Sementtipuutarha

Ian McEwan: Sementtipuutarha. (The Cement Garden 1978. Suom. Eva Siikarla.) Otava. 2009.

Sementtipuutarha on teini-ikäisen Jackin äänellä kerrottu romaani. Tarina kertoo Jackista ja hänen sisaruksistaan, jotka jäävät orvoiksi. Lapset joutuvat selviämään itsekseen vanhempien kuolemasta ja elämästä kuolemien jälkeen. Kiinnostuin romaanista Susa P:n postauksen luettuani.

Minä luin Sementtipuutarhan kuvauksena yksinäisyydestä, irrallisuudesta, eristäytymisestä, ulkopuolisuudesta. Jo teoksen nimi ja puutarhan kuvaus romaanissa kitkee ympäriltään kaiken kauniin ja elollisen pois.

Jatkossa tulee joitakin juonipaljastuksia.

Jackin isä luopuu pikkuhiljaa rakkaan puutarhansa vaalimisesta, joka on käynyt hänen voimilleen. Isällä on ollut puutarhaansa kontrolloiva suhde: hän valitsee kukat symmetrisyyden perusteella, polut olivat epäkäytännöllisiä ja vain naapuritonteilla rehottavat rikkaruohot. Lopulta puutarhan päälle valetaan betoni, jotta puutarhan kunnossapito olisi helppoa. Puutarha edustaa kirjassa perheen yhtymäpintaa ulkopuoliseen tai julkisivua. Betonin valu on äärimmäinen konsti kontrolloida puutarhaa, ulkopuolisia ihmissuhteita: puutarha kuoletetaan, kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa lopetetaan. Lasten isälleen osoitettu, epäonnistuneeksi osoittautuva vitsi kertoo paljon:

- Näin tänään puutarhassa jotain ihan järkyttävää.
- Ai mitä? Julie kysyi
- Kukan.

Koko perhe on eristäytynyt muusta maailmasta. Lapset käyvät kyllä koulua, mutta sekin loppuu vanhempien kuoltua. Vanhemmilla ei ole ystäviä eikä läheisiä sukulaisia. Lapsienkin suhteet ikätovereihinsa ovat sattumanvaraisia paitsi kuopuksella Tomilla, jolla on yksi vakituinen leikkikaveri. Vanhimmalla, Julialla on myös poikaystävä, mutta sekin suhde saa karun lopun. Oikeastaan kaikki perheen toimet eristävät heitä muusta maailmasta entisestään. Naapurustokin on raunioitunutta ja purettua lähiötä. Kaukana siintävät kerrostalojen valot. Lapset saavat elellä talossaan ja sementtipuutarhassaan siis rauhassa.

Lukijana teoksen edetessä aloinkin koko ajan entistä kovemmin toivoa, että joku ulkopuolinen puuttuisi lasten irrallisuuteen ja yksinäisyyteen. Muutama ulkopuolisten murtautumismahdollisuus joko torjutaan tai ne kaatuvat mahdottomuuteensa. Romaanin miljöökin pysyttelee miltei läpi koko tarinan sementtipuutarhan ympäröimässä talossa tai puutarhassa. Koko perhe ikään kuin käpertyy taloon. Jopa äidin ruumis piilotetaan kellariin ja valetaan sementtiin. Tästä syntyy tietysti suuri lasten välinen salaisuus, jota pitää varjella ulkopuolisilta. Yksinäisyys, erillisyys vain kiristää otettaan.

Sementtipuutarha on toivoton kuvaus ulkopuolisuudesta. Lopussa ei pilkahda toivon valo, vaan päin vastoin lasten välinen suhde muuttuu insestiseksi. McEwanin tyyli on toteavaa. Kertojana oleva Jack ei puhu tunteistaan vaan havannoi ja kertoo näkemästään ja kokemastaan niin kuin ne tapahtuvat. Sementtipuutarha kannattaa ehdottomasti lukea. Siitä jää paha olo.

Teos tulkoon!

Nyt on kirjoitettu ihan oikeasti alkukappaleet minun Kirjaani. Upea tunne!

Totta puhuen olen kirjoittanut perhoset vatsassa. Onko muilla kirjoittajilla kokemusta moisesta? En usko, että kyseessä on oma kirjoittamiseen liittyvä alkujännitys, jota se voisi myös olla, vaan Kirjan alku on varsin jännittävä. Kirjoittajana sitä muutenkin suoltaa tekstiä omista tunnelmista käsin, ja koen, että olen itse elänyt mukana tarinassa. Ainakin tämä reaalimaailma on vähäksi aikaa sulkeutunut, kun Kirjassa on tapahtunut. Huikea juttu!

Päähenkilöni on nyt pulassa. Olen jo suunnitellut, miten hän saa itsensä parempaan jamaan ainakin näennäisesti, mutta se tarina on huomisen tehtävä. Ja tämä kaikki on vasta alkua. Mikä seikkailu tästä tuleekaan!

Häpeä ihon alla

Leena Lehmuspuu: Häpeä ihon alla. Kustannus HD. 2011.

Häpeä ihon alla on omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä romaani. Se kertoo ongelmahäpeässä elävistä ihmisistä ja heidän selviytymisestään. Teoksessa käsitellään lastenkotilapsuutta ja isättömyyttä. Myös perhesalaisuudet ja puhumattomuus ovat tärkeitä teemoja. Teoksen rakenne on monikerroksellinen ja monenkirjava. Kerronta polveilee kahden päähenkilön välillä nyky- ja menneessä ajassa, ja oman tasonsa rakenteeseen tuovat toisen päähenkilön kirjoittamat muistelma- ja mietelmätekstit, joita päähenkilöistä toinen puolestaan lukee. Teos on kuvaus siis myös parantavasta kirjoittamisesta.

Teoksen tarina on mielenkiintoinen ja aihe on tärkeä ja monille omakohtaisesti tuttu. Häpeä ihon alla piti minut tarinan ansiosta hyppysissään viimeiselle sivulle asti. Omalaatuista teoksessa on se, että siinä pyritään yhdistämään omaelämäkertaa, fiktiota ja teoriatietoa häpeästä. Kustannus HD:n mukaan häpeästä ei ole aiemmin paljon kirjoitettu. Olen itse lukenut aiemmin Jouko Turkan Häpeä-romaanin, jota Leena Lehmuspuu omassa teoksessaankin lyhyesti lainaa. Teokset ovat kuitenkin aivan erilaisia keskenään, mutta lainaus Häpeästä on mielenkiintoinen, se tuo oman mukavan lisänsä Lehmuspuun tekstiin ja valaisee häpeää tunteena oivallisesti.

Häpeä ihon alla esitteli minulle ongelmahäpeän, joka saa ihmisen jatkuvasti miettimään omaa arvoaan ja kyselemään, mitä muut minusta ajattelevat. Häpeävän pitää yrittää nostaa omaa arvokkuuttaan monin tavoin, jotta hän voi kokea olevansa yhtä hyvä kuin muutkin. Toinen vaihtoehto on haudata häpeä esimerkiksi alkoholiin tai muuhun addiktioon, mutta tätä suuntaa teoksessa ei juuri käsitellä. Ongelmahäpeä ei ole tervettä häpeää, joka kumpuaa omista teoistamme. Ongelmahäpeä syntyy jostakin, mitä emme itse ole aiheuttaneet, yleensä hylkäämiskokemuksesta. Ongelmahäpeää kannetaan mukana koko elämän ajan, jos siitä ei pääse eheytymään.

Häpeä ihon alla oli tarinaa rakastavalle hyvä ja opettavainen lukukokemus. Teoksessa minua harmitti se, että sen toimitystyö joko puuttui tai oli jäänyt vajavaiseksi. Tarkalle lukijalle jotkut tekstin yksityiskohdat pistivät ikävästi silmään, ja rakenne ei monikerroksellisena ja -tahoisena pysynyt koko aikaa luontevasti kasassa. Elämäntarinana, selviytymistarinana ja häpeätarinana teos oli kuitenkin hyvä lukukokemus, jota voin lämpimästi suositella ongelmahäpeästä kärsiville, heidän omaisilleen tai asian parissa työskenteleville.

(PS. Mikä ihana kirjailijanimi: Leena Lehmuspuu!)

Alkusoittoa

Olen päässyt pitkän proosan kirjoittamisessa jo tosi pitkälle.

a) Kerroin tänään kirjoittajapiirimme vetäjälle ryhtyneeni harjoittelun vuoksi urakkaan. Näin kuulemma useimmat muutkin isompaa teosta kirjoittaneet/kirjoittavat ryhmäläiset. Hienoa!

b) Olen pähkäillyt, minkälainen kirjastani tulee, ja päättänyt seuraavaa: Teokseni on täysin fiktiivinen kuvaus nuoresta tytöstä, enkä kerro siitä ainakaan tässä vaiheessa vielä enempää. Ehkä tarinasta tulee nuortenromaani, ehkä ei, aika näyttää, jos niin pitkälle sitä riittää.

c) Minua on kiusannut, kuinka paljon suunnittelutyötä tekisin etukäteen. Tiedän, että jotkut kirjoittajat tekevät erittäin tarkan suunnitelman, ennen kuin ryhtyvät varsinaiseen kirjoitustyöhön, kun taas toiset vain aloittavat ja antavat tarinan ja henkilöiden viedä mennessään. Olen nyt suunnitellut lähteväni tarinoimaan liiemmin suunnittelematta. Minulla on päässäni karkea juoniluonnos, joka pitää siirtää paperille, kenties tavallaan sisältöluetteloksi. Muutama selkeä kohtaus pullistelee tulemistaan. Muuten en ryhdy luonnostelemaan vaan annan kirjoituksen viedä. Tämän kokemuksen jälkeen tiedän tarkemmin, olisiko sittenkin etukätessuunnittelu kannattanut!

Sitten olisi vain saatava kertomus alulle!

Olisi hienoa kuulla, miten muut kirjoittajat olette

a) kertoneet kirjoitustyöstänne muille?
b) saaneet kirjoituksellenne aiheen?
c) suunnitelleet töitänne?

Pikku Prinssi

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi. (Le Petit Prince. 1944. Suom. Irma Packalén.) WSOY. 2010.

Innostuin Raisan postauksen luettuani tarttumaan Pikku Prinssiin itsekin. Olin sattumalta muutama päivä aikaisemmin ostanut teoksen kotiimme. Kertomuksen prinssistä olen lukenut joskus koululaisena aiemmin, mutta sen jälkeen en ole kirjaan palannut.

Lapsena luin sadun kuin minkä tahansa tarinan. De Saint-Exupéryn tarinan maisemat ja maailma olivat silloin jännittäviä. Prinssi kertoo kulkevansa eri tähdillä, ja kirjan kertoja ja prinssi tapaavat toisensa autiomaassa. Se on lapsen mielikuvitukselle herkkua.

Edelleen tarinassa on miljöön vuoksi jännittävä lataus. Nyt kirjan lukee kuitenkin enemmän kuvana maailmastamme (tai kirjailijahan on luonut teoksensa vuonna 1944) kuin pelkkänä kiehtovana tarinana. Teoksessa on kiinnostavia ja viljalti lainattuja filosofisia ajatuksia, eikä minusta olekaan ihme, että tarina on nykyisin kulttikirjan maineessa.

Itselleni Pikku Prinssin kaiketi koskettavin pohdinta kuuluu seuraavasti: "Aika, jonka olet tuhlannut ruusullesi, tekee siitä niin tärkeän sinulle." Minulle tämä tarkoittaa ainakin kolmea asiaa: 1) Se, mihin käytämme aikaamme, tulee meille tärkeäksi. 2) Käytämme aikaa siihen, mikä on meille tärkeää. 3) Kun mietimme elämämme mahdollisia suuntia, on uskallettava päästää irti myös siitä, mihin olemme tuhlanneet aikamme, jotta voimme liikkua eteenpäin. Tämä kolmas kohta on minusta tärkein kaikista.

Pikku Prinssi veti minut tällä kertaa yllättäen myös mukavaan ajatusleikkiin. Olen nimittäin joskus tehnyt antiikin arkkityypeistä eräänlaisen kepeän luonnetestin kirjan Ajattomat arkkityypit (kirj. Marja-Liisa Niemi-Mattila) perusteella. Luonnetestin tarkoitus oli tutustuttaa testin teikijät, nuoret sanataidekerholaiset, arkkityyppeihin hauskalla ja helpolla tavalla. Nyt Pikku Prinssiä lukiessani huomasin miettiväni, että prinssin tapaamat hahmot eri tähdillä sopisivat myös leikkisän luonnetestin materiaaliksi. Tämä on painettava muistiin mahdollista jatkojalostusta varten! Jos joku muu intoutuu luomaan tällaisen testin, olisi mukava kuulla, millainen siitä tuli!

Pikku Prinssi on kiva kirja, mutta ei kuulu omaan top kymppiini. Klassikkona se on lukemisen arvoinen ilman muuta!

Pikku Prinssin jälkeen minulla on luettavana seuraavat kirjat (ei erityisessä järjestyksessä):
- Leena Lehmuspuu: Häpeä ihon alla.
- Ian McEwan: Sementtipuutarha.
- Tom Hodgkinson: Joutilaat vanhemmat.
- I. M. Coetzee: Huonon vuoden päiväkirja.
- Jari Tervo: Siperian tango.
- Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo.

Siinäpä sitä taas riittää!

Kutsumattomia vieraita

Reko Lundán: Kutsumattomia vieraita. Laulunäytelmä. Näytelmäkirjasarja WSOY. 2006.

Tarvitsen harjoitusta dialogin kirjoittamiseen. Ajattelin ottaa oppia niiltä, jotka sen taitavat, ja hain käsiini näytelmän. Reko Lundánin Kutsumattomia vieraita valikoitui lähikirjaston hyllystä arpomalla.

Teos alkaa ennen varsinaista näytelmätekstiä johdannolla, joka on otsikoitu "Voiko näytelmän lukea?" Johdannossa pohditaan sitä, onko näytelmä vaikeasti luettava ja annetaan ohjeita lukijalle. Minä luin näytelmää lähes kuin romaania ja onnistuin hyvin. Tarinakokonaisuus hahmottui vaivattomasti ja henkilöt piirtyivät mielikuviksi. Lukiessani näin kantateatterini näyttelijät kohtauksissa. Ei näytelmä luettuna toki teatterielämykselle pärjää. Omaksi dialogiharjoitukseksi Kutsumattomia vieraita oli kuitenkin oivallinen!

Kutsumattomia vieraita kuvaa seitsemän erilaisen ihmisen elämää sairaalassa ja sen ulkopuolella. Henkilöt ovat potilaita, vierailijoita, lääkäreitä, hoitajia, vahtimestareita. Kullakin elämässään on vastassa kutsumattomia vieraita: sairautta, vaikeita työtehtäviä, onnettomuutta, alkoholismia, rakkautta. Samalla Lundán esittää näytelmässään purevaa yhteiskuntakritiikkiä monesta asiasta. Mietin lukiessani, josko kritiikkiä on jo liiankin moneen suuntaan. Ei se kuitenkaan lopulta päälle vyöry. Koska kyseessä on laulunäytelmä, mukana on myös henkilöhahmojen sielunmaisemaa kuvaamaan runoiltuja lauluja. Lyriikat ovat osuvia. Mietin lukiessani, miten monipuolinen näytelmäkirjailijan pitää ollakaan!

Dialogi näytelmässä on hyvin luontevaa. Se polveilee ja reagoi tilanteisiin. Lundánin kieli on välillä hyvin oivaltavaa, vaikka puhe tuntuu luonnolliselta, ei kirjoitetulta. Henkilöistä välittyy nokkela luonnekuva. Huomasin, miten eniten nautin kohtauksista, jossa dialogi vaihtoi äkisti suuntaa jollakin yllättävällä tavalla. Tämän koetan muistaa omissa teksteissänikin: dialogia ehdottomasti esimerkiksi sinne kohtaa kerrontaa, jossa tapahtuu jokin käänne. Tässä lyhyt katkelma näytelmän alkulehdiltä:

MARI
Me puhuttiin vain kahdesta vuodesta, kohta tulee kolmas täyteen. Olisit enemmän kotonakin.

JOUNI
Jos mä jaksan viis vuotta tehdä tulosta tätä tahtia, me saadaan maksettua tää talo. Siihen asti: tulta päin vaan joka päivä. Tulta päin.

MARI
(naurahtaa)
Et sä mikään palomies sentään oo.

JOUNI
Käy multa sekin, jos se on sun fantasias.

MARI
Käy ostamassa vehkeet, niin voi ollakin.

JOUNI
Kohta käynkin.

(Suudelma.)

MARI
Sitäpaitsi Onnilla taitaa olla kakka.

JOUNI
Mä en ehi korjata. Se kraka?

Teos kuljettaa lukijan läpi henkilöiden pienten ja suurten elämänmuutosten. Muutokset ovat tuttuja monille, joten teos puhuttelee monenikäisiä ja monenlaisia ihmisiä. Näytelmässä henkilöiden muuttuminen tapahtuu jotenkin liian äkkiä, yllättäin. Ehkä näyteltynä kokemus voisi olla toinen? Myös näytelmän loppu on ennalta-arvattava ja tuttu monista teatterikappaleista. Ehkä senkin vuoksi kantateatterin näyttelijät tuntuivat istuvan rooleihin erinomaisesti.

Kutsumattomia vieraita on sellainen näytelmä, jota todennäköisesti en lähtisi teatteriin ihan viivana katsomaan. Luettuna ja omana dialogiharjoituksenani se kuitenkin oli hyvä, mukava ja paikoin hauska kokemus. Kirjailija selvästi on monipuolisen henkilökuvauksen taituri, tilanteet ovat eläviä ja repliikit soljuvat luonnollisesti. Näytelmän lukemista suosittelen ehdottomasti muillekin kirjoittajille harjoitukseksi.

Teoksen luettuani otin selvää myös kirjailijasta (ks. esim. Reko Lundán Wikipediassa). Vuonna 2006, kesken tuotteliaan ja arvostetun taiteilijaelämän kuollut Reko Lundán oli kirjoittamisen vankka ammattilainen ja hän on ollut vuonna 2002 Finlandia-ehdokkaana teoksellaan Ilman suuria suruja. Lukemani näytelmä ei kuulune kirjailijan parhaimmistoon. Kiinnostus on herätetty! Tämäpä se on lukemisen yksi raskas "haittapuoli": lähes jokainen kirja on portti muihin kiinnostaviin kirjoihin. Ilman suuria suruja jää odottamaan minun sopivaa lukufiilistäni.

Kirjoittaa, ei kirjoita, kyllä kirjoittaa!

www.imagepark.biz / Pertti Heikkinen

Perustin blogini, koska tarvitsin kirjoitusharrastukselleni kannustusta ja tukea. Sitä olenkin saanut, sillä ilman blogipostauksia olisin kirjoittanut tämän verran vähemmän. Blogi on muun muassa sen takia hieno juttu mielestäni edelleen.

Lisäksi olen saanut kannustusta verkostosta, joka on blogini ympärille jo nyt muodostunut. Omaa blogiani seuraa jo alun kolmeakymmentä ilmoittautunutta ja lisäksi tiedän muutaman ei-ilmoittautuneen käyvän täällä säännöllisesti. Tässä vaiheessa onkin varmasti luontevaa toivottaa tervetulleeksi kaikki uudet lukijat! Kiitos, että olette siellä! Paitsi että te luette minua, minäkin luen teitä ja joitakin muitakin bloggaajia. En olisi ikinä Kalevalan päivänä blogini harjakaisissa uskonut verkoston syntymiseen - puhumattakaan siitä, että se on syntynyt näin pian! Kiitos teille kaikille, jotka juttujanne kirjoitatte meidän muiden luettavaksi!

Luin tänään Kyllä tämä tästä... -nimimerkin blogista ihanan Just bloom -postauksen, joka kirvoitti minussa ajatusryöpyn. Ryöppy on tehnyt tuloaan jo joitakin päiviä. Olen miettinyt, miten saisin kirjoittamiseeni ryhtiä, ja tarkkaillut huolissani tätä blogianikin, josta on kehkeytynyt enemmän kirjallisuus- kuin kirjoittamisblogi. Kirjallisuudessa ei ole mitään väärää, mutta toivoisin kirjoittamisen olevan nykyistä enemmän esillä. Olen kirjoittanut monenlaista jatkuvasti, mutta blogiasiaa niistä ei liiemmin ole tullut. Kirjoitustyöni eivät ole olleet kovin mittavia, vaan ne ovat lähinnä proosaharjoituksia ja pieniä tilaustöitä. Ainoa laajempi kokonaisuus on ollut novelli, joka sekin on nyt tekeytymässä.

Niinpä olen päättänyt aloittaa (romaani)käsikirjoituksen tekemisen! Kiitos innostavasta esimerkistä ainakin Vera A., Kyllä tämä tästä..., Rooibos, Sinilintu ja te kaikki muut, joita en nyt muista tässä mainita.

Uskon, että jos tekee sitä, mistä nauttii ja minkä tuntee osaavansa, ei voi mennä pahasti pientareelle. Lähden liikkeelle kuitenkin todella vaatimattomin askelin, ja katson, minne ne minut vievät. Jos pääsen tässä loppuun, hienoa. Jos se taas jää kesken, se on ollut tie johonkin muuhun. Just bloom -postaus antoi minulle myös vahvistusta siitä, että voin kirjoittaa ihan samasta syystä kuin kukat kukkivat. - Ihan vain siksi.

Nyt päätökseni on mustaa valkoisella. Mitäs sanotte? :-)

Mitfordin hämmästyttävät tytöt

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa. (The Mitford Girls. The Biography of an Extraordinary Family. Suom. Titia Schuurman) Schildts. 2010.

"1900-luvun alussa englantilaiseen aristokraattiperheeseen syntyi kuusi kaunista ja älykästä tytärtä. Jo siinä olisi ainekset kiehtovaan kertomukseen yläluokan elämästä sekasortoisessa Euroopassa. Mitfordien tarina on kuitenkin uskomattomampi." Näin lupaa Mitfordin tyttöjen takakansiteksti, eikä se ole liikaa. Sisarusparven elämäkerta on yhtäältä hämmästyttävä, liikuttava ja hersyvä. Koska en ole aiemmin lukenut tämäntyyppistä elämäkertaa (englantilaiset, yläluokka, koko 1900-luku), teos oli minulle lisäksi matka kokonaan uuteen maailmaan.

Lainasin kirjan lähikirjastoni "Tänään palautetut" -hyllystä täysin mutu-tuntumalta. Luin kannen markkinointitekstit ja ajattelin, että otanpa kirjan katseltavaksi. Pidän elämäkerroista ja tuumin, että lukukokemus olisi kenties tirkistelyä yläluokan arkeen ja ehkä parhaassa tapauksessa voisin oppia jotakin yläluokan elämästä ja asenteesta. Mitfordeista en muista aiemmin kuulleeni mitään. Yllätyksekseni teos imaisikin minut mukaan tarinaan heti ensisivuilta. Nyt blogiharrastuksen myötä olen ilokseni huomannut, että "tututkin" ;-) ovat kirjasta kiinnostuneet. Ainakin Katja Lumiomena-blogista on teoksen jo lukenut ja lukemista se odottaa Karoliinalla Kirjavassa kammarissa ja Susa P:llä kirjastossaan.

Tästä eteenpäin kirjoituksessani on joitakin paljastuksia Mitfordien tarinasta, mutta ratkaisevia käänteitä en kerro, joten varsinainen spoileri tämä ei taida olla. Varoituksen sana on silti paikallaan niille, jotka haluavat säilyttää koko jännityksen kirjan lukuhetkeen saakka.

Mitfordit ovat ylhäisaatelistoperhe englannissa. Perheeseen kuuluvat vanhemmat David (Redesdalen 2. paroni) ja Sidney, tyttäret Nancy, Pam, Diana, Unity, Decca ja Debo sekä siskosten keskellä syntynyt veli Tom. Mitfordin tytöt kuvaa elävästi koko perheen elämää, mutta huomio keskittyy erityisesti tyttärien tekemisiin, ja kuvaus painottuu mielenkiintoisimpiin heistä, Dianaan, Unityyn ja Deccaan. Perheen tyttäret ovat aikansa julkkiksia, ja heidän edesottamuksistaan kirjoitetaan lehtiin skandaalijuttuja toinen toisensa perään.

Sisarusparvesta luodaan alusta alkaen eripurainen kuva. Esikoinen Nancy on jatkuvasti piikki toisten lihassa, ja lapsilauman riitoihin ei paljonkaan puututa. Mitfordien talossa nauretaan paljon, kaikki hulluttelevat ja käyttävät värikästä kieltä. Perhe keksii toisilleen ja läheisilleen mitä erilaisempia hauskoja ja ilkikurisia lempinimiä, ja nimien paljous onkin minulle kirjan alussa hankalaa. Jo yksin Mitfordin perheessä on yhdeksän jäsentä, joilla omat lempinimensä, ja lisäksi kirjassa kerrotaan lukuisista sukulaisista ja tuttavista. Loppua kohden lukukokemus helpottuu, sillä nimet ja henkilöt tulevat tutuksi ja jotenkin henkilöpakka ehkä kevenee muutenkin.

No, sisarusten lapsuus on kuitenkin huoletonta ja hulvatonta aikaa. Isä leikkii lastensa kanssa, äiti puuttuu kasvatukseen vain vähän, ja päävastuun kantavatkin eri hoitajat, pitkäaikaisempana ja rakastetuimpana hoitaja Blor. Erilasten sääntöjen noudattaminen on Mitfordin lapsille hankalaa, mutta kenellepä lapselle ja nuorelle ei olisi!

Nuorina aikuisina tyttäret löytävät Eurooppaan leviävät poliittiset aatteet. Unitysta tulee natsi, Dianasta fasisti ja Deccasta kommunisti. Aatteet vievät nuoria neitoja huikeisiin seikkailuihin, joka on osa historiankirjoitustamme. Mitfordin tytöt luo tällä tavalla 1900-luvun sota- ja poliittiselle historialle inhimillisen juonen. Itse yllätyin, miten Unityn elämänkokemusten kautta Hitlerinkin henkilökuva kutistui inhimillisiin mittoihin. Vaikka Hitler oli hirmuhallitsija, Mitfordin tyttöjen kautta näen, että ihminen on kuitenkin aina ihminen inhimillisine tarpeineen - sen enempää Hitleriä tekoineen sympatiseeraamattakaan.

Kirja kertoo yhteisön vahvuudesta. Yläluokka (jolla oli Briteissä vuoteen 1999 asti automaattinen oikeus osallistua ylähuoneen istuntoihin) pitää huolen omistaan. Aatelisnuori saa debytanttivuotenaan ympärilleen valmiin verkoston vaikuttajia ja muita aktiivitoimijoita, tai vähintään niitä, joista tulee myöhemmin valtaapitäviä. Myöhemmin sukulaissuhteita ja muita tuttavuuksia hyödyntämällä asiat pannaan liikkeelle. Ystävä auttaa hädässä, ilman muuta.

Hyvä kuvaus tästä on esimerkiksi se kirjan tarina, jossa kerrotaan, kun Deccan ensimmäinen aviomies katoaa sodassa ja pääministeri Winston Churchill käy Deccaa lohduttamassa. Churchill on valtiovierailulla (huom.) kiihkeänä sota-aikana Yhdysvalloissa, jossa Decca asuu. Deccaa ei heti tapaamiseen saavuteta, mutta hänelle jätetään viesti. Kommunisti(!)-Decca ottaa vaivatta suoraan yhteyttä Valkoiseen taloon, jossa presidentin rouva Eleanor Roosevelt järjestää Deccan ja Churchillin tapaamisen. Churchill on seikkaperäisesti selvittänyt Deccan aviomiehen kohtalon ja hän antaa tapaamisesta lähtiessään vielä huomattavan rahalahjan nuorelle leskelle.

Hitler, Churchill ja Rooseveltit eivät ole ainoita kansainvälisen eliitin edustajia, joihin Mitfordin tytöillä on suorat ja mutkattomat suhteet. Kuten sanottua, kirja on osa historiankirjoitustamme. Puiseva historiaopus se ei kuitenkaan ole sellaisia pelkäävällekään. Päinvastoin kirjailija Mary S. Lovella on erittäin taitavasti sitonut historian suurtapahtumat osaksi Mitfordien tarinaa.

Kirja kertoo myös sinnikkyydestä ja siitä, miten mihin tahansa löytyy motivaatio, kun tekee sitä, mistä eniten nauttii. Unityn suhde esimerkiksi Hitleriin on miltei pakkomielteinen. Unity ei todellakaan solminut lämmintä suhdettaan natsihallitsijaan sattumalta (joku on sanonutkin, että sattumaa ei ole). Hän toimi pitkäjänteisesti ja laskelmoidusti, jotta edes ensitapaaminen onnistui. Hän järjesti asiansa niin, että ennen pitkää Hitler huomasi nuoren englantilaisneidon. Vakuutuin, että saman voisi tehdä meistä melkeinpä kuka tahansa, tosin kiistatta Unityllä oli apua myös rahasta, vapaasta elämästä ilman palkkatyötä ja valmiista verkostoistaan. Myös muut sisarukset olivat loistavia siinä, mihin ryhtyvät piittaamatta vaikeuksista ja muiden perheenjäsentenkään mielipiteistä. Minusta heillä kaikilla oli ihailtavaa paloa tehdä juuri niitä asioita, jotka kullekin oli rakkaita.

Kaiken kaikkiaan Mitfordin tytöt oli minulle huikea lukukokemus, ja voin suositella kirjaa ihan kaikille. Nautin päästessäni seuraamaan, miten nuoret naiset suihkivat pitkin Eurooppaa omana aikanaan, kun matkustamisesta ei vielä ollut tullut kansanhuvia. Sota toi omat traagiset käänteensä Mitfordienkin elämään. Loppua kohti kirjan vauhti hiipui, mutta jännittävät käänteet säilyvät loppuun saakka. Ylipäätään minusta oli kiehtovaa lukea, miten kullekin Mitfordin perheen jäsenelle lopulta kävi.

Jos kiinnostuit, ota selvää ja tartu tähän tiiliskiveen! Tutustu halutessasi myös Katjan Mitfordin tytöt -postaukseen.

Kuka, mitä, hä? - Haastekooste

Valkoinen kirahvi haastoi minut vastaamaan bloggaamista koskeviin kysymyksiin. Kiitos haasteesta! Laitan tekstiä tulemaan tässä vaiheessa iltaa ajatustenvirtatekniikalla. Todennäköisesti muokkaan vielä ennen julkaisemista vähintään kirjoitusvirheet vähemmäksi, mutta nyt aloitetaan:

Kuva: www.free-predator-pics.com

Kuka?

Nöyrä mutta hilpeä elämän oppilas. Vaimo ja kahden lapsen äiti, joka askartelee ja leipoo lasten kanssa ja järjestää enemmän aikaa aviomiehelle. Kirjoittaja ja lukija. Vaimo, sisar ja kuopus. Ystävä. (Kummi)täti. Järjestelijä, kannustaja ja tekijä, joka yrittää päästää kaikesta turhasta irti, jotta ilo voi kasvaa ja aikaa jää olennaiseen.

Mitä?

Juttuja kirjoittamisesta ja kirjoista. Näköjään myös musiikista. Jossain taisin mainita myös mahdolliset elokuvat. Kaikkea käsittelen reippaasti omasta näkövinkkelistä. Toivottavasti jatkossa nykyistä enemmän kirjoittamisesta!

Missä?

Yläkerran sohvalla, joka on nykyinen lempilukupaikkani, tai keittiössä. Satunnaisesti ja varsinkin muiden blogit myös muualla.

Millä?

Ilolla. Palolla. Tarpeella. Miniläppärillä.

Milloin?

Milloin sattuu. Yleensä kuitenkin iltapäivällä tai illalla.

Mitä mielessä nyt?

Mitfordin tytöt ja tuleva postaus. Kummitytön yökyläily. Esikoisen kerho ja eväät. Kirjoitusharjoituksena häpeä. Viikonlopun ohjelma. Makkaranpaisto. Kevät. Kaikkein vanhimpien ystävien tapaaminen. Ruoka. Väsymys. Uni.

Laitan haasteen eteenpäin Vera A:lle Kirjoitusripulia-blogiin ja Raisalle Kirjaurakkaan! He taisivat olla ensimmäiset joiden blogeja kommentoin oman blogiharrastukseni käynnistymisvaiheessa vajaa kuukausi sitten.

Robotti Vipusen kovalevy (CD)

Kilpeläinen Tuure & Koskinen Markus: Robotti Vipusen kovalevy (CD). Warner Music Finland. 2007.

Vaikka tämä ei ole musiikkiblogi, haluan silti esitellä helmen. Robotti Vipusen kovalevy on nimittäin kiistämättä paras lastenmusiikki-cd, jota olen kuunnellut. Laulujen tekijöinä ovat musiikin ammattilaiset Tuure Kilpeläinen ja Markus Koskinen sekä lastenkulttuurin monitoiminainen Silja Sillanpää. Kappaleita tulkitsevat Tuure Kilpeläisen lisäksi Oulunkylän ala-asteen 3. musiikkiluokka sekä ihanaääninen Siiri Nuora. Levyn laulut muodostavat tarinan ja edustavat montaa erilaista musiikkilajia. Lyriikat on oivaltavia ja sekä lapseen että aikuiseen porautuvia, ja ne maalaavat upean maiseman kuuntelijan mieleen. Lauluissa innostavasti nimetyllä Hyrskylän saarella seikkailevat muun muassa Haarniskavaari, Muumiomummo, Elsa, Dodo-sorsa ja tietysti Robotti Vipunen. You Tubessa on ihastuttava näyte levyltä, oma suosikkini Dodo-sorsa:
http://www.youtube.com/watch?v=z_ANej3EpbU

Juuri tekemäni googlaus tuotti yllätyksen: Robotti Vipusen kovalevy on lisämateriaalia Otavan äidinkielenkirjoille Vipusen aapinen ja lukukirja. Laulut pohjautunevat luonnollisesti kirjasarjan juttuihin ja henkilöihin. Kirjasarjan tekijöiksi mainitaan Silja Sillanpää, Sari Muhonen, Kati Solastie ja Heini Paavola, joista Sillanpää on ymmärtääkseni tarinoiden takana ja muut tekijät vastaavat oppisisällöistä. Robotti Vipusen kovalevy toimii kuitenkin aivan erinomaisesti ilman tätä oppikirjayhteyttä! Minäkin olen tähän saakka kuunnellut cd:tä autuaan tietämättömänä lisäyhteyksistä. Kannattaa kokeilla!

Googlaamalla löysin myös uuden aarteen. Robotti Vipusen kovalevystä on tehty myös kakkos-cd, joka kantaa nimeä Robotti Vipusen kovalevy 2. Tämä täytyy päästä kuuntelemaan!

Novellin vaikuttimet - auki vai kiinni?



Kuva: Tom Curtis / FreeDigitalPhotos.net



Jatkoin tänään novelliksi aikomaani tekstiä. Kirjoittaminen oli pitkästä aikaa helppoa ja tekstiä syntyi.

Kuinka pitkä novelli voi olla? Milloin siitä tulee pienoisromaani?

Tarina on "valmiina" päässäni. Novelli kuvaa ymmärryksen syntymistä yhdessä ajanhetkessä. Ymmärrykseen tietysti vaikuttavat aiemmin eletyt ajat. Aiempia tapahtumia käydään läpi takaumin. Tai oikeastaan novelli on melkein kokonaan pitkää takaumaa, tavallaan päähenkilön sisäistä maailmaa. Minulle syy- ja seuraussuhteet ovat selviä, mutta miten tekisin, lähtisinkö kirjoittamaan päähenkilön vaikuttimia auki? Toisaalta kuinka tiukasti niitä voi olla avaamatta?

Aitoa ruokaa. Väärentämättömän ruoan opas

Mats-Eric Nilsson: Aitoa ruokaa. Väärentämättömän ruoan opas. (Äkta vara. Guiden till oförfalskad mat. Suomentanut ja Suomen oloihin mukauttanut Riikka Toivanen.) Atar. 2010.

Tiesitkö, ettei lohen liha ole luonnostaan punaista? Oletko tullut ajatelleeksi, ettei tavallinen crème fraiche olekaan puhdas maitotuote? Voitko kuvitella, että "tuore" kala saattaa olla jo kaksi viikkoa vanhaa, kun ostat sen tuoretiskiltä lähikaupastasi? Hedelmäsäilykkeiden kirsikat värjätään syöpää aiheuttavalla erytrosiinillä, jota muissa ruoissa ei saa Suomessa käyttää. Alkoholin tuoteselostetta ei tarvitse ilmoittaa, jos juoman alkoholipitoisuus on yli 1,2 prosenttia. Ja niin edelleen. Nämä ovat arkipäivämme kummallisia faktoja, josta minä en ainakaan tiennyt mitään, vaikka pidän itseäni tiedostavana kuluttajana.

Nilssonin Aitoa ruokaa teos osaa yllättää ja hätkäyttää. Teoksen ytimen ja laajimman annin muodostaa 150 elintarvikkeen esittely, johon loppuvaiheessa jo puutuu - lisäaineita, niin, niin. Nilsson kertoo välillä hyvin seikkaperäisestikin ruokien alkuperistä, tuotantoprosesseista ja lisäainekuormasta. Monesti mukana on vinkkejä ruoan laadun tarkkailuun tai puhtaan ruoan valmistamiseen. Toiset elintarvikkeet saavat vain nopean maininnan osakseen. Luettelo on kiinnostava ja nopealukuinen, mutta olisin kaivannut kirjoittajalta täsmällisempää otetta laadukkaiden ja kehnojen elintarvikkeiden erotteluun. Pääpaino on kehnojen ruokien ja juomien ruotimisessa, ja hyvä niin, mutta kaupoista löytyy myös helmiä, jotka olisivat mielestäni ansainneet kehunsa. Toinen seikka, mikä jäi kaihertamaan, on se, että suomennoksessa esimerkiksi luomutarjontaa kuvataan korostuneesti vain pääkaupunkiseudun näkökulmasta.

Kirjassa on ennen elintarvikeluetteloa pitkä kiinnostava johdanto. Nilsson saa lukijan samaistumaan esimerkkihenkilönsä Ninaan, jonka tavallista arkea seurataan ravintoa havainnoiden. Nina tekee tietoisia ostopäätöksiä koko päivän ajan - hän on kiinnostunut ruoasta ja sen terveellisyydestä. Hänen päivittäinen ruokansa saattaisi olla ihan hyvin kenen tavallisen tallaajan tahansa. Tietoisuudesta huolimatta Nina tulee nauttineeksi 84 erilaista lisäainetta ravintonsa osana yhden päivän aikana. Melkoinen kasa ylimääräistä, eikö vain?

Nilsson toteaa, miten nykyään käytetään vähemmän ensinnäkin aikaa ruoan hankkimiseen ja valmistamiseen ja toiseksi rahaa ruoan ostamiseen kuin koskaan aiemmin. Meillä on valittavanamme marketeissa sadoittain tuotteita, joista tiedämme vähemmän kuin koskaan. Edes valmistajat eivät välttämättä osaa seikkaperäisesti kertoa tuotteen koko valmistusprosessia tai ainesosia, sillä tuotannossa käytetään alihankkijoita, joilla on omat valmistuskeinonsa. Edelleen, on kummallista, että tällaisena yltäkylläisyyden aikana ravintomme pohja on yllättäen supistunut, kun maissi, soija, riisi ja vehnä valtaavat alaa tuotantoeläinten rehuna, erilaisten lisä- ja täyteaineiden raaka-aineena ja ravintomme osana sellaisenaan.

Miksi ruoastamme on tullut melkeinpä ravinnoksi kelpaamatonta? Suomessakin julkisessa keskustelussa on teollisuus vyöryttänyt palloa kuluttajalle: kuluttaja haluaa halpaa ruokaa. Minä en pysty uskomaan tätä. Jos saisimme oikeasti valita, syömmekö mummon lihapullia vai lisäaineilla rikastettuja mitä-lienevät-pyöryköitä, uskon, että useimmat valitsisivat oikean lihapullan hinnasta piittaamatta. Olen itse tehnyt toisaalta ruokaostoksia myös pienellä rahalla ja pystynyt valitsemaan aitoja raaka-aineita ja makuja kotiin kannettavaksi. Eniten minua kauhistuttavatkin yhteisömme jäsenet, jotka eivät voi itse ruokaansa valita: vanhukset vanhainkodeissa ja lapset päivähoidossa ja kouluissa. Nilssonin mukaan laitosruoka pursuaa lisäaineita. Myös ravintoloissa ja työpaikkaruokaloissa hyväksymme tietämättämme lisäaineet lautasellemme.

Kirjan loppuosassa tuodaan esiin vielä kootusti tietoa tavallisimmista lisäaineista, pakkausselosteista, ruoan laatuleimoista, elintarvikkeiden harhaanjohtavasta nimeämisestä ja kaupan tavoista ohjailla ostopäätöksiämme. Lopussa käy ilmi muun muassa se, että Ruotsin luomumerkki Krav on antanut laatuleimansa myös joillekin lisäaineille. Nilssonilta jäinkin kaipaamaan henkilökohtaista selkeää kannanottoa siitä, mitkä lisäaineet on ehdottoman vältettäviä tai vaarallisia, mitkä taas hyväksyttävämpiä. Kravin lista saattaa osin vastata kaipuuseeni. Tavoitteena voi toki olla kokonaan E-kooditon ruoka, mutta koodittomiakin lisäaaineita on. Kyllä kuluttajaparka rämpii ruokakaupassa kuin syvässä suossa!

Mats-Eric Nilsson on kirjoittanut aiemmin kirjan Petos lautasella (Den hemliga kocken), joka saattaisi olla myös kiinnostavaa luettavaa. Aitoa ruokaa kirjan opetus oli minulle, että ruokaostoksilla ei ole varaa herpaantua huomioimasta, mitä ostoskärryyn tulee valinneeksi. Olen kuitenkin optimistinen ja ajattelen, että tulevaisuudessa ainakin osa ruoasta on nykyistä laadukkaampaa.

Markkinointiviestinnän haparoivat askeleet

Sain tehtäväkseni kirjoittaa muutamia tekstejä markkinointitarkoituksessa. Minua vaivasi usean päivän ajan tyhjän paperin syndrooma, eli en saanut mitään aikaiseksi, tai paremminkin en edes tarttunut toimeen, kun jumitti niin pahasti. Lopuksi päätin ottaa härkää sarvista ja ryhtyä vain kirjoittamaan, mikä onkin ainoa tunnettu lääke tuohon tautiin.

Sain lopilta mukavasti tekstiä aikaiseksi. Pysyttelin väkisin täysin kritiikittömänä omille jutuilleni. Aluksi tuntui, että ajatus ei kulje eikä kynä liiku, mutta pian alkoi jo helpottaa. Tein mukavalla vireellä tekstejä ja ideoin niitä lisää. Muuntelin edellisiä tuotoksia ja sain mukavia kuvauksia aikaiseksi. Huomasin, miten taas olenkaan kiinni omassa alueessani.

Tehtävää on vielä jatkettava, mutta nyt tukos on avattu ja luonnokset lähetetty kommentoitaviksi. Tästä on hyvä jatkaa.

501 peliä joita on pelattava edes kerran lapsuudessaan

501 peliä joita on pelattava edes kerran lapsuudessaan. (The Best-ever Games for Kids. Toim. & käänt. Reija Becks.) Readme.fi. 2010.

501 peliä joita on pelattava edes kerran lapsuudessaan on erinomainen peli- ja leikkiopas koteihin, kerhoihin ja esimerkiksi päivähoitoon. Olen tutustunut joihinkin vastaaviin teoksiin, onpa niitä omassa hyllyssänikin pari, mutta tämä on paras kaikista, joita olen tähän mennessä käyttänyt.

Teos esittelee selkeästi ryhmiteltynä korttipelejä, kynä- ja paperipelejä, ulkoleikkejä- ja pelejä, laululeikkejä ja ohjelmaa esimerkiksi lastenjuhlia varten. Mukana on muun muassa pasiansseja, leijanlennätystä, piilo- ja piilotusleikkejä ja esimerkiski aasinhännän istutus. Monista leikeistä esitellään myös kiva muunnelma.

Kirjassa mainitaan jokaisesta pelistä tai leikistä, minkä ikäisille leikki sopii. Leikkejä on kaikenikäisille kolmivuotiaasta lähtien. Opas kertoo, kuinka paljon mukaan tarvitaan osallistujia, ja leikkejä on niin ryhmälle kuin yksinäisellekin touhuajalle. Leikeistä ja peleistä kerrotaan myös se, minkä tyyppisille lapsille leikki sopii. Joistakin leikeistä mainitaan lisäksi se, kuinka paljon menoa ja meininkiä leikki aiheuttaa. Lisäksi mainitaan, mitä välineitä leikin järjestämiseen tulee varata, jos jotakin välineistöä tarvitaan. Valmistelut kerrotaan selkeästi, ja myös pelin kulku kuvataan niin, että toiminta on helppo aloittaa. Joihinkin leikkeihin kuuluu lisäksi erityisiä käytännöllisiä vinkkejä, jotka saattavat helpottaa alkuun pääsyä tai leikin onnistumista.

Eikö kuulostakin hyvältä? Sitä se onkin. Lapsille ohjelmaa niin kotiin, kouluun kuin juhlaankin miettivien kannattaa tarttua opukseen sade- ja pakkaspäivinä ja hyvillä ulkoilukeleillä!

Aikuisen naisen seksi

Erja Korteniemi-Poikela & Raisa Cacciatore: Aikuisen naisen seksi. Tunteita - kokemuksia - nautintoja. WSOY. 2011.

Korteniemi-Poikelan ja Cacciatoten uusinta voisi suositella kaikkien kotien kirjahyllyyn. Aikuisen naisen seksi on lämmin perusteos (hetero)naisen seksistä ja seksuaalisuudesta. Se on kirjoitettu naisille, mutta siinä on myös miehille korvaamatonta tietoa. Itse antaisin sen mielihyvin myös oman aikuistuvan lapseni luettavaksi.

Ansiokasta kirjassa on se, että se piirtää seksuaalisuudesta monipuolisen kuvan. Teosta varten on tehty kysely parillesadalle naiselle, jotaka ovat avautuneet seksikokemuksistaan ja kysymyksistään tekijöille ja teoksen kautta myös meille muille. Myös joitakin miesten kommentteja on herkullisesti mukana. Kirjassa on paljon naisilta lainattuja ajatuksia ja esiin nostettuja kysymyksiä, ja välillä kirjassa ihastuttavaa ja liikuttavaa tarinaansa kertoo joku nainen, mikä elävöittää, havainnollistaa ja tuo seksin monenkirjavuuden lukijan silmien eteen hyvin kauniilla tavalla. Naisen seksuaalisuutta ja seksiä on siis niin paljon erilaista kuin on naisiakin.

Aikuisen naisen seksi ei ole niksikirja, vaikka joku lukija saattaa sivuilta löytää tarvittaessa myös vinkkejä seksielämän virittämisen ja värittämiseen. Kirja on kokonaisvaltainen kuvaus naisen seksuaalisuudesta. Se painottaa elämän kokonaisuuden tasapainon tärkeyttä. Seksielämä ei voi hyvin, jos muu elämä on mullin mallin. Itsensä hyväksyminen, arkionnellisuus ja kiitollisuus ovat vakaa perusta, johon naisen seksielämä voi kasvaa. Hyvässä, osapuolia kunnioittavassa parisuhteessa seksi voi rauhassa rehevöityä. Erityisen hienoa on, että tässä seksikirjassa on vinkkejä myös mm. kiitollisuuden lisäämiseen ja oman kehon kauneuden löytämiseen, mutta silti teos pysyy vankasti pääasiassaan.

Korteniemi-Poikela ja Cacciatore kuvaavat aikuisen naisen seksiä koko sen kaaressa. Ihan teiniaikojen kasvavaan seksuaalisuuteen ja seksin ensikokemuksiin ei juuri puututa, mutta kaikkeen muuhun - rakastumisen ajoista ja vauvakuumeesta lähtien seksiin sairauden aikana ja sen jälkeen ja "isoäidin seksiin". Kirjassa puhutaan myös seksittömyydestä, haluttomuudesta, syrjähypyistä, seksin esteistä ja ongelmista. Seksi nähdään kaiken muun elämän tavoin vaihtelevana ja vaihtuvana. Rakastuneena seksi on helppoa, mutta joka suhteeseen tulee arki, ja elämän muutoksissa seksi elää mukana ja muuttuu. Muutokset ovat kaikille yksilöllisiä.

Aikuisen naisen seksi heittää hyvän tietokirjan tavoin myös joitakin kliseitä roskakoriin. Näitä ovat esimerkiksi se, että seksin pitäisi luonnistua tuosta vaan, että "oikea rakastaja" tietää intuitiivisesti, mitä tonen tarvitsee. Näinhän ei tietenkään ei ole, vaan yksi avain hyvään seksiin on puhuminen. Omista toiveista pitää kertoa kumppanille, olivatpa ne ajatuksia seksin määrästä, omista fantasioista tai vaikkapa toiveista viettelyn suhteen. Kukaan ei voi eikä kenenkään pidä yrittääkään lukea toisen ajatuksia.

Minulle kirjan lukeminen jätti hyvän mielen ja luottamuksen tunteen. Erja Korteniemi-Poikelalle ja Raisa Cacciatorelle antaisin kiitettävän arvosanan siitä, miten he teoksellaan saavat lukijanaisensa selkärangan suoristumaan ja itsetunnon kohoamaan. Jos lukisin teoksen toiseen kertaan, lukisin luvun Seksin esteitä ennen lukua Seksikäs minä. Näin kirjasta jäisi, jos mahdollista, vielä parempi mieli. Kirjaa suosittelen aikuisille naisille ja heidän kumppaneilleen sekä heidän aikuisiksi kasvaville lapsilleen. Tässä on hyvä vinkki vaikka kevään äitienpäivälahjaksi! Minä jään odottamaan kirjalle paria "Aikuisen miehen seksi".

Metsässä ei ole ryöväreitä

Astrid Lindgren, Ilon Wikland: Metsässä ei ole ryöväreitä. (Ingen röväre finns i skogen , suom. Laila Järvinen). WSOY. 2010.

Pekka leikkii isoäitinsä luona metsässä ja on vakuuttunut siitä, että metsä on turvallinen leikkipaikka, sillä ei ole ryöväreitä. Illan hämärtyessä Pekka tulee sisään mummolaan, mutta isoäitiä ei näy missään. Äidin vanha nukkekoti herää eloon. Nukkekodissa asuva Mimmi-nukke kertoo Pekalle, että metsässä toden totta on ryöväreitä, päällikkö Fiolito neljänkymmenen kaverinsa kanssa. Tästä alkaa jännittävä satu, jossa Pekka joutuu puolustamaan neuvokasta Mimmiä ryöväripäällikön aikeita vastaan. Kuten sadussa pitääkin, lopussa käy hyvin, ja viimein myös Pekan isoäiti saapuu paikalle.

Lindgrenin satu on hyvin jännittävä, jopa pelottava. Fiolito on julma, hän ohittaa lasten rakentamat esteet, päihittää pikku-Pekan miekkailussa ja heittelee tavaroita. Lasten neuvokkuus ja urheus jatkuu kuitenkin läpi karvojanostattavien vaiheiden, kuten Lindgrenillä yleensä. Wiklandin huikea kuvitus tukee tarinaa, antaa sille oikeastaan toisen ulottuvuuden. Ryöväreitten pitkät nenät huvittavat ja jännittävät lapsikatselijaa. Meillä Metsässä ei ole ryöväreitä pitäisi lukea ja katsella aina uudelleen ja uudelleen.

Luen lastenkirjoja päivittäin. Kirjoitan blogiini vain niistä, jotka jättävät jäljen, joilla on selvästi minuun tai lapsiini merkittävä vaikutus. Tämä satu on yksi niistä.

Miten tänne kirjoitetaan?

Blogikirjoittaminen on ihan kamalan vai-ke-aa! Olen kirjoittanut blogiini vasta muutaman tekstin ja ajautunut miettimään kysymyksiä kirjoittamisesta perusteellisemmin kuin koskaan ennen. Tämä on hyvä asia, sillä alun perin perustin koko blogin pystyäkseni kirjoittamaan kirjoittamisesta ja löytääkseni erilaisia kirjoittamisen ulottuvuuksia. Niitä toden totta onkin löytynyt. Tässä muutamia:

Kuinka paljon pitäisi kirjoittaa?
Kirjoittaisinko joka päivä? Keksinkö kirjoittamisen aiheita vai kirjoitanko vain silloin, kun minulla on jotakin painavaa sanottavaa? Mitäpä, jos minua kirjoituttaakin useasti päivässä? Minkä mittaisia juttuja pitäisi kirjoittaa - kirjoitanko muutaman rivin vai pitääkö joka kerta olla pidemmästi asiaa? Muissa blogeissa käytäntö vaihtelee laidasta laitaan, joten ei niistäkään ole suunnannäyttäjäksi. Olisipa hienoa kuulla muiden mietteitä näistä kysymyksistä!

Kenelle pitäisi kirjoittaa?
Alun perin ajattelin pitää blogia ensisijaisesti itseäni varten. Kun blogiini liittyi lukijoita, joista olen erittäin iloinen ja ylpeä, aloin miettiä blogin tarkoitusperiä uudelleen. Edelleen kirjoitan todennäköisesti itselleni, mutta tiedostan blogitekstin julkisuuden tällä hetkellä aika tuntuvasti. Pitäisikö minun puhutella lukijoitani?

Mitä kirjoittaisin?
Kysymys kirjoitusten sisällöstä liittyy kysymykseen blogitekstien lukijoista. Jos kirjoitan itselleni, kirjoitan sellaista, mikä on minulle tärkeää ja huomionarvoista ja mistä minulla on jotakin sanottavaa (itselleni). Toisaalta toivoisin nyt tiedostavana bloggaajana pystyväni kirjoittamaan myös jotakin sellaista, mikä herättäisi lukijoissa ajatuksia. Toivoa sopii, että kiinnostukset kohtaavat! Minua lohduttaa Jukka Parkkisen (http://www.parkkinen.org/) ajatus siitä, miten hän yrittää kirjoittaa sellaisen kirjan, jonka hän itse haluaisi lukea. Hienoa!

Minkälaista ilmaisuni on?
Käyn jaakobinpainia muun muassa siitäkin, että kirjoitusteni kieli on ollut kankeaa ja täynnä oikeakielisyysvirheitä. Joitakin pahimpia virheitä olen korjaillut, mutta kaikkeen en ole viitsinyt puuttua. Olen saanut käsityksen, että blogiteksti on ainutkertainen ja sitä ei pitäisi liiemmin korjailla tai muokkailla jälkikäteen. Mitä tekee kielipoliisi, kun oma teksti vilisee pahimpia mokia? Korjaa, tottavie! Miten saisin vielä ilmaisuni paitsi kohtuullisen oikeakieliseksi myös tyypillisen lennokkaaksi, ettei se tökkisi hankalasti luettaessa? Osaan kirjoittaa hyvin. Verkkoko sotki kykyni?

Mikä edes on blogiteksti verrattuna muihin kirjoituksiin?
Millaisia juttuja tänne oikein kirjoitellaan? Mikä tekee blogista oman tekstinsä? Mikä on blogitekstille ominaista? Tätä asiaa googlailinkin pikaiseen ja löysin seuraavat hyvät sivut, joissa tuodaan esille jotakin blogeille ominaista:

• Wikikirjasto: Viisautta blogin käyttöön
• Wikipedia: Blogi
• Mediablogi: WordPress-blogiin kirjoittaminen
• Maggie: Blogin hyödyt yritykselle

Ja mitä näistä opin?
Pikakurkistelun ja silmäilyn jälkeen voin huokasta yhtä aikaa raskaasti ja kevyesti: yhtä oikeaa tapaa kirjoittaa blogiin ei ole, ja minun on kehityttävä omanlaisekseni bloggaajaksi. Sisältömarkkinointia tekevän Maggien luova johtaja Miikka Leinonen kirjoittaa: "Blogi on ajattelun väline. Parhaiten oppii opettamalla. Parhaiten kirkastaa ajatuksensa kirjoittamalla. Blogi on tässä tehtävässä loistava!"

Olen oikealla tiellä.

Yön ja päivän kartta. Novelleja ja tulkintoja.

Yön ja päivän kartta. Novelleja ja tulkintoja. (Toim. Kirsti Mäkinen.) WSOY, Juva. 1993.

Novellikokoelmaan tartuin kirjoittajaohjaajani kehotuksesta. Hänen mukaansa Yön ja päivän kartta on oivallinen oppikirja novellin tekemiseen, sillä siinä on paitsi hyviä valikoituja novelleja myös analyyseja niistä. Analyysien kirjoittajat ovat alansa ammattilaisia: kirjallisuuskriitikoita, kirjailijoita, professoreja ja muita kirjallisuusanalyysin ammattilaisia.

Yön ja päivän kartta sisältää koti- ja ulkomaisia tekstejä nais- ja mieskirjailijoilta. Siinä on novelleja eri aikakausilta Raamatusta nykyaikaan. Osa novelleista on pitkiä, osa hyvin lyhyitä. Novellit ovat muodoltaan myös hyvin erilaisia. Tätä kokoelmaa ei voi luonnehtia oikeastaan muuten kuin laadukkaaksi ja monenkirjavaksi.

Minua eniten puhutteli kokoelman neljä novellia. Ensimmäinen on Wolfgang Borchertin Yöllähän rotat nukkuvat (1963). Novellissa kuvataan pienen pojan ahdistusta sodan raunioissa. Vaikka novelli maalaa lukijan eteen todella karun kuvan, tarinan vire on lämmin. Novellissa on toivoa ja kirkkautta. Borchert on minulle täysin uusi tuttavuus, mutta tämän novellin jälkeen on pakollista tarkistaa hänen muu tuotantonsa.

Toinen minua erityisesti kiinnostavista novelleista on Rosa Liksomin novelli Mie olin kolmenkymmenen kuuen... (1989), joka kertoo tornionmurteella minäkertojana olevan naisen kehitystarinan. Tarina on humoristinen, ja lukija ei voi muuta kuin samaistua kertojaan ja nähdä maailma läpi päähenkilön silmin. Novellissa on monta puhuttelevaa kohtaa, joissa yhteisömme arvoja kyseenalaistetaan. Kieli on Liksomin tapaan hersyvää ja murre erinomaista. Novellista tehty analyysi on myös kenties kirjan paras, sillä siinä auotaan Liksomin keinoja kertoa tarina niin, että lukija samaistuu juuri naiskertojaan eikä ympärillä olevaan yhteiskuntaan ja sen arvoihin. Analyysin tehnyt Kaija Valkonen kirjoittaakin: "Lienee siis syytä tutkia tarkemmin, miten Liksom harhautustemppunsa tekee."

Kolmantena minuun teki vaikutuksen Teuvo Pakkalan Iikka raukka. Novellin päähenkilö Iikka on kehitysvammainen lapsi, joka novellin aikana kasvaa isoksi mieheksi. Pakkala kuvaa taitavasti paitsi Iikkaa, myös muutamin sanoin hänen ympärillään olevia ihmisiä. Iikan tarina on toisaalta kauhistuttava, toisaalta se jättää lempeän mielikuvan. Pakkala pystyy osoittamaan, miten kehitysvammainen ei kärsi omasta vammastaan niin kuin muut ympärillä tavalla tai toisella siitä kärsivät.

Neljäntenä innostuin Juha Seppälän Supermarketista (1991), joka on huikea kuvaus nykyihmisten tyydyttämättömistä tarpeista ja niiden tyydyttämisen vimmasta maailmassamme. Kuvaus on aggressiivinen ja rivo, ja sellaisena se pääsee osoittamaan todellisuudestamme traagisia asioita. Supermarketissa asioivat isot lapset vimmansa vallassa ja säälimättömän kaikkivaltiaan elein. Supermarketin analyysi on myös innostava. Siinä Suvi Ahola liittää Seppälän novellin ja sen nimeä kantavan novellikokoelman osaksi muuta maailmankirjallisuutta, jossa supermarketilla on symboliarvo.

Kaikenkaikkiaan Yön ja päivän kartta oli minulle hyvä lukukokemus ja innostava matka kirjoittamisen keinoihin ja tekstien tulkintoihin. Lisäksi kokoelma kertoo minusta lukijana: luen montaa kirjaa yhtä aikaa. Yön ja päivän kartta on soljunut mukavasti Aikuisen naisen seksin ja Mitfordin tyttöjen rinnalla.

Julkaiseminen ja palaute

Osallistuin taas tänä iltana kirjoittajapiiriimme. Meillä oli mukana kirjailijavieras, joita silloin tällöin ryhmässämme käy kertomassa kokemuksistaan ja joiden visiittejä arvostan. Minusta keskusteleminen kirjoittamisesta on vain niin luontevaa. Kysyin kirjailijalta, miksi hän lähti julkaisemaan ensimmäisen kirjansa. Mikä sai lähettämään käsikirjoituksen kustantajalle. Hän vastasi, että painostus. Kolmas teos meni jo rutiinilla.

Meillä on ryhmästämme tulossa antologia. Jokaisen kirjoittajan tulee nyt miettiä omista harjoitusteksteistään ne, joita haluaa tarjota mukaan. Apua! Minun tekstini ovat harjoituksia ja keskeneräisiä kappaleita. Taidan olla kuitenkin uhkarohkea ja koetan etsiä kenties kaksi, kolme parasta mukaan - yllytyksestä ja ryhmän paineesta. Viimeistelen ne vielä ennen kuin opus lähtee painoon. Nyt jo jännittää: kaunokirjalliset tuotokseni näkevät oikeasti päivänvalon ensimmäistä kertaa.

Kerran aiemminkin minulla on ollut tilaisuus osallistua antologiaan tekstilläni. Se on toinen niistä surullisista tapauksista, jotka ovat ohjanneet minut kokonaan pois fiktion kirjoittamisesta: Opiskeluaikanani johonkin opintojaksoon kuului novellin kirjoittaminen. Novellista sai palautteen paitsi kurssin opettajalta, myös oikealta kirjailijalta. Kirjailija kiitteli työtäni palautteessaan, mutta tyrmäsi tekstin novellina. Muistan vieläkin palautesanat ulkoa: "Sopisi paremmin osaksi jotakin laajaa kokonaisuutta."

Palaute ei ollut siis alkuunkaan huono. Koin vain itse silloin epäonnistuneeni tehtävässä, jossa oli tarkoituksena kirjoittaa nimenomaan novelli. Ajattelin muistaakseni jotakin siihen suuntaan, että en pysty epänovelliani julkaisemaan oikeiden novellien joukossa. En ole kyseistä antologiaa koskaan nähnyt. En tiedä, kuinka novellimaisia novelleja muut tekstit todella olivat.

Toinen kerta, joka on ohjannut minua kirjoittajana asiakirjoitusten suuntaan, sattui lukiossa. Kirjoitin ainekirjoitustunnilla kokeellisen kaunokirjallisen tuotoksen. Kunnioitettu ja edelleen arvostamani opettaja kirjoitti palautteessaan, että vahvuuteni on muunlaisessa ilmaisussa. Silloinkaan palautteen mukaan kirjoitukseni ei ollut ollenkaan huono, mutta opettaja, todennäköisesti ylioppilaskirjoitukset mielessään, halusi ohjata minua siihen, mikä minulta oli alkanut sujua luonnostaan. Minä lopetin rönsyilemisen ja kokeilun.

Nyt on mahtavaa, että saa rönsytä ja versoa! Kirjoittajapiirissämme saan kokeilla mitä tahansa. Muiden ei tarvitse pitää kokeiluistani, ja annan itselleni luvan myös epäonnistua. Ryhmässämme tekstit luetaan nimettöminä, joten julkisen häpeän vaaraa ei edes ole.

Tänään minulta luettiin ryhmässämme ehkä helpoiten nuorten kirjallisuuteen kallistuva teksti, joka kuuluu kolmen kirjoittajan yhteiseen kolmen tekstin kokonaisuuteen. Minulle jäi sellainen mielikuva, ettei novellistani ohjaajaa lukuunottamatta kukaan sanonut oikein mitään. Ohjaajakin vain pari lausetta. Ei huonoa, varmaan ihan hyvää, mutta nyt en oikein tiedä, olinko onnistunut vai en.

Palaute on hieno asia, eikö vain? Minkälaisia palautekokemuksia teillä muilla on?

Ehkäpä muuten tarjoan tämänpäiväistä tekstiäni tulevaan antologiaan!

The Gorgeous Blogger -haaste

Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Upouutena bloggaajana otan seuraavan haasteen vastaan ylpeänä, nöyränä ja kädet täristen. Kiitos Raisa ja Kirjaurakka 2011!

Milloin aloitit blogisi?Aloitin Kalevalan päivänä 2011 eli vasta toissapäivänä!

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Kirjoitan kirjoista ja kirjoittamisesta. Nämä ovat kaksi intohimoani.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen?
Luen kaikkea eteeni osuvaa. Uskon, että monipuolisuus tulee olemaan yksi erityispiirre tässä blogissa. Minusta on kutkuttavaa päästä myös kirjoittamaan kirjoittamisesta. Ihan vielä en tiedä, mihin kaikkeen tämä johtaa.

Mikä sai sinut aloittaman blogin kirjoittamisen?
Halusin alkaa pitää lukupäiväkirjaa. Halusin lisäksi päiväkirjasta sellaisen, että voisin jakaa sen lukevien ystävieni kanssa. Toiseksi tarvitsen tukea kirjoitusharrastukselleni, ja blogi tarjoaa sitä jo sellaisenaan. Kahdessa päivässä olen huomannut lisäksi, miten hieno verkostoitumisväline blogi on! Tervetuloa kaikki lukijani! Upeaa saada jakaa ajatuksia kanssanne!

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Nimi "Luen ja kirjoitan - siis olen" on mietityttänyt minua alusta asti. Se on tällaisenaan kuivahko ja pitkä. Bloggauspäätöksen tehtyäni minulla oli palo saada jotakin aikaiseksi, ja kiire siinä näkyy. Voi hyvinkin olla, että jossakin vaiheessa saan idean paremmasta nimestä!

Kenelle annat Gorgerous Blogger -tunnustuksen?
Pistän haasteen eteenpäin kokeneelle kirjoittajalle:
Tallipäiväkirja, You are Gorgerous!

Kirjoitan ulos kaapista

Aiemmat blogipäivitykseni ovat käsitelleet kirjallisuutta. Nyt on ensimmäisen kirjoittamismerkkauksen aika. Tämä on tavallaan astuminen parrasvaloihin, sillä vaikka useimmat ystävistäni tietävät minun harrastavan kirjoittamista, he eivät ole tekstejäni lukeneet. Älkää peljätkö - en tule tännekään tekstejäni sellaisenaan kopioimaan, mutta kirjoittamisesta kirjoitan.

Kerron aina kaikille olevani korostuneesti asiakirjoittaja. Se on totta. Olen kuitenkin viime syksystä saakka käynyt harrastamassa kirjoittajapiirissä fiktiota, ja se on kyllä vienyt mukanaan. Tuntuu kiehtovalta haastaa itsensä astumaan asiakirjoittamisen asfalttitieltä pomppuiselle fiktiopolulle. Asiakirjoittaminen ei onneksi häiritse fiktion kirjoittamista, pikemminkin kyse on tukisuhteesta. Asiakirjoittajaksi opitaan, fiktioon synnytään. Ehkä. Pikkutyttönä kirjoitin eläintarinoita ja asiakirjoittamisen opin varmaan lukiossa.

Kirjoittajapiirissä on ollut häikäisevää huomata, miten monet erilaiset ihmiset ovat innostuneita kirjoittamisesta. Eräs piirimme varttunut jäsen sanoi ensimmäisellä tapaamiskerralla kokevansa, että kaikki kirjoittavat ovat hänen perhettään. Se tuntui hyvältä silloin, ja nyt sen alan itsekin ymmärtää. Kirjoittamisesta on tavattoman helppo keskustella siitä kiinnostuneiden kanssa! Tämän blogin myötä olen jo löytänyt ja toivottavasti löydän lisää kirjoittajia, joiden kanssa voin intohimoani pilkkoa osiksi. (Lukeminen on samanlainen asia - hyvistä kirjoista voi keskustella loputtomiin.)

Parrasvaloihin juuri tänään minut sysäsi paikallislehden kirjoitus vuodelta 2007. Siinä kerrottiin, miten alakoululaisten luona oli vieraillut paikallisen kirjoittajayhdistyksen puheenjohtaja. Hän oli innostanut lapsia runoilemaan ja leikkimään kielellä. Lapset olivat keksineet omia sanoja, jotka eivät tarkoittaneet mitään, ja kirjoittaneet loruja, joissa ei ollut päätä eikä häntää. Toiminnassa oli ollut selvästi sellaista tekemisen riemua, jota jokainen kirjoittaja aina tarvitsisi. 

Samassa lehtiartikkelissa kerrottiin kummityttärestäni, joka oli löytänyt tunnilla itsestään sisäisen runoilijan. Nykyään hän kirjoittelee paitsi tilapäisrunoja myös jatkokertomuksia kavereittensa kanssa verkossa. Siinäkö tulevaisuuden kirjailijalupaus? Toivottavasti vähintään kirjoittaminen voi hänelle olla loppuelämän ajan yhtä tärkeä ja toimiva tapa tarttua hetkeen kuin se on minulle. Olisipa minullakin lapsuudessani ollut verkkokaveripiiri, jonka kanssa olisin harrastanut kertomista!

Keskisuomalaisen lista ja minä

Keskisuomalainen julkaisi syksyllä (?) 2010 listan sadasta kirjasta, jotka suomalaisten tulisi lukea ennen kuolemaansa. Minun saldoni lisalla on 32/100. Aikaa siis vielä on jäljellä! Listalla on lihavoituina kirjat, jotka olen lukenut, kursivoituina kirjat, jotka ovat jääneet kesken, ja loput kokonaan lukematta. Osa osittain luetuista kirjoista on tavalla tai toisella kuuluneet opintoihini, jolloin koko teosta ei (aina) ole ollut tavoitteenakaan lukea. Viime syksyn jälkeen, jolloin julkaisin listan Facebookissa, olen listalla kirinyt vain yhden pykälän ylöspäin, kun tänä vuonna luin Puhdistuksen. Mutta koska en ole varsinaisesti lista- vaan fiilislukija, en ole parempaan listasijoitukseen pyrkinytkään. Ihailen silti edelleen Raisan listaurakkaa (http://kirjaurakka.blogspot.com/). Joka tapauksessa tällä listalla on varmasti paljon hyviä kirjavinkkejä ihan kaikille! Tässä siis oma listani:

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen

2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta

3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas

4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä

5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3

6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa

7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus

8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja

9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille 

10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli 

11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi

12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja

13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

14. George Orwell - Vuonna 1984

15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija

16. Elias Lönnrot - Kalevala

17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo

18. Sofi Oksanen - Puhdistus

19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu

20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

21. Richard Bach - Lokki Joonatan

22. Umberto Eco - Ruusun nimi

23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti

24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III

25. Dan Brown - Da Vinci -koodi

26. Enid Blyton - Viisikko-sarja

27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase

28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri

29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja

30. John Irving - Garpin maailma

31. Louisa May Alcott - Pikku naisia

32. Victor Hugo - Kurjat

33. C.S. Lewis - Narnian tarinat

34. A.A. Milne - Nalle Puh

35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon

36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia

37. Emily Bronte - Humiseva harju

38. William Golding - Kärpästen herra

39. Juhani Aho - Rautatie

40. Leo Tolstoi - Anna Karenina

41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli

42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001

43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa

44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani

45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5

46. Isaac Asimov - Säätiö

47. Aapeli - Pikku Pietarin piha

48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha

49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa

50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää

51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut

52. Albert Camus - Sivullinen

53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu

54. Hergé - Tintti-sarja

55. Miquel Cervantes - Don Quijote

56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira

57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut

58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi

59. Herman Hesse - Lasihelmipeli

60. Günther Grass - Peltirumpu

61. Jostein Gaarder - Sofian maailma

62. Leon Uris - Exodus

63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö

64. Ilmari Kianto - Punainen viiva

65. Franz Kafka - Oikeusjuttu 

66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä

67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa

68. John Steinbeck - Eedenistä itään

69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie

70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin

71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä

72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa

73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa

74. Giovanni Boccaccio - Decamerone

75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys

77. Homeros - Odysseia

78. Peter Hoeg - Lumen taju

79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira

80. William Shakespeare - Hamlet

81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja

82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia

83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia

84. Thomas Harris - Uhrilampaat

85. Raymond Chandler - Syvä uni

86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani

87. Deborah Spungen - Nancy

88. Stephen King - Hohto

89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla

90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat

91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi

92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo

93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu

95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja

96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran

97. Veijo Meri - Manillaköysi

98. Maria Jotuni - Huojuva talo

99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän

100. Jan Guillou - Pahuus