Kun olin pieni, vanhempani saivat säännöllisesti kerran vuodessa, pääosin keväisin, jonkinlaisen pesänrakennusvimman. Illat ja viikonloput ajeltiin ympäri paperiteollisuuspaikkakuntaa katselemassa taloja ja tontteja. Yökaudet isä piirsi sellaisen arkkitehtien käyttämän, jyrkässä kulmassa olevan piirtopöydän avustuksella pohjapiirrustuksia. Parhaasta taloyksilöstä tehtiin pahvinen pienoismallikin.
Kai se sama pesänrakennusvietti vaivaa minuakin, nyt 25 vuotta myöhemmin. Hetken olin tänään haikea, kun kuulin entiseltä vuokraemännältäni että legendaarinen Tornikamarini olisi vapaa ensi kuun alussa. Aika on nyt toinen, enkä minä enää muuta viidenteen kerrokseen lasimaalausoven taakse katselemaan erkkeri-ikkunasta Johanneksen kirkon torneja ja kuuntelemaan Tehtaankadulta kantautuvaa ratikan kolinaa.
Sen sijaan mietin sitä, miten toteutetaan sähköremontti 50-luvun rintamamiestaloon, onko maalämpö paras vai vain kallein ja miten saadaan säästymään sormipaneelit jos putkirempan alta pitää purkaa pintoja pois. Joskus, kun nämä tekniset huolet tuntuvat ylivoimaiselta, mietin myös sitä, kuinka sytytän keittiön hellaan tulen talvisena iltana ja nostan seuraavana aamuna uunista ohrapuuron. Kuvittelen, miltä tuntuu talvella kantaa kylpytakkiin käärittyä, saunapuhdasta pikku tilliäistä (kutsuttakoon häntä vielä tällä yleisnimityksellä toistaiseksi) ylös kylmiä kellarin rappuja ja kesällä levittää lakanat omalle pihalle kuivumaan.
Olemme siis löytäneet talon. Tai itse asiassa talo löysi meidät, keski-ikäisen lyhyenlännän miehen hahmossa, aivan toisen talon kellarissa. Talo on hyvä, mutta se sijaitsee huonolla paikalla. Tai siis hyvällä paikalla, mutta huonolla tontilla. Tai siis hyvällä tontilla, mutta huonolla sijainnilla. Äh. Naapurissa on huoltoasema ja vilkasliikenteinen maantie, mutta myös luonnonsuojelualue, vanha myllypuro, tanssilava ja Mikkelin keskusta.
Talosta en pääse yli. Kuntotarkastuksen tehnyt rakennusarkkitehti on sanonut alkupuheenvuorossaan kaiken oleellisen, joten siteeraan tässä häntä:
"Rakennus on tyylipuhdas ja kunniakas aikakautensa edustaja. [...] Rakennuksessa vallitsee aito, miltei rikkumaton 50-luvun henki."
Niinhän se on. Uskomaton talo, uskomaton ilmapiiri. Siitä saisi museon, ja minä haluaisin asua museossa. Kaikki mummolan huonekalut, kaikki mitä me jo omistamme, löytäisi talosta paikkansa saman tien. Pinkopahvit ja sormipaneelit saisivat jäädä, jos ne vain jotenkin jättämään pystyisi.
Mutta en ole koskaan ajatellut asuvani Shellin rajanaapurina.
Paradoksaalinen unelma. Eiköhän ne aina.
