Marja Björk: Poika

Marja Björk: Poika
Suomi 2013
Like 215s.

MIKSI?: Aihepiiri kiinnostaa ja pidin kirjailijan edellisestä kirjasta Prole.

LYHYESTI: Oli poika nimeltä Marion ja se tiesi haluavansa olla Romeo.

FIILIS: Björk kirjoittaa sujuvasti ja rehellisesti, eikä sorru turhaan dramaattisuuteen, vaikka aihepiiri siihen voisikin kannustaa. Tarina etenee kronologisesti lapsuudesta nuoruuteen. Marion tietää jo ihan pienestä haluavansa olla poika ja hänen elämänsä määrittyy tämän ristiriidan ympärille. Lukijalle ei jää epäilystä siitä, onko Marion tyttö vai poika.

Oikeastaan ristiriita onkin lopulta enemmän yhteiskunnallinen. Makke on omasta mielestään poika ja hänelle löytyy kavereita ja tyttöystäviä, jotka hyväksyvät hänet. Myös äidin, veljen ja isäpuolen on lopulta tunnustettava asian todellinen laita.

Makke kertoo katsoneensa nuorena Teho-osastoa ja nähneensä jakson, jossa mies paljastuu sairaalassa riisuttuna naiseksi. Tämä oli hänelle vahva kokemus siitä, että hän ei ehkä olekaan ainoa joka on näin "outo". Jos tämän kirjan löytää joku sukupuoli-identiteetin kanssa painiskeleva, niin saa tarinasta toivottavasti samanlaista lohtua.

Kirja jää kuitenkin harmillisen pintaraapaisuksi. Björkillä on selvästi tarttumapintaa aiheeseen, mutta jollain tapaa lukija jää ulkopuoliseksi. Toisaalta tuntuu, että väärä sukupuoli on kuin mikä tahansa kipeä kasvamiseen liittyvä asia, toisaalta vaikuttaa kuin siinä olisi jotakin niin kipeää, ettei siitä voi edes kirjoittaa.

Pakosti tulee mieleen, miten asiat ovat muuttuneet: kuinka nykyään on mahdollista puhua ääneen tästäkin asiasta, on mahdollista palauttaa sukupuoli vastaamaan omaa käsitystä, voi tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Paljon tässä on varmasti matkaa edelleen, eikä tie ole helppo, mutta enää ei tarvitse vaieta. Onneksi.

MUUTA: Kansi on kohtuuttoman raju sisältöön nähden. Minulle selvisi vasta kirjan luettuani, että Björk kertoo kirjassa oman lapsensa tarinan. Se antaa tarinalle uudenlaisen perspektiivin. Arvostan.

TOISAALLA: Järjellä ja tunteella
Kirjainten virrassa
Kaiken voi lukea

TÄHDET:
+ + + 

Beate Grimsrud: Hullu vapaana

Beate Grimsrud: Hullu vapaana
Norja (suom.2012)
390s. LIKE

LYHYESTI: Eli ja hänen läheisensä: Emil, Espen ja Erik. Sekä prinssi Eugen. Oikeastaan he ovat niin läheisiä, että he ovat kaikki yhtä ja samaa päänsisäistä ääntä.

GENRE: Omaelämänkerrallinen romaani.

FIILIS: Kirjan lukemisesta (ja muutaman muunkin kirjan) on jo aikaa, mutta tästä halusin ehdottomasti kirjoittaa.

 Minä olen Eli. Se on hepreaa ja tarkoittaa Jumalani. Se voi olla sekä tytön että pojan nimi. En voi olla tässä asunnossa. Lattiat viettävät vaarallisille ikkunoille joista näkee pihalle.

Tämä oli kertomus Elistä, jonka elämässä kaikki liikkuu ja häilyy todellisuuden rajamailla. Lapsuus, aikuisuus ja nuoruus. Ainoa mikä on selvää ja sujuu, ovat sanat. Eli osaa kirjoittaa. Hyvin. Mutta sitten poikien (nuo kaikki E:llä alkavat) ottaessa liikaa tilaa   kirjoittaminenkin häiriintyy.

Grimsrud on ilmeisen tunnettu kirjailija Ruotsissa ja kotimaassaan Norjassa. Hän on kai oikeastakin elänyt ison osan elämäänsä mielisairaalan suljetulla osastolla. Hänen laaja tuotantonsa sisältää romaanien lisäksi lastenkirjoja ja näytelmiä.

Tämä kirja herättää paljon tunteita - se inhimillistää vakavan mielisairauden, kritisoi sen hoitoa, naurattaa (tietämätön valokuvaaja kuvaa kirjailijaa kirves kädessä samalla kuin suljetun osaston hoitaja seisoo vieressä). Kirja osoittaa ystävyyden voimaa, luovuuden vimmaa ja ihmisen kykyä selviytyä.

Pidin Grimsrudin tavasta kirjoittaa, kirjan lyhyistä luvuista ja aitoudesta. Tunsin kiitollisuutta, että hän päästi minut näin lähelle kokemaansa. Vaikka toistolla varmasti tavoiteltiin sairauden rytmiä, niin kirjaan olisi voinut riittää vähemmät sivut. Lopussa ei tapahdu ihmeitä, mutta tätä kirjaa voidaan kai pitää ainakin pienenä sellaisena. Vaikutuin.

 Minä jäin seisomaan. Hukkumiskuolema vai lasagne. Me syömme pastaa yleensä paistetun kaalin tai porkkanoiden ja valkosipulin kanssa.

TOISAALLA:
Noora (luonnehti tätä mahdollisesti vuoden suosikkikirjakseen ja silloin kirjasin tämän omalle lukulistalleni)
Suketus (otti riskin ja rakastui)
Kirjoihin kadonnut
Lukukausi
Kirjavinkit

TÄHDET:
+ + + + (+)

PS. Yritän kuntouttavana toimintana (elämästä kuntoutujana?) palautella blogia taas käyntiin tuon tyrmäävän joulukuun jäljiltä. Olisi mukava tehdä myös koonti juttuja ja kirjoittaa muutamista lukemistani kirjoista ja käydä teidän blogeissa ja kaikkea. Mutta en stressaa ja tässä kirjoittaessaan heti muistaa, että bloggaus on kivaa!

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé?

Pamela Druckerman: Kuinka kasvataa bébé?
Yhdysvallat 2012 (suom.2012)
334s. Siltala

MIKSI?: Ystävän suosituksesta ja juuri luetun Tiikeriäidin taistelulaulun innoittamana. Mukavaa, kun suomennos tuli näin pikaisesti. 

LYHYESTI: Ranskalaisen ja amerikkalaisen kasvatuksen eroista.

FIILIS: Yhdysvaltalainen Druckerman muutti Ranskaan miehensä kanssa ennen lastensa syntymää. Lasten kanssa hän alkoi törmätä lukuisiin kasvatuseroihin, joista tässä kirjassa kirjoitetaan.

Itse voisin sanoa tietäväni yhtä ja toista molemmista kulttuureista (tosin ranskalaiset sanovat ettei Amerikassa ole "kulttuuria"). Pitäsin Suomea jossakin näiden kahden maan välimaastossa, joskin enemmän kallellaan amerikkalaiseen malliin.

Rehellisyyden nimissä pidän ranskalaista kasvatusta monessa kohtaa kovin tylynä. Tämä kirja valoitti tuon tylyyden filosofiaa positiivisella tavalla. Toisaalta monet ihmiset sanovat, että minun lapset on kasvatettu ranskalaisittain ja siinäkin joudun olemaan samaa mieltä. Kuulin myös ranskalaisten tuttavieni ihmetelleen, mistä ihmeestä kirjailija on repinyt aineistonsa? Silti he tuntuvat olevan loppun lopuksi samoilla linjoilla hänen kanssaan.

Lapset kasvatetaan mm. odottamaan, nukkumaan yönsä ilman nukutusrumbaa tai heräilyjä, ymmärtämään, että vanhemmilla on omaa elämää lasten lisäksi, sanomaan kaikille bonjour, toimimaan monella tapaa itsenäisesti, syömään ruokia ennakkoluulottomasti jne. Amerikkalaisen kasvatuksen kritiikki kohdistuu siihen, että lapsista kasvatetaan suorittajia, vanhemmat antavat aivan liikaa periksi, lapset saavat liikaa valtaa, he eivät syö "oikeita" ruokia jne.

Kirjailija kertoo ranskalaisesta kasvatusajatuksesta, myös sen juurista ja tuloksista. Samalla hän peilaa tätä amerikkaan ja erityisesti omaan kokoemukseensa näiden kahden maan välissä. Teksti on sujuvaa, lapsista ja vanhemmista kerrotaan suoraan - sopivasti itseironialla höystettynä. Kirja keskittyy erityisesti pikkulapsivaiheeseen (ennen kouluikää).

Ihailen Ranskassa sitä, että kasvatuskulttuuri on monella tapaa yhtenäistä. Samoin ihastelen ajatusta, että kasvatusta mietitään nautinnon kautta. Vanhemmat voivat olla hyvillä mielin "itsekäitä" sen sijaan, että meillä uidaan jatkuvassa syyllisyydessä. Rakastan ranskalaista ruokaa ja pitkiä illallisia, joihin myös lapset osallistuvat. Uskon, että lapselle on parasta, ettei virikkeitä ole jatkuvasti, että täytyy pystyä odottamaan vuoroaan, ja että pettymyksiä täytyy sietää. Ihan kaikkea ranskalaista en purematta niele ja onneksi ei tarvitsekaan.

Kirjasta ja omista kokemuksista riittäisi paljon sanottavaa ja olenkin kertonut lähes jokaiselle vastaantulijalle lukevani tätä kirjaa - eli varaudu puhumistarpeeseen lukiessasi tätä.

TÄHDET:
+ + + +

MOITTEITA: Vaikuttaa siltä, kun oikoluvun olisi tehnyt joku vähintään yhtä kotiäitipäinen kuin itse olen. Kirjasta löytyy niin monta lyönti- ja kirjoitusvirhettä, että jopa minä älähdän. Lisäksi kansi on ärsyttävän chick-lit -tyyppinen. (Tuli mieleen tämä minishoppaaja-kansi, vaikka en ole näitä kirjoja lukenutkaan):

Katherine Boo: Kätkössä kauniin ikuisen

Katherine Boo: Kätkössä kauniin ikuisen
Yhdysvallat/Intia 2012 (suom.2012)
288s.WSOY

MIKSI?: Kirjaston uutuushyllystä blogiarvioiden innoittamana.

LYHYESTI: "Rikkaat riitelevät typeristä asioista. Mikseivät köyhät tekisi samoin?"

GENRE: Romaanimuotoon kirjoitettu tositarina.

FIILIS:
"Hän uskoi monien slummilaisten tapaan, ja itse asiassa monien ihmisten tapaan ympäri maailmaa, että hänen unelmansa olivat sopivasti kytköksissä hänen kykyihinsä."

Kirjan lukemisesta on ehtinyt kulua jo jonkin aikaa ja kirjakin on jo palautettu kirjastoon. Tarinan alku imi mukaansa uskomattomalla voimalla. Takakannen lupaus siitä, että totuus on tarua ihmeellisempää, toteutui. Haluttomuuteni kirjoittaa tästä johtuu silti vaikeudesta sanoittaa lukemisen aiheuttamaa tunteiden kirjoa.

Tapahtumapaikkana on yksi sadoista Mumbain slummeista. Ihmiset elävät ahtaasti, likaisesti ja köyhästi. Viereen nousee upeita uusia pilvenpiirtäjiä, tässä tapauksessa kansainvälinen lentokenttä. Asukkaat ansaitsevat elantonsa lajittelmalla rikkaiden jätteitä, niitä joihin pääsevät käsiksi.

Tämä ei ole mikään perinteinen "voi-niitä-köyhiä-rassuja" -uhrikertomus. Boon tarinan tehokkuus syntyy slummin asukkaiden rehellisestä kuvauksesta. Ihmiset ajavat aika surutta omaa etuaan.  Hyväntekeväisyyskoulun ensimmäisestä päivästä tullaan ottamaan monta kuvaa lahjoittajia varten, mutta sen jälkeen koko koulua ei ole olemassakaan. Lapsia hakataan ja pahoinpidellään surutta. Sairaudet, korruptio, kateus ja sosiaaliset hierarkiat hallitsevat slummin elämää. Poispääsykeinoja ei juurikaan ole, mutta niistä voi silti haaveilla.

Innostuin kirjasta, mutta masennuin kaiken mahdottomuuteen: aina joku vetää välistä, elämällä ei juurikaan ole arvo ja jos jossain saadaan parannusta aikaan niin samaan aikaan toisaalla menee moninkertainen määrä asioista pieleen. Syistä ja seurauksista ei saa tolkkua. Boo onnistuu hienosti kertomaan miten monisäikeistä slummielämä oikeasti on.

Boo teki kirjaansa varten pitkään tutkimustyötä ja haastatteluja slummissa. Ilmeisesti hän sai tarinoihinsa luvan(?) - vaikka kirjan henkilöt eivät näyttäydy kovinkaan imartelevassa valossa. Vaikka kirjalla on todistusvoimaa ja ansioita, pysähdyn silti miettimään mihin sillä pyritään?  Kirjan kokonaisuuden kannalta  tarinat hajoavat ehkä liian laajalle.

Mutta silti, ehkä tulevaisuus on parempi:
"Sanottiin että amerikkalaiset ja eurooppalaiset tiesivät mitä tapahtuu kun avaa vesihanan tai painaa valokatkaisinta. Intiassa varmat päätelmät olivat harvassa, ja alituisen epätietoisuuden sanottiin muovanneen kokonaisen kansakunnan nopeaälyisiä ongelmanratkojia."

TOISAALLA: Susa sanoo kirjaa vaikuttavaksi ja olen ihan samaa mieltä.  Kirjanurkkauksessa toivottiin, ettei kirja olisi oikeasti totta ja itsekin tavoitan tuon tunteen. Mari A. pohtii arviossaan enemmänkin auttamistyötä Intiassa.

TÄHDET:
+ + + (+)

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu
Yhdysvallat 2011 (suom. 2011)
245s. Siltala

MIKSI?: Tästä puhttiin ilmestymisen aikaan paljon. Kirja sai ristiriitaisen vastaanoton. Päätin palata kasvatustarinaan kohinan laannuttua. Löysin tämän meidän kirjaston uutuuspokkarihyllystä.

LYHYESTI: Tiukkapipo-kiinalaisäiti päättää kasvattaa lapsistaan huippumenestyjiä.

FIILIS: Minusta kirja on loistava. Seuraa perusteluja:

1) Itsekritiikki. Chua pohtii avoimesti sitä kasvatusta, jonka hän on tytöilleen valinnut. Länsimaisesta näkökulmasta linja on pähkähullu: tytöillä on ohjelmaa joka ikiselle päivälle ja tunnille viikossa. Vierailut ystävien luokse eivät onnistu, omia harrastuksia ei valita, eikä kokeista tuoda kotiin kuin kymppejä. Chuaa ei haittaa myöntää käyttäytyneensä tyhmästi, hullusti ja jopa vahingoittavasti äitinä. Hän ajatteli vilpittömästi tekevänsä sitä, mikä on lapsille parasta. Parasta kirjassa on myös kohdat, joissa Chua jo jotain juttua puskiessaan tietää, että nyt menee pieleen, mutta ei voi itselleen mitään. Jälkiviisaus on niin kovin kovin tuttua vanhemmuudessa.

2) Huumori. Nauroin usein, ääneen ja pitkään. "Kuten kaikki aasialaisamerikkalaiset naiset, minäkin halusin kolmenkympin rajapyykin lähestyessä alkaa kirjoittaa eeppistä äiti-tytär-romaania, joka perustuisi väljästi oman sukuni historiaan."

3) Samaistuminen. Minä ajattelen monessa kohtaa juuri kuten Chua. Haluan lapsilleni parasta. Haluan heidän menestyvän. Mutta kovin usein olen aika ihmeissäni siinä miten voisin parhaiten toimia äitinä, jotta niin tapahtuisi. (Länsimaisesti toki haluan lapsieni myös olevan onnellisia ja "löytävän oman tiensä", mutta loppujen lopuksi en usko siinäkään olevani kovin eri linjoilla kirjailijan kanssa.)

4) Vertailu kiinalaisen ja länsimaisen kasvatuksen välillä. Itse ainakin hetkittäin älähtelin, kun kalikka kalahti:  länsimaiset lapset eivät kunnioita vanhempiaan tai länsimaiset vanhemmat ovat lastensa suhteen laiskoja.Tottakai kirjan tarkoitus on provosoida ja kärjistää, mutta kyllä näissä totuuttakin piilee. Sitten taas sellaiset näkökulmat, että lapsi on vanhemmalleen velkaa ja lapsen uskotaan pystyvän menestymään missä tahansa, ovat itselleni kovin vieraita. Tuntui, että tämän lukemisen jälkeen ymmärrän taas paremmin aasialaisia nuoria, joihin olen tutustunut.

Kirjan taphautmat tulee mielestäni myös asettaa kontekstiinsa. Tyttöjä kasvateiin hyvin toimeentulevassa, monin tavoin etuoikeutetussa ja erittäin akateemisessa amerikkalaisperheessa, jossa äidin tausta on kiinalainen. He saivat hyvin ankaran kasvatuksen, mutta eivät kuitenkaan eläneet rakkaudetta jossakin komerossa. Lisäksi heidän isänsa ja monet sukulaiset vaikuttavat varsin täyspäisiltä.

5) Epäonnistumiset. Perfektionistin kirja ei ole täydellinen, varsinkaan sen loppu. (Tai ehkä juuri tarkoituksellinen rosoisuus tekeekin siitä täydellisen?) Kiinalainen kasvatus ei tuota täydellisiä lapsia, kuten ei länsimainenkaan. Lapset ovat erilaisia, mikä sopii toiselle, synnyttää toisessa valtaisan kapinan. Tämäkin on kulttuurista riippumaton fakta. Huipuksi ei soitossa tai urheilussa tulla ilman luontaista lahjakkuutta ja loputonta harjoittelua. Se tarkoittaa usein hyvin rajoittunutta elämää, kasvatustavoista riippumatta.

6) Herättää pohtimaan kasvatusta. Chua on kovin äärimmäinen esimerkki, mutta ihailen silti monessa kohtaa hänen rohkeuttaan - sekä kasvattajana, että tämän kirjan kirjoittajana. Oikeastaan löysin kirjasta paljon yhtymäkohtia myös ns. uskonnolliseen kasvatukseen. Missä menee raja? Kuka saa määrätä miten lapsia tulee kasvattaa? (Lain puitteissa pysyttäessä.) "Hyvä kasvatus" ei ole mikään helppo tai yksinkertainen asia tässä nykytodellisuudessa. Tällaiset erinomaiset kirjat ovat minusta hyvä lisä kasvatuspohdintoihin ja -keskusteluun.

TÄHDET:
+ + + + +
(Sanon taas kerran, että nämä ovat genretähtiä. Omaelämänkerrallisena kasvatuskirjana tämä oli minusta aivan huippu.)

Liisa Seppänen: Surun satuttamat

Liisa Seppänen: Surun satuttamat. Kertomuksia läheisen kuolemasta.
Suomi 2012
181s. Kirjapaja

MIKSI?: Tuttu kirjilija, tuttu aihe.

LYHYESTI: Kuolema on kaikille sama, mutta läheiset se vie aina  tntemattomille teille.

FIILIS: Seppäsen mukana mennään tapaamaan kuoleman kohdanneita, joiden syvimmästä surusta on jo kulunut aikaa. Kirjassa seitsemän eri tilanteissa ja eri ikäisenä läheisensä menettänyttä kertoo matkastaan kuoleman varjossa.  Aika tuo väistämättä aina perspektiiviä - se, mistä ei millään luullut voivansa selvitä lainkaan on väistämättä vienyt jonnekin uuteen. On täytynyt keksiä keinot sanoittaa ja kirjoittaa suru osaksi omaa elämäntarinaansa. Kirjassa välittyy hienosti se, miten erilainen on jokainen kuoleman kohdanneen tarina.

Kuoleman lähellä niin pappi kuin varmaan kaikki muutkin joutuvat peilaamaan omaa elämäänsä suhteessa kuolemaa. Seisotaan sen faktan edessä, että tässä elämässä ei pääse kuolemaa pakoon. Jokaisen kirjan tarinan jälkeen Seppänen viittaa jollain tapaa omaan elämäänsä suhteessa kerrottuun. Pidin valtavasti tämän viisaan naisen pohdituista ja armollisista sanoista.

Kirja ei saarnaa, mutta pitää tiukasti kiinni kristinuskon perustasta, toivosta. Että illan jälkeen tulee uusi aamu,  että suurimmankin surun kanssa voi kulkea eteenpäin, että kuolema ei tarkoita loppua.

TÄHDET:

 + + + +

Mike Pohjola: Ihmisen poika

Mike Pohjola: Ihmisen poika
Suomi 2011
607s. Gummerus

MIKSI?: Kiinnostava suomalainen kirjailija, jota en ole ennen lukenut. Uskonnollisia teemoja.

LYHYESTI: "Raamattu" viime vuosikymmenistä.

GENRE: Löyhästi omaelämänkerrallinen sukupolviromaani

FIILIS: Olen kiitollinen Pohjolalle lukuilon lopullisesta palaamisesta. Ahmin sivuja, naurahtelin, punastelin, kiukustuin - nautin lukemisesta. Petyinkin toki.

Uskonnollisten viittausten ja pohdintojen lisäksi lukija  pääsee tutustumaan minulle ihan vieraisiin maailmoihin -  larppaukseen  ja roolipeleihin. Mukana on runsaasti likaista kunnallispolitiikkaa, vähän Jerusalemin syndroomaa ja paljon Turkua. Olen saman ikäinen kuin kirjailija ja kasvoin samaan tahtiin kirjassa mainittujen maailmanlopun pelkojen ja tietotekniikan murroksen kanssa.

Pohdin kirjan suhtautumista uskontoon enemmän Lily:n blogissa. Kirjalliesti ajattelen Pohjolan haukanneen itselleen  aivan valtavan kakun. Liian ison. Omaelämänkerran kirjoittaminen raamatun muotoon on niin hullu ajatus, että kunnioitan sitä. Monessa kohdassa kirjailija onnistuukin loistavasti. Innostukseni laimeni aiheiden laajentuessa liikaa ja uskontokritiikin voimistuessa niin vahvaksi, että päätarinan vahva kasvukertomus haalentui.

TOISAALLA:
Ihmisen poika on innoittanut sen lukeneet bloggaajat erinomaisiin arvioihin. Katja pohtii kiinnostavasti kirjan monitahoisuutta. Jori ei innostunut vaihtoehtoisista lopuista, kun taas Kirjakosta ne olivat perusteltuja. Myös kirjanurkkauksen Zephyr on kirjoittanut kirjasta. 

TÄHDET:
+ + + (+)

Minttu Vettenterä: Jonakin päivänä kaduttaa

Minttu Vettenterä: Jonakin päivänä kaduttaa
Suomi 2012
160s, Books on Demand (omakustanne)
Kindle on iPad

MIKSI?: Olen seurannut Enkeli-Elisan yhteisöä Facebookissa työni puolesta.Samalla esillä ovat olleet myös kirjoittajan ja Elisan vanhemien blogit sekä tämän kirjan valmistumisprosessi.

LYHYESTI: Kahdeksasluokkalainen Elisa tekee itsemurhan ja vasta sen jälkeen vanhemmat saavat tietää rankasta koulukiusaamisesta.

FIILIS: 15-vuotiaan tytön koulukiusaaminen ja itsemurha on rankka aihe. Elisan tarinaa kerrotaan päiväkirjaottein ja vanhempien kertomana. Isä on itse kiusannut koulussa ja hän haluaa pyytää anteeksi heiltä, joita on kiusannut.. Näin Elisan isä tapaa Mintun, kirjailijan.

Vanhempien suru, kiusaamisen raakuus ja seuraukset sekä ihmisten ymmärtämättömyys koskettavat kirjassa. Väkisin ajattelelee, että tapahtuuko tällaista oikeasti? Iltalehtien uutisartikkelit ja yksittäinen tutkimustulos vahvistavat, että monia todella kiusataan. (Aku Louhimiehen Vuosaarielokuvassa oli muuten myös karmaiseva koulukiusaamiskuvaus, satuin katosmaan sen samanaikasesti.)

Ajattelen, että kirjalla on tärkeä tehtävä ja paikka. Sen kirjalliset ansiot olisivat kuitenkin tarvinneet kunnon kustannustoimittamista ja editointia. Se kohta kirjan synnyssä jäikin minulle epäselväksi, että miksi tästä tehtiin omakustanne. Myös se yritettiinkö kirjalla tähdätä kaunokirjalliseen tuotokseen vai Elisan tarinan kertomiseen, ei ihan selvinnyt. Tähän olisin voinut kaivata myös asiantuntijan lisäselvitystä kiusaamistilastoja. Kirjan alussa sanotaa "Tarina on fiktiivinen, mutta ihmiset ja tapahtumat ova totta."? Ehkä yksityiskohdilla ei ole merkitystä.

Kiusaamisesta ja sen vakavuudesta ei varmasti ikinä puhuta riittävästi. Kiusaamiseen puuttumisen keinot eivät ole yksinkertaisia, mutta puututtava olisi. Tässä itsemurhatilastojen-sekä koulu- ja perhesurmien kärkimaassa  kiusaaminen on ainakin yksi selkeä epäkohta, jonka kitkemiseksi pitää tehdä töitä. Siksi tämä kirja on Adlibriksen myydyinpänä jo useatta viikkoa ja Enkeli-Elisa yhteisössä on yli 40 000 ihmistä.

Enkeli-Elisa sivustolta löytyy myös se vanhempien anatama kirjailijan vastuuvapauslauseke, jota kaipasin tämän luettuani: "Minttiksen puolesta toivoisin, että kaikkinaiset puheet siitä, että Minttis ratsastaa vaikealla aiheella tai käyttää perhettämme jotenkin hyväksi, lopetettaisiin tähän paikkaan. Ajoittain olen kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että pyysin Minttistä tekemään tätä, koska olen nähnyt sivusta miten raskas tämä syksy on hänelle ollut. Elisan asioiden käsittely on varmasti ihan sellaisenaankin ollut raskasta, mutta Minttiksen oma tausta ja suunnaton myötätunto eivät varmasti ole asiaa auttaneet."


TÄHDET:
+ + +
-----------------------------
Lauantaina 7. heinäkuuta julkaistiin Helsingin sanomien kuukausiliitteessä artikkeli, jossa Enkeli-Elisan olemassaolo kyseenalaistettiin esittämällä varsin vakuuttavia todisteita. Toistaiseksi Vettenterä puolustaa asiaansa, mutta poliisitutkintakin aiheesta on aloitettu. Mikäli Elisa on valhetta, niin silloin myös vanhempien kirjoitukset netissä, Elisan päiväkijrat ja vaikkpa tuo vastuuvapauslauseke ovat kaikki huijausta. Se on tuomittavaa ja äärimmäisen surullista. Kirjoitan asiasta lisää täällä, ja jatkan taphatumien seuraamista,

Maijan tarina. Toim. Johanna Hurtig & Mari Leppänen.

Maijan tarina. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana. Toim. Johanna Hurtig ja Mari Leppänen.

Suomi 2012

Kirjapaja, 168s.

GENRE: Toimitettu omaelämänkerta, mukanan asiantuntijatekstejä

LYHYESTI: Leastadiolaisperheen tyttären lapsuudesta tulee painajainen hyväksikäytön vuoksi.

MISTÄ?: Arvostelukappale kustantajalta

FIILIS: Pitkään jatkunut lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö perhepiirissä ja tiivis uskonnollinen yhteisö - kuulostaa  elokuvalta, jota en halua nähdä. Silti kiinnostaa, sillä miten tällaista voi tapahtua? Miksi kukaan ei suojellut, kuullut, pelastanut Maijaa? 

Luin kirjan voimatta laskea sitä käsistäni. Maijan omaa kertomaa kirjassa on 103 sivua ja loput 65 sisältää asiantuntijoiden puheenvuoroja. 

Pahinta on ehkä se, että kirjan luettua tietää sen olevan totta. Tarinassa ei mässäillä, mutta ihokarvat nousevat pystyyn ja sydäntä kylmää. Maija tulee raasti hyväksikäytetyksi ja perheensä hylkäämäksi yhä uudestaan. Hän kärsii syvästi läpi elämänsä hyväksikäytön henkisistä ja fyysistä vammoista. Maijalla on silti halu ja tahto selvitä, katsoa eteenpäin ja oppia aidosti rakastamaan itseään. Maija ei menetä uskoaan. Kirjan naiselta löytyy perspektiiviä siihen, mistä kaikesta ihminen voi selvitä.

Vanhoillislestadiolaisuus on minulle aika vierasta. Näin ulkopuoliselle kirjasta pomppaa se, että asiat halutaan hoitaa liikkeen sisällä (mikä tietysti vaikuttaa salailulta ja hyssyttelyltä) sekä anteeksiantamuksen väärinkäyttö (se että jos jotain asiaa on pyydetty anteeksi ja se on "sovittu", niin siitä ei saisi enää puhua). Toivon todella, että nämä käytännöt ovat rumia vääristymiä ja yhden yksittäisen "porukan" totaalisia virhetulkintoja (tämä uutinen onneksi antaisi toivoa siihen, että näin on.)

En voinut sille mitään, että kirjan asiantuntijalausunnot vaikuttavat selittelyltä, koska tarina itsessään on vahva. Tekstit ovat silti perusteltuja. Ehkä niiden rooli on myös etäännyttää Maijan kertomuksesta, jota on niin vaikea kestää? 

Mietin sitä, miten samassa perheessä kasvaneet sisarukset voivat olla niin erillaisia ja kokevat vanhempansa eri tavalla - jostakin tulee "musta lammas" tai sellainen, jota kukaan muu ei oikein ymmärrä. Vanhemmalle lapsen erilainen temperamentti, persoonallisuus ja kiinnostuksen kohteet voivat olla haastavia ja vaikeita. Erilaisuus tai mikään ominaisuus ei silti oikeuta huonoa kohtelua tai laiminlyöntiä. Rakkautta ja huolenpitoa pitää riittää jokaiselle lapselle. 

Kirja herättää halun kostaa Maijan elämän tuhonneille. Hetkellisesti tuntuisi helpolta olla Tuomitseva Jumala. Myös lasten hyväksikäyttöön liittyvä lainsäädäntö pitäisi saada edes jotenkin oikeudenmukaiseksi NYT. Kirjasta ja tekijöistä lisää Voimalassa. 

TÄHDET: (tämä ei ole Maijan elämän arvostelua vaan kirjan kokonaisuuden, luettavuuden ja kiinnostavuuden tähdittämistä)

+ + + +

PS. Teksti ilmestyi taas tuplana, eli Lily:ssä myös.Mari on yksi meidän bloggaajista. 

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
Norja 2010 (suom. 2012)
WSOY, 305 sivua
Aikamme kertojia

LYHYESTI: Autofiktiota tuhopoltoista ja identiteetistä

MISTÄ: Arvostelukappale

FIILIS: Tässä oli suorastaan jotain maagisen vetävää. En oikein tiennyt mitä odottaa ja se osoittautui loistavaksi lähtökohdaksi.

Gaute niminen kirjailija alkaa kirjoittaa kotikyllässään sattuneista tuhopoltoista samana vuonna kuin hän syntyi. Matkalla sivutaan sitä mitä olisi voinut olla ja mitä ehkä tapahtui. Samalla kirjilija kirjoittaa suhteesta omaan isäänsä ja tarinan siitä miten hänestä tuli lakimiehen sijaan kirjailija.

Romaani on erikoinen sekoitus thrilleriä ja jännitystä ja toisaalta taas autofiktiivistä ja pohdiskelevaa proosaa. Yhtä aikaa Gauten henkilökuvan kanssa piirty kuva pyromaanista, pojasta, joka oli niin toivottu. Ja niin kiltti. Taika tulee näiden kaikkien elementtien yhdistämisestä, kirjailijan oman tarinan kertomisesta sekä  rehellisen tarkkaavaisista ja rujoista ihmiskuvauksista.

Menneisyyden kokoaminen ei ole helppoa ja rakentuvat säikeet ovat moninaisia. Kirja jättää lukijalle tilaa oivaltaa ja löytää yhteyksiä, ehkä merkityksiäkin. Vanhemmat rakastavat lapsiaan, koko kylä kasvattaa ja yhdestä tulee yhtä, toisesta toista. Vastauksia jää jäljelle vain vähän, jos lainkaan.

TOISAALLA: Leena Lumi kertoo Norjan ykköskirjallisuuspalkinnon menneen oikeaan osoitteeseen ja olen täysin samaa mieltä (vaikka vertailukohtia ei olekaan).

MUUTA: Heivoll on vain 34-vuotias!
Tämä Aikamme kertojia -sarja on kyllä osoittautunut varsin luotettavaksi. Kolme seitsemästä, jotka olen lukenut, ovat olleet huippuja.

TÄHDET:
+  +  +  + (+)

Marja Björk: Prole

Marja Björk: Prole
Suomi 2012
Like, 210sivua

MISTÄ?: Arvostelukappale

MIKSI?: Minua lähtökohtaisesti kiinnostaa työläisperhekuvaukset. Toisaalta olen luullut jo kyllästyneeni niihin, mutta tämä oli raikas.

LYHYESTI: Tehtaanvarjossa juodaan viinaa, huorataan ja kohdellaan lapsia huonosti. Tyttö päättää selviytyä siitä huolimatta.

"- Aloitan uuden elämän, äiti sanoi. - Ei kohtalolleen mitään voi. Ihminen on voimaton. Rakkaus voittaa kakki esteet. Sinä otat pojat, minä otan tytön."

FIILIS: Kirja oli todella positiivinen yllätys! Björk on minulle uusi tuttavuus, vaikka muistankin lukeneeni useamman arvion edellisestä teoksesta, Puumasta.

Ympäristö, jossa kirjan päähenkilö kasvaa on varsin lohduton. Lapset kohtaavat alkoholia, väkivaltaa, pettämistä ja julmaa välinpitämättömyyttä jatkuvasti. Perheitä hajoaa, eikä seuraava mies ole sen parempi kuin edellinenkään, mutta häpeä on pahempi ja velijiä ikävä. 

No, kuulostaapa ihastuttavalta! Björk osaa kuitenkin luoda uskottavan ympäristön hyvine hetkineen ja johdattaa ymmärtämään tytön mielenmaisemaa. Vanhemmat hyräilevät iskelmiä, tyttö pohtii näkeeköhän sen päällepäin millaista hänellä on kotona. Niin ja onko kaikki kuitenkin hänen syytään? Kirjoitustyyli, suorasukaisuus ja rehellisyys ihastutti.

Minulle jäi tunne kuin kirjailija olisi kiirehtinyt loppuun jostain syystä. Rakenteellisesti on ongelmmallista, että kirjasta yli 2/3 käsittelee lapsuutta ja sitten kasvetaan vanhoiksi muutamien lukujen avulla. Tämä kun oli minusta vielä  kaikkein kiinnostavinta kirjassa - millainen tytöstä tulee aikuisena kaiken tuon maahan polkemisen jälkeen? Mitenhän veljet? Myös Veikon siskon kirjoitukset Ruotsista jäävät vähän irralliseksi, vaikka tuovat toki toista näkökulmaa tarinaan.

Nielaisin ja huokaisin syvään kun luin jostain (nyt jälkeenpäin), että kirja olisi osittain omaelämänkerrallinen. Minä olen kasvanut yhdenlaisella Pankakoskella itsekin, joten paljon tuttua löysin. Kirja muistutti aika paljon Susanna Alakosken Sikalat - romaania teemoiltaan.

TAKAKANSI: Lukukokemukseeni tuli iso miinus takakannesta ja se oli yksi syy blogini edellisen kirjoituksen (suosittelen tutustumaan myös hienoihin kommentteihin). Ensinnäkin takakansi kuulostaa siltä, kuin kirja ei olisi lapsuuskuvaus vaan tarina aikuisesta, joka ns. joutuu kohtaamaan lapsuutensa. Lisäksi sisäkannessa on lainattu kirjan käännekohtaa n. sivulta 150 ja minä tietysti luulin, että se olisi alku. Ärsytti suunnattomasti.

Plussaa tulee siitä, että lainauksissa koskien edellistä kirjaa löytyy ote kirjapedon blogiarviosta. Näin tälläisen ekaa kertaa, wau!

TÄHDET:
+ + + +

Petter Sairanen: Muisti on unta

Petter Sairanen: Muisti on unta
Suomi 2012
Helsinki-kirjat. 215 sivua

Sivelin poskiasi hellästi, viimeisen kerran. Katsoin sinua. Sitten laitoimme kannen kiinni.

Tästä tulee nyt poikkeuksellinen arvio, sillä en halua sanoa miksi tai antaa tähtiä tai muutakaan tavallista.

Kirja on romaanin muotoon kirjoitettu kertomus surusta. Se on  totta ja muistoja. Samalla se on unta ja tarinaa. Aikuistumassa oleva tytär lähtee yllättäen ulos paukkupakkaseen ja löytyy myöhemmin paleltuneena.

Yksinhuoltaja isä oli ajatellut tyttärensä lukevan hänen lokikirjojaan sitten vanhempana, muodostaessaan kuvaa isästään. Elämän ei pitänyt mennä näin. Lähtö tuli liian varhain ja väärässä järjestyksessä.

Kirjassa vuorottelee tyttären Värityskirja, joka sisältää runomuotoon kirjoitettuja ajatuksia ja havaintoja elämästä. Toisena äänenä on isä, joka kertoo menetyksestään. Yhdessä nämä muodostavat kuvan erillaisesta perheestä, joka elää monista yhteiskunnan normeista vapaana - keskeisessä osissa ovat luonto, taide, itsensä toteuttaminen ja valittu köyhyys. Moitteet yhteiskuntaa kohtaan tulevat lempeästi, eikä syytöksiä oikeastaan edes kuulu. Isän tietty etääntyminen ja huoli tyttärestään hänen kasvaessaan antaa kaikille lukijoille liittymiskohtia. Huumoriakin löytyy.

Hyvinvointivaltiolaitoksen yleisten ohjeiden mukaan 
suomalaisen ihmisen on epäviihdyttävä
syntymästä kuolemaan.

En tiedä tarkasti mikä on totta, (eikä sillä ole väliäkään), mutta aito suru tulee kirjassa todeksi myös lukijalle. Tekstin lomasta löytyy monia syviä ja pohdittuja sanoja. Kirja on henkilökohtainen, kaunis ja osiltaan sekava - kuten tuore suru aina on. En osaa arvottaa tätä tavallisena kaunokirjallisuutena. Romaania ei voi silti verrata myöskään esim. Pojan kuolema- tai Viikkoja, kuukausia -teoksiin, sillä ne ovat rehellisen yksityiskohtaisia  kuvauksia tapahtumisista menetykseen liittyen. Tämän lukemisesta jäi surumielinen ja haikea olo, mutta ei lainkaan toivoton.

Katselin puita ja katselin yölliselle taivaalle, itkin ja tunsin pohjatonta kaipuuta. Mutta samalla kuitenkin tunsin, että sinulla on kaikki hyvin, eikä minun pitänyt olla huolissani.

Sairanen vieraili aamun kirjassa. Voit katsoa sen Ylen areenalta.

Miniarvioita

Loppuvuodelta jäi kaikenlaista roikkumaan. Tässä muutama miniarvio niistä. Nämä ansaitsivat pidemmät maininnat, mutta uutta on jo tulossa...

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja.
WSOY  2010

LYHYESTI: Kyllä minä vähän mieleni pahoitin kun tämä ei ollutkaan niin täydellisen hauska mitä kohtuuttomilla odotuksilla odotin. Siis ehdottoman huvittavaa ja toimivaa satiiria. Luulen silti että mielensäphoittaja on ollut parhaimmillaan radiossa. Enkä voi sille mitään, että tämän kohdalla suosio ja jatko-osa ärsyttää. Kyröstä tykkään kovin, lukekaa ihmeessä Kerjäläinen ja jänis.

Tästä Susan monia hauskoja lainauksia sisältävään arvioon.

TÄHDET:
+ + + (+)

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa, valoa, valoa
Karisto 2011
Junior Finlandian voittajalla on aivan hurmaavan täydellinen alku. Muutenkin kirja on piristävän erillainen ja raikas. Joku tässä kuitenkin oli, ehkä sitten tuo nuortenkirjamaisuus. Olin aivan täysin samaa mieltä tästä Hannan kanssa. Sieltä myös linkkejä toisten arvioihin.

TÄHDET:
+ + + (+)

Natalie Taylor: Signs of Life
Yhdysvallat 2011

Natalien suunnitelma elämänsä varalle menee täysin uusiksi kun hänen aviomiehensä kuolee onnettomuudessa. Hänestä tuleekin varoittamatta raskaana oleva leski ja tuleva yksinhuoltaja alle kolmekymppisenä. Kirja käy läpi surun täyttämää vuotta kuukausi kuukaudelta ja toisaalta iloa vauvan syntymästä. Eri tunnoista kerrotaan rehellisesti ja paljoakaan kaunistelematta. Tavallaan muistelmat on perinteinen selviytymistarina, mutta siihen liittyy paljon myös aikuiseksi kasvamista ja maailmankuvan muutosta. Taylor on lukion äidinkielen opettaja ja kovin mielenkiintoisia ovat jaksot, joissa käydään läpi siltä miten monet opetuksessa käytetyt klassikot alkavat näyttäytyä eri valossa oman elämän muututtua. Iso osuus kirjassa käsittelee myös suhdetta muihin läheisiin ja ystäviin tapahtuneen keskellä. Jotain tosi häiritsevän amerikkalaista tässä kuitenkin oli ja minua myös ärsytti kuolleen aviomiehen täydellisyys. Mutta vertaistukikirjana jostain suuresta tragediasta toipuessa suosittelisin toki.

TÄHDET:
+ + + (+)

Muistakaahan äänestää Amman copycat- kansikisassa!

Todd Burpo: Heaven is for Real

Todd Burpo: Heaven is for Real
Yhdysvallat 2009
163 sivua

MIKSI?: Olen jo vaikka kuinka kauan tarkkaillut sivusta  tämän kirjan aiheuttamaa kirjailmiötä. Seurailen myydyinpien listoja ja suositumipia kirjoja ulkomaisilla sivustoilla jonkin verran. Sitä kautta löysin esim. Stockettin The Help (Piiat) -mahtavuuden jo vuotta aiemmin kuin kukaan tuntemani oli sitä lukenut.
Tämä teos on keikkunut myydyinpien kirjojen listoilla Yhdysvalloissa kauan ja amazon.com:ssa sen lähes 2000 tähtiarviota on keskiarvoltaan 4,5/5. Kirjaa on myyty noin 2 miljoonaa (!!!) kappaletta. Luin aiheesta ja ajattelin että FOR REAL? SERIOUSLY? Koska ilmiö ei ole osoittanut katoamisen merkkejä, päätin, että minun on pakko tutustua tähän tositarinaan taivaasta.

LYHYESTI: Pastorin 4v. poika Colton (melkein) kuolee hetkeksi ja alkaa kertoa vierailustaan taivaassa.

FIILIS: Kirja on hyvin ja vetävästi kirjoitettu. Tarinassa on hyvin paljon muutakin kuin taivaskokemuksia. Pastori isä kertoo perheen monista murheista ennen pojan sairastumista ja pohjustaa muutenkin tulevaa. Hän kuulostaa maltilliselta protestanttipastorilta, mikä tietysti Yhdysvalloissa tarkoittaa eri asiaa kuin Suomessa.

Myös Coltonin taivasvierailu on varsin maltillinen ja toki lohdullinen. Taivas on kiva paikka, jossa tapaa edesmenneet läheisensä ja Jeesuksella on lumoavat silmät.

MUTTA on vaikea kuvitella, että tällainen kirja saisi Suomessa lukijoita marginaaliryhmien (=herätyskristillisten) ulkopuolella. Vaikka Yhdysvalloissa uskonnollisuus on kovin erilaista,
on silti vaikea ymmärtää miten tällainen tarina löytää näin suuren lukijakunnan. Kuoleman jälkeinen todellisuus luonnollisesti kiinnostaa ihmisiä kaikkialla. Kuolemansuru ja siihen tarjottava lohdutus näyttää myyvän hyvin kun sen saa kuulostamaan riittävän uskottavalta.

Tässä siis kurkitaan rajan taakse vahvasti kristillisessä ja Raamattuun liitetyssä kontekstissa. Se, haluaako Coltonin kertomuksia taivaasta pitää uskottavina jää jokaisen lukijan päätettäväksi. (Lähtöoletuksena on, että ihminen on jollain tapaa avoin kuolemanjälkeisen elämän ajatukselle. Jos ei, niin Coltin tuskin pystyy ketään vakuuttamaan). Voi tietysti myös miettiä miten pyyteettömin perustein kirja on kirjoitettu. Suosio on silti aivan varmasti yllättänyt kirjailijan. Only in America.

MUUTA: Kirjan nettisivut tästä. Kirjan Kindle-versio maksaa nyt vain $5 amazon.com:ssa  ja sen lukee muutamassa tunnissa. Amerikassa tämä tietysti luokitellaan tietokirjaksi (= non fiction)

TÄHDET:
+ + (+)

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka
Suomi 2011
237 sivua, Tammi

MIKSI?: Että tietäisin. Ja vähän uteliaisuudestakin. Blogisavujen johdattelemana.

LYHYESTI: Yhden parin (pitkä) tie äidiksi ja isäksi.

FIILIS: Tällaisia omaelämänkerrallisia päiväkirjakirjoja on melkeinpä mahdoton arvioida. Ainakaan näin onnistuneita ja koskettavia. On tärkeää, että näitä kirjoitetaan. Että tämä on kirjoitettu. Hotkaisin kirjan eilen. Itkin, nauroin ja kauhistelin.

Kirjan rehellisyys saa kiitolliselle mielelle. Pihlajaniemi jakaa omat tunteensa ja koko adoptioprosessin kaunistelematta ja silti kauniisti. Monesti en voinut uskoa: onko joku voinut oikeasti sanoa noin tyhmästi? Ystävät ja läheiset möläyttelee jatkuvasti sammakoita?! Ja heti perään pelästyin - mitähän sanoin tuttavalleni kun kuulin adoptiosta ensi kerran? Kuinkahan monta kertaa olen kysynyt tyhmiä, satuttanut? Kirja haastaa paitsi omat ajatukset adoptiosta niin myös vanhemmuudesta. Kaikki lapsen odotukseen ja vanhemmuuteen liittyvät kysymykset ovat jollain tapaa läsnä jokaisen äidin (ja isän) arjessa. Biologisten lasten kanssa niitä ei vaan joudu selittelemään viranomaisille tai kirjoittamaan lomakkeille.

Kirja pysyy tiukasti adoptioaiheessa. Siitä mikä tie kuljettiin ennen tätä matkaa mainitaan vain sivulauseessa. Odotuksen pitkittyessä lukijakin vähän turhautuu kirjailijan mukana: mitään ei tapahdu!! Joko seuraavalla sivulla vihdoin?

(Ja vaikka se ei ole ollenkaan sama, niin minäkin olen kirjoittanut kirjeitä lapselleni, sille jota en vielä tuntenut ja jota niin kovasti odotin. Joka oli jo läsnä. Minunkin odotukseni kesti yli viisi vuotta. Se sanoinkuvaamaton ilo ja kiitollisuus on sitten ehkä eniten sama, minun lapseni! Minun oma lapseni! Se asuu meillä, se on vihdoin täällä!)

Niisk!

MUUTA: Kirja perustuu osiltaan blogiteksteihin. Blogissa eletäänkin nyt uutta odotusta. Kirjasta tuli mieleen Ihmeet tapahtuvat muille lapsettomuuspäiväkirja. Muita aiheeseen liittyviä kirjoja tunnisteilla adoptio ja lapsettomuus.

TOISAALLA: mm.
Ilse
Susa
Maria

TÄHTIÄ:
+ + + + (+)
(Vetäisin turpaan, jos joku antaisi tähtiä minun elämälleni. Tämän kirjalliset ansiot ovat kuitenkin niin ilmeiset, että kirja on tähtensä ansainnut.)

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Peter Franzen: Tumman veden päällä
Suomi 2010
320 sivua, Tammi


MIKSI?: Tämä on ollut minulla lainassa kolme(!) kertaa, mutta nyt vasta sain luettua. Moni on kehunut ja ollut positiivisesti yllättynyt.

LYHYESTI: Tuokiokuvia lapsuudesta, jossa tapahtui ikäviäkin  asioita.

FIILIS: Franzenin vahvuus kirjailija on ehdottomasti tuoda esiin pieniä yksityiskohtia niin elävästi, että lukija taatusti näkee, kuulee ja haistaa tapahtumat. Monesti lukija voi myös kulkeutua omiin muistoihinsa. Pienet yksityiskohdat kantavat romaania, jossa kerrotaan välähdyksiä lapsuudesta, lapsen näkökulmasta. Yhä uudelleen lukija havahtuu siihen, miten hassuilta ja kummallisilta monet aikuisten tekemiset ja sanomiset näyttävät. Pahimmassa tapauksessa aikuisten keskinäiset suhteet ja välienselvittelyt saavat myös aikaan äärimmäistä pelkoa. Väkivalta, ryyppääminen ja pakeneminen on lapsen kannalta sietämätöntä, mutta paljoakaan ei voi tehdä tilannetta muuttaakseen. Tarina kerrotaan tässä romaanissa pikku hiljaa ja rivien välistä, lukijaa aliarvioimatta.

Ehkä odotukseni olivat nousseet monien kehujen myötä kohtuuttomiksi ja siksi kirja oli lopulta pieni pettymys. Kunniaa romaanille voi kuitenkin antaa taitavana ja rehellisenä lapsuuskuvauksena sekä ansiokkaana esikoisteoksena. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan Franzen lähtee kirjailijana käytettyään lapsuusmuistojaan tähän romaaniin.

Väkisin tätä vertaa moneen  "kurja lapsuus" - kirjaan (linkistä muutamaan vinkkiin). Franzenin kirja poikkeaa näistä, sillä hänen muistoistaan jää kaikessa karuudessaan pitkälti positiivinen kuva, vaikka eihän kenenkään lapsen pitäisi kokea sitä mitä pikku-Pete. 

Kirjasta on kirjoitettu tosi monessa blogissa, kurkkaa esim. lumiomena, kirjapeto ja rakkaus on koira helvetistä.

TÄHDET:
+ + + (+)

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt
Englanti 2001 (Suom. 2010)
444 sivua, Schildts

GENRE: Sukuelämänkerta

MIKSI?: Päätin lukea tämän jo ennen siskoshaastetta, koska luin kehuvia arvioita ja aihe kiinnosti.

LYHYESTI: Perhe on paras ja pahin, etenkin jos puhutaan siskoista.

FIILIS: Tämä oli hieno kokemus, vaikkakin melkoinen luku-urakka. En tiennyt oikeastaan yhtään mitään Mitfordin siskoista etukäteen ja muutenkaan englantilainen aristokraattielämä ei ylitä kiinnostuskynnystäni luonnostaan.

Kirjassa edetään kronologisesti ja seurataan perheen elämää: ensi syntyy kaksi tyttöä ja sitten poika. Toista poikaa toivoessa syntyy sitten vielä neljä(!) tyttöä lisää. Erityislaatuisen tästä perheestä tekee historiallinen ajankohta, siskosten poikkeuksellinen lahjakkuus ja yläluokkaisen elämän antamat mahdollisuudet sekä suhteet tuon ajan poliittisiin johtajiin. Se, että perhe jakautuu aattellisesti niin vahvasti, korostaa tätä kaikkea raastavasti.

Mietin paljon sitä, miten näiden tyttöjen elämä poikkesi tavallisista nancyistä ja jessikoista sodanaikaisessa euroopassa. Kirja on loistava kuvaus siitä, miten ihminen toimii kun hänellä on aikaa ja mahdollisuuksia tehdä valintaa siitä, kenen puolella seisoo. Lähtökohdat kaikilla siskoksilla oli periaatteessa samat. Kahden siskoksen leikistä, jossa toiselle puolelle huonetta ripustetaan Hitlerin kuva ja toiselle seinälle Stalinin,  tuleekin myöhemmin totista totta. Myös puitteet olivat erilaiset: vaikka toimeentulo oli selvästi tiukempaa noina vuosina, he kuitenkin osallistuivat mahtaviin juhliin ja matkustelivatkin.

Kirjassa tulee ilmi hienosti myös se, miten "historia" näyttää aivan toiselta tapahtuessaan. Jälkiviisaana on helppo selitellä, tuomita ja katsella uusin silmin. Esimerkiksi mikään ei voi enää puolustaa Hitleriä ja hänen tekojaan, mutta aivan taatusti hän on voinut olla hyvin hurmaava ja karismaattinen mies. Olen luullut olevani varsin hyvin perillä sodanaikaisesta historiasta, mutta kirja toi aivan toista näkökulmaa.

Lovell ilmeisesti odottaa lukijan tuntevan jonkin verran Mitfordien historiaa ja heistä onkin kirjoitettu mittavat määrät kirjallisuutta heidän omien kirjojensa ja elämänkertojensa lisäksi. He ovat myös esiintyneet julkisuudessa vuosikymmenien ajan Englannissa. Silti lukija pysyy aivan hyvin kärryillä ja tutustuu hyvin siskoksiin ja heidän perheensä ristiriitoihin.Kirja herätti kiinnostukseni Mitfordin tyttöjen omia kirjoja kohtaan. (Kirjastosta ei löytynyt juuri mitään - nämä kirjat taitavat olla varsin tuntemattomia Suomessa?)

MUUTA: Yhdysvalloissa kirja ilmestyi nimellä The Sisters.

ARVIOITA: Hienosti kirjasta on kirjoittanut ainakin LUMIOMENA ja KIRJASIEPPO

TÄHDET:
+ + + + (+)

Art Spiegelman: Maus I & II

Art Spiegelman: Maus I Selviytyjän tarina
Yhdysvallat (suom. 1990)
159 sivua
Art Spiegelman: Maus II Ja täältä vaikeudet alkoivat
(suom. 1992)
136 sivua 
Yhteispainos 2003

MIKSI?: Käyn edelleen läpi saamiani suosituksia sarjakuvamaailmaan. En ole vielä kertaakaan joutunut pettymään.

LYHYESTI: Muistelmateoksessa poika käy isänsä kanssa läpi juutalaisvainoja ja sota-aikaa sekä omaa suhdettaan häneen.

FIILIS: Olen lukenut paljon juutalaisvainoista, mutta tämä osasi silti yllättää. Hiiriksi piiretty perhe tuo sodan järkyttävyydet uudella tavalla lähelle ja jatkaa tarinaa myös nykyisyyten. Isän ja pojan kertomus kulkee kahdessa tasossa, eli nykyhetkessä ja sotamuistoissa. Jännitteiset ihmissuhteet, äidin itsemurha ja näkökulmien vaihtelevuus tuo aivan oman perspektiivinsä tarinaan. Spiegelmanin isä ja äiti olivat puolanjuutalaisia, jotka monen onnellisen sattuman ja kekseliäisyytensä avulla selvisivät sodasta ja keskitysleireiltä.

Isä ei silti ole mikään ihailtava sankari, jota vaikeat koettelemukset olisivat jalostaneet. Sodan tapahtumista hän kertoo kuitenkin tarkasti ja yksityiskohtaisesti ja nämä hetket ovatkin ainoita, jolloin isä ja poika tuntuvat kestävän toistensa seuraa. Kirjat ovat täynnä pieniä suuria oivalluksia, jotka sarjakuva tuo hienosti esiin. Pidin tavattomasti siitä, miten
kansallisuudet esitetään eläiminä: juutalaiset ovat hiiriä, saksalaiset kissoja, puolalaiset sikoja, ranskalaiset sammakoita jne. Kun hiiri haluaa naamioitua, hän laittaa päähänsä sian naamion, mitäpä muutakaan. ("Vaikka juutalaiset ovat rotu, he eivät ole ihmisiä" sanoi Hitler.) Spiegelman kertoo melkein pelottavan avoimesti ja intiimisti sukunsa tarinan ja samalla omansa. Hän ei myöskään unohda huumoria kaikesta kauheudesta huolimatta.

Sarjakuvan ensimmäinen osa sijoittuu Puolaan ennen sotaa ja toinen osa taas keskitysleiriaikaan ja hieman sodanjälkeisiin tapahtumiin Euroopassa. Itse luin nämä keskeytyksettä ja totesin toimivaksi. Tiivissä kerronnassa ja kuvissa tulee viivyttyä. Sivut näyttävät tältä: (tämä on nyt englanniksi, mutta suomenkielinen käännös näyttää tieysti samalta)

MUUTA: Voitti Pulizerin erikoispalkinnon(?) vuonna 1992. Sarjakuvan julkaisu kesti yhteensä 13 vuotta (1972-1991).

TÄHDET:
+ + + + (+)

Augusten Burroughs: Maagista ajattelua

Augusten Burroughs: Maagista ajattelua
Yhdysvallat 2004 (suom.2010)
266 sivua, Sammakko


LYHYESTI: Juoksee saksien kanssa - poika kasvoi isommaksi, joskaan ei niin aikuiseksi kuitenkaan.

MIKSI?: En suuresti innostunut Burroughsin kuuluisaksi tehneestä Juoksee saksien kanssa - muistelmista, mutta halusin kuitenkin tutustua tähän kun sattui kohdalle kirjastossa.

FIILIS: Kolmekymppinen, neuroottinen ja monella tapaa erikoinen kirjailija kertoo tositarinoita elämästään. Monet niistä liittyvät omituisiin sattumiin esim. homotreffeillä ja nuoruuden kummallisiin kohtaamisiin.

Minulla ja kirjailija Burroughsilla on varsin vähän yhteistä. Rikas mainosmies- ja kirjailijaelämä, lyhyet ihmissuhteet ja urbaani New Yorkilainen arki ovat kaukana todellisuudestani. Kuitenkin hänen avoin ja samalla intiimi tapansa kertoa kaikki kauheudet, noloudet ja sattumukset elämästään tekee lyhyistä tarinoista mahdollisia samaistua ja eläytyä.

Burroughs tekee samaa kuin vaikkapa Anna-Leena Härkönen eli tuulettaa "yleistä mielipidettä": hän tavallaan rikkoo rajoja sen suhteen mitä saa sanoa ääneen ja mitä mieltä olla. Mikään maailmanparannus opus tämä ei suinkaan ole ja lukijan on kestettävä varsin rajuja ja rivojakin tapauksia. Mitä tapahtuikaan sen katolisen papin kanssa tai silloin kuin vain tietää olevansa adoptoitu tai kun hullu kodinhoitaja meinaa viedä kaiken?

Pidin näistä yllättävän paljon. Kokoelma muodostaa kaarellisen tarinan, vaikka jokaisen voisi lukea myös itsenäisesti. On hyvä jos lukija on tutustunut myös Juoksee saksien kanssa - kirjaan, niin tietää mistä kirjailija on tulossa. Taidan seuraavaksi lukea Kuivilla. 

TÄHDET:
+ + + + (+)

Onko kukaan lukenut Burroughsin fiktiokirjoja?  Nämä omaelämänkerralliset ovat ainoat, jotka on suomennettu.

Ihmeet tapahtuvat muille

Anna-Kaisa Hakkarainen: Ihmeet tapahtuvat muille
Suomi 2010
176 sivua

GENRE: Lapsettomuuspäiväkirja

LYHYESTI: "Tämän miehen kanssa kaikki oli toisin, hänestä tulisi loistava isä." Vaan eipäs sitten tullutkaan.

FIILIS: Hakkaraisen epätoivo on itselleni osaltaan tuttu ja tavallaan ennaltaarvattava. Ja juuri siksi niin terapeuttinen ja lohdullinenkin. Kirjan tunnelma välittyy: olin tämän lukemisen aikana  aivan raivoissani niistä pettymyksistä ja epätoivosta, johon tämän pari joutuu uudelleen ja uudelleen.


Kirja alkaa siitä hetkestä, kun lasta aletaan toivoa ja päättyy seitsemän vuotta myöhemmin. Tällä parilla on kaikkea, (no ei ehkä rahaa kun apurahojen varassa elävät) mutta lapsi pitäisi saada. Hakkarainen kertoo riipivästi siitä millaista on kun KAIKKI muut saa lapsia ja itse tulee ohitetuksi tässä "projektissa" yhä uudelleen. Tämä tapahtuu, vaikka on aina tottunut siihen että saa haluamansa, "kunhan vaan YRITTÄÄ tarpeeksi".

ERITYISTÄ: Olen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi lukea tämä kirja. Vaikka itse ei olisi kokenut mitään tämän suuntaista, lähipiirissä joku muu on varmasti. Lapsettomuus on erityisen vaikeaa lähisuhteissa, koska kateus ja katkeruus eivät ole koskaan hyväksi. Ja vaikka olisi miten mahtava ja vahva ihminen, niitä ei voi välttää. Vaikka läheisten ajattelemattomat sanat sattuvat yleensä eniten, ei puolituttujen möläyttelyt ole yhtään helpompia ja siksikin suosittelen tätä kaikille.

MUUTA: Lopussa on miehen, lapsettomuuslääkärin sekä psykoterapeutin puheenvuorot. Ne täydentävät mielestäni hyvin omakohtaista kirjaa.