanssa öiseen aikaan näpätyssä kuvassa näkyvät nuo värit oikeampina kuin ilman salamaa. Ja tuossa on nyt kaikki olennaiset pinnat huoneesta - lattia, ovi, seinä ja sitten tuo tänään saapunut levy.

Luulen, että tuosta paletista alkaa löytyä yläkerran keittiön värimaailma. Viimeistään tuo oranssi Enso-levy sinetöi huoneeseen huvikumputunnelman, mutta olkoon niin. Kyllä jokaisessa huushollissa pitää yksi huvikumpuhuone olla, vaikka muualla vallitsisikin hailakka jälleenrakenuskauden ilmapiiri!

Valoa kansalle

Talossamme minua ärsyttävien asioiden listalla kärkisijoilla on tällä hetkellä hämäryys.

Keskellä marraskuista pimeyttä hortoilen kuin puolisokea, hajataittoinen myyrä enkä erota oikeaa vasemmasta. Empaattinen puoliso on ruuvannut kaikki 40-wattiset hehkulamput irti ja korvannut ne 60-wattisilla. Turhaa, niin turhaa. Suurin osa tästä valonpuutteesta selittyy yksinkertaisesti sillä, että meillä ei ole keittiön tiskipöydän pallolamppua lukuunottamatta missään huoneessa muuta kuin kattovalo. Ja kattovalojen kajastus ei riitä valaisemaan jokaista nurkkaa ja sopukkaa.

No, makuuhuoneessa tulee harvemmin puuhattua mitään sellaista, mikä valoa varsinaisesti kaipaisi. Lastenhuone on niin pieni, että kolmiosainen kattolamppu valaisee siellä aivan riittävästi. Ongelmakohtia ovat siis oikeastaan eteinen, koska eteisen lampun sähköt todettiin taannoin vähemmän turvallisiksi ja lamppu otettiin pois käytöstä, sekä olohuone ja keittiö.

Keittiön valaistusolosuhde on otettu huomioon keittiöremonttisuunnitelmissa. Keittiöremontin antaessa odottaa itseään taidan toivoa itselleni joululahjaksi otsalamppua.

Olohuoneessa on tätä nykyä tämmöinen.

Tuo valaisin taitaa edustaa muutaman muun mummolasta perityn esineen kanssa taloutemme sukukalleudet-osastoa. Se on Taito Oy:n kattolamppu, joka on tosiaan peräisin isovanhempieni peräkammarista, ja joka tuli heidän omistukseensa silloin kun he ostivat oman rintamamiestalonsa eräältä Kannaksen evakolta. (Jos joku aggressiivinen lukija nyt kokee asiakseen syöksyä kimppuuni tuon lampun osalta niin todettakoon varmuuden vuoksi, että tuo lamppu on ihan oikeasti Taito Oy:n. Siinä on leima.) Lamppu palveli mummon ja ukin kuoleman jälkeen äidin olohuoneessa Pormestari-kaluston kaverina. Pormestarit odottavat vintissä olohuoneremonttia ja pääsyä meidän istuttavaksemme, lamppu on jo katossa koska entinen olohuoneen lamppu lähti jokunen aika sitten takaisin alkuperäiselle omistajalleen. 

Meillä oli siis muutosta asti olohuoneen katossa Lokki-valaisin, jonka vanhempani olivat ostaneet 70-luvun alussa ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Perheessäni ovat tänä vuonna liikkuneet tiuhaan tahtiin muutkin kuin lamput: Veljeni perheineen osti äidiltäni lapsuudenkotini ja äiti muutti omakotitalosta rivitaloon. Tästä tällä viikolla näppäämästäni kuvasta käynee ilmi, että Lokki sopii äidin uuteen kotiin  erinomaisen paljon paremmin kuin meidän mökin kattoon. 

Äidin asunto on muutenkin kaunis ja ihana, ja veljeni on remontoinut 80-luvun mäntypaneelilla kuorrutetusta käkikellotalosta kauniin, tyylikkään ja ajattoman kodin. Aion laajentaa sekä tajuntaani että blogin aihepiiriä esittelemällä molemmat huushollit täällä jahka asujat saavat asetuttua aloilleen. Lisäksi luvassa on naapurin rintamamiestalon laajennuksen esittely, noin niin kuin esimerkinomaisena hankkeena.

Huomaan taas kerran, että minulla on erikoinen kyky saada aikaiseksi blogijuttu jostain aivan muusta kuin mistä piti ruveta kirjoittamaan. Kirjoitin siis hämäryydestä, ja olohuonehämäryyden takia selailin taas äsken nettiä toivoen löytäväni jostakin olohuoneeseen sopivan jalkalampun eli lattiavalaisimen. Bukowskis Marketissa on tällä hetkellä myynnissä yksi aika ihanainen yksilö:

Kuva: Bukowskis Market

Minä ihastuin tuon valaisimen 40-lukulaisuuteen ja jonkinmoiseen herttaisuuteen. Nykyinen olohuoneemme on mälsä ja ankea, Pormestari-kaluston, kirjahyllyn, uuden tapetin ja toisenlaisen maton myötä haluaisin siitä sellaisen viihtyisän ja kivan paikan, jossa voisi joko istuskella tai köllötellä oman perheen tai ystävien kesken. Nykyisin meillä ollaan aina vain keittiössä, ja se johtuu ainakin osaksi olohuoneen nuivasta ulkoasusta. Tuo söpö kukkaisvalaisin olisi onnen omiaan luomaan viihtyisyyttä ja lämmintä tunnelmaa. Ja sitäpaitsi nuo kukkaset varjostimissa ovat ihanat.

Kuva: Bukowskis Market

Huutoaikaa on vielä kahdeksan päivää. Olisikohan realistista toivoa, että perheemme työllisyys- ja sitä kautta myös taloustilanne olisi hieman nykyistä selvempi ennen huutoajan umpeutumista. Mene tiedä. Jos asiat ratkeavat haluttuun suuntaan, aion huutaa tuon lampun. Jos eivät ratkea, tai suunta on väärä, odotan seuraavaa kohdalle osuvaa.

Kriittinen virhe

Kerroin taannoin nukkumisjärjestelyistämme ja ostamastani pinnakerrossängystä tässä postauksessa.

Olin saanut tänään postaukseen alla olevan kommentin nimimerkiltä Punainen tupa. Linkin takaa löytyi blogi.

Juu, tässä nyt sellainen henkilö joka ei satu tunnistamaan Niemen Tehtaiden sänkyiksi, kun Niemen Tehtaiden sänkyjen päädyt on levystä ja noissa Sinun sänkyissä on pinnapuut. Niemen Tehtaat ei ole koskaan valmistanut tuollaisia. Ja tämä on totuus ja luu kurkkuun jos jotain muuta yrität vänkätä.

Että näin. 

Minulla olisi vaikka miten paljon blogattavaa ja mieluusti täällä nykytahtia useammin kuulumisia naputtelisinkin. On vain niin, että nykyinen arki on sen verran nääntävää, etten jaksa tehdä mitään niin keskittymistä vaativaa kuin blogijutun kirjoittaminen. Puoliso on viikot töissä toisella paikkakunnalla, minä yksin kahden mukulan kanssa, sähköpääkeskus vetelee viimeisiään, kukaan ei ole jaksanut tiivistää loppuun ikkunoita, joka paikassa on sotkua ja kaaosta, olen nukkunut viimeksi kokonaisen yön yli kaksi vuotta sitten ja vessassa käyminen ovi kiinni on luksusta, josta voin pääsääntöisesti vain haaveilla. Perusjuttujen pyöritys vie mehut niin totaalisesti, etten ole saanut tehdyksi edes maksatushakemusta ELYn rakennusperinnön hoitoavustukseen, vaikka siinä on sentään tonnikaupalla rahaa kiinni. Eniten ärsyttää epätietoisuus siitä, kuinka kauan nykytilanne jatkuu. Luulen, että sen selvittyä on aikaa ja jaksamista taas blogillekin, ja remppahommatkin nytkähtävät taas käyntiin ainakin noiden penteleen hajoilevien ja huolta aiheuttavien sähköjen osalta. 

En tiedä, oliko tuon edellä mainitun kommentaattorin tarkoitus olla vitsikäs tai muuten vaan hauska tuolla kommenttinsa lopetuksella. Tässä väsymyksen ja ketutuksen tilassa en nyt voi muuta kuin nostaa tuon kommentin julki ja pahoitella syvästi kaikille lukijoille mahdollisesti aiheuttamiani harmeja ja vastoinkäymisiä joita olen erheellisesti Niemen tehtaiden sängyksi sänkyämme luullen aiheuttanut. 

Mitä tulee tuohon herttaiseen "luu kurkkuun jos muuta yrität vänkätä" -loppukaneettiin, voin vain todeta että en todellakaan yritä. Tällä hetkellä ei voisi vähempää kiinnostaa, onko sängyn valmistanut tehdas Niemi, Notko tai Saarelma vai eikö kukaan edellä mainituista. Se on sänky, esikoinen nukkuu siinä pääosin hyvin yönsä vaikka vauva pääosin ei nuku huoneen toisella laidalla. Joku valonkajastus tässäkin risukasassa. Jos sängyn levypääty versus pinnapääty on jonkun mielestä niin olennainen asia, että sen vuoksi kannattaa jättää moisia väkivaltaisia viestejä jonkun tuntemattoman ihmisen blogiin, niin en voi muuta kuin suositella annosta lapsiperheen arkea. 

Voipi asettua asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa. 

PoskUT

Otsikko tarkoittaa uusinta aluevaltaustamme naapureiden kanssa - perustimme viime viikolla perunaosuuskunnan nimeltä Uskolliset&Tyhmät. Tämä saattaa nyt mennä sisäpiirivitsin puolelle, mutta julkaisen silti tässä otteen erään illan Facebook-viestinvaihdosta, jossa tämä osuuskunta tuli perustettua ja samalla käytyä läpi joitakin muitakin perustavanlaatuisia kysymyksiä.

Kaikki kuvat olen nyysinyt Pro Peruna ry:n sivuilta. Siellä kannattaa vierailla, jos haluaa tietää mitä vain perunasta tai sen viljelystä.

J-alkuiset lauseet tässä alla tarkoittavat sitä, että naapurimme mielestä olisi hyvä ajatus maalata siihen Paulin autotallin seinään lauseita kuten Jeesus pelastaa. Naapurin rouva haluaisi maalata seinään palmurannan ja tehdä koko alapihasta ison uima-altaan. Pakanaperheemme ei ole innostunut toistaiseksi mistään edellä mainituista.

No niin. Kaikki alkoi siitä, kun kirjoitin eräänä iltana Facebookiin tämän statuspäivityksen:

Haluaako joku perustaa meidän kanssa perunaosuuskunnan? Tarjotaan pottumaa, siemenperunat, tilaa perunakellarissa ja puolikas työpanos. Kaivataan toista puolta työpanoksesta sekä sitoumusta syödä puolet sadosta, mikäli se on mittava. (Aion käyttää perunanviljelyä biologisena täsmäaseena operaatio Enduring Freedom II:ssa, jonka tarkoituksena on vapauttaa alapihamme rikkaruohojen ikeen alta.)

Naapurin rouva innostui, ja kommentoi: Ville syö perunaa. Vokottele sitä.

Minä innostuin, ja kommentoin: Ville, vokottelen sinua. Täytyy pyytää insinööri tekemään perunamenekkilaskelmat, mutta periaatteessa luulen, että voitaisiin vokotella vielä lisääkin potunpurijoita. Koska mitä enemmän työpanoksia ja syöjiä, sen isompi ala voitaisiin vapauttaa. Jos pari kesää pitäisi osuuskuntaa, voisi sen jälkeen olla edes teoreettinen mahdollisuus viljellä tuossa pihalla muutakin kuin nokkosta ja vuohenputkea. Kuten kukkapenkkejä. Toisaalta, kukkii se perunakin.

Vokottelu tuotti tulosta, koska pian kyseinen Ville kommentoi: MINÄ SITOUDUN! PERUNA ON HYVÄÄ. Sitä paitsi vanhin ja viisain serkkuni on opettanut jo kauan sitten, että jos syö paljon perunaa tulee uskolliseksi ja tyhmäksi. Luulun ettei näitä kahta taitoa ole elämässä koskaan tarpeeksi! Olen valmis kääntö/kyntötyöhön!

Tässä vaiheessa hänen vaimonsa palasi eetteriin kommentoimaan: Perunalla vokottelu tuottaa tulosta.

Seuraavaksi minä kirjoitin tyytyväisenä: No niin, tämähän kävi helposti. Perunaosuuskunta Uskolliset&Tyhmät on täten perustettu. Lyhenne PoskUT. Osaako meistä joku ajaa minikaivuria? Sellaisen vuokraaminen maankääntöön voisi olla realistinen sijoitus ensimmäistä perunanviljelykevättä ja itse kunkin hektistä elämänmenoa ajatellen. Ellei sitten nimeltämainitsemattomalle osuuskuntalaiselle heilahda maaninen vaihe päälle ja kääntää lapiolla koko alapihan vuorokaudessa...

Jatkoin vielä: Vaadin muuten lisättäväksi perustamispöytäkirjaan, että siihen Paulin autotallin seinään ei kirjoiteta mitään J-alkuisia perunanviljelyä edistäviä kannustuslauseita.

Naapurin rouva heti ehdottamaan: Mites kuvien maalaaminen? Otollinen olisi seinä...

Minä ideoin: Trooppinen palmuranta jonka laidalla perunapelto tuulessa huojuu ja heilimöi...

Naapurin rouva komppasi: Nimenomaan jotain sen tyylistä ryyditettynä jollainen viimeinen lounas- henkisellä vivahteella.

Minä palautin keskustelun takaisin maan pinnalle: Aion perustaa itsekseni villiviiniosuuskunnan, joka toivottavasti parissa vuodessa tekee mahdottomaksi kaikenlaiset viimeinen lounas -henkiset perunapellon somistusyritykset...

Tässä vaiheessa edellä mainittu Ville palasi keskusteluun: Höpö höpö. Lapiolla mennään! Luulen insinöörinkin olevan linjoillani.

Minä kommentoin: Insinööri saattaa kokea elämänsä yllätyksen, koska en ole ehkä muistanut mainita hänelle aikovani perustaa perunaosuuskunnan. Insinöörin linjat saattavat kyllä viimeaikaisen kehityksen perusteella kaivata kaivuuhommia...

Hetken harkinnan jälkeen totesin vielä seuraavaa: Luulen muuten, että kukaan ei enää tämän keskustelun jälkeen halua tulla jäseneksi älyvapaaseen perunaosuuskuntaamme. Kaudella 2013-2014 syödään perheissämme paljon perunaa.

Naapurin rouva kiteytti perunaosuuskunnan perustamisasiakirjan toteamalla: Uskollisesti ja tyhmästi.

Näin tuli perunaosuuskunta perustettua. Olen lukenut jostain, ja puutarhaguru Ellukin tämän vahvisti, että perunan viljely on hyvä keino päästä eroon rikkaruohoista. Ensimmäinen sato saattaa reikiintyä jonkun heinikossa elävän madon toimesta, mutta sitten pitäisi homman toimia.

Valitettavasti jonkun pitäisi ehtiä esivalmistella perunapeltoa jo nyt syksyllä. Mutta kaikilla muilla paitsi minulla on töitä ja minullakin näitä lapsi- ja kotitöitä. Naapurissa rakennetaan laajennusta. Meillä ollaan töissä sadan kilometrin päässä kotoa, opiskellaan ja ollaan kunnallisvaaliehdokkaana. Ehkä kevät on ihan hyvä aika aloittaa perunaosuuskunnan toiminta. 

Puutarhaunelmia

Irtisanouduimme talven ajaksi muovit lepattavat ikkunoissa -kerhosta: Ikkunaremontti on nyt puolivalmis, eli kaikki pokat on kunnostettu ja ne saatiin toissa viikonloppuna myös paikoilleen. Ensi kesänä tai sitten joskus ovat vuorossa karmit - yksi on laho, muut kaipaavat maalinpoistoa ja uudelleenmaalausta.

En tajua, miten kerrostaloeläjät kestävät puolen vuoden mittaisia julkisivuremonttejaan - minulle kaksi kuukautta muovipimennossa oli jo ihan liikaa. Ulkopokien takaisinasennuspäivä oli vielä pitkästä aikaa aurinkoinen, ja tuntui sanoinkuvaamattoman ihanalta kun syksyinen kuulas valo pääsi taas esteittä huoneisiin eikä maisemaa peittänyt enää muovinen harmaus.

Puoliso tosin kysyi sarkastiseen sävyyn, että oletko ihan varma että haluat katsella tuota maisemaa, kun karmea totuus nimeltä alapiha oli taas esteettä tsiigailtavissa keittiön ikkunan läpi:

Jep. Tuolta se näyttää, meidän piha. Ruohoa ei ole ajettu koko kesänä satunnaista trimmerin kanssa huiskamista lukuunottamatta, rakennustelineet kun peittivät hankalasti aika ison osan talon ympärystä toukokuulta syyskuulle. Ei ollut myöskään aikaa eikä energiaa tehdä millekään yhtään mitään, paitsi sen orapihlaja-aidan istutin aukkopaikkoihin ja leikkasin kahteen kertaan. Puutarhanhoidollisten aktiviteettien sijoituksesta prioriteettilistalla kertonee se, että ainakin toinen leikkaus suoritettiin kello kymmenen ja yhdentoista välillä illalla.

Onneksi kesäyö oli valoisa.

Meillä kävi männä viikolla kylässä äitini ja äitin ihanat ystävät Ellu ja Hilkka. Erityisesti Ellu on ihan mahtava puutarhaguru, itseoppinut sellainen. Minä pyysin Ellun vieraisille, koska tarvitsin apua varsinkin tuon alapihan rytelikön kanssa.

Seisoimme tunnin verran pihamaalla kaatosateessa. Viuhdoin käsilläni kuin tuulimylly. Että tuohon olen ajatellut sitä ja tuohon tätä ja mitähän tuohon ja entäs tämä ja pengerrys ja omenapuu ja marjapensas ja polku ja ryytimaa ja kasvihuone ja villiviini ja jasmike ja ja ja... Ellu kuunteli ja nyökytteli ja esitti hyviä kommentteja ja ideoita ja sanoi lopuksi, että visio on ihan hyvä. Tunsin suurta huojennusta.

Visio, kun tuota yllä olevaa kuvaa katselee, on siis se, että tuo Paulin autotallin seinä naamioidaan villiviinillä ja köynnöshortensialla piiloon. Pihan takalaidalle tulee aita joskus tulevana vuonna tuohikuussa, en jaksa enää uskoa että ihan lähiaikoina. Tuonne ihan pihan takalaidalle, keskelle, tulee kasvihuone, aika iso sellainen. Sen vasemmalle puolelle jää hedelmätarha: pari omppua, ehkä luumu, kriikuna, kirsikka, mitä näitä nyt on. Siellä on jo yksi omenapuu, jonka saimme lahjaksi tänä kesänä. Kasvihuoneen oikealle puolelle pihan takaosaan tulee lisää marjapensaita, nyt siellä on jo kaksi. Etuoikealle alapihalle tulee kasvimaa. Alapihan läpi kulkee polku kasvihuoneelle, ja sen molemmin puolin haluan jonkinlaiset kukkapenkit kaunistukseksi.

Tämä oli vain niin kutsuttu "alapihan suuret linjat" -suunnitelma. Suunnitelmia on vielä ziljoona muutakin, joka lämpäreelle omansa. Ne vaatisivat aikaa ja energiaa toteutuakseen. Toisaalta ajattelen stoalaisen tyynesti, että lapset ovat vielä monta vuotta pieniä ja elämä siksi varmaankin melko kotipainotteista. Mikäs sen mukavampaa kuin puuhastella omalla pihalla jälkikasvun kanssa.

Jälkikasvulle rakennettavat piha-asiat kuten hiekkalaatikko, keinu, liukumäki ja leikkimökki ovat ensi kevään prioriteettilistalla ykkösinä. Luulen, että ilman niitä mikään pihapuuhastelu ei ole mahdollista.

Luulen, että joudun vielä sanomaan kyllä myös trampoliinille. Ja sitä ennen viljelemään vähän helkkarin paljon perunaa.

Siitä ensi kerralla.