Näytetään tekstit, joissa on tunniste ulkomainen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ulkomainen. Näytä kaikki tekstit

lauantai 18. lokakuuta 2014

Daniel Bergner: Mitä nainen haluaa?

M-L Muukan graafinen suunnittelu kirjassa on tyylikäs ja oivaltava.
Daniel Bergner: Mitä nainen haluaa? Tutkimusmatka naisen seksuaalisuuteen. (What do women want? Adventures in the Science of Female Desire. 2013. Suom. Natasha Vilokkinen.) Siltala. 2014.


Kollegani suosituksesta lähdin jälleen kirjalliselle matkalle naisen seksuaalisuuteen. "En suosittelisi kirjaa kenellekään alle nelikymppiselle!" oli niin houkuttava kuvaus, etten tietenkään voinut olla ottamatta selvää, mistä teoksessa Mitä nainen haluaa on kysymys. Käsissäni oli suorapuheinen opus, jossa estottomat esimerkit lomittuvat tiukkaan tutkimukselliseen otteeseen. Aluksi pelotti: mitä käänteentekevää kirjasta löydän. Lopussa olin vain helpottunut: vanhat muotit ja rooliodotukset voidaan heittää tutkimusten valossa menemään!

Tietokirjailija ja toimittaja Daniel Bergner tutkii naisen seksuaalisuutta useiden eri näkökulmien kautta. Hän selvittää uusimpia tutkimuksia eri tieteenaloilta ja käyttää hyväkseen naisten omia kuvauksia seksuaalisuudestaan. Lopputuloksena on vetävä tietokirja, joka on kenties käänteentekevin sitten Shere Hiten 1970-luvun lopussa tekemän raportin naisen seksielämästä.

Naisen seksuaalisuus on varsin vähän selvitetty elämän alue. Sitä leimaa pitkälti mystisyys. Puhutaan esimerkiksi g-pisteestä, jonka olemassaoloa myös laajalti epäillään. Naisen orgasmi on myös niin salaperäinen asia, että sitä ei oikein voi edes kuvailla. Naisen halukkuus se vasta kinkkinen ilmiö onkin, sillä usein todistellaan vain sitä, miten naisen himo on suoraan ja/tai kiertäen riippuvainen milloin mistäkin, kuun asennosta tai kumppanin tai omien sukkien väristä.

Mitä nainen haluaa todistelee, miten naisen halu on aliarvioitu ja määritetty ahtaasta (pelkästään miehisestä?) näkökulmasta. Bergner tuo esiin aiempien tutkijasukupolvien "umpisilmäisyyden", joka on johtanut siihen, että toista sukupuolta on pidetty seksuaalisena ja toinen on nähty vain suvunjatkajana. Naisen oma seksuaalinen määräysvalta on edelleen monin paikoin mahdottomuus. Nainen nähdään objektina ja passiivisena vastaanottajana, jolle kerrotaan, miten pitäisi tuntea ja käyttäytyä.

Mitä nainen haluaa sen sijaan tuo naisen itsensä keskiöön, ja näkökulman ja roolien muutoksilla se saa piirrettyä osan erilaista todellisuutta. Tuossa todellisuudessa naisen seksuaalisuudelle ei aseteta esteitä eikä nainen ole sen enempää yksiavioinen tai läheisyys- ja turvallisuushakuinen intiimisuhteissaan kuin mieskään. Erilaisessa todellisuudessa nainen hahmottuu kokonaisempana ihmisenä, tekijänä omine valintoineen. Tuo todellisuus on humaanimpi ja lohdullisempi, se on suvaitsevaisempi ja - totta vieköön - hauskempi.

Suosittelen Bergneriä kaikille niille, joita ei kyseenalaistaminen häiritse, joita uudet näkökulmat innostavat ja jotka ovat tarpeeksi seikkailunhaluisia lähteäkseen tutkimusmatkalle. Toisaalta jos esimerkiksi dopamiini, hippokampus, vanhemmuusinvestointi ja evoluutiopsykologia termeinä vieraannuttavat, ei kannattane vaivautua kokeilemaan.

Tähtiä: 4/5.

Pitkästä aikaa kirjapostaus!

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias. (The Storied Life of A. J. Fikry. Suom. Tero Valkonen) Gummerus. 2014. (239 sivua.)


Tuulisen saaren kirjakauppias tuli minulle ennakkokappaleena luettavaksi (kiitos, Gummerus!). Syystä tai toisesta en aluksi innostunut siitä lainkaan, ja olin jo miltei unohtanut koko kirjan. Kaikella lienee tarkoituksensa, ja niinpä Tuulisen saaren kirjakauppiaskin ajautui käsiini vaiheessa, jossa muita kirjoja ei ollut lähellä, ja aloitin lukemisen - enkä aivan turhaan!

Tuulisen saaren kirjakauppias on vetävästi kirjoitettu rakkauskertomus uskottavine henkilöhahmoineen. Juoni on napakasti siinä, miten kirjakauppaa pienellä Alice Islandin saarella pitävän A. J. Fikryn elämä muuttuu, kun uusia ihmisiä virtaa hänen arkeensa. Elämä on hiljaista, tasaista ja äreää puurtamista, kunnes kohtalo sotkee järjestyksen. Arvokkaan ensipainoksen katoaminen tuo omat lisäjännityksensä tarinaan, mutta ne juonenkäänteet olivat tarpeettomia. Sen sijaan miljöö kirjakaupassa on niin ihastuttava, että se saa aikaan haaveilua omasta kirjakaupasta vaikkapa Oulun vieressä olevalla Hailuodon saarella, johon matkustetaan lauttayhteyksin - aivan kuin Alice Islandille. Utopiaa, mutta kotoisaa sellaista!

Juonta vievät omalla tavallaan eteenpäin jokaisen luvun aloittavat juoniselostukset tai merkinnät muista romaaneista, klassikoista ja tuoreemmista teoksista, ja nämä merkinnät käsittelevät kirjoittamista - se jos mikä saa aikaan kurnivaa kirjannälkää! Merkinnät ovat päähenkilön A. J. Fikryn tekemiä ja avaavat myös hänen ajatusmaailmaansa.

Kirja kertoo rakkaudesta - rakkaudesta lukemiseen, kirjoihin, kirjalliseen elämään ja ihmisiin. Se kertoo lukijaksi kasvamisesta ja muutoksesta. Tilanteet ja dialogi on kirjoitettu hyvin, jolloin kirjan kanssa saa iloita ja jopa surra. Tämä oli ensimmäinen kirja pitkään aikaan, jonka kanssa nauroin ääneen lähes tikahtuakseni. Huumoripläjäys Tuulisen saaren kirjakauppias ei kuitenkaan missään tapauksessa ole, mutta sen tilannekomiikka toimii. Viihdyin lukiessani hyvin.

Tuulisen saaren kirjakauppias on kevyt ja nopealukuinen teos. Erittäin hyvä kesäkirja, mutta suurta jälkeä se ei jälkeensä jätä. Aika tavalla samoin ajatuksin ovat teosta lukeneet myös

Erja
Katja
Linnea
Kirsi

Tähtiä: 3/5

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Tuhat ja yksi yötä

Tuhat ja yksi yötä. Valikoinut ja suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Kuvittanut Heli Hieta. Otava. 2010.


Tuhannen ja yhden yön sadut on klassikko. Moni meistä tuntee kokoelman kehyskertomuksen: nuori kuningatar kertoo puolisolleen joka ilta tarinoita, jotta kunungas ei tapattaisi vaimoaan aamunkoitteessa, vaan tämä pysyisi tarinoiden turvin hengissä seuraavaan iltaan. Useimmat tuntevat myös tuhannen ja yhden yön saduista muutamia: Aladdin ja taikalamppu, Sinbad merenkävijä ja Ali-Baba ja neljäkymmentä rosvoa lienevät ainakin tuttuja.

Jaakko Hämeen-Anttila on koonnut oman kokoelmansa tuhannen ja yhden yön tarinoista. Tuhat ja yksi yötä alkaa kiinnostavalla alkusanasella, jossa suomentaja valottaa kokoelman historiaa. Tuhannen ja yhden yön sadut ovat ikivanhaa tarinaperinnettä, jotka ovat aluksi siirtyneet ja muuntuneet suusta suuhun, ja vähitellen niitä on kirjoitettu muistiin ja kopioitu eteenpäin. Kokoelma ei kuitenkaan ole koskaan ollut mikään yhtenäinen ja vakiintunut opus, vaan jokainen kokoelma on omanlaisensa valikoima tarinoista ja niiden versioista. Niin tämäkin.

Myös klassikkosaduista on olemassa useita versioita. Esimerkiksi Aladdin ja lumottu lamppu -satu tässä kirjassa on erilainen kuin vaikkapa viime vuosina suosiota kerännyt Disney-elokuvaversio. Myös suomentaja on perinteen mukaisesti muokannut lähteenä olleita tarinoita omanlaisekseen, muun muassa poistamalla kertomuksista toistoa ja vähentämällä runoja, josta kyllä itse nautin.

Minä luin kokoelman ääneen ilta- ja sairaspäiväsatuina omille pojilleni. Pienille lapsille lukiessani liityin itsekin tarinankertojien joukkoon, sillä jouduin jonkin verran muuntelemaan Hämeen-Anttilan muovaamia tarinoita omikseni. Esimerkiksi Ali-Baba ja neljäkymmentä rosvoa -sadussa epäonnekkaan ja ahneen Ali-Baban veljen ruumis pilkotaan palasiksi, mutta meidän tarinassamme riitti miehen kohtaloksi ihan vain tavallinen surullinen taistelutappio.

Lienee itsestään selvää, että Tuhat ja yksi yötä on hyvä tarinakokoelma. Teos on Oulussa lainattavissa lastenosastolta, mutta se voisi olla ihan mainiosti sijoitettu myös aikuisten osastolle. Kertomukset ovat yleisinhimillisiä, ja ne käsittelevät vihaa, kostoa, rakkautta, pelastusta, sinnikkyyttä, neuvokkuutta, iloa ja surua. Yleensä paha saa palkkansa. Huomionarvoista on, että kehyskertomuksessa ja esimerkiksi Ali-Babassa ratkaisevaan rooliin nousee sinnikäs ja neuvokas nainen.

Omaksi satusuosikikseni kokoelmasta nousee Sinbad menenkävijä. Se on huikea seikkailu, jossa Sinbad vaaroja uhmaten hakeutuu aina uudestaan ja uudestaan matkoille, joilla vaurastuu ja rikastuu ja palaa kotiinsa koettelemusten jälkeen uljaana miehenä. Sinbad merenkävijä on myös kertomus ystävyydestä, siitä, miten tarinoita voi jakaa ystävysten kesken. Sadussahan Sinbad kertoo matkoistaan kaimalleen, Sinbad kantajalle, joka on asemaltaan rikasta merenkävijää huomattavasti alhaisempi. Siitä huolimatta miesten välille kehittyy ystävyys, joka kestää aina siihen saakka, kunnes "heidän luokseen tuli nautintojen karkottaja ja seurueiden hajottaja, palatsien raunioittaja ja hautojen asuttaja". Pojillani satusuosikkeja oli taas monia - jokainen satu loppui liian äkkiä ja jokainen yö tuli liian nopeasti eteen - ihan niin kuin tuhannen ja yhden yön tarinoiden kehysketromuksessa käy kuninkaalle! Lopuksi seurasi kysymys: "Menikö meillä tuhat ja yksi yötä, äiti?"




Tuhat ja yksi yötä on upean näköinen kirja! Se on mittava fyysisiltä mitoiltaan ja kaunis katsella. Heli Hiedan kuvitus on tyylikäs, ja siinä on käytetty värejä taitavasti ja säästelemättä. Kuvia tosin olisi ihan hyvin voinut olla enemmänkin. Kirjan taitto on myös erittäin onnistunut. Tämäpä onkin hyvä lahjavinkki monenlaiselle lukijalle!

Tämä klassikko ilman muuta ansaitsee tähtiä: 5/5.



"Tarinat ammoin eläneistä
ihmisistä ovat esimerkkejä,
joista me voimme ottaa opiksemme.
Lukija, lue siis, mitä toisille on
tapahtunut, ja tutkiskele
menneitten aikojen historiaa.
Lue nämä kertomukset, joita sanotaan
Tuhannen ja yhden yön tarinoiksi." (s. 13)

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Ihastuttavan kannen suunnittelu:
Eevaliisa Rusanen
Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. (The Last Letter From Your Lover. 2010. Suom. Heli Naski.) Gummerus. 2014. (532 sivua)

Huusin kirjajumalilta romantiikkaa ja sain sitä! Kiitos kirjaystävieni suositusten ja uutuuskirjan nimeltä Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (jatkossa ONKÄRH, kiitos Gummerukselle arvostelukappaleesta). Kirjailija Jojo Moyes on palkittu ja tunnettu romantiikan taitaja muualla, mutta käsitykseni mukaan vielä vähän luettu Suomessa. Ehkäpä tämä teos lyö hänet läpi myös meillä?

ONKÄRH on läpensä palavaa ja kiellettyä rakkautta, intohimon perässä juoksemista, tunteen paloa ja ehkä myös onnellisia loppuja. Jennifer Stirling on 1960-luvun teollisuusseurapiirien englantilaisrouva, jonka avioliitto Laurence Stirlingin kanssa on kaikkea muuta kuin henkisesti tyydyttävä. Hän on lähinnä esittelyrouva, jonka tehtävä on näyttää tyylikkäältä. Mies ei ole kiinnostunut hänen ajatuksistaan, ja pariskunnan välejä piinaa armoton kylmä tahdikkuus, joka asettaa Jenniferille raamit, kuinka käyttäytyä, jotta asiat sujuisi:

Minun täytyy käyttäytyä paremmin, hän ajatteli. Lakkaan puhumasta tunteistani. Olen hänelle kiltimpi. Olen aulis. Loukkasin häntä yöllä, siksi kaikki meni pieleen. (s. 102)

Tarinaa sekoittaa boheemi sotareportteri Anthony O'Hara. Jenniferin ja Anthonyn välille kehkeytyy intohimoinen suhde kuin varkain. Tunteitaan he puivat kiihkeissä kirjeissä, joita Jennifer hakee henkilökohtaisesta postilokerostaan. He suunnittelevat yhteistä elämää, ja Jennifer on epätoivoinen roolinsa, ulkopuolisten odotusten ja omien toiveidensa, unelmiensa ja pelkojensa ristiaallokossa.

Jennifer alkoi itkeä. Nyyhkäykset purkautuivat hänen rinnastaan rumina puuskina. Hän ryömi päiväpeiton päälle peittäen päänsä käsillään ja ulisi tietämättä mitä tehdä, tietäen vain sen, että jokainen päättämättömyyden sekunti pitkitti tilannetta, jossa hänen elämänsä suunta oli vaakalaudalla. Hän kuuli äitinsä äänen, näki tämän tyrmistyneet kasvot, kun äidille valkenisi perhettä kohdannut häpeä, oli kuulevinaan vahingoniloisen, järkyttyneen supatuksen kirkossa. Hän näki suunnittelemansa elämän, lapset, jotka varmaankin pehmentäisivät Laurencen kylmyyttä, pakottaisivat tämän heltymään hiukan. Hän näki sarjan ahtaita vuokrahuoneita, Anthonyn tekemässä pitkiä työpäiviä, itsensä peloissaan vieraassa maassa ilman Anthonya. Hän näki Anthonyn kyllästyvän hänen homssuiseen olemukseensa, katselevan jo jotain toista nainutta naista. (s. 240)

Välillä puhdas kiihko saa kuitenkin kaivattua tilaa.

Jennifer painautui Anthonya vasten, ja hän kuuli huokauksen, joka tuli syvältä Jenniferin sisimmästä, ja tunsi sitten Jenniferin hengityksen huulillaan. Ilma seisahtui heidän ympärillään. (--)
He takertuivat toisiinsa riemuissaan, epätoivoisina, pystymättä täysin uskomaan tapahtumien käännettä. Aika sumeni, suudelmat muuttuivat kiihkeämmiksi, kyyneleet kuivuivat. Anthony veti Jenniferin neulepuseron tämän pään yli ja (--) (s. 297)

Maailma tuo kuitenkin rakastavaisten eteen kaikenlaisia esteitä - isoimpana kenties kirjan alkutilanteen, jossa Jennifer makaa sairaalan sängyssä muistinsa menettäneenä.

Toisaalla, 2000-luvulla, kiihtyvällä vauhdilla putoavaa toimittajatähteään jo epätoivoisesti vaaliva Ellie Haworth löytää Jenniferin ja Anthonyn kirjeet, ja kiinnostuu tarinasta. Hän tietää, että siinä olisi ainesta singauttamaan hänet takaisin huipputoimittajien joukkoon. Uranaisenkin pokka joutuu kuitenkin antamaan periksi, kun oikea mies käy sisään Ellien elämään.

ONKÄRH oli minulle totaalista todellisuuspakoa. Elin Jenniferin nahan alla ja koin hänen tunteensa. Jännitin, mitä lopussa tapahtuu, yllätyin juonen täyskäännöksistä ja huokailin liikuttuneena. ONKÄRH noudattanee varsin perusteellisesti romanttisten kertomusten juonikuvioita, mutta minulle tämä oli kevättalven räntäsateeseen täydellistä viihdettä. Suosittelen jokaiselle, joka tarvitsee koukuttavan ja mielihyvää tuottavan matkan jonnekin pois keskeltä arjen pyörteitä.

Lisäansioita kirja saa lukujen alussa olevista pakahduttavista lainauksista, jotka ovat peräisin autenttisista viimeisistä kirjeistä rakastastavaisten välillä:

Rakastan sinua joka tapauksessa - vaikka minua tai rakkautta tai edes elämää ei olisi olemassa - rakastan sinua. (Zeldan kirjeestä Scott Fitzgeraldille)

Tähtiä: 4/5.

Moyesia ovat lukeneet jo muutkin, muun muassa



PS. Blogi on viettänyt kaikessa hiljaisuudessa kolmivuotissynttäreitä Kalevalan päivänä! Hupsista! :-)

lauantai 15. helmikuuta 2014

Davis Walliams: Herra Lemu

Davis Walliams: Herra Lemu. (Mr Stink. 2009. Suom. Jaana Kapari-Jatta.) Kuv. Quentin Blake. Tammi. 2014.

Herra Lemu on kerta kaikkiaan hyväntuulen lastenkirja. Toivoin kirjaa lukiessani koko ajan, että minulla olisi sydämeltään sellainen ystävä, kuin Herra Lemu on - ja minullahan on teitä useita!

Herra Lemu on kulkuri, joka ilmestyy kaupungin penkille - lemuamaan. Ukko saa olla rauhassa, sillä kukaan ei tahdo varsinaisesti lähestyä häntä. Joku saattaa heittää almun tai kaksi, mutta kiiruhtaa nopeasti ohitse, sillä Herra Lemu löyhkää niin, että haju saa silmätkin vuotamaan vettä. Lisäksi Herra Lemu on monin tavoin epäsiisti, mutta jos jotakin hänen edukseen voidaan katsoa, on todettava, ettei hän häiritse ketään, paitsi tietysti lemuamalla.

Chloe taas on koulutyttö. Hän rakastaa tarinoita ja vetäytyy omiin oloihinsa. Kotiväki pitää häntä kakkosluokan kansalaisena, ja koulussa kaverit kiusaavat. Chloella on ehkä tästäkin syystä omanlaisensa arvomaailma. Siihen ei kuulu esimerkiksi rutiinijoulun ihannointi, pitkien perheillallisten glorifiointi eikä pakkohymyily tällaisina päivinä, kun tavan vuoksi pitäisi olla hyvällä tuulella. Kenties juuri siksi Chloe rohkaistuu eräänä päivänä ja alkaa jutella Herra Lemun kanssa uhmaten erityisesti äitinsä varoituksia ja normeja sekä kammottavaa hajua, joka saa Chloenkin voimaan pahoin.

Tästä alkaa Chloen ja Herra Lemun ystävyys, joka perustuu sydänten herkkyyteen ja viisauteen, ei ulkonaisiin piirteisiin tai teennäisiin tottumuksiin ja pinttyneisiin tapoihin. Herra Lemun ilmestyminen Chloen elämään saa tytön kasvamaan ja rohkaistumaan. Samalla kulissit saavat kyytiä niin koulussa kuin kaupungillakin, kotona ja kunnallispolitiikassa. Herra Lemu kertoo siitä, miten ihmiset parhaimmillaan nostavat toisiaan ylöspäin sen sijaan, että tallaisivat toisiaan alleen.

Herra Lemu on hilpeän hauska lukukokemus. Kirjan kieli on rikasta, ja Jaana Kapari-Jatan suomennos on jälleen oivallinen.

Kirja sopii erinomaisesti lapsien ja varhaisnuorten lukemistoon, mutta se on riemukas lukukokemus aikuisellekin. Kuvitus on mukavasti vuoropuhelussa tekstin kanssa, se on rouhealla kynänjäljellä toteutettu ja mustavalkoisena painettu, ja se sopivasti keventää kirjan lukemista ja suosii erityisesti pienimpiä lukijoita. Kuvituksessa on myös mukavia oivalluksia, samoin kuin paikoin tekstin asettelussa kirjan sivuille.

Kuvan ja tekstin vuoropuhelua ja
jännittävää ja leikkisää metatekstuaalisuutta.


Tähtiä: 4/5

Herra Lemun ovat tavanneet myös ainakin
Katja Lumiomenassa
Hemuli
Lukutoukka

Kirja tuli minun luettavakseni kustantamon ennakkokappaleena pyytämättä, mistä kiitän! Tämä oli suloinen lukukokemus!

tiistai 11. helmikuuta 2014

Graeme Simsion: Vaimotesti

Graeme Simsion: Vaimotesti. (The Rosie Project. 2013. Suom. Inka Parpola.) Otava. 2013.


Vaimotesti kertoo Aspergerin oireyhtymästä ja sen vuoksi sosiaalisesta taitamattomuudesta kärsivästä Don Tillmanista, joka on päättänyt löytää itselleen vaimon. Hän tekee tehtäväänsä varten aspergermäisesti systemaattisen testin, jolla on tarkoitus seuloa naisista treffeille vain parhaat ehdokkaat. Tielle sattuu Rosie, joka on kaikkea muuta kuin testin mukaan soveltuva, mutta kun kahden ihmisen suhde kehittyy pidemmälle yhtäkkiä testillä ei tunnu olevankaan enää mitään merkitystä. Minkälainen puoliso onkaan niin sanottu unelmapuoliso, sitä voimme kysyä itseltämme vaikkapa tämän kirjan kera!

Samaan aikaan Don alkaa selvittää Rosien isämysteeriä. Rosie on aikuinen nainen, joka ei tunne biologista isäänsä. Salaisuus on kaikkien tietojen mukaan kulkenut hautaan Rosien äidin kanssa yhtä matkaa. DNA-testit saattavat selvittää, keneen Rosien äidillä oli irtosuhde, josta Rosie sai alkunsa. Mutkia on matkaan kuitenkin luvassa.

Vaimotesti on hauska ja sosiaalisten tilanteiden noloudella leikittelevä kirja. Don Asperger-tyyppinä saa aikaiseksi monenlaista ympäristössään. Toisaalta kirja on jännittävä matka kaikkeen järjellisesti suhtautuvan pääkopan sisälle. Jos tekisimme kaikki vain puhtaalla järjellä päätöksiä, millainen maailmamme olisi? Sinänsä mainitsemisen arvoista lienee sekin, että Donin suhtautumisesta elämään tuli usein mieleen nykyajan menestys-coachien puheet siitä, että kun vain tekee tietyt asiat rutiininomaisesti päivittäin, kuten Don, menestys on taattu. Kenties menestystä ropisee, mutta onko ihminen sillä tavalla onnellinen?

Graemen Simsionin kynä on sujuva, samoin Inka Parpolan suomennos on onnistunut. Kirjaa on ilo ja helppo lukea.

Suosittelen tätä kaikille kepeää ja iloista kaipaaville, joita ei kammoksuta ripaus romantiikkaakaan. Mikään suuri rakkaustarina tämä ei ole - mikä oli minulle oikeastaan jopa yllätys - vaan ennemminkin jonkinsortin salapoliisiromaani. Vaimotesti on suosittu maailmalla. Lukijansa se löytää takuulla myös Suomesta.

Tähtiä: 3/5


tiistai 28. tammikuuta 2014

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin. (Kalla det vad fan ni vill. 2005. Suom. Leena Peltomaa.) Otava. 2007.

Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotoisin on stereotypioilla leikittelevä ja niitä tuulettava teos maahanmuuttajista Ruotsissa. Tarina voisi kertoa ihan yhtä hyvin Suomesta. Mitä kaikkea sattuu ja tapahtuu monikulttuurisessa yhteisössä, siitä kertoo Mistään kotoisin.

Kirjan päähenkilö on Bahar, iranilaistaustaisen maahanmuuttajaperheen aikuisuuden kynnyksellä oleva tytär, joka tuntuu vähät välittävän siitä, mistä hän on kotoisin. Teos kertoo myös Baharin perheestä, koulusta, ystävistä ja läheisistä. Joukkoon mahtuu monenlaista tallaajaa ja mielipidettä. Ristiriidoilta, ennakko-olettamuksilta ja suorituspaineilta ei voida välttyä etenkään, kun Baharin poikaystävä Markus on ruotsalainen, ja perheet päättävät - tai ainakin joku päättää - ystävystyä keskenään.

Luin Mistään kotoisin kiinnostavana matkana monikulttuuriseen maahanmuuttaja-arkeen. Noin puolivälissä sain kuitenkin hauskasti näpäytyksen, kun teoksessa kuvataan Markuksen äitiä:

Pernilla oli niitä, jotka lukivat "murteellisella ruotsilla", "uusruotsilla", "maahanmuuttajaruotsilla", ja erilaisilla "lähiöruotseilla" kirjoitettuja kirjoja, jotta ymmärtäisivät oikeasti ja pystyisivät asettumaan niiden raukkaparkojen asemaan. (--) (s. 204.)

No, maahanmuuttajan asemaan asettuminen ei aivan ole ollut tavoitteeni, mutta hauskalla tavalla näkökulmani asettui tuossa kohdin kirjaa uuteen valoon!

Mistään kotoisin -teoksen jännite ja huumori syntyy kulttuurien kohtaamisista ja erilaisista näkökulmista. Näkökulmia on lopulta niin paljon, että henkilökavalkadi alkaa vuotaa yli. Minun oli hankala pysyä mukana, kuka on teoksessa kuka, ja mistä uudet hahmot aina tilanteisiin tupsahtelivat. Ehkä kuitenkin kirjan ajatus ihmisestä pelkkänä ihmisenä ilman liikoja määrittelyjä korostuu tässä väenpaljoudessa. Onko sillä lopulta väliäkään, keitä olemme ja mistä tulemme? Henkilömäärän runsaus tekee kuitenkin lukemisesta hieman työlään ja jopa puisevan jossakin vaiheessa. Erityisesti minulle kävi niin, koska kirja on ottanut muutenkin paljon aikaa. Olen kahlannut tätä pitkään, jo syksystä saakka!

Marjaneh Bakhtiari on itse Ruotsin maahanmuuttajia. Hän jos kuka tietää, miten määrittelyt ja odotukset voivat kahlita. Bahar selvittää asiaa tv-haastattelussa, jonka aihe on maahanmuuttajanuorten kulttuurinen kaksoisidentiteetti.

"Olet kasvanut Ruotsissa ja aloittanut koulunkäynnin täällä. mitä sinä ajattelet Ruotsista?" 
"Kai se on ihan okei." 
"Okei. Pidätkö itseäsi ruotsalaisena?" 
"Mitä välii sillä on?" 
"Anteeksi?" 
"Mitä välii sillä on minä mä pidän itseäni?" 
"Mutta hyvänen aika, totta kai sillä on väliä, kuka sinä koet olevasi." Selvä varoitussignaali. Tyttöparka. Ulkopuolisuus oli jättänyt häneen jälkensä. Hän oli kadottanut uskonsa yhteiskuntaan. 
"Mun mielestä sillä ei ole mitään väliä. Jos sä olisit pitänyt mua ruotsalaisena, sä et edes tekis tätä ohjelmaa. Vai mitä?" 
(--) 
"Mitä nimitystä sinä itse sitten haluaisit käyttää itsestäsi?" 
Kun Bahar oli miettinyt vastaustaan TV-ajassa liian pitkään, toimittaja yritti auttaa hänet oikeille raiteille. 
"Uusruotsalainen. Mitä sanot siitä käsitteestä?" 
"Uus? Justhan sä ite laskit että mä oon asunut täällä neljätoista vuotta!" 
"Okei. Entä maailmankansalainen?" 
"Mun mielestä se kuulostaa naurettavalta. Maailmankansalainen. Mulle se on sama kuin ei olis yhtään mitään." 
(--) 
"Okei. Voisiko siinä tapauksessa sanoa, että sinulla on kaksoisiden... kulttuurinen kaksoisidentiteetti?" 
"Sori vaan, mutta kun sä sanot sen se kuulostaa siltä kun mulla olis syöpä tai jotakin. Jotain mihin mä oon sairastunu."  
(s. 291 - 293)

Mistään kotoisin sopii mainiosti ravisuttelemaan käsityksiä maahanmuuttajista ja alkuperäisväestöstä todennäköisesti molempien näkökulmasta. Parhaimmillaan kirja paljastaa monia luutuneita käsityksiä yhtä lailla kuin huvittaa tutuilla ilmiöillä elävästä elämästä. Maahanmuuttajuuden, ennakkoluulojen ja ristiriitojen teemoista kiinnostuneille kirja on varmasti nappivalinta!

Tähtiä: 3/5

tiistai 21. tammikuuta 2014

Leon Leyson: Poika joka pelastui. Schindlerin listan kuopus

Leon Leyson: Poika joka pelastui. Schindlerin listan kuopus. (The boy on the wooden box. 2013. Suom. Annika Eräpuro.) Tammi. 2014.


Poika joka pelastui kertoo juutalaisen Leon Leysonin elämäntarinan kronologisesti alusta loppuun. Teos alkaa kirjoittajan juutalaisperheen ja sen olojen kuvailulla ennen toista maailmansotaa. Pääosan kirjasta kattaa sotakokemukset ghetossa, keskitysleirillä ja teollisuustyössä, joita kuvataan koululaispojan näkökulmasta. Lopussa kerrotaan hyvin pelkistettynä, mitä teoksen keskeisille henkilöille tapahtui sodan jälkeen, ja elämäkerralliseen tyyliin mukana on myös kuvia kirjoittajan elämän varrelta.

Leon Leysonin tarinan tekee kiinnostavaksi kaksi asiaa: toisen maailmansodan juutalaisvainot sekä takavuosina suureen suosioon nousseen Schindlerin lista -elokuvan juoni. Jokainen elokuvan nähnyt tietää, kuka oli Oskar Schindler ja mikä hänen roolinsa juutalaisvainojen ja toisen maailmansodan pyörteessä oli. Kaikki tietävät myös, kuinka tukalaa oli juutalaisilla 1940-luvun sotavuosina. Mikä Leon Leysonin osa tässä kokonaisuudessa on?

Poika joka pelastui -teosta voisi kutsua Anne Frankin päiväkirjojen veliteokseksi. Minusta se on kuitenkin vallan liikaa sanottu. Anne Frank kirjoittaa päiväkirjoissaan suoraan sydämestään tuntemuksiaan, ja näin hän piirtää eeteemme itsensä verevänä ja elävänä nuorena naisena. Sen sijaan Leon Leyson tyytyy kuvaamaan tapahtumia hyvin ulkokultaisesti passiivissa, ja huippuhetket hän ohittaa liian usein toteamalla, ettei "voi sanoin kuvata sitä hirvittävyyttä". Olisi kannattanut edes kokeilla löytää niitä sanoja, kirjoittamaan kun on ryhtynyt! Tällainen kieli jättää teoksen hyvin etäiseksi, ja voisinkin luonnehtia kirjaa helposti selostukseksi Leon Leysonin elämästä alusta loppuun.

Toki kirjasta sodan ja juutalaisvainojen kurjuuskin on ohuesti luettavissa. Kurjuus, ahdinko ja toivottomuus eivät tietenkään ole kirjojen itseisarvo, mutta jos vaino on kirjan aihe, sen tulisi näkyä. Leyson kuvaa muun muassa, miten juutalaisia nöyryytettiin täysin mielivaltaisesti:
Seisoimme pimeässä ja kylmässä tuntikausia; meidät laskettiin ja laskettiin uudelleen ja uudelleen, meitä solvattiin, uhkailtiin ja pahoinpideltiin umpimähkään, ja sitten meidät laskettiin vielä kerran ennen kuin työt viimein jaettiin. Työ oli sekä halpa-arvoista että vaarallista. Tavallisesti raahasin puutavaraa, kiviä ja hiekkaa uusien parakkien rakennustarpeiksi. Päivän päätteeksi saimme säälittävän annoksen vetistä soppaa. Sitten palasin parakkiin laverilleni parin tunnin levottomille unille, ennen kuin piina taas alkoi uudelleen seuraavana aamuna. (s. 123)

Myös nuoren pojan uhkarohkeus ja kenties naiiviuskin käy esiin muutamista tapauksista, joissa Leyson kertoo uhmanneensa kohtaloaan, onneksi kuitenkin positiivisin tuloksin. Lukijana kuitenkin jatkuvasti odotin kertomuksen alkavan toden teolla - luinkin kirjan parissa lyhyessä illassa ahmimalla - muitta koskaan se ei tarjonnut minulle täyttymystä, vaan tyytyi pysyttelemään loppuun saakka pintatasolla ja pitkälti passiivissa. Lopussa julkaistut Leon Leysonin muistolle osoitetut jälkeläisten puheenvuorot veivät lopullisesti maun koko kirjasta, olkoonkin kirjoittaja miten mahtava persoonallisuus ja loistava esimerkki selviytymisestä tahansa.

Siksi suureksi harmikseni ja isojen odotusten kanssa ajauduinkin ajattelemaan, että Poika joka pelastui ratsastaa Schindlerin nimellä ja toisaalta kurjilla sotakohtaloilla. Olen liikuttuneen iloinen Leon Leysonin, hänen perheensä ja kaikkien muidenkin sodasta selvinneiden puolesta, että heille kävi hyvin, toisin kuin monelle muulle kohtalotoverille. Tarinassa olisi ollut ainesta paljoon, mutta on kurja todeta, että tämä toteutus ei vakuuttanut. Teosta ei voi kiittää kirjallisista ansioista, mutta eräänlaisena selviytymistarinana sen voi ottaa. Kirjaa voisi sen tähden helppolukuisuutensa (ja pintatasonsakin) vuoksi suositella vaikkapa yläkoululaisille, jotka käsittelevät toisen maailmansodan aikaa ja ensimmäistä sotakirjaansa lukevalle sekä elämäntarinoihin ja muistelmiin auttamattomasti hurahtaneille tai hc-juutalaisvainofriikeille, joille koskaan maailmassa ei ole liikaa asiaa käsittelevää kirjallisuutta.

Tähtiä 2/5.

Kirja tuli minulle kustantajalta ennakkoon lukukappaleeksi - kiitos!
Teos julkaistaan Suomessa vainojen uhrien muistopäivänä 27.1.2014.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Ryookan: Suuri hupsu

Ryookan: Suuri hupsu. (Suom. Kai Nieminen.) 4. painos. Basam Books. 2012. (268 sivua henkilöhakemistoineen ja lähdeluetteloineen.)


Japanilainen rakastettu runoilija Ryookan syntyi 1700-luvun puolivälin jälkeen ja kuoli ennen 1800-luvun puoliväliä 74-vuotiaana. Hän oli sivistysperheen lapsi, joka 18-vuotiaana hylkäsi maallisen elämän ja ryhtyi munkiksi. Loppuelämänsä hän eli vaatimattomasti kerjäten ruokansa, viininsä ja kirjoituvälineensä.

Ryookan oli seurallinen erakko, joka tarkkaili ja osallistui. Suuri hupsu alkaa Kai Niemisen ansiokkaalla johdannolla, jossa hän avaa kuljettua elämänpolkua runoilijalta, joka ei halunnut itseään kutsuttavan runoilijaksi. Johdannon avulla teoskin avautuu lukijalle monisyisemmin.

Ryookanin runot kertovat suoraan tekjijänsä elämästä. Ne ovat pysähtyneitä kuvia, joiden kautta voi kuitenkin aistia arjen ja juhlan satojen vuosien takaa. Runot ovat ajattomia. Niissä havainnot ovat niin yleisiä, etteivät ne sitoudu paikkaan eivätkä aikakauteen. Silti niissä on valtavasti pontta ja viisautta. Nykymuodikas joutilaisuus on yksi hyve ja nautinto, josta Ryookan puhuu:

Sade seestyy, pilvet seestyvät, ilma seestyy
mieleni on kirkas, koko maailma on kirkas.
Hylkään maailman, hylkään itseni ja olen jouten:
nyt voin viettää lopun elämäni kuun ja kukkien seurassa. (s. 105) 
Toisaalta Ryookan on yksinäinen, ja hän nauttii siitä, mutta hänelle kelpaa myös seura erityisesti viinipullollisen kera. Hänellä oli muutamia luottoystäviä, joista hän kirjoitti, mutta siitä huolimatta

Ei niin, että en
välitä seurustella
muun maailman kanssa
- osaan vain pitää hauskaa
parhaiten yksinäni. (s. 155)

Ryookanilla oli myös suhde häntä 40 vuotta nuorempaan nunna Teishiniin. Ystävyydestä, rakkaudesta ja kaipuusta kertovat myös osa Suuren hupsun sivuista. Miettikää, miten viiltävää, karua ja totta esimerkiksi tämä on:

Voi! Niin kylmä yö,
voi! niin ohut kaapuni -
nukun yksin ja
havahdun unestani,
mieli palaen
kastan siveltimeni,
nostan katseeni
eilen olin katkera,
mutta tänään taas
rakastunut, kaipaava
- ja vaikka mitä.
Mitä tästä lähtien?
Voi tätä piinaa. (s. 201)


Ryookanin Suuri hupsu on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Se sisältää ajatuksia, jotka kantavat meistä jokaista, seurallista tai erakkoa, pitkälle. Minä luin tämän suosituksena, josta olen hyvin tyytyväinen. Japanilaiseen runouteen olisin muuten tuskin tullut ainakaan tässä vaiheessa tarttuneeksi, mutta tämä kannatti!

Tähtiä: 4/5

maanantai 23. syyskuuta 2013

Saranat ja sardiinit Oulun kaupunginteatterissa


Oulun kaupunginteatterin suuri näyttämön yleisössä oli lauantaina ilahduttavan paljon tavanomaista nuorempaa katsojakuntaa, kun esityksessä on Jaakko Saariluoman ohjaama farssi Saranat ja sardiinit. Farssina kappale onkin ihan onnistunut kappale, mutta heti on todettava, ettei farssi ole koskaan ollut teatterin tyylilajeista minun henkilökohtainen pääsuosikkini. Parhaimmillaan farssi on älyttömän hyvää tilannekomiikkaa, pahimmillaan sählinkiä. Oulun kaupunginteatterin Saranat ja sardiinit oli molempia.

Kyseessä on Michael Fraynin kirjoittama klassikoksi kohonnut näytelmä, jota esitetään jatkuvasti ympäri maailman. Elokuvaversioksikin sen on Peter Bogdanovich tehnyt englanninkielisellä nimellään  Noises off.

Elokuvan ja näytelmän välillä ei arvatenkaan ole huimia eroja, mutta molemmat toimivat toki omilla vahvuuksillaan. Elokuvassa leikkaukset rytmittävät ryntäilyä, joka näyttämöllä näkyy kokonaan. Kaikkialla tapahtuu välillä samaan aikaan, ja tällaisen kaikki mulle -katsojan on vaikea keskittyä kunnolla mihinkään. Kun elokuvassa Michael Cainen roolihahmo nousee jokseenkin päähenkilöksi, näytelmästä se jää puuttumaan. Farssi käyttää nimittäin näyttämöllä stereotypioita kärjistävää henkilörepertuaaria laajasti hyväkseen, ja Oulun kaupunginteatterin näyttelijät tekevät rooleissaan kyllä hengästyttävän suorituksen. Tässä ei moni pääse vähällä!

Kuva: Jussi Tuokkola / Oulun kaupunginteatteri

Juoni näytelmässä on kiinnostava: On näyttelijäporukka ja ohjaaja (Timo Reinikka). On viimeinen harjoitus ennen ensi-iltaa. On repliikkejä unohteleva näyttelijä (Anneli Juustinen), toimimattomia lavasteita, ihmissuhdesotkuja, blondi (Elina Korhonen) ja tietysti yksi juoppo (Hannu Pelkonen). Tulee näytelmän esitys, jossa tulehtuneet suhteet (Mikko Leskelä, Janne Raudaskoski, Merja Pietilä ja Heli Haapalainen sekä muut) heittävät haasteita esityksestä suoriutumiseen. Tulee suursuosion keränneen näytelmän viimeinen esitys, joka on paljolti improvisaatiota ja melkein katastrofi täysin levällään olevassa tilanteessa. Onneksi on kuitenkin aina valmiina oleva avustaja (Aki Pelkonen), joka melkein pelastaa kaiken. Pysyitkö mukana? Minäkin vain vaivoin, mutta hauskaa oli!

Saranoissa ja sardiineissa on taattu ammattimainen poljento, jonka lopussa olin tyytyväinen, että hikeä vuodattaneet näyttelijät pääsivät loppuun urakkansa ja lepäämään ja minä pääsin kotiin. Silti Saranat ja sardiinit jatkaa kyllä elinikää naurattamalla erityisesti toisella puoliajalla, joten hullunkurisuutta rakastaville tämä on pimeinä syysiltoina ihan must!

torstai 19. syyskuuta 2013

Juan Ramón Jiménez: Harmo ja minä

Kirjaston varastosta vanha kirja-aarre.
Juan Ramón Jiménez: Harmo ja minä. Andalusialainen elegia. (Platero y yo. 1917. Suom. Tyyni Tuulio.) WSOY. 1957.


Harvoin satunnainen juttutuokio vellovassa myöhäisyössä kesäisellä terassilla johtaa kirjasuosituksiin, mutta niin minulle kävi Harmo ja minä -teoksen kanssa. Lupasin ottaa vinkistä vaarin, ja tässä ollaan.

Harmo ja minä on Nobel-palkitun espanjalaislähtöisen runoilijan lyhyt proosateos. Se kertoo pieniä tarinoita kertojana toimivasta päähenkilöstä ja Harmo-nimisestä harmaasta aasista. Kerronta kiertää vuoden ympäri, ja kuten vuodella, elämällä ja kaikella muullakin maailmassa, myös tällä suhteella on loppunsa.

Teos osuu jollakin tavalla juuri nyt trendeihin, sillä kuvaus siinä on kaunista ja tarkkaa, niin että kirjan ja lukijan aika miltei pysähtyy. Harmo ja minä on mindfulnessia puolillaan. Se kiinnittyy hetkeen, poimii osia todellisuudesta ja luottaa havaintoihin. Kirja toteaa todellisuuden ja kauneuden niin kuin se on. Jiménez on taitava kynänkäyttäjä, siitä ei ole epäilystäkään. Lyhyet kertomukset ovat nopealukuisia, ja kirjan kepeyttä lisää kuvituksena toimivat viivapiirrokset. Mietin, että olisin voinut lukea tarinoita oikein hyvin myös lapsilleni.

Kukkula. Täällä näkyy purppuranpunainen iltataivas, omien kristallisärmiensä haavoittama, verenkarvainen kaikkialta. Vihreä männikkö kiihtyy sen loistosta, punastuu epämääräisesti, yrtit ja kukat syttyvät läpikuultavaan hehkuun ja vuodattavat kirkkaaseem silmänräpäykseen kostean läpitunkevaa ja valoisaa tuoksuolemustaan. (s. 8)

En kuitenkaan tainnut tavoittaa pikailtalukemisena haukkaamani Harmo ja minä -tarinoiden syvyyttä, vaikka ihan mukava aasin kanssa olikin yhteinen Andalusian-matka taivaltaa. Oivalsin hetkessä elämisen, tarkan havainnoinnin ja kauneuden näkemisen hyveen, mutta kirja jätti lopulta aika tyhjäksi. Päähenkilön yksinäisyys ja ulkopuolisuus eivät tarttuneet minuun kiinni.

Harmo ja minä on pitkään aikaan ensimmäinen lukemani espanjalaisen kirjailijan teos. 1900-luvun espanjalaiskirjailijoita en ehkä ole aiemmin lukenut lainkaan. Siitä tervetulleita kokemuspisteitä minulle!

Tähtiä: 3/5

Lukemani Harmo ja minä oli kirja-aarre kirjaston varastosta. Sen nimiösivulla oli nostalginen vanha kirjaston leima



 ja takakannen kätköissä eräpäiväkortin tasku. :-)


Hauskaa, että näihinkin vielä törmää silloin tällöin!

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Maria Sveland & Katarina Wennstam: Onneksi erosimme

Kannen kuva: Minna Ristolainen
Maria Sveland & Katarina Wennstam: Onneksi erosimme. Naiset kertovat. (Happy, happy - En bok om skilsmässä 2011. Suom. Salla Korpela.) Minerva. 2013. (196 sivua.)

Voi, miten kurjaa, kun erositte! Onpa ikävää, että kävi näin. Lasten takia olisin toivonut, että perhe olisi pysynyt kasassa.

Kuulostaako tutulta?

Onneksi erosimme tömäyttää piintyneiden käsitysten päältä tomut pois. Se osoittaa, miten ero saattaa olla pelastus, vapautus, lahja. Se näyttää, miten eron jälkeen erityisesti naiset alkavat kukoistaa. Kirja vakuuttaa, että lastenkin kannalta on parempi, että (itsetunnoltaan vahva) äiti tekee eropäätöksen huonossa suhteessa kuin että kärsisi ja kuihtuisi vähitellen elämänsä loppuun saakka. Onneksi erosimme paljastaa, ettei ero ole epäonnistuminen.

Samaan aikaan Onneksi erosimme kertoo myös riipaisevia tarinoita siitä, ettei ero kuitenkaan ole (useinkaan) helppo. Kipua vältetään yleensä pitkään. Samaan aikaan, kun nainen on eropäätöksen jälkeen tyytyväinen pitkän avioliittotaistelun loppumista, hän itkee yksinään unelmien särkymistä. Nainen suree sitä, ettei rakkaus riittänytkään eivätkä haaveet toteutuneet. Yhtä aikaa, kun olo on helpottunut, voi myös kaivata sitä kaunista, mitä on joskus ollut tai josta ainakin on elätellyt toivetta. Itku voi tulla siitä, etteivät kyvyt riittäneet, vaan kaikki kilpistyi väärinkäsityksiin ja etäisyyteen. Kaikki tehty ja tekemättä jätetty voi tuntua raskaalta.

Onneksi erosimme -kirjan toimittaneet Maria Sveland ja Katarina Wennstam huomauttavat esipuheessa, miten avioliitto on muinaisjäänne. Siitä kertoo heidän mukaansa sekin, miten moni meistä haluaa kirkkohäät, vaikkei muuten piittaa Jumalasta tuon taivaallista! Minkälaista tehtävää avioliitto palvelee nykymaailmassa, jossa kuitenkin nainenkin voi (hyvä tavaton sentään!) elättää itsensä (ja lapsensa), omistaa itse omaisuutensa ja päättää asioistaan?

Mutta häpeällisempää kuin mikään muu - alhaisempaa ja raukkamaisempaa kuin talouden, yksinäisyyden tai niiden summan syyttäminen - on sanoa, että jää suhteeseen lasten takia.
Niiden, jotka uskovat, että lasten on parempi kasvaa naimisissa olevien kuin onnellisten vanhempien kanssa, on parempi lopettaa lukeminen tähän
Tai ehkä - päinvastoin. Voitte terästäytyä ja kuunnella nyt tarkasti.
Jos minulta kysytään, mikään ei ole pahempaa kuin sanoa, että jää suhteeseen "lasten takia". Lapsen harteille ei voi laskea raskaampaa taakkaa kuin sanoa, että äiti tai isä jäi liittoon "sinun vuoksesi". (s. 122, Katarina Wennstam)

Onneksi erosimme on erilainen erokirja. Se kertoo kymmenen tarinan kautta, millaista eroaminen naiselle on. Suosittelenkin sitä erityisesti naisille, mutta myös miehet saavat siitä varmasti uutta näkökulmaa suhdetuumailuihinsa. Ruotsissa ja Tanskassa kirja on herättänyt kovasti kohua. Onhan se ehkä ennenkuulumatonta, että erosta voi jopa onnitella ja vielä hymyillä päälle.

Minä olen toistaiseksi vankasti naimisissa.

Tähtiä: 3/5

torstai 22. elokuuta 2013

Guy Delisle: Shenzhen


Guy Delisle: Shenzhen. (Shenzhen. 2000. Suom. Saara Pääkkönen.) WSOY. 2010.


Guy Delislestä tuli kertaheitolla suosikkini, kun luin häneltä Pjongjangin. Merkintöjä Burmasta oli myös mainio. Eipä lukija joutunut pettymään tälläkään kertaa, vaikken Shenzheniä Delislen parhaaksi nostakaan. Kirja on kuitenkin äärimmäisen nokkela ja hauska omaelämäkerrallinen katsaus, mutta yhteiskunnallisesti ei niin pureva kuin aiemmin lukemani. Kriittistä otetta on mukana, mutta löysemmin kuin olisin kenties halunnut. Tai sitten olen jo tottunut (puutunut?) tekijän oivalluksiin. Toisaalta Shenzhen on lukemistani teoksista tekijänsä ensimmäinen, joten voi olla, että kerrontataito on myös kehittynyt vuosien varrella.

Shenzen kertoo Guy Delislen kokemuksista animaatiotehtaan työnjohtajana Kiinassa. Vain harvat puhuvat päähenkilön kanssa samaa kieltä, yhtenä poikkeuksena hotellin portieeri, joka koettaa parhaansa usein aika absurdeillakin englannin fraaseilla. Delislellä on siksi paljon aikaa tehdä havaintoja, joita hän kirjassa kuvaa. Kulttuurien törmäilyltä ei tietenkään voi välttyä, mutta tilanteet hoituvat delislemäisen huomaamattomasti ilman suurempia tunnepurkauksia.

Ihan mahtavaa sarjista taas kerran! Kannattaa lukea.

Tähtiä: 4/5.

Delisleä on luettu (ansiosta) paljon blogeissa. Shenzheniin ovat tiensä löytäneet muun muassa myös Tessa ja Titania.


keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Annette Årheim: Misery lit

Kannen suunnittelu: Kalle Berglind
Annette Årheim: Misery lit. Brutaalien ja kaiken paljastavien kertomusten imu. (Misery lit. Om suget efter brutala och självut lämnande berättelser. 2012. Suom. Päivi Jokitalo.) Avain. 2013.







Enpä ole vähään aikaan (vai koskaan?) lukenut niin ärsyttävää kirjaa kuin Annette Årheimin Misery lit! Luetteloin ärsytykset, sillä olen kuullut, että tapa laskee stressitasoa. Vielä, kun voisin polttaa listan tai heittää sen roskikseen, teho olisi taattu, mutta nyt tyydyn taltioimaan ärsytykset tähän. Tervetuloa provosoitumaan!



  1. Misery lit on niin sanottua kurjuuskirjallisuutta. Puhtaimmillaan se mässäilee synkillä aiheilla ja elämän varjopuolilla. Monesti kaavaan kuuluu se, että tarinalla on jokseenkin onnellinen loppu. Usein tarina alkaa päähenkilön kurjasta lapsuudesta, josta ei ankeutta puutu.
  2. Annette Årheim tutkii aihettaa muutaman esimerkin voimin ja vetää näistä johtopäätöksiään. Eniten hän ruotii Liza Marklundin Uhatut-teosta. Muita vaatimattomammalla osuudella mukana olevia kirjoja ovat esimerkiksi Natascha Kampuschin 3096 päivää, Åsa Linderborgin Minua ei omista kukaan, Dave Pelzerin Pimeän poika ja suomalaisissa kirjablogeissa hiljattain näkyvyyttä saanut Felicia Feldtin Näkymätön tytär. Kurkkaa vaikka Kirjojen keskellä ja Kirjasähkökäyrä-blogeihin!
  3. Misery litin kulutus on kasvanut (Ruotsissa) merkittävästi muun kaunokirjallisuuden kustannuksella (?). Lukiolaiset haluavat lukea misery litiä. Misery lit täyttää kirjakauppojen hyllyt.
  4. Annette Årheim käyttää oppaanaan yhtä lukiolaispoikaa ja hänen mielipiteitään Lisa Marklundin kirjasta Uhatut.
  5. Esitys on jokseenkin sekava. Välillä ollaan lukiolaispojan lukukokemuksissa tai elämänviisauksissa kiinni, välillä puhutaan kirjankansitaiteesta ja eri painosten kansien eroista. 
  6. Myös misery litin käsite on sekava. Välillä tuntuu, että kaikki elämän laitapuolista kertova kirjallisuus on misery litiä.
  7. Misery lit on vahingollista, sillä se ruokkii stereotypioita ja ennakkoluuloja. 
  8. Siitä huolimatta sitä käytetään kouluissa viljalti, jotta nuoret innostuisivat lukemaan.
  9. Suuri osa opettajistakin lukee vain misery litiä.
  10. Misery litiin kuuluvia teoksia pidetään perusteettomasti totena! 
Huoh.

Kommenttini edellisiin:
  1. Misery lit on oikeastaan varsin halventava nimitys muistelmille ja elämäkerroille, jotka käsittelevät hankalia aiheita. Misery lit niputtaa heterogeenisen teosjoukon perusteettomasti halvan genren alaisuuteen. (Katso myös lyhyt keskustelu tästä Kirjavalas-blogissa!)
  2. Muutama esimerkki saattaa ehkä esitellä aihetta, mutta ei se anna kattavaa kuvaa ilmiöstä.
  3. Mitä sitten, jos kirjojen kulutus kasvaa? Mitä sitten, jos kirjakaupat myyvät paljon ns. misery litiä? Onko kyseessä sama ilmiö kuin kaiken muunkin uuden taivastelemisessa: milloin tv on vahingollinen, milloin tietokonepelit, milloin taas hurja ja vaarallinen misery lit!
  4. Yksi tyyppi kertomassa näkemyksiään värittää kokonaisuutta aika tavalla!
  5. Olisiko lyhyestä kirjasta voitu karsia edes kustannusyhtiöiden business pois?
  6. Itse olisin halukas rajaamaan misery litiin, jos sellaista käsitettä on edes järkevää käyttää, julkeat halvalla rahaa tahkoamaan tehdyt opukset, joissa jonkun oikean ihmisen kurjasta elämästä kirjoittaa ammattikirjailija, joka haamuna taustalla vie kustannusyhtiön lisäksi kirjan tuottamat voitot taskuihinsa... Misery litin ulkopuolelle taas rajaisin esimerkiksi ainakin kaiken puhtaasti fiktiivisen kirjallisuuden.
  7. Mihin unohtui Jörn Donnerin viisaus: "Lukeminen kannattaa aina?" Kyllä ennen vanhaan kirjallisuuskin oli sitten niin paljon parempaa, eikö? No ei! Sitä paitsi uskon tässä porttiteoriaan: jos joku saadaan koukutetuksi kirjallisuuteen misery litillä, hän todennäköisesti kokeilee myös muita genrejä. No, sehän onkin tietysti jo varsin vaarallista! (Ja entäpä vampyyrikirjat? Nehän vasta vaarallisia ovat, sillä pian nuoret purevat toisiltaan kaulavaltimot poikki!)
  8. Niin, eivätkö opettajat olekin melkoisen ovelia, kun on kyse lukuharrastuksen pariin houkuttelemisesta? - ja mikä taas olisi vaihtoehto? Pakkosyötettäisiin nuorille vain ns. korkeakirjallisuutta?
  9. Ok, ymmärrän edes yhdessä kohdassa Årheimin pointin erittäin hyvin. Minunkin mielestäni opettajilla on oltava laaja kirjallinen sivistys useassa genressä, pelkkä misery lit ei riitä. Siitä huolimatta on muistettava, että opettajatkin ovat ihmisiä ja he lukevat viihtyäkseen tai ehkä elämyksiä saadakseen eniten ominta kirjallisuuttaan! 
  10. Milloinpa silkan fiktion kirjoittajaa ei olisi rinnastettu omaan tarinaansa? Voiko Tuula-Liina Varis kirjoittaa naisen ja miehen välisestä suhteesta ilman, että lukija etsii tekstistä Pentti Saarikoskea ja kirjailijaa itseään? No voi tietysti! Ihan samalla tavalla misery litin lukijat osaavat erottaa todellisuuden kirjan tekstistä - tai sitten ei - riippuu lukijasta.

Kylläpä helpotti! Myönnän, että suhtaudun nyt Årheimin teokseen korostuneen tunteellisesti ja kärjistän, mutta onpa minua ärsyttänytkin! Jatkan kuitenkin vielä puhinaani hiukkasen siitä, mitä Årheim kirjoittaa misery litin imusta: miksi ihmeessä sitä luetaan.

Årheimin mukaan misery litiä lukevat haluavat jotakin kevyttä lukemista, joka ei vaadi ponnisteluja. He haluavat yhtä aikaa viihtyä ja oppia elämästä. Heillä on tarve tirkistellä, tai he etsivät vertaiskokemuksia, jos ovat itse tulleet kaltoinkohdelluiksi elämässään. Osa saa siitä terapiaa ja nojatuolimatkan pois todellisuudesta (sic! eikö Årheim juuri väittänyt, että tarinoita pidetään tosina?). Kyse on pohjimmiltaan turvattomuudesta: voidaan olla hyvillä mielin, että jollakulla on asiat vielä huonommin! Lopulta Årheim kysyy, voiko misery litin lukijaa pelastaa mikään.

Olen itse muun muassa tummien tarinoiden ystävä. En ehkä lue varsinaista misery litiä (mitä se ikinä tarkkaan ottaen onkaan), mutten voi kieltää sen joskus kiinnostavankaan. Pidän enemmän kuitenkin kurjuusfiktiosta tai sitten elämäkerroista ilman painavaa pakollista misery-osuutta. Myönnän, että Årheim tuntui silti osoittelevan minua teoksellaan, eikä se tuntunut hyvältä. En nimittäin koe olevani tirkistelyn tarpeessa. Sen sijaan Årheimkin kirjoittaa, että

Kuten jo todettu, nykyisin näkyy yhä enemmän, kuinka lööppijournalismi määrittelee aikalaisongelmat, joita tämän tyyppisessä kirjallisuudessa tematisoidaan. On mahdollista, että lööppeihin viittaava kirjallisuus palvelee lukijan kannalta sekä terapeuttista että kriisinhallintatarkoitusta. Lukijoilla on tarve paneutua ja yrittää ymmärtää, kuinka voi olla mahdollista, että tämän päivän vanhemmat voivat pitää lapsiaan vuosikausia kellarissa ja käyttää heitä systemaattisesti hyväksi, kuinka vanhemmat voivat jättää kehitysvammaisen lapsen paleltumaan kuoliaaksi lumihankeen ja heittää hänet myöhemmin järveen, kuinka lapsi voi kylmäverisesti murhata toisen lapsen jne. (s. 71 - 72)

Minä luen (ja kirjoitan), että ymmärtäisin. Entä sinä?

Koska kirja sai niin tunteet pintaan, tähtiä on pakko tiputella, vaikka vieläkin vähän potuttaa ja vaikka suomennoksessa oli joitakin kielellisiä hupsuuksia. Kyllä tämä kiinnostavakin oli!

Tähtiä: 4/5

Mari a on myös blogannut Årheimin kirjasta.

torstai 18. huhtikuuta 2013

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja

Kansi: Kalle Pyyhtinen / utudesign.net
F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja. (Hierba santa 2009. Suom. Samuli Arkko.) Iván Rotta & co. 2013. (335 sivua.)


Pyhän lehden kirja on Frida Kahlon maukas elämäkerta terästettynä reilulla kourallisella fiktiota ja meksikolaisresepteillä suoraan Kahlon muistikirjasta. Tapahtumat seuraavat muistikirjoihin tallennettua Kahlon elämää, mutta tilanteet on kuvattu fiktion siivin. Kadonneesta muistikirjasta, Pyhän lehden kirjasta peräisin olevat reseptit lomittuvat tarinaan, kukin kohdalleen hersyvään elämänvirtaan.

Frida Kahlo syntyi 1907 Meksikossa ja sairasti lapsena polion, joka jätti hänet jalkapuoleksi. 1925 hän joutui raitiovaunuonnettomuuteen, josta selvisi hädin tuskin hengissä. Nämä sattumukset leimasivat Kahlon elämää ja taidetta merkittävästi. Ensiksi polio oli olla Fridan ensikosketus kuoleman kanssa ja teki tyttölapsesta jalkapuolen. Myöhemmin onnettomuus ja siitä toipuminen sitoi Fridan sänkyyn pitkäksi aikaa, jolloin hän aloitti maalaamisen. Onnettomuus sai hänet aistimaan kuoleman jatkuvan läsnäolon ja jätti jälkeensä kivun, joka varjosti Kahlon värikästä ja intohimoista elämää loppuun saakka. Hän kuoli täytettyään muutama päivä aiemmin 47 vuotta.

Pyhän lehden kirja on vahva ja mainetta niittänyt teos, joka leikittelee ajatuksella kuolemasta Frida Kahlon kummitätinä. Frida tekee raitiovaunuonnettomuuden jälkeen kummitätinsä kanssa sopimuksen, että hän saa vielä elää, mutta lupaa kärsiä kaikki elämän koettelemukset, joita kummitäti hänelle povaa. Frida saa elää, mutta sillä on totta vieköön hintansa. Kuolema ja kipu väijyvät vierellä jatkuvasti, ja Frida käy keskustelua kummitätinsä kanssaan.

- Mikset vie minua ja anna pikku-Diegon elää? Frida moitti nyyhkyttäen Kummiaan, mutta Manalan valtiatar ei vastannut. Hän otti sammuneen kynttilän kaksin käsin ja puristi sitä vasten sydäntään, kunnes se liukeni hänen sormiinsa.
- Te kaikki olette minun, totesi Kummi. - Minut on sidottu ensimmäiseen ihmiseen, joka oli olemassa, ja minä olen olemassa viimeiseen ihmiseen asti. Kun ketään ei ole enää jäljellä, lopetan työni, ja silloin emme enää ole toisiimme sidottuja.
- Miksi?
- Koska toisille elämä on pelkkä henkäys ja toisille se on kuin monta romaania. Jokaisella on oma tarinansa siitä huolimatta, onko elämä pitkä vai lyhyt. Pojallesi siinä oli tarpeeksi. Siihen oli syynsä. Ei hetkeäkään enempää, ei hetkeäkään vähempää. Niin se vain on, hänen Kummitätinsä selitti. (s. 158 - 159)

Suhde Diego Rivieraan on alusta saakka peittelemättömän monimutkainen. Frida valloittaa Diegon tämän aikaisemmalta naisystävältään, joka opettaa Fridan kokkaamaan, jotta Diego pysyisi kotona. Pian Frida saa kuitenkin pettymyksekseen huomata, että Diego ei voi vastustaa naisia, vaan syrjähyppy seuraa syrjähyppyä, jolloin myös Frida aloittaa avoimen boheemin elämän. Diego sanoo kestävänsä Fridan sivusuhteet naisiin, mutta suhteita toisiin miehiin hän ei omasta käyttäytymisestään huolimatta sulata. Siitä huolimatta Fridalla on useita rakkaussuhteita sekä miehiin että naisiin samalla, kun hän elegantisti liikkuu sekä Amerikan seurapiireissä että Euroopan taiteilijakommuuneissa.

Frida rakastaa ja kärsii koko elämänsä. Miehestään, jonka kanssa avioituu kaksi kertaa, hän toteaa omaan suoraan ja riettaaseen sävyynsä:

- Diego tekee elämässään vain neljää asiaa: maalaa, syö, nukkuu ja nussii. Hän ei ole tällä hetkellä töissä, enkä minä ole tehnyt hänelle tänään jukatanilaista banaaninlehteen käärittyä haudutettua porsasta. Jos kurkistat vuoteeseen, huomaat, ettei siellä ole yhtään läskimahaa nukkumassa, joten jäljelle jää vain yksi vaihtoehto, enkä minä ole siinä mukana, koska hän ei ole Detroitin jälkeen koskenut minuun. (s. 175)

Ruoka on kirjassa läsnä miltei jatkuvasti. Tuoksut leijailevat lukijan nenään resepteistä, joita kirja kätkee sisäänsä. Opin, että chilejä on paljon erilaisia, sillä yhteen reseptiin saatetaan tarvia useaa eri chililajia. Usein Fridan ohjeissa tarvitaan myös esimerkiksi laardia tai muita Suomessa hankalasti tarjolla olevia tuotteita. Jos mielikuvitus antaisi periksi, ohjeita voisi kenties soveltaa suomalaiseen keittiöön, mutta kirjaimellisesti monen toteuttaminen vaatii valitettavasti paljon ekstravaivannäköä. Poimin itse kuitenkin ehdottomien kokelujen joukkoon salaperäisen Mommy Even omenapiirakan.

Pyhän lehden kirja on kuin Kahlon taulut. Se käyttää hyväkseen aineksia tuonpuoleisesta, kuvaa tinkimättömästi rakkautta, intohimoa ja naisen elämää kipu jokapäiväisenä kumppanina. Kirja on eroottinen, symbolinen ja surrealistinen olematta kuitenkaan hetkeäkään vaikeasti tajuttava. Kieli on rikasta ja suomennos onnistunut. Kirja paljastaa Fridan kompleksisen suhteen mieheensä Diego Rivieraan, palavan innon kommunismiin ja feminismiin sekä elämän biseksuaalina 1900-luvun alkupuoliskon globaalissa taiteilijaeliitissä, jossa mukana risteilevät muut suuruudet, kuten Salvador Dalí, Pablo Picasso, Lev Trotski, Anaïs Nin, Henry Miller ja Ernst Hemingway.

Suosittelen kirjaa kaikille Frida Kahlon elämästä tai taiteesta kiinnostuneille, taiteilijaelämästä innostuville, hyvän (fiktiolla rehevöitetyn) elämäkerran ystäville ja upean kirjan ystäville. Kirjaa kannattaa harkita ehdottomasti myös silloin, jos rakastaa meksikolaista ruokaa ja kulttuuria. Tämä sopii paitsi ruoan myös hyvällä maulla erotiikan nälkään.

Tähtiä: 4/5


sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Sara Blædel: Nimimerkki Prinsessa

Sara Blædel: Nimimerkki Prinsessa. (Kald mig Prinsesse 2005. Suom. Elina Uotila.) Karisto. 2013. (369 sivua.)

Nimimerkki Prinsessa on nettitreffeihin pureutuva rikosdekkari. Kirjassa etsivä Louise Rick alkaa selvittää brutaaleja raiskaustapauksia, jotka ovat tapahtuneet netin treffipalstoilta löytyneen kumppanin ensitapaamisen yhteydessä. Selvittely on hankalaa, sillä raiskaaja tietysti peittää jälkensä ja toimii verkossa nimimerkin takaa. Kirjailija Sara Blædel on kotimaassaan Tanskassa saavuttanut suursuosion, ja Nimimerkki Prinsessa on häneltä ensimmäinen suomennettu teos.

Koska dekkarit eivät ole ominta lukemistoani, kuljen nyt heikoilla jäillä ja kirjoitan puhtaasti omasta lukukokemuksestani:

Kirjan aihe ja asetelma ovat kiinnostavia ja ajankohtaisia. Sen vuoksi odotin kirjalta paljon. Saattaa olla, ettei tämä ole dekkarikuningatar Sara Blædelin parhaimmistoa, sillä jouduin pettymään. Kiinnostus heräsi oikeastaan vasta noin sivulla 270, kun päästiin käsiksi lopulta siihen juonen osaan, johon otsikointi viittaa. Louise alkaa jahdata raiskajaa suoraan treffipalstoilla nimimerkkinään Trim, mutta pyyää kutsumaan itseään Prinsessaksi. Kuulostaako sekavalta? Sitä se vähän onkin, ja ihmettelen kovasti kirjan (suomalaista) otsikointia. Noin sivulle 270 asti on selvitetty paria raiskaustapausta, raiskattujen taustoja ja elämäntilanteita.

Nimimerkki Prinsessa piti siis vähän aikaa minua pihdeissään, kun lopulta päästiin takaa-ajoon ja kiinniottamiseen. Lopusta löytyy yksi juonenkäännekin, joka tosin tuntui kaavamaiselta ja miltei ennelta arvattavalta. Kokonaismaku kirjasta jäi hyvin valjuksi. Ehkä joku poliisin työstä ja yksityiselämästä kiinnostunut (dekkareiden lukija) pitäisi tästä enemmän, mutta minä tähditän vaatimattomasti:

2/5

Tämä on luettu myös Kirjasähkökäyrässä, jossa lukukokemus oli positiivisempi: http://kirjanainen.blogspot.fi/2013/03/nimimerkki-prinsessa.html

tiistai 26. helmikuuta 2013

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus (äänikirja)

Kuva: WSOY
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus. (The A.B.C. Murders. 1936. Suom. Aune Suomalainen, tark. Kiti Kattelus.) Äänikirja. Lukija Lars Svedberg. WSOY. 2010.


Kuuntelen äänikirjoja autoillessa, lähinnä työmatkoilla. Olen jo sen verran oppinut omista kuuntelutottumuksistani, että toisaalta kuunneltavana ei saa olla aivan mahdottoman raskas teos, mutta toisaalta tekstin on oltava kuitenkin sen verran vetävää, että huomio jaksaa pysyä kiinnittyneenä siihen. Valitsin Agatha Christien Aikataulukon arvoituksen kirjastosta mukaani, sillä Agatha Christie on yhtenä dekkaripoikkeuksena TBR:lläni. Christie on dekkariklassikko, jota kannattaa myös ei-niin-dekkaristin muistaa aina silloin tällöin.

Aikataulukon arvoitus on kuvaus Hercule Poirot'n ja Britannian poliisivoimien kilpajuoksusta sarjamurhaajan kanssa. Murhaaja kylvää kuolemaa valitsemalla uhrinsa ja tekopaikkansa aakkosjärjestyksessä, ja murhapaikalta löytyy aina tekijän jälkeensä jättämä ABC-aikataulukko. Kirjassa Hercule Poirot toteaa ensimmäistä kertaa olevansa mielipuolisen sarjamurhaajan perässä, kun aiemmat tapaukset ovat olleet yksittäisiä ja murhaaja on löytynyt yleensä kuolleen lähipiiristä. Nyt kyseessä on kylmäverinen tyyppi, joka vielä kaiken lisäksi lähettelee Poirot'lle ivaavia kirjeitä, joissa väheksyy salapoiliisin kykyä ratkoa henkirikoksia ja jotka hän allekirjoittaa nimimerkillä ABC.

Christien teos rakentuu esipuheessakin mainittujen osien varaan: yhtäältä kirjailija kertoo tapahtumista Poirot'n apurin, kapteeni Arthur Hastingsin näkökulmasta, ja toisaalta kuvaus on kaikkitietävän kertojan tekstiä Hastingsin havaintopiirin ulkopuolisista tapahtumista. Hastingsin kuvaus perustuu hyvin pitkälti dialogin varaan. Hän kuvaa keskusteluitaan Poirot'n kanssa tai keskusteluja, joita Poirot käy muiden henkilöiden kanssa. Kaikkitietävän kertojan teksti on kuvailevampaa, ulkokohtaista tarkastelua tapahtumista.

Dialogin suuri osuus kirjassa tekee siitä toisaalta kevyen lukea, mutta toisaalta se jättää tilanteen hyvin ulkopuoliseksi. Vaikka Lars Svedberg onnistuu lukijana erittäin hyvin, en pystynyt kunnolla samaistumaan kirjan henkilöihin. Dialogipainotteisuuden vuoksi väitänkin, että Hercule Poirot't ovatkin parhaimmillaan elokuvina. Ne ovat rakenteensa vuoksi kuin tehty filmeiksi. Itse olisin mieluummin katsonut tämän elokuvana kuin kuunnellut äänikirjana, saatika itse lukenut nidettä. Sen vuoksi äkkipikaistuksissani nimesin äskettäin Hercule Poirot't parhaiksi kirjafilmatisoinneiksi - sitä paitsi minusta David Suchet esittää Poirot'ta niin hyvin, että pystyn vain vaivoin kuvitella belgialaisetsivää enää muunlaiseksi!

Yhtä kaikki, Aikataulukon arvoitus on viihdyttävää Christietä, jossa lukijaa - tai kuulijaa - johdatellaan harhaan ja juonen pune aukaistaan vasta loppuluvuissa. Kuten totesin, dialogeihin heittäytyvä Lars Svedberg onnistuu lukijana oikein hyvin, joten kirja on viihdyttävä ja toimiva myös äänikirjana. Mitään kummempaa elämän tarkoituksen etsintää tämän kirjan kanssa ei kannata lähteä tekemään, mutta todellisuuspakona kesäiseen Britanniaan pakkasaamuista ja liikennevaloista kirja toimii loistavasti. Myös perinteisten christiemäisten murhamysteerien ystäville teos sopii kuin nakutettu.

Tähtiä: 3/5

Muuten... Pikkutyttönä pidin kovasti Neiti Marple -tv-sarjasta (pääosassa Joan Hickson), jossa oli myös mielestäni loistava tunnusmusiikki. Nostalgiaa tai ei, edelleenkin pidän sitä parempana kuin Hercule Poirot'ta. Ehkä ensi kerralla kokeilen Marpleakin kirjana!

Aikataulukon arvoituksesta ovat kirjoittaneet myös
Salla
Kirsi
Anu, jonka kanssa olemme kuunnelleet samoja dialogeja lähes samaan aikaan! :-)

lauantai 2. helmikuuta 2013

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja. (La liste des mes envies 2012. Suom. Leena Leinonen.) WSOY. 2013.


Onnen koukkuja kertoo tarinan naisesta, joka voittaa lotossa miljoonia. Kuinkas sitten käy, on jutun juoni. Kirja pohtii sitä, mistä onni syntyy ja millä tavalla ihminen voi olla onnellinen.

Minulle sattui hyvin. Luin tämän teoksen viikonloppuna, jolloin osallistuin hiljaisuuden retriittiin. Retriitissä olin kasvotusten itseni ja kaikkeuden kanssa. Minussa vahvistui ajatus, että ihminen tarvitsee onneen ja hyvinvointiin aika vähän. Tärkeitä asioita ei kerätä ympärille, vaan ne saadaan lahjana elämältä. Näin siis teemallisesti Delacourtin teos osui oikeaan hetkeen!

Sillä tarvitsemamme asiat ovat arjen pieniä unelmia. Ne ovat pieniä hoidettavia asioita, jotka vievät meidät huomiseen, ylihuomseen, tulevaisuuteen, ne ovat niitä pieniä asioita, jotka ostetaan ensi viikolla ja joiden kautta voimme ajatella, että ensi viikolla olemme edelleen elossa. (s. 155)

Mutta onko elämä tosiaan ostamsta? Ehkä monelle nykyään on?

Onnen koukkuja on hyvin ranskalainen kirja. Se alkaa älyttömän kepeästi, ja silmieni edessä näin Amelie-elokuvan rullaavan eteenpäin. En ole ollenkaan ranskalaisen kirjallisuuden asiantuntija, vaan nyt ajattelen, että sitä pitäisi ehtiä lukea enemmän. Silti väitän, että tässä on jotakin perin ranskalaista. Kuvauksessa ja tempossa soi ranskalainen haitarimusiikki.

Teemasta olisi voinut kirjottaa syvällisemminkin. Onnen koukkuja jäi pintatasolle, vaikka nostattikin kysymyksiä esille ja tuuppi pohtimaan myös lukijan oman elämän onnellisuutta. Silti ote jäi hieman viileäksi. Ytimeen ei päästy.

Onnen koukkuja on Ranskan bestseller, jonka käännösoikeudet on myyty kymmeniin maihin. Odotin kirjalta paljon. Suomessa teos julkaistaan ihan näinä päivinä. Vaikka kirjan kanssa sen lukemiseen kuluvan lyhyen ajan kovin viihdyinkin, en silti täysin ymmärrä, mikä juuri tämän teoksen on nostanut valokiilaan kaikista tarjolla olevista ransakalaisista. Löytyykö suosion syy teeman yleistettävyydestä, mielikuvituslekistä lottovoiton kanssa, arkipäiväisyydestä vai lukemisen helppoudesta? En osaa sanoa.

Välipalakirjana mainio. Onnellisuuden pohdintaan hyvä tuki.

Tähtiä: 3/5.

Kirja on jakanut jo mielipiteitä muuallakin!
Luettua-blogissa ihastuttiin: http://luettuasaso.blogspot.fi/2013/01/onnen-koukkuja-gregoire-delacourt.html
Lumiomenassa petyttiin rajusti: http://luminenomena.blogspot.fi/2013/01/gregoire-delacourt-onnen-koukkuja.html

perjantai 1. helmikuuta 2013

Blogistanian Globalia -ehdokkaat 2013!

Luen ja kirjoitan antaa täydet kolme pointsia ehdottomalle norjalaishelmelle:

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Tällä kertaa muita ehdokkaita ei ole, sillä tämä tähti lostaa niin kirkkaasti.


Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjava kammari, ja tulokset julkaistaan siellä 4.2.2013.
Kylläpä jännittää!

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani. Otava. 2012.

Teen tämän kirjapostauksen pian ennen 1.2. käynnistyvää  Blogistanian Globalia 2012 -kilpailua, sillä luulen, että tässä saattaa olla yksi sijoittuva enkä halua sijoituksen vaikuttavan postaukseeni edes tiedostamattani. Sisareni, rakkaani on laajalti luettu blogeissa ja se on saanut paljon kehuja. Totean heti alkuun, että ehkäpä odotukseni olivat liian korkealla, sillä minä en aivan täysin tullut myydyksi tälle ylistetylle tiiliskivelle. Vavisuttava teos on kyseessä joka tapauksessa.

Lyhyesti tiivistettynä voidaan sanoa, että Sisareni, rakkaani kertoo hyvin menestyvän Rampiken perheen tragedian sen esikoispojan äänellä. Jos yleistän karkeasti, kirja kuvaa maineen ja mammonan hintaa. Se on tarina ahneudesta ja välinpitämättömyydestä sekä vääristyneistä ihanteista, epäaitoudesta ja koreasta kuoresta, joka kätkee taakseen synkät salaisuudet.

Lähdetään siitä, miksi näin vakuuttavalta kuulostava Sisareni, rakkaani jäi vähän valjuksi. (Vai onko neljän tähden kirja valju - ei kai sentään! Ehkä vain tunnen tarvetta puolustella sitä, etten hauko henkeäni ja itke ihastuksesta.)

Ensiksikin opus oli kaikkine 727 sivuineen liian pitkä. Juoni junnasi välillä paikoillaan ja selittelyä oli paikoin liikaa. Lukijalle tuli jo tarve huutaa kirjailijalle "joo, joo!" kun asia vain velloi ja rypi sotkussaan. Kirjassa melkein kaikki oli vähän ylikorostettua, jottei viesti vain livahtaisi lukijalta ohitse. En edes ole mikään vauhtikirjojen ystävä, vaan luen mielelläni hidastempoisiakin, mutta liika osoittelu ja turha todistelu puuduttaa.

Toiseksi Jos Lionel Shriverin Poikani Kevin sai minut tajuamaan jotain uutta, Sisareni, rakkaani jatkoi melkein samaa tarinaa. Poikani Kevinin jälkimaku kestää edelleen, yli vuoden jälkeen, ja suodatin Rampike-skandaalia jatkuvasti Kevinin lävitse. Sisareni, rakkaani ei saanut uutta jälkimakua aikaiseksi, vaan tämä oli vähän niin kuin Kevinin teepussista toiseen kertaan lioteltu laimeampi toisinto. Samasta tarinasta ei tietenkään ole kysymys, mutta asetelma on hyvin samankaltainen ja tarina yhtä kaamea perhepainajainen.

Kolmanneksi minä aavistin loppuratkaisun jo opuksen puolivälissä. Ehkä loppuratkaisukin oli valitettavan ilmiselvä juuri teoksen osoittelevuuden vuoksi. Tiettyjä asioita ei Oates todellakaan turhaan korostanut, mutta alleviivaus ja toisto tuntui liian voimakkalta. Loppuratkaisun tietäminen ei tietenkään aina ole pahasta, mutta tämän kirjan kanssa aavistus vei kyllä osan lukuilosta.

Muu onkin sitten plussaa:

Oates on nerokas kertoja. Hän tuo nokkelasti esiin kirjoittajan metafiktiivisin keinoin, etenkin alaviittissä, mistä pääsääntöisesti nautin suunnattomasti. Tyylistä nousi esiin Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa. Esikoispojan äänellä Oates siis täydentää tarinaansa, tähdentää joidenkin tapahtumien merkitystä, arvioi omia kirjoittajanlahjojaan tai lukijan motiveja, kommentoi tarinaa, kertoo kirjoittamisprosessista ja niin edelleen:

Hei, anteeksi, en ole kuvaillut rouva Chaplinia - ystävilleen Trixiä - niiden (nais)lukijoden iloksi jotka ovat epäterveen kiinnostuneita vauraiden amerikkalaisten esikaupunkien elämäntyylistä.

Teos käyttää muutenkin oivallisesti hyväkseen monenlaisia tehokeinoja: piirustuksia, käsin kirjoitettua tekstiä, kirjeitä, otteita lehtiteksteistä, ylitussauksia tekstissä... Ne ovat omiaan lisäämään autenttisuuden tuntua. Teos kokonaisuudessaan on helposti miellettavssä aidoksi muistelmateokseksi. Kirja jopa alkaa sanoilla "Sisareni Blissin muistolle (1991 - 1997)", jonka jälkeen kirjailija kuitenkin irtisanoutuu kaikesta todellisuusperäisestä sisällöstä ja sanoo kirjan olevan "kokonaan mielikuvituksen tuotetta". Paikoin tyyli taas muuttuu tajunnanvirraksi.

Vaikka minulla teksti ja tapahtumat välillä puuduttivat, Sisareni, rakkaani on koukuttava kirja - siitäkin huolimatta, että aavistin loppuratkaisun. Kertojaan samaistuu ja häntä kohtaan tuntee niin suurta myötätuntoa, ettei kirjaa voi jättää kesken. Henkilökuvaus Oatesilla onkin herkullista, tosin siinäkin on muutama ylilyönti, mutta tässä tapauksessa kenties sitä herkullisempi tapaus.

Ja sokerina pohjalla on tietyti opuksen aihe ja teemat. Tavattoman tärkeitä, ajankohtaisia, liikuttava ja tosia. Sisareni, rakkaani -tarinaan on hyvä peilata omaa elämää ja nykymenoa, maailmamme arvoja ja todellisuutta.

Ehdottomasti suosittelen, erityisesti lapsiperheille! Minä aion lukea Oatesia lisää.

Tähtiä: 4/5

Kirjasta on tosaan kirjoitettu tosi monessa blogissa, joten linkitän tähän nyt vain muutaman, josta voi lukea vähän eri näkökulmia, kun minun postauksestani:
Unni lukee
Järjellä ja tunteella
Leena Lumi
Täällä toisen tähden alla

Osallistun kirjalla Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...