Beate Grimsrud: Hullu vapaana

Beate Grimsrud: Hullu vapaana
Norja (suom.2012)
390s. LIKE

LYHYESTI: Eli ja hänen läheisensä: Emil, Espen ja Erik. Sekä prinssi Eugen. Oikeastaan he ovat niin läheisiä, että he ovat kaikki yhtä ja samaa päänsisäistä ääntä.

GENRE: Omaelämänkerrallinen romaani.

FIILIS: Kirjan lukemisesta (ja muutaman muunkin kirjan) on jo aikaa, mutta tästä halusin ehdottomasti kirjoittaa.

 Minä olen Eli. Se on hepreaa ja tarkoittaa Jumalani. Se voi olla sekä tytön että pojan nimi. En voi olla tässä asunnossa. Lattiat viettävät vaarallisille ikkunoille joista näkee pihalle.

Tämä oli kertomus Elistä, jonka elämässä kaikki liikkuu ja häilyy todellisuuden rajamailla. Lapsuus, aikuisuus ja nuoruus. Ainoa mikä on selvää ja sujuu, ovat sanat. Eli osaa kirjoittaa. Hyvin. Mutta sitten poikien (nuo kaikki E:llä alkavat) ottaessa liikaa tilaa   kirjoittaminenkin häiriintyy.

Grimsrud on ilmeisen tunnettu kirjailija Ruotsissa ja kotimaassaan Norjassa. Hän on kai oikeastakin elänyt ison osan elämäänsä mielisairaalan suljetulla osastolla. Hänen laaja tuotantonsa sisältää romaanien lisäksi lastenkirjoja ja näytelmiä.

Tämä kirja herättää paljon tunteita - se inhimillistää vakavan mielisairauden, kritisoi sen hoitoa, naurattaa (tietämätön valokuvaaja kuvaa kirjailijaa kirves kädessä samalla kuin suljetun osaston hoitaja seisoo vieressä). Kirja osoittaa ystävyyden voimaa, luovuuden vimmaa ja ihmisen kykyä selviytyä.

Pidin Grimsrudin tavasta kirjoittaa, kirjan lyhyistä luvuista ja aitoudesta. Tunsin kiitollisuutta, että hän päästi minut näin lähelle kokemaansa. Vaikka toistolla varmasti tavoiteltiin sairauden rytmiä, niin kirjaan olisi voinut riittää vähemmät sivut. Lopussa ei tapahdu ihmeitä, mutta tätä kirjaa voidaan kai pitää ainakin pienenä sellaisena. Vaikutuin.

 Minä jäin seisomaan. Hukkumiskuolema vai lasagne. Me syömme pastaa yleensä paistetun kaalin tai porkkanoiden ja valkosipulin kanssa.

TOISAALLA:
Noora (luonnehti tätä mahdollisesti vuoden suosikkikirjakseen ja silloin kirjasin tämän omalle lukulistalleni)
Suketus (otti riskin ja rakastui)
Kirjoihin kadonnut
Lukukausi
Kirjavinkit

TÄHDET:
+ + + + (+)

PS. Yritän kuntouttavana toimintana (elämästä kuntoutujana?) palautella blogia taas käyntiin tuon tyrmäävän joulukuun jäljiltä. Olisi mukava tehdä myös koonti juttuja ja kirjoittaa muutamista lukemistani kirjoista ja käydä teidän blogeissa ja kaikkea. Mutta en stressaa ja tässä kirjoittaessaan heti muistaa, että bloggaus on kivaa!

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu
Yhdysvallat 2011 (suom. 2011)
245s. Siltala

MIKSI?: Tästä puhttiin ilmestymisen aikaan paljon. Kirja sai ristiriitaisen vastaanoton. Päätin palata kasvatustarinaan kohinan laannuttua. Löysin tämän meidän kirjaston uutuuspokkarihyllystä.

LYHYESTI: Tiukkapipo-kiinalaisäiti päättää kasvattaa lapsistaan huippumenestyjiä.

FIILIS: Minusta kirja on loistava. Seuraa perusteluja:

1) Itsekritiikki. Chua pohtii avoimesti sitä kasvatusta, jonka hän on tytöilleen valinnut. Länsimaisesta näkökulmasta linja on pähkähullu: tytöillä on ohjelmaa joka ikiselle päivälle ja tunnille viikossa. Vierailut ystävien luokse eivät onnistu, omia harrastuksia ei valita, eikä kokeista tuoda kotiin kuin kymppejä. Chuaa ei haittaa myöntää käyttäytyneensä tyhmästi, hullusti ja jopa vahingoittavasti äitinä. Hän ajatteli vilpittömästi tekevänsä sitä, mikä on lapsille parasta. Parasta kirjassa on myös kohdat, joissa Chua jo jotain juttua puskiessaan tietää, että nyt menee pieleen, mutta ei voi itselleen mitään. Jälkiviisaus on niin kovin kovin tuttua vanhemmuudessa.

2) Huumori. Nauroin usein, ääneen ja pitkään. "Kuten kaikki aasialaisamerikkalaiset naiset, minäkin halusin kolmenkympin rajapyykin lähestyessä alkaa kirjoittaa eeppistä äiti-tytär-romaania, joka perustuisi väljästi oman sukuni historiaan."

3) Samaistuminen. Minä ajattelen monessa kohtaa juuri kuten Chua. Haluan lapsilleni parasta. Haluan heidän menestyvän. Mutta kovin usein olen aika ihmeissäni siinä miten voisin parhaiten toimia äitinä, jotta niin tapahtuisi. (Länsimaisesti toki haluan lapsieni myös olevan onnellisia ja "löytävän oman tiensä", mutta loppujen lopuksi en usko siinäkään olevani kovin eri linjoilla kirjailijan kanssa.)

4) Vertailu kiinalaisen ja länsimaisen kasvatuksen välillä. Itse ainakin hetkittäin älähtelin, kun kalikka kalahti:  länsimaiset lapset eivät kunnioita vanhempiaan tai länsimaiset vanhemmat ovat lastensa suhteen laiskoja.Tottakai kirjan tarkoitus on provosoida ja kärjistää, mutta kyllä näissä totuuttakin piilee. Sitten taas sellaiset näkökulmat, että lapsi on vanhemmalleen velkaa ja lapsen uskotaan pystyvän menestymään missä tahansa, ovat itselleni kovin vieraita. Tuntui, että tämän lukemisen jälkeen ymmärrän taas paremmin aasialaisia nuoria, joihin olen tutustunut.

Kirjan taphautmat tulee mielestäni myös asettaa kontekstiinsa. Tyttöjä kasvateiin hyvin toimeentulevassa, monin tavoin etuoikeutetussa ja erittäin akateemisessa amerikkalaisperheessa, jossa äidin tausta on kiinalainen. He saivat hyvin ankaran kasvatuksen, mutta eivät kuitenkaan eläneet rakkaudetta jossakin komerossa. Lisäksi heidän isänsa ja monet sukulaiset vaikuttavat varsin täyspäisiltä.

5) Epäonnistumiset. Perfektionistin kirja ei ole täydellinen, varsinkaan sen loppu. (Tai ehkä juuri tarkoituksellinen rosoisuus tekeekin siitä täydellisen?) Kiinalainen kasvatus ei tuota täydellisiä lapsia, kuten ei länsimainenkaan. Lapset ovat erilaisia, mikä sopii toiselle, synnyttää toisessa valtaisan kapinan. Tämäkin on kulttuurista riippumaton fakta. Huipuksi ei soitossa tai urheilussa tulla ilman luontaista lahjakkuutta ja loputonta harjoittelua. Se tarkoittaa usein hyvin rajoittunutta elämää, kasvatustavoista riippumatta.

6) Herättää pohtimaan kasvatusta. Chua on kovin äärimmäinen esimerkki, mutta ihailen silti monessa kohtaa hänen rohkeuttaan - sekä kasvattajana, että tämän kirjan kirjoittajana. Oikeastaan löysin kirjasta paljon yhtymäkohtia myös ns. uskonnolliseen kasvatukseen. Missä menee raja? Kuka saa määrätä miten lapsia tulee kasvattaa? (Lain puitteissa pysyttäessä.) "Hyvä kasvatus" ei ole mikään helppo tai yksinkertainen asia tässä nykytodellisuudessa. Tällaiset erinomaiset kirjat ovat minusta hyvä lisä kasvatuspohdintoihin ja -keskusteluun.

TÄHDET:
+ + + + +
(Sanon taas kerran, että nämä ovat genretähtiä. Omaelämänkerrallisena kasvatuskirjana tämä oli minusta aivan huippu.)

Miniarvioita

Loppuvuodelta jäi kaikenlaista roikkumaan. Tässä muutama miniarvio niistä. Nämä ansaitsivat pidemmät maininnat, mutta uutta on jo tulossa...

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja.
WSOY  2010

LYHYESTI: Kyllä minä vähän mieleni pahoitin kun tämä ei ollutkaan niin täydellisen hauska mitä kohtuuttomilla odotuksilla odotin. Siis ehdottoman huvittavaa ja toimivaa satiiria. Luulen silti että mielensäphoittaja on ollut parhaimmillaan radiossa. Enkä voi sille mitään, että tämän kohdalla suosio ja jatko-osa ärsyttää. Kyröstä tykkään kovin, lukekaa ihmeessä Kerjäläinen ja jänis.

Tästä Susan monia hauskoja lainauksia sisältävään arvioon.

TÄHDET:
+ + + (+)

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa, valoa, valoa
Karisto 2011
Junior Finlandian voittajalla on aivan hurmaavan täydellinen alku. Muutenkin kirja on piristävän erillainen ja raikas. Joku tässä kuitenkin oli, ehkä sitten tuo nuortenkirjamaisuus. Olin aivan täysin samaa mieltä tästä Hannan kanssa. Sieltä myös linkkejä toisten arvioihin.

TÄHDET:
+ + + (+)

Natalie Taylor: Signs of Life
Yhdysvallat 2011

Natalien suunnitelma elämänsä varalle menee täysin uusiksi kun hänen aviomiehensä kuolee onnettomuudessa. Hänestä tuleekin varoittamatta raskaana oleva leski ja tuleva yksinhuoltaja alle kolmekymppisenä. Kirja käy läpi surun täyttämää vuotta kuukausi kuukaudelta ja toisaalta iloa vauvan syntymästä. Eri tunnoista kerrotaan rehellisesti ja paljoakaan kaunistelematta. Tavallaan muistelmat on perinteinen selviytymistarina, mutta siihen liittyy paljon myös aikuiseksi kasvamista ja maailmankuvan muutosta. Taylor on lukion äidinkielen opettaja ja kovin mielenkiintoisia ovat jaksot, joissa käydään läpi siltä miten monet opetuksessa käytetyt klassikot alkavat näyttäytyä eri valossa oman elämän muututtua. Iso osuus kirjassa käsittelee myös suhdetta muihin läheisiin ja ystäviin tapahtuneen keskellä. Jotain tosi häiritsevän amerikkalaista tässä kuitenkin oli ja minua myös ärsytti kuolleen aviomiehen täydellisyys. Mutta vertaistukikirjana jostain suuresta tragediasta toipuessa suosittelisin toki.

TÄHDET:
+ + + (+)

Muistakaahan äänestää Amman copycat- kansikisassa!

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka
Suomi 2011
237 sivua, Tammi

MIKSI?: Että tietäisin. Ja vähän uteliaisuudestakin. Blogisavujen johdattelemana.

LYHYESTI: Yhden parin (pitkä) tie äidiksi ja isäksi.

FIILIS: Tällaisia omaelämänkerrallisia päiväkirjakirjoja on melkeinpä mahdoton arvioida. Ainakaan näin onnistuneita ja koskettavia. On tärkeää, että näitä kirjoitetaan. Että tämä on kirjoitettu. Hotkaisin kirjan eilen. Itkin, nauroin ja kauhistelin.

Kirjan rehellisyys saa kiitolliselle mielelle. Pihlajaniemi jakaa omat tunteensa ja koko adoptioprosessin kaunistelematta ja silti kauniisti. Monesti en voinut uskoa: onko joku voinut oikeasti sanoa noin tyhmästi? Ystävät ja läheiset möläyttelee jatkuvasti sammakoita?! Ja heti perään pelästyin - mitähän sanoin tuttavalleni kun kuulin adoptiosta ensi kerran? Kuinkahan monta kertaa olen kysynyt tyhmiä, satuttanut? Kirja haastaa paitsi omat ajatukset adoptiosta niin myös vanhemmuudesta. Kaikki lapsen odotukseen ja vanhemmuuteen liittyvät kysymykset ovat jollain tapaa läsnä jokaisen äidin (ja isän) arjessa. Biologisten lasten kanssa niitä ei vaan joudu selittelemään viranomaisille tai kirjoittamaan lomakkeille.

Kirja pysyy tiukasti adoptioaiheessa. Siitä mikä tie kuljettiin ennen tätä matkaa mainitaan vain sivulauseessa. Odotuksen pitkittyessä lukijakin vähän turhautuu kirjailijan mukana: mitään ei tapahdu!! Joko seuraavalla sivulla vihdoin?

(Ja vaikka se ei ole ollenkaan sama, niin minäkin olen kirjoittanut kirjeitä lapselleni, sille jota en vielä tuntenut ja jota niin kovasti odotin. Joka oli jo läsnä. Minunkin odotukseni kesti yli viisi vuotta. Se sanoinkuvaamaton ilo ja kiitollisuus on sitten ehkä eniten sama, minun lapseni! Minun oma lapseni! Se asuu meillä, se on vihdoin täällä!)

Niisk!

MUUTA: Kirja perustuu osiltaan blogiteksteihin. Blogissa eletäänkin nyt uutta odotusta. Kirjasta tuli mieleen Ihmeet tapahtuvat muille lapsettomuuspäiväkirja. Muita aiheeseen liittyviä kirjoja tunnisteilla adoptio ja lapsettomuus.

TOISAALLA: mm.
Ilse
Susa
Maria

TÄHTIÄ:
+ + + + (+)
(Vetäisin turpaan, jos joku antaisi tähtiä minun elämälleni. Tämän kirjalliset ansiot ovat kuitenkin niin ilmeiset, että kirja on tähtensä ansainnut.)

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt
Englanti 2001 (Suom. 2010)
444 sivua, Schildts

GENRE: Sukuelämänkerta

MIKSI?: Päätin lukea tämän jo ennen siskoshaastetta, koska luin kehuvia arvioita ja aihe kiinnosti.

LYHYESTI: Perhe on paras ja pahin, etenkin jos puhutaan siskoista.

FIILIS: Tämä oli hieno kokemus, vaikkakin melkoinen luku-urakka. En tiennyt oikeastaan yhtään mitään Mitfordin siskoista etukäteen ja muutenkaan englantilainen aristokraattielämä ei ylitä kiinnostuskynnystäni luonnostaan.

Kirjassa edetään kronologisesti ja seurataan perheen elämää: ensi syntyy kaksi tyttöä ja sitten poika. Toista poikaa toivoessa syntyy sitten vielä neljä(!) tyttöä lisää. Erityislaatuisen tästä perheestä tekee historiallinen ajankohta, siskosten poikkeuksellinen lahjakkuus ja yläluokkaisen elämän antamat mahdollisuudet sekä suhteet tuon ajan poliittisiin johtajiin. Se, että perhe jakautuu aattellisesti niin vahvasti, korostaa tätä kaikkea raastavasti.

Mietin paljon sitä, miten näiden tyttöjen elämä poikkesi tavallisista nancyistä ja jessikoista sodanaikaisessa euroopassa. Kirja on loistava kuvaus siitä, miten ihminen toimii kun hänellä on aikaa ja mahdollisuuksia tehdä valintaa siitä, kenen puolella seisoo. Lähtökohdat kaikilla siskoksilla oli periaatteessa samat. Kahden siskoksen leikistä, jossa toiselle puolelle huonetta ripustetaan Hitlerin kuva ja toiselle seinälle Stalinin,  tuleekin myöhemmin totista totta. Myös puitteet olivat erilaiset: vaikka toimeentulo oli selvästi tiukempaa noina vuosina, he kuitenkin osallistuivat mahtaviin juhliin ja matkustelivatkin.

Kirjassa tulee ilmi hienosti myös se, miten "historia" näyttää aivan toiselta tapahtuessaan. Jälkiviisaana on helppo selitellä, tuomita ja katsella uusin silmin. Esimerkiksi mikään ei voi enää puolustaa Hitleriä ja hänen tekojaan, mutta aivan taatusti hän on voinut olla hyvin hurmaava ja karismaattinen mies. Olen luullut olevani varsin hyvin perillä sodanaikaisesta historiasta, mutta kirja toi aivan toista näkökulmaa.

Lovell ilmeisesti odottaa lukijan tuntevan jonkin verran Mitfordien historiaa ja heistä onkin kirjoitettu mittavat määrät kirjallisuutta heidän omien kirjojensa ja elämänkertojensa lisäksi. He ovat myös esiintyneet julkisuudessa vuosikymmenien ajan Englannissa. Silti lukija pysyy aivan hyvin kärryillä ja tutustuu hyvin siskoksiin ja heidän perheensä ristiriitoihin.Kirja herätti kiinnostukseni Mitfordin tyttöjen omia kirjoja kohtaan. (Kirjastosta ei löytynyt juuri mitään - nämä kirjat taitavat olla varsin tuntemattomia Suomessa?)

MUUTA: Yhdysvalloissa kirja ilmestyi nimellä The Sisters.

ARVIOITA: Hienosti kirjasta on kirjoittanut ainakin LUMIOMENA ja KIRJASIEPPO

TÄHDET:
+ + + + (+)

Andre Agassi

Andre Agassi: Andre Agassi
Yhdysvallat 2009
511 sivua, Otava

GENRE: Elämänkerta

MIKSI?: Itkonen hehkutti tätä aivan mahdottomasti viimeisimmässä Imagessa. Sitten kuulin hyvää jostain muualtakin. Ja sitten se odotti uutuushyllyssä poimijaansa. Luulin, etten mitenkään voisi pitää tästä.

FIILIS: Luulin, että jättäisin tämän heti kesken kuten niin monen kirjan viime aikoina ja kuten yleisimmin teen elämänkerroille. Ja sitten - luin tätä ensimmäisestä sivusta eteenpäin kuin noiduttuna. Peruuttakaa työt! Odottakaa! Minun täytyy vain ensin lukea tämä loppuun.

Minä en ole koskaan pelannut tai katsonut tai ymmärtänyt mitään tenniksestä. Tiesin Agassista etukäteen vain sen, että hän on kuuluisia tennispelaaja. Siksi luulisi, että minua on mahdotonta vakuuttaa vertaamalla elämää ja tennistä: "Ajattelen, ettei ole sattumaa, että tenniksessä käytetään kielikuvia elämästä. Etu, syöttö, virhe, murtaminen, nolla - love, tenniksen peruselementit ovat samat kuin jokapäiväisessä olemassolossa, koska jokainen peli on elämä pienoiskoossa."

Mutta, koska tämä kirja kertoo paljon enemmän häviämisestä kuin voittamisesta,siksi olin niin varmasti niin ihastunut. Vaikuttaa siltä kuin Agassi ajattelisi kaikkien niin varmasti tietävän hänen menestyksenä, ettei hänen tarvitse siitä enää kirjoittaa. Tarvitsee kirjoittaa se, mitä polkuja on täytynyt kulkea että on tullut siksi joka on. Mutta vastauksia tai matkaa ei voi arvata ennalta. Ehkä minut vakuutti se, miten hän sanoo vihaavansa tennistä, kirjan alusta loppuun.

Luin pelikertomuksia kuin jännitysnäytelmää. Tempauduin mukaan joka kerta. Minusta voittamisen ja häviämisen psykologia on äärimmäisen mielenkiintoista: toisella hetkellä kaikki näyttää selvältä ja sitten romahdus. Tai käänne? Hän on maailman paras, pallotellut jo 8-vuotiaana maailmantähtien kanssa, miten hän voi hävitä uudelleen ja uudelleen? Mihin kapina johtaa, kun nousee kaikkia vastaan eikä tiedä minne on menossa? Kun tekee sen aina uudelleen ja uudelleen?

Ihmissuhteissa Agassi on selvästi niin satutettu ja mustavalkoinen, että jotkut kuvaukset ovat jopa vähän tökeröjä. Hän jakaa ihmiset selvästi niihin, joista pitää ja sitten niihin toisiin. Hänessä on erakkoa ja paljon rakkautta niihin, joihin hän todella luottaa.

Jos haluaa lukea Agassin suhteesta ja avioliitosta Brooke Shieldsin tai Stefanie Grafin kanssa, en suosittele kirjaa. Toki näitäkin käsitellään, mutta ne saavat varsin vähän huomiota. Kirja ei ole myöskään treeniopas. Voisi melkein saada sellaisen kuvan, että yksi kaikkien aikojen menestynein tennistähdistä on syönyt aikuisikänsä lähinnä juustohampurilaisia. Kirjassa yksityiskohdat ovat peleistä, ihmisistä ja oivalluksista. Ja kohtalosta, johon Agassi ei usko.

Tämä on kirja aikuistumisesta, tilin tekemisestä menneisyytensä kanssa ja kaikesta siitä kliseisestä, joka johtaa oman tiensä löytämiseen. Mutta koska Agassin tarina on nin ainutlaatuinen, tästäkin tulee aivan erityinen tarina.

Elämästään kertominen tuo aina vain yhden äänen esille. Voin kuvitella, että monet kirjassa esiintyvät muistavat toisin, näkivät toisin sen mitä tapahtui. Lopputulos vaikuttaa silti rehelliseltä. 

ERITYISTÄ:  Minusta tämän kirjan kansi on aivan mahdottoman vaikuttava. Agassin epätoivoinen katse vangitsee kuulemaan hänen tarinansa. Kansi lupaa kaiken, eikä yhtään likaa.

MUUTA: Kirjan lukeminen ei tarvitse ennakkotietoja Agassista tai tenniksestä, mutta sellaista kaipaava voi kurkata vaikka wikipediaan. Yleisesti vastustan elämänkertoja, jotka on tehty minun kanssani samalla vuosikymmenellä syntyneistä ihmisistä (tai nuoremmista!). Siinäkin olin väärässä.

TÄHDET:
+ + + + +
(Lisää tämmöisiä elämänkertoja, ehdottomasti!)

Kenen elämänkerrat ovat innostaneet teitä? Mitä suosittelette?

Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti

Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti
Suomi 2009
175 sivua, WSOY

GENRE: Elämänkerta. Muistelmat. Tarinoita. Muistoja. Unia.

LYHYESTI: Aforisimimaiset muistelmat psykiatri, kirjailija, runoilija, jazz-muusikko, kansanedustaja, ministeri, isoisä jne. Anderssonilta.

MIKSI?: Minulla oli muistijälki, että tätä on kehuttu. Olin silti aivan varma, että minua ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta voi kuinka mielelläni olinkaan väärässä. Taidan olla rakastunut Claesiin.

FIILIS: Miten osaisin kehua oikeilla sanoilla? Kirja liikutti, nauratti (ääneen), järkytti, innosti, antoi näkökulmia, viilsi. Andersson paljastaa juuri sopivasti, mutta ei mässäile, analysoi sopivan yleismaailmallisesti asettumatta yläpuolelle ja tarkastelee itseään sopivan kriittisesti menemättä säälittäväksi. Tässä on jotakin niin inhimillistä, viisasta ja elämänmakuista, että voisin lukea tämän heti uudelleen.

Minua kaduttaa kaikki nämä vuodet, jotka olen vältellyt politiikkauutisia ja suomenruotsalaisia ja elänyt tietämättä paljoakaan tästä miehestä.

Kirjan rakenne pomppii ja tapahtumat vaihtuvat. Muistiin ei voi luottaa, kuten Andersson itsekin toteaa. Enää ei kuitenkaan tarvitse kasvattaa viiksiä todistaakseen olevansa pätevä mihinkään: eletty elämä ja sanat kertovat kyllin.

"Kyllä minä muistan. Minä unohdin. Muistan, että unohdin."

MUUTA:  Tästä ovat pitäneet myös mm.
INAhdus
Kirjapeto
Mette (, jonka kanssa jaan hillittömän halun lainata Anderssonia)
Kirjavinkit


TÄHDET:
+ + + + +

Sound of Music

Maria von  Trapp: Laulava Trappin perhe
Itävalta, 1949
380 sivua

LYHYESTI: Sound of Music.

TARINA: Nunna päätyy vaimoksi perheeseen, jossa on 7 lasta. Miehensä kanssa he saavat vielä 3 lasta. Tämä 12-henkinen perhe musisoi yhdessä ja yltää maailmanmenestykseen.

FIILIS: Kirjalliset ansiot eivät ole erityiset korkeat. Monet minusta kiinnostavat kysymykset oli myös sivuutettu tai kuitattu tuon ajan ehkä tyypillisellä kaunistelulla. Mutta tarina on ihan viihdyttävä, suloinen ja omaelämänkerrallinen. Musikaali varmasti kuitenkin parempi - laulamista kuin on kivempi kuunnella kuin lukea sitä.

TÄHDET:
+ + +

John Simon: Koneen ruhtinas

John Simon: Koneen ruhtinas, Pekka Herlinin elämä.
(Suomi 2009)
409 sivua
Elämänkerta


LYHYESTI: Pekka Herlin hoitelee KONE-yhtiön kansainväliseen huippumenestykseen, itsensä alkoholisoituneeksi ja perheensä surulliseen ja repivään perintöriitaan.

FIILIKSIÄ: Tästä kirjasta on ollut niin paljon puhetta, että odotukset väkisin kasvoivat suureksi kirjaston varausjonossa. Elämänkerraksi kirjan rakenne on erikoinen ja pidinkin siitä, etteivät asiat etene kronologisesti. Toisaalta tuntuu, että Pekan elämän kulku ja ristiriiatisuudet kerrotaan heti alkuun ja kaikki mitä seuraa on vain eri elämänaluiden syventämistä. Minua ei kiinnostanut juurikaan Kone-yhtiöön ja sen kehittämiseen liittyvät osat vaan Pekan tarina isänä ja persoonana. Alkoholismi, mielenterveyden ongelmat ja äkkipikainen luonne tekivät Pekasta ristiriitaisen hahmon.  Kirja rakentuu lukuisista perheenjäsenten, työntekijöiden ja ystävien haastatteluista ja niiden lainauksista, mikä mahdollistaa monipuolisia näkökulmia. Ehkä Pekan ristiriitaisuus välittyy myös lukijalle ja kirjasta jää myös sellainen jälkimaku. Kronologisuuden puuttuminen aihuttaa myös aika paljon sellaista, joka minusta vaikutti toistolta. Pekan vaimo Kirsi kertoo mielestäni liian vähän omasta näkökulmastaan.

MUUTA: Kirjan lainaus Liisa Ihmemaasta kiteyttää minusta hyvin Pekan elämän: "On juostava mielettömän kovaa, jotta pysyisi missä on." En lue juurikaan elämänkertoja ja toisaalta tuli tunne ettei Pekka olisi ansainnut tällaista kirjaa itsestään. Arvostettuja meriittejä Pekalta ei toki puutu. Silti naivi toiveeni on, että kirja on voinut toimia perheenjäsenten sovinnon apuvälineenä - silloin siitä on ollut jotain iloa. Samaistuin Pekan ja Krisin lapsiin, mutta tämmöinen Pekan "yhy-yhy, on niin vaikeaa olla rikas ja täytää odotukset" on minulle varsin vieras todellisuus.

SUOSITTELEN: Varmasti kaikkien perheyritysten jäsenten tai niistä traumoja saaneiden tulee lukea tämä. Myös niille, jotka kokevat mahdottomaksi täyttää isänsä kengät. Etenkin jos isä on ollut alkoholisti.

TÄHDET:
+ + +

Augusten Burroughs:
Juoksee saksien kanssa
omaelämänkerrallinen
amerikkalaisklassikko
hurjasta lapsuudesta
(Jeanette Wallsin
Glass Castle oli parempi)
(USA 2002)
+++(+)