Jane Austen: Järki ja tunteet + Jane Austen & Ben H. Winters: Järki ja tunteet ja merihirviöt

 Tässä onkin sitten kaksi todella mainiota kirjaa! Ai että! 💘 Kirjahillan kanssa yhdessä luettiin nämä molemmat kirjat.

Jane Austen: Järki ja tunteet

suomentanut Aune Brotherus

Klassikoiden klassikko tämä! Oih ja voih! Sisarukset Elinor, Marianne ja Margaret. Margaret jää kylläkin ihan sivuosaan tässä, kun siskonsa ovat pääosassa. Elinorilla ja Mariannella on molemmilla rakkaus ja niin erilaiset tavat kokea se. Elinor on pidättyväinen, Marianne taas heittäytyy 110 lasissa tunteiden vietäväksi. Heidän äitinsä taas on hyvin Mariannen tyylinen ja yllyttää ihan tytärtään. No, siskot joutuvat molemmat pettymään rakkauteensa, kun sulhasista tulee tieto heidän kihlauksistaan. Tätä kaikkea sitten setvitään, juoni kulki ja välillä huokasutti se vatvominen. Se ei onneksi ollut liiallista. Yllätyksiä myös tulee eteen ja loppu olikin mukava. 

Nautin kyllä tän lukemisesta. Musta on tullu Austenin fani!

Jane Austen & Ben H. Winters: Järki ja tunteet ja merihirviöt

suomentanut Virpi Vainikainen

kuvittanut Eugene Smith

Tää on sitten just sama tarina! Sijoitettu vaan maailmaan, jossa on merihirviöitä! Tää oli kyllä hurja, hauska ja odottamaton, varsinkin lopussa oli melkoinen pommi. 

Tykkäsin tästä tosi paljon ja en kyllä pysty edes sanomaan, että onko tämä vai alkuperäinen parempi.

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

 Tänään on kulunut 100 vuotta Marja-Liisa Vartion syntymästä, joten sen kunniaksi tänään bloggaan yhdestä hänen kirjastaan. Tämä on ensimmäinen lukemani Vartio!

Tämä olikin aikamoinen kirja. Aina ei oikein tiennyt, että mitä tästä pitäisi ajatella. Ruustinna oli aika epämiellyttävä henkilö. Samaten hänen palvelijansa Alma oli sellainen, ettei aina oikein ottanut selkoa hänestä. Oikeastaan kirjan henkilöistä kukaan ei ollut sellainen, josta olisi suoranaisesti pitänyt. Kirjasta myös näkyy semmonen mieletön rakkaudettomuus ihmisten välillä. Kukaan ei oikein välitä kenestäkään ja itsekseen pitää pärjätä ja apua ei oteta vastaan.

Kirja alkaa pappilan palosta, jota ruustinna, Adele, muistelee Alman väsymiseen asti. Sitä vatvotaan eessuntaassun, samaten ku ruustinnan avioliittoa ja siitä seuraa kirjan konfliktit. Välillä se vähän puudutti lukiessa, mutta silti jokin vetovoima tässä tarinassa oli, koska piti lukea tämä loppuun asti. Onneksi ei ole mikään pitkä kirja!

Sen verran tämä kirja herätti mielenkiintoa Vartion tuotantoon, että todellakin aion lukea hänen muitakin kirjojaan!

Klassikkohaaste: Eeva-Liisa Manner: Tyttö taivaan laiturilla

 Yöpöydän kirjoissa kesän klassikkohaaste tällä kertaa. Meni tovi jos toinenkin, kun mietin, että mitä tällä kertaa lukisin tätä haastetta varten.

Takakansiteksti:

"Nuoren kirjailijan viehättävä lapsikuvaus, keskushenkilönä uneksiva tyttönen, joka viihtyy koulussa ja kulmikkaassa maailmassa huonosti, mutta sitä paremmin kuvitelman ja ihmeen parissa."

Tää oli ihastuttava kirja! Mää vain upposin Leenan maailmaan, sen kuvaus oli upeaa. Leenan elämä oli niin ankeaa, että hän paljon mieluummin katosi oman päänsä sisään ja unohti kaiken ympäriltään mm. opettajan suureksi ärtymykseksi.

Tää oli myös tosi surullinen kirja. Leena oli tippunut yhteiskunnan verkkojen läpi ja isoäitikään ei oikein jaksanut huolehtia hänestä. Niin hän pystyi lintsaamaan koulusta ja viettämään päivänsä missä halusi.

Kirjan loppu on yhtä aikaa surullinen ja onnellinen. Minun mielestäni. Manner osasi niin kauniisti kuvailla Leenan maailmaa, että itsekin halusi sinne mennä. Tavoitin sen kauneuden. Samaistuin Leenaan monin tavoin. Ei turhaan tämä ole klassikko.

Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa & Hilary McKay: Pikku prinsessan ystävät

Tyttökirjahullaantuminen jatkuu. Luin nämä kaksi ihanaa tyttökirjaa lukupiirissä.

Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa

suomennos Toini Swan

Tämä on klassikkoteos ja todellakin syystä! Tämä vaan on jotenkin niin iki-ihana. Rakastan tarinoita, joissa käydään vaikeuksien kautta voittoon, kuten tässä Sara käy, kun rikkaasta lapsesta tulee isän kuoleman jälkeen köyhä ja syrjitty ja lopussa koittaa taas paremmat ajat. 

Tyttökoulun johtaja on aika karsea tyyppi, ehkä vähän katkeroitunutkin. Hän on ensin mielinkielin, ku Sara saapuu kouluun, mutta kun köyhyys koittaa, hän kohtelee Saraa melkein kuin roskaa. Sara urheasti kestää kaiken mielikuvituksensa ja kahden ystävänsä voimin. Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin!

Hilary McKay: Pikku prinsessan ystävät

suomennos Saara Pääkkönen

McKay on kirjoittanut Pikku prinsessalle jatko-osan, jossa käydään Saran entisen koulun oppilaiden kohtaloja läpitte. Koulussa on vähän ankeaa Saran lähdettyä, varsinkin Ermengardella. Sitten alkaa tapahtua kaikenlaista jännää. Loppu varsinkin oli niin yllättävä, että olin hetken monttu auki.

McKay on yllättävän hyvin tavoittanu Pikku prinsessan hengen tätä kirjoittaessaan. Erilainen tämä on rakenteeltaan, kun tarinaa vie eteenpäin Ermengarden kirjeet Saralle. Ihana kirja oli tämäkin! Ja loppu tosiaan oli aika oho.

Sylvia Plath: Lasikellon alla

Taisin tätä lukiessa vähän rakastua Sylvia Plathiin. Mikä kirja!

"Esther Greenwood on lahjakas opiskelija, joka voittaa kuukauden stipendin New Yorkiin. Kaikki on hänelle siellä ilmaista: tarjolla ovat suurkaupungin ilot, mielenkiintoiset ihmiset, lounaat hienoissa ravintoloissa. Estherin pitäisi olla ikionnellinen; ja niin hän alussa onkin. Mutta sitten Esther alkaa tuntea yhä syvenevää vierautta. Kotiin paluun jälkeen hänen otteensa kirpoaa lopullisesti. Alkaa sairaalakierre eikä paranemisesta näy aikoihin merkkiäkään.

Lasikellon alla pohjaa legendaarisen amerikkalaisen runoilija Sylvia Plathin (1932-1963) omiin kokemuksiin. Lasikellon alla on hänen ainoa romaaninsa, vaikuttava kuvaus herkän ja kunnianhimoisen nuoren ihmisen suhtautumisesta elämään, ihmisiin ja omaan itseensä."

Tää oli upea kirja! Mulle täysin 5/5. Tunnistin itseäni ja elämääni tästä niin monin paikoin, että oli ihan huimaavaa lukea tätä. Ahmin! Plath osaa niin hyvin kertoa ajatukset, tunteet, kokemukset. Tää kosketti mua syvältä. En osaa muuta ku hehkuttaa tätä, joten en sano enää muuta, kuin todellakin kaikkien kannattaa lukea tämä!

Anni Swan: Pikkupappilassa & Ulla ja Mark

Luin pitkästä aikaa uudestaan nämä kaksi ihanaa klassikkoa ja ai että rakastin lukea ja upota näiden maailmaan. Pikkupappilassa aloittaa tarinan ja Ulla ja Mark päättää sen.

Luin lapsena nämä Anni Swanin kootut kertomukset muutaman kerran läpi. Lapsuudenkodissani oli tämä kokoelma. Muistan tykänneeni näistä kirjoista silloin ja olin niin onnellinen, kun tykkään näistä edelleen. Kaikista lapsena luetuista kirjoista ei pidä enää aikuisena.

Tarina alkaa siitä, kun Sandien perhe muuttaa pikkupappilaan. Kirja kertoo heidän elämästään ja eritoten perheen tyttären Ullan elämästä. Ulla on haltioituva ja omaan maailmaansa uppoutuva tyttö. Hän myös pelastaa viulun soittoa rakastavan Markin, kun Mark karkaa Ullan sukulaisen perheestä ja auttaa orpoa Markia löytämään omia sukulaisia. Taustalla pyörii myös Ullan siskon, Minnan, romanssi köyhän aatelisen kanssa ja uteliaat katseet ja juorut suvun menetettyä kartanoa kohtaan, koska joku amerikkalainen on ostanut sen ja alkanut remontoida sitä.  

Ulla ja Markissa tarina jatkuu. Ulla pääsee kouluun tätiensä luokse ja edessä on muutto pois kotoa eri paikkakunnalle. Mark taas on muuttanut Saksaan isänsä kanssa ja on ongelmissa äitipuolensa kanssa. Näiden teinien elämässä on mutka jos toinenkin ja kirjat sivut kääntyivät tahtia.

Näissä on jotain samaa kuin Pikkunaisissa ja Anna-kirjoissa. Sellainen raikas tuulahdus jotain, jota en oikein osaa eritellä. Haltioidun itsekin kuin Ulla, uppoan ja haaveilen, innostun täysiä. Parasta näissä oli se, että näitä oli niin turvallinen lukea, kun tiesi, että kaikki päättyy tavalla tai toisella onnellisesti.

Minna Canth -lukuhaaste 19.3.2024

Kuuntelin tämän äänikirjana Areenasta ja kuuntelin autolla ajellessani. Esko Salervo luki tämän äänikirjan ja jotenkin hänen äänensä sopi hyvin tähän tarinaan.

Tämä oli kurja pieni tarina köyhyydestä ja osattomuudesta. Holopaisen perhe on niin köyhä, että joutuu kerjäämään saadakseen edes jotain syötäväksi. Töitä on vaikea saada (jo silloin!) ja vauvakin sairastuu ja kuolee. Tämä kaikki johtaa siihen, että perheen äiti Mari "sekoaa" kun kaikki on liikaa ja isä Holopaisen harteille jää kolmesta jäljelle jääneesta lapsesta huolehtiminen. Isä saa kuitenkin lopussa alipalkattua (silloin jo tämmöstä!) työtä ja kodin pyöritys jää sitten 8-vuotiaan esikoistyttären harteille. 

Jotenkin kirjan tunnelma ja kaikki oli niin tuttua ja tunnistettavaa. Eipä oo hirveänä asiat muuttuneet siitä, kun tämä kirja julkaistiin 1886. Sama kärsimys, samat ylempien yhteiskuntaluokkien huonompiosaisia kohtaan tuntema ymmärtämättömyys ja ylenkatse ja syytökset siitä, että omaa syytä ku oot köyhä. Miten mikään ei muutu??? Samalla kun kuuntelin tätä kirjaa, luin juttuja paskan oikeistohallituksemme aikomista leikkauksista ja siitä kuinka he pilkkaavat heitä vastustavia ihmisiä ja heidän leikkauksiensa vaikutuksien kanssa eläviä ihmisiä. Vittu mitä paskaa. On välillä yhtä toivoton olo, kuin tän kirjan Marilla.

L. Onerva: Mirdja

 Huhhei, mikä kirja tämä olikaan! Aloitin tämän ensin paperikirjana ja ei vaan lähtenyt. Sitten hoksasin, että Areenassa on tämä äänikirjana ja päätin ihan randomisti kokeilla, että miten tää äänikirjana lähtis. No täähän sitten lähtikin sujumaan mainiosti kuunnellen!

Tässä muutamia palasia kirjasta, jotka halusin kirjoittaa ylös:

"Kumpikin olivat he toki maan kuuluja eroottisesta joustavuudestaan."

"Koko tuskaisen aistielämän herkkä mystiikka"

"Pari tuhatta vuotta takaperin olisi minun silloin syntyä pitänyt. Meidän aikanamme ei ole enää lupa ihmisen elää, — ihmisen, joka ei ole muuta kuin ihminen. Kaikkein vainotuimmaksi ja pilkatuimmaksi hän joutuu. Meidän aikanamme pitää olla spesialisti. Se merkitsee: mahdollisimman käytännöllinen työjako-kone. Se merkitsee: mahdollisimman yksipuolinen. Ei ymmärrettävä, ei kehitettävä mitään muuta elämässä kuin yhtä, alusta pitäin määrättyä asiaa, mutta sitä sen sijaan niin erinomaisesti, että menestyksellä voi kilpailla useamman tuhannen samanlaisen viisaan kanssa. Mutta tietysti vain ensimäisen palkinnon saanut on käyttökuntoinen!

Voi meitä muutamia harvoja ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta suosittelua noilla suurilla vuossataismarkkinoilla esiintuotavana, kuin että olemme käyttäneet aikamme saavuttaaksemme mahdollisimman tasa- ja monipuolisen elämän-ymmärtämyksen!

Mitä ihmettä me teillä teemme, te tyhjäntoimittajat! huutavat spesialistit ja ajavat rämisevillä työrattaillaan meidän ylitsemme. Sillä sitä loistavampi on heidän uransa, mitä täydellisemmin he ovat ihmisensä hukanneet."

Ajatuksiani:

Tykkäsin kirjasta aivan valtavasti. Mirdja todellakin on persoona ja olisi mahtavaa päästä tutustumaan häneen elävänä ihmisenä. Hänen ajatuksensa ovat olleet radikaaleja kirjan julkaisun aikaan eli 1908. Enkä ihmettele yhtään! Melkein ovat radikaaleja nytkin. 

Kirjassa oli ihania ristiriitoja. Voi helvetti sitä misogynian määrää, mikä kirjan sivuilta asteli esiin. Myös Mirdja oli luonnollisesti sisäistänyt sen. Olenhan minäkin vajaat 80 vuotta myöhemmin. Se rasitti välillä tuo misogynia lukunautintoa. Toisaalta taas oli sitten näitä radikaaleja ja valovoimaisia ajatuksia. Esim. tuossa yllä tuo kolmas lainaus, jonka kirjoitin itselleni ylös. Se kolahti, koska nykyaikakin on ihan just tuollaista. Pitäisi olla vain tuottava olento, eikä mitään muuta. 

Voin suositella tätä kirjaa! Ja ilolla huomasin, että jos joku kirja ei lähde paperilta luettuna niin voi mennä äänikirjana mainiosti.

Saara Turunen & Petra Maisonen (toim.): Suurteoksia 2.

 Tää on kyllä yhtä hyvä ja mielenkiintoinen ku eka osa Suurteoksista! Ahmittava myös.

Tässä esiin tulevat kirjailijat ja kirjailijat:

Jean Rhys: Herra Mackenzien jälkeen By Tuuve Aro

Simone Weil: Painovoima ja armo By Aina Bergroth

Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö By Fiona 'Elōne

Hélenè Cixous: Sisään kirjoittamiseen By Susanna Hast

Sylvia Plath: Ariel By Johanna Holmström

Susanna Clarke: Piranesi By Emmi Itäranta

Janet Frame: An Autobiography By Riitta Jalonen

Leonora Carrington: Alberte-trilogia By Anita Konkka

Jean Hegeland: Suojaan metsän siimekseen By Anni Kytömäki

Sara Paretsky: Sohaisu Pimeään By Leena Lehtolainen

Marguerite Duras: Rakastaja By Rosa Liksom

Nathalie Sarraute: Kultaiset hedelmät By Laura Lindstedt

bell hooks: Mies tahtoo muuttua By Maria Matinmikko

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio By Outi Mäkinen

Pirkko Saisio: Punainen erokirja By Riikka Pulkkinen

Maryse Condé: What is Africa to me By Minna Salami

Iiris Uurto: Ruumiin ikävä By Saara Turunen

Jhumpa Lahiri: Kaima By Pauliina Vanhatalo

Inger-Mari Aikio: Jiehki vuolde ruonas giđđa By Helga West

Näistä lukulistalle singahti Iiris Uurto, Sylvia Plath, Maryse Condé ja Jhumpa Lahiri. Oikeastaan haluan kyllä lukea kaikki Suurteokset 1 ja 2 esille tulleista kirjoista. Ehkä huomaan jonain päivänä lukeneeni ne kaikki. 

Suurteoksia on niin verraton ja arvokas, että toivon, että näitä tulee vielä monta osaa lisää!💗

#klassikkohaaste: Helmi Krohn: Vanhan kartanon tarina

 Ankin kirjablogissa julistettiin vuoden eka klassikkohaaste! Meni kauan pähkäillessä, että mitä lukisin tähän haasteeseen tällä kertaa.

Luin sitten Helmi Krohnin Vanhan kartanon tarinan. Tää oli aika ihana kirja, mutta myös tunteita herättävä, surullinenkin.

Kirjastosta tuli tän näköinen kirja. Aikas vanha painos!

Kirjan juoni/tarina on sinänsä yksinkertainen: Eva tutustuu Erikiin, joka kuuluu vanhan kartanon omistajaperheeseen. Eva on Erikin toinen vaimo, edellinen kuoli. Evalla on vaikeuksia sopeutua Erikin lapsiin ja perheeseen ja kartanon maailmaan, koska on niin erilaisista taustoista kotosten ja myös koska on niin erilainen ku Erikin edellinen vaimo. Samaistuin monin paikoin Evaan. Ulkopuolisuuden tunne on ollut niin vahvasti mun elämässä aina. Onneksi nykyään se on enää pientä verrattuna aiempaan. Tää tarina oli kyllä ahmittava ja mulle 5/5. Krohn oli mulle tuntematon kirjailija ja tän myötä heräs kiinnostus lukea lisää hänen kirjojaan. Jotain viehättävää näissä sadan vuoden takaisissa kirjoissa ja tarinoissa on.

1. kuuntelemani äänikirja: Maria Jotunin Huojuva talo

 Myönnetään: ensimmäinen sitten lapsuuden (kun kuulet tämän äänen 🎶 on aika kääntää sivua) ja joskus parikymppisenäkin kuuntelin yhden äänikirjan cd:ltä Helsinkiin ja takaisin ajaessa. Tämän kuuntelin puhelimelta kuulokkeiden kautta ja menipä nätisti koko syksy tätä kuunnellessa. 

Maria Jotunin Huojuva talo oli mulle täys viiden tähden kirja. Miten upeasti hän on osannut kuvata sitä tietynlaista vaihtoehdottomuutta, jota lapsena voi jo saada niskaansa ja värittämään omaa näkemystä maailmasta. Lealla on näin ja sen taatta hän menee naimisiin Eeron kanssa sen kummempia miettimättä. Heittää haaveensa opiskeluista menemään ja pinkaisee naimisiin. Siitä se sitten alkaakin, se avioliittohelvetti. Eero on väkivaltainen fyysisesti ja henkisesti. Lea koittaa ymmärtää ja koittaa kestää. He saavat neljä lasta, joista yksi syntyy kuolleena, koska Eeron väkivalta. Eero myös pettää Leaa kaiken aikaa, on pihi eli käyttää myös taloudellista väkivaltaa häneen, valehtelee minkä kerkiää ja kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Ja Lea perkele vaan kestää ja koittaa suojella heidän lapsiaan, Pojua, Piiaa ja Tyttiä, parhaansa mukaan. Pojukin saa tuta Eeron väkivallan luissaan ja nahoissaan. Loppupuolella kirjaa tulee yllättävä käänne, joka sai minut kuuntelemaan ahmien pitkän pätkän tätä kirjaa junassa, että saan selville miten Lealle ja lapsille käy. Loppu on onneksi onnellinen! 

Tää oli todella vaikuttava kirja! Wau! Jotuni on kyllä todella taitava kirjoittamaan ja sanan käänteillään tuomaan asioita esiin. 

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Klassikkohaaste: Marjatta Kurenniemi & Kaija Pakkanen: Kaksi kukkopilliä

Oksan hyllyltä- blogissa haastettiin mukaan lukemaan klassikoita ja innokkaasti jo, öö, kolmatta (hups, neljättäpäs) kertaa lähdin mukaan!

Aiemmin haasteeseen lukemani klassikot:

Philip K. Dick: Uneksivatko androidit sähkölampaista?

Eeva Tenhunen: Mustat kalat

Kobo Abe: Hiekkaa

Puu

Oli lintu ja pieni laulu

ja pihalla pieni puu.

Tuli siitä linnunlaulu

ja linnunlaulupuu.

KP

Miksi

Miksi ruoho pihasta leikataan,

kun apila aukoo nuppujaan?

Miksi toisia kukkia kylvetään

ja toisia irti nyhdetään?

Miksi sateella poutaa rukoillaan

ja poudalla satetta parutaan?

Miksi pukki ei saavu jokaisen luo,

vaan toisten lahjoitta jäädä suo?

Miksi aina on asiat väärin päin,

oli maailma sitten niin tai näin?

KP

Oon lukenu tätä lapsena, jotain 30 vuotta sitten. Muistan näitä loruja, esim. tuo kuvassa oleva Hatsepsutin hovikissa. Muistan myös Maija Karman hauskaa kuvitusta. Lapsena tuli luettua tätä paljonkin. Ja tää on vanha! Tää on julkaistu 1968! Aika klassikko. Moni on tätä varmasti lapsena lukenu. Ja ehkä tätä vieläkin luetaan lapsille? 

Tästä tuli mieleen sekin, kun mua ja sisaruksiani hoiti kotona vanhempiemme ollessa töissä eräs Merja ja hänellä oli lorupussi. Sieltä sitten vuorotellen otettiin kortteja ja luettiin ja leikittiin niitä loruja. Ihana lapsuusmuisto! Ihanaa, että törmäsin tähän lorukirjaan! Rupes soimaan päässä Leipuri Hiiva, asui Kumputiellä...

#naistenviikko: Anna Pölkki: Kakkuja salaisesta puutarhasta

Tän kirjan ostin serkulleni ylioppilaslahjaksi tänä keväänä. Ja tietenkin halusin itsekin lukea tän! Ja mikä ihaninta, serkkuni on pitäny tästä lahjasta paljon. Hänen mielestään ihana kirja ja niin on myös mun mielestä! 💝 Joudun kyllä ostamaan tän myös omaan hyllyyni.

En oikein edes tiedä, että miten kirjoittaisin tästä kirjasta. Tässä on ihanat kuvat. Pölkki kirjoittaa jokaisesta kirjasta ja kakusta ja minä ahmin tarinat ja kuvat ja luin myös reseptit läpitte. Lisäksi joka kirjan jälkeen on pieni tietoisku kirjailijasta tai kirjasta. Ne oli hauska lisä kirjaan.

Anna Pölkin kirjablogi Matkalla Mikä-Mikä-Maahan on myös hyvää seurattavaa. Sieltä tän kirjan alunperin bongasinkin ja sain sitten idean antaa tän paljon lukevalle serkulleni yo-lahjaksi.

Kirjassa olevista kirjoista oon lukenu Södergranin, Swanin, Hodgson Burnettin, Lindgrenin, Montgomeryn, Kurenniemen, Ingalls Wilderin ja Alcottin kirjat. Tätä lukiessa aloin haaveilla, että ois hauskaa perustaa lukupiiri tän kirjan pohjalta, lukea alla mainitut kirjat ja lukupiiritapaamiseen leipoa Pölkin kehittelemät kakut. Lukupiiri kestäis kyllä aika kauan, jos kaikki sarjatkin lukis kokonaan.

Tää oli mitä ihanin kirja ja tääki on yks parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja! Lämmin suositus!

Klassikkohaaste: Philip K. Dick: Uneksivatko androidit sähkölampaista?

 Klassikkohaaste on tällä kertaa Kirjaluotsi- blogissa!

Luettiin Elegian kanssa tällä kertaa klassikkohaasteesen Dickiä! Uneksivatko androidit sähkölampaista? herätti kyllä paljon ajatuksia. Ja tää kirja on julkaistu ensimmäisen kerran 1968! Ensimmäinen suomennos on vuodelta 1989 ja silloin tää on suomennettu nimellä Palkkionmetsästäjä. Lukemani versio on uudelleensuomennos ja nimikin on vaihdettu.

"Palkkionmetsästäjä Rick Deckard jahtaa työkseen ihmisten joukkoon soluttautuneita androideja, mekaanisia ihmiskopioita. Suurimman urakkansa edessä Rick joutuu miettimään työnsä mielekkyyttä ja ihmisyyden olemusta. Hän elää saastuneessa maailmassa, jossa enemmistö ihmisistä on kuollut tai lähtenyt pois Maapallolta. Suurin osa elollisesta elämästä on kadonnut tai korvattu keinotekoisilla tuotteilla."

Kirjan tapahtumia eli Deckardin jahtia ja androidien piilottelua lukiessa mietti monenlaisia: Mitä sitten tapahtuu, kun androidit/robotit ovat arkipäivää? Mitä ajattelis siitä? Miten suhtautuis niihin? Pelottava ajatus, ettei ihmistä ja robottia erottais helposti toisistaan. Siitä seuraa sitten sekin, että miten ihmisen ja robotin ystävyyssuhde tai parisuhde edes voisi toimia? Robotti on se ikuinen antaja ja kuuntelija jne? Mitä robotti voisi ees saada ihmiseltä suhteessa? Eihän koneella oo sellaisia tunteita kuin ihmisillä. Ei voi olla. Siihen vaaditaan aivot, eikä virtapiiriä/mikropiiriä. Lobotomia on vienyt ihmiseltä oman tahdon ja tunteet. Eli niihin tarvitaan tiettyä aivojen osaa. Voiko sitä aivojen osaa luoda keinotekoisesti? Voiko aivoja tehdä? Kun nyt soluista voi jo kasvattaa puuttuvia raajoja ja elimiä ni miksei aivojakin? Mutta toimisko aivot niinku pitää? Mitä se vaatis, että sinne syntyy mieli? Lisäksi mietin sitäkin, että mitä ihmettä ihminen voi saada suhteessa robottiin? Ku ei se robotti oo ihminen. Toki varmasti alkuun ois ihanaa, ku toinen myöntyy kaikkeen jne. Mutta minä ainakin kyllästyisin siihen ja koko homma ois lopulta tosi yksipuolista ja ankeaa. Tätä suhdeasiaa myös Deckard pohtii kirjassa, kun huomaa itsellään tunteita androidia kohtaan, eikä pystykään tappamaan ihan niin välinpitämättömästi kuin aiemmin.

Kirjassa androideja ei erota ihmisistä kuin empatiatesteillä. Niin samankaltaisia he ovat ulkoisesti ja myös sisäisestikin. Se tuntui musta jotenkin kamalalta. Että eikö ihmisiä ja koneita erota toisistaan helposti!? Nämä androidit on tehty keinotekoisista "ihmis"soluista, jotka elävät vain noin neljä vuotta. Solujen ikääntymisnopeutta ei ole saatu pidennettyä. Alunperin androidit on tehty Marsiin muuttaneille ihmisille palvelijoiksi. Kuitenkin näitä androideja karkaa sieltä Marsista Maahan, syystä taikka toisesta. Deckard tosiaan jahtaa androideja poistaakseen niitä ihmisten keskuudesta ja saa aina hyvän palkkion jokaisesta tappamastaan karkuteillä olevasta androidista.

Pohdin myös, että mistä voi aidosti tietää, että haittaako joku robottia? Ku se on kone? Vaikka kone onkin ihmisen tekemä.  Kirjan androidit eivät halunneet kuolla ja lamaantuivat lopulta väistämättömän kuolemansa edessä. Aika inhimillistä! Kuitenkin tässä kirjassa ihmisen ja androidin erottaminen toisistaan vaati niitä testejä. Mikä musta mielenkiintoinen ajatus ja kutkuttavan kiinnostava toisaalta. Mutta toisaalta kamala. Ja voiko kone tosiaan saada sitä omaa tahtoa? Vai onko se aina esim. ohjelmointivirhe? Joka tapauksessahan se robotin tahto on jonkun toisen oman tahdon kopio, luojansa tekele. 

Kirjassa jännää oli myös ihmisten mielialojen ja tunteiden sääteleminen laitteiden avulla. Tunteistimen avulla. Deckard ja eritoten hänen puolisonsa Iran käytti paljon tuota tunteistinta saadakseen sopivan mielialan. Deckard käytti sitä saadakseen itselleen sopivan työmoodin. Iran käytti sitä pitääkseen mielialansa parempana, että saisi hoidettua kotihommat ja heidän sähköisen lemmikkinsä. Oikeita eläimiä on olemassa enää todella vähän ja siksi on kehitetty oikeanoloisia sähkölemmikeitä ihmisille.

Kirjassa on myös ihmisiä, joita sanotaan linnunaivoiksi ja muurahaisaivoiksi. Se on seurausta ydinkatastrofista ja radioaktiivisesta pölystä, joka on vaikuttanut aivojen kehitykseen ja nämä ihmiset eivät läpäise enää älykkyystestejä eli heillä on normaalia matalempi älykkyysosamäärä. He ovat alempaa kastia ja eivät saa esimerkiksi lisääntyä. Lisääntyminen on kirjan maailmassa muutenkin tosi tarkkaan säänneltyä ja siihen pitää saada lupa.

Deckard muuten kulkee kirjassa paikasta toiseen leijuautolla. Hitsi, että kutkuttava ajatus! Haluaisin itse päästä sellaisella ajamaan! Oon sellaisesta monesti haaveillut.

Aiemmat klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

Kobo Abe: Hiekkaa

Eeva Tenhunen: Mustat kalat

Klassikkohaaste: Eeva Tenhunen: Mustat kalat

 Ankin kirjablogissa julistettiin vuoden toinen klassikkohaaste! Minähän hoksasin/muistin tän juhannuksena ja tajusin, että olin unohtanu tän ihan kokonaan. Silloin törmäsin Sataa valoa- blogissa kirjoitukseen Eeva Tenhusen Mustat kalat- dekkarista ja kiinnostuin niin paljon, että päätin varata tän kirjastosta ja lukea tän tätä klassikkohaastetta varten. Kiitos, Ariel tästä!

Tää kirja oli kyllä mahtava! Henkii kyllä omaa aikaansa, koska julkaistu 1964, mutta viihdyin tän parissa tosi hyvin. Tän päähenkilö on Liisa, joka päätyy Olavinlinnaan töihin kesäksi ja linnassa tapahtuu sitten murha. Liisan työkaveri murhataan ja siitä alkaa sitten murhan selvittely. Mukana on paljon henkilöitä ja murhia tapahtuu lisääkin. Juoni oli mukavaa seurattavaa ja murhaajankin arvasin vasta ihan loppumetreillä, mikä oli hyvä asia. Joitain hetkiä oli, että oli vaan että äääää, koska menneiden aikojen asenteet yms. ärsytti, mutta sitten kirja vei taas mukanaan ja sivut vaan kääntyili kuin itsestään, kun upposin tarinan vietäväksi. 

Tää kirja oli todellakin positiivinen yllätys! Tenhunen teki sen verran hyvän vaikutuksen muhun, että haluan ehdottomasti lukea lisää hänen kirjojaan. Joku kumma taika tän kirjan tunnelmassa ja tarinan vanhahtavassa kerronnassa oli, joka vetoaa muhun ja saa haluamaan lisää. Lisäksi kirja oli oikein sopivan pituinen, kun pokkarissa sivuja oli 208. Tosin mua ei ois haitannu yhtään, jos tää ois kestäny vielä paljon pitempään!

Minna Canth- lukuhaaste 19.3.2022

 Yöpöydän kirjat- blogissa julkaistiin Minna Canth- lukuhaaste ja päätin tällä kertaa osallistua siihen, koska en ole lukenut koskaan aiemmin Minna Canthilta mitään.

Tässä kokoelmassa oli seitsemän novellia:

Laulaja

Lapsenpiika

Eräs Puijolla käynti

Epäluulo

Ompelija

"Vanha piika"

Kodista pois

Nää kaikki novellit oli jotenkin päräyttäviä. Jäivät kaihertaan mieltä, varsinkin Eräs Puijolla käynti ja Epäluulo, joiden loput olivat epämiellyttäviä. Toisaalta taas viimeinen novelli Kodista pois oli sillain hyvä, että päähenkilö piti puolensa ja teki niinkuin halusi, vaikka jättikin jälkeensä selvittämättömiä asioita. 

Kaikki novellit ottivat jotenkin kantaa. Näissä näkyi erittäin hyvin naisen asema ja jollain tasolla ne ovat verrattavissa nykyhetkeenkin, vaikka onneksi ei enää suoraan. Pidin myös siitä, että näissä on vanhahtavaa suomen kieltä. Tietenkin, koska nää on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolella.

Pidän Canthin tyylistä ja nyt enää ihmettelen, että miksi en ole aiemmin lukenut häneltä mitään!?!? Oon kyllä jäänyt paitsi ilman häntä. Mulle on suositeltu mm. Agnesia ja se pitää kaivaa seuraavaksi Canthiksi mulle. Toivottavasti saan Canthin lukupitooni pian. Jos ei muuten niin viimeistään vuoden päästä tähän samaan haasteeseen.

Saara Turunen toim. ja Petra Maisonen toim.: Suurteoksia

Tällaisia kirjoja tarvitaan! Ja miksi? Koska miesten kirjoittamat kirjat kuuluvat automaattisesti, ilman sen kummempaa ajattelua, kirjallisuuden klassikoihin. Naisten kirjoittamat kirjat taas ovat vieläkin se poikkeus, joita pitää ajatella erikseen, että ne saadaan kuulumaan klassikoihin. Ja tässä kohti ei vielä edes mainita muiden (kuin naisten ja miesten) sukupuolien kirjoittamia kirjoja, jotka eivät kuulu ollenkaan kirjallisuuden klassikoiden piiriin, koska huomataanko niitä edes ajatella, toisin kun naisia jo nykyään. Vai osaako joku nimetä jonkun muun kun naisen tai miehen kirjoittaman kirjan, joka kuuluu klassikoihin? En minäkään.

Tämä kirja pitää hommata omaan hyllyynki. Ja sai niin hyviä kirjavinkkejä! Eritoten Malin Kivelän kirjoitus Seinästä sai mut innostumaan kyseisestä kirjasta suuresti. Innostuin niin paljon, että tsekkasin oman kirjaston sivut, että pääsisin lukemaan Marlen Haushoferin Seinän heti. Harmi, ku sitä ei löytynyt kuin saksaksi meijän kirjastosta. Sitten googletin, että voiko tämän ostaa jostain. Ei löytynyt suomeksi edes antikvariaateista. Argh! Mun innostus oli niin suurta, että Elegialleki jo suitsutin innostustani ja sain hänetkin vähän innostumaan tästä. Nyt me molemmat (ehkä) kytätään kirjaa netistä, että päästäis yhessä lukemaan Seinä. Mää onneksi pystyn sen myös kaukolainaamaan. Ihanaa, ku näitä vanhojakin kirjoja löytyy kirjastosta! <3

Kirjailijoiden kirjoitukset kirjoista olivat kaikki mielenkiintoisia. Jotain sytyttävää siinä on, kun pääsee lukemaan toisten merkittäviä kokemuksia heille merkittävistä kirjoista. Uteliaisuus ja intohimo kirjoja kohtaan ovat erittäin iso osa minun elämääni ja tässä sitä myös pääsi tyydyttämään vähän uudella tavalla. Näistä kirjoista en ollut lukenut kuin Leena Krohnin Tainaronin. Sentäs edes jonkun. Kohdekirjailijoista Zadie Smithiltä olen lukenut yhden kirjan, Swing Timen. Kun taas kirjoista kirjoittavista kirjailijoista luettuja ovat Nura Farah, Astrid Swan ja Koko Hubara 1 ja 2. Tiina Katriina Tikkasen kirja odottaa mua hyllyssä, mutta en ole vielä uskaltanut tarttua siihen. 

Haushoferin Seinän lisäksi mua rupes kiinnostamaan Lionel Shriverin Poikani Kevin, Zadie Smithin Nimikirjoitusmies, Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain (jota ei myöskään saa kirjastosta!) ja Sirkka Turkan Vaikka on kesä. 

Kävi mielessä, että Suurteoksista sais todella hyvän lukuhaasteen! Ois mielenkiintoinen!

Kuka muu on lukenut Suurteoksia? Tai jos et oo, niin kiinnostaako lukea?

Klassikkohaaste: Kobo Abe: Hiekkaa

Elegian kirjablogissa lanseerattiin vuotuinen klassikkohaaste ja tällä kertaa minäkin uskaltauduin mukaan. Päädyttiin Elegian kanssa lukemaan yhdessä Kobo Aben Hiekkaa. Tämä kirjailija oli minulle ihan tuntematon. Päädyin lukemaan kirjaa jotenkin ihan tyhjältä taululta. Ei ollut ennakko-odotuksia, eikä mitään. Ja tää olikin kyllä sitten melkoinen pakkaus tämä kirja!

Hiekkaa päräytti ja täräytti. Välillä ahdisti lukea. Keskivaiheella tyrskähtelin kirjan typerille kohdille. Ja sitten taas uppouduin kirjan maailmaan.

Kirjan puoleen väliin mennessä mun pää oli yhdistänyt kirjan tapahtumat traumoihin ja miten niiltä traumoilta ei pääse pakoon. Hiekka, kyläläiset, 18 metriä syvä hiekkakuoppa jossa kylä, kaikki se oli jotenkin niin symbolista ja helpostikin vertautui traumoihin mun ajatuksissa. Lisäksi kirjan päähenkilö, mies, jonka nimen sain tietooni sivulla 78, oli ajatuksillaan ja toiminnoillaan just niinku traumatisoitunut vois olla. Hänet oli kaapattu ja vangittu sinne kuoppaan, että sehän on jo iso trauma kelle tahansa. Lisäksi tää mies, Niki Jumpei, laitetaan asumaan yksinäisen naisen kanssa. Tältä naiselta oli perhe kuollut hiekkavyöryyn.

Mies on aluksi täysin pimennossa siitä, että mikä on homma. Miksi nainen yön tullen alkaa lapioida hiekkaa koreihin? Miksi missään ei ole enää niitä tikkaita, joita pitkin hän tuli kuoppaan? Mitä täällä tapahtuu? Pikkuhiljaa mies tajuaa, että hänet on kaapattu ja hän ei pääse pois sieltä. Hänen päässään vilisee kaikenlaisia salaliittoteorioita omasta tilanteestaan. Hän alkaa "temppuilemaan", tekeytyy sairaaksi. Kun hän tajuaa, ettei sekään auta, hän esittää sopeutuvansa tilanteeseen, lapioi hiekkaa naisen apuna, etteivät he hautaudu hiekkaan, tekee tuttavuutta enemmänkin naisen kanssa. Tässä kohti kirjaa, hieman puolen välin jälkeen, tuli aikamoinen syöksylasku kirjan tasossa. Jutut meni seksin ja siihen liittyvän suhteen niin kryptiseksi, että oli pakko laittaa viestiä Elegialle, että selviän siitä sekoilusta läpi. Harmi, kun en ottanu kuvaa kirjan tekstistä, niin olisitte saaneet nähdä millaista se sekoilu oli, esim. jotain henkisestä raiskauksesta, jota ilman avioliittoja ei edes olisi. En ymmärtänyt asiaa, vaikka luin muutaman kerran uudelleen. Tuo kohta tuntui olevan täysin irrallinen muuhun kirjaan nähden ja melkein kuin jostain toisesta kirjasta kopioitu ja liitetty tähän kirjaan. Mieleen jäi myös kohta, jossa siemensyöksyä verrattiin ruiskahtavaan meteoriparveeen. Se aiheutti melkoisen hepulikohtauksen. Terveisiä vaan tältä juuri 35 täyttäneeltä bloggaajalta. 

No, kryptisestä seksistä ja muusta sekoilusta kun päästiin, kirjan taso nousi takaisin lähtötasolleen ja tarinakin lähti taas etenemään. Kyläläiset ja tuo nimetön nainen suhtautuvat aika kylmästi mieheen ja hänen tuskaansa kaapatuksi tulemisesta, eivätkä he selitä asioita hänelle. Pikkuhiljaa naisen puheista miehelle kuitenkin selviää, että kylässä on muitakin samalla lailla kaapattuja. Kyläläiset kaappaavat ihmisiä tarpeeseen, eli lapioimaan hiekkaa. Tätä hiekkaa, joka tunkeutuu joka paikkaan ja on koko elämä. Hiekka, joka mädättää kaiken, tunkeutuu joka paikkaan ja on joka paikassa. Esimerkiksi aamuisin ihmiset ovat yön jäljiltä hiekkakerroksen peitossa, elleivät nuku jonkin peitteen alla tai niinkuin nainen nukkuu: liina kasvojen suojana ja muuten alasti.

Menee vielä jonkin aikaa ja lopulta mies tekee pakoyrityksensä ja hän melkein onnistuu siinä. Esteeksi tulee vain tympeä lentohiekka, johon hän alkaa upota ja joutuu siksi huutamaan takaa-ajajilleen koiriensa ja valonheittimiensä kanssa, että tulevat pelastamaan hänet. Siitä alkoi miehen alistuminen tilanteeseen. Hän saa ajan myötä myös viimein myös vapauden, eli tikkaat, mutta ei silti lähde minnekään. Hän keksii itselleen tekemistä päiviksi ja lapioi hiekkaa öisin myyntiin, kuten hänelle selviää. Niin hän jää elämään sinne, 18 metriä syvään hiekkakuoppaan, nimettömän naisensa kanssa. Kaiken jälkeen.

Tämä kirja herätti kyllä paljon ajatuksia. Ensinnäkin kirjan nimi. Elegia luki tän englanniksi ja hänen kirjansa nimi oli The woman in the dunes. Japaniksi kuulemma sama. Miksi suomeksi kirjan nimi sitten on Hiekkaa? Mun mielestä Hiekkaa on paljon sopivampi nimi tälle kirjalle kuin Nainen dyyneillä. Tuo nainen oli kuitenkin ihan sivuhenkilö hiekan rinnalla. Olisi todella mielenkiintoista tietää kirjan nimeen johtaneet ratkaisut suomentajalla/kustantajalla.

Sitte ne mun ajatukset siitä, että tää kirja kuvaa traumatisoitumista ja sitä, mitä siitä seuraa. Mielestäni prosessi on selkeä. Ensin tapahtuu jotain kamalaa, alkuun tilannetta ei ihan tajua, sitä on shokissa ja kun alkaa tajuta niin sitten sitä vastaan hangoittelee, lopulta tilanteeseen alkaa sopeutua ja sitä myös kehittää keinoja, miten elää sen kanssa. Lopuksi, riippuen tapahtuneesta ja tilanteesta, tilanteeseen alistuu ja jopa paskan keskelle saattaa jäädä elämään. Klassinen esimerkki ihmiset, jotka jäävät väkivaltaiseen suhteeseen. Sitä kaikkea tää kirja kuvaa ja lopultahan Jumpeikin alistui ja jäi elämään ns. paskan keskelle, vaikka hän olisi siinä vaiheessa voinut jo lähteä ja jättää sen saakelin hiekkakuopan. Prosessi muistutti minua siitäkin kuinka myös lapset joutuvat tekemään tämän saman prosessin päässään, jos heidän vanhempansa ovat väkivaltaisia jollain tavoin heitä kohtaan. Lapset joutuvat toden teolla alistumaan paskaan, koska eivät he pääse mihinkään pakoon, jos kukaan ei huomaa mitään. Lapsilla ei ole samoja vaihtoehtoja, mitä aikuisilla on. Kirjassa myös hiekka kuvastaa mun mielestä traumaa siinä mielessä, että se tunkeutuu koko ajan joka paikkaan ja ei anna rauhaa ja kaikki kiertyy sen ympärille ja se muistuttaa traumasta koko ajan. Hiekan takiahan mies kaapattiin sinne hiekkakuoppaan hiekkaa lapioimaan ja näin hiekka on ikäänkuin syypää kaikkeen.

Välillä mua ahdisti lukea tätä. Varsinkin alussa, kun seurasi miehen rimpuilua kaapatuksi tulemisen kanssa ja koska kirjan tapahtumat ja asiat muistuttivat mua traumoista. Puolessa välissä tuo kummallinen kryptinen kohta vei ahdistuksen mennessään. Sitten pystyin seuraamaan miehen prosessia kyläläisten ja hiekan kanssa isommalla mielenkiinnolla. Loppu taas oli vähän höh, kun mies sitten jäi kylään ja naisen luo, vaikka olisi voinut lähteä. Kirjan kesto oli ajallisesti kuukausia, oliko jopa vuosi. Tää kirja oli kuitenkin mielestäni hyvä. Pidin tästä lopulta paljon, kaikkine aiheuttamine hankaline tunteineenkin. Ja miten mahtavaa on, että ihminen voi keksiä tällaisia vertauskuvia asioista, kuten tässä hiekasta ja yhdistää ne päässään omiin kokemuksiinsa. Kirjallisuuden parasta antia.

Kiitos, Elegia, kun ehdotit tämän kirjan lukemista! 

Fantasiaa, fantasiaa

Fantasiaa tulee nykyään luettua paljon enemmän, kun oon mukana spefi-lukupiirissä. Kesällä oli jo fantasia-ähky ihan ja olin vähä aikaa lukematta fantasiaa. 

Kai Meyer: Jäinen valtakunta

suomennos Tiina Hakala

Muistan lukeneeni tän kirjan joskus teininä. Halusin lukea uudelleen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun lopun Pietariin. Päähenkilönä on 12-vuotias Hiiri, joka on poikatyttö. Hän asuu hotellissa ja kiillottaa öisin asiakkaiden kenkiä. Siellä hän törmää outoihin asioihin, kun erään hotellihuoneen luona on kylmä ja se kylmyys leviää. Huoneessa asuu Lumikuningatar, jonka sydämestä on ryöstetty jääpuikko ja siksi kylmyys on ruennut leviämään. Esim. Pietarissa on parhaillaan hirmuinen lumimyrsky. Tapahtumat etenevät ja Hiiri on kaiken keskiössä. Selviää asioita Hiiren vanhemmista ja velhosta, joka varasti jääpuikon. Hiiri huomaa olevansa keskellä sotaa. Hänen pitää valita puolensa ja koittaa pelastaa tilanne. Kaiken kaikkiaan kirja oli ihan viihdyttävä. Ei ehkä ihan enää mun makuuni, mutta muistan tykänneeni tästä sillon yläasteikäisenä.

 

Leena Krohn: Tainaron

kuvitus Inari Krohn

Tää kirja yllätti. Tää nimittäin lähti suorastaan tylsästi liikkeelle ja mietin jo alkuun tän lukemisen lopettamista. Sitten tää yhtäkkiä imaisikin mukaansa. Sen jälkeen tätä ei ois malttanut laskea käsistään. Kirjeet olivat mielenkiintoista luettavaa. Ne pisti miettimään, että missä ihmeessä sitä ollaan. Mikä tää Tainaron oikein on!? Selvästikin oltiin ötököiden kokoisia. Oliko päähenkilö ötökkä vai ihminen? Kutkuttava maailma, kun vastauksia ei saa ja kaikki jää oman mielikuvituksen varaan. Tää kirja on semmonen, että ei haittais, vaikka tää jatkuis esim. trilogiana. Onneksi en lopettanut tän lukemista! 

Ps: Tää kirja on kuulemma klassikko. Olipa hyvä sellainen!

Emily St. John Mandel: Station Eleven

Mua on ruennut vaivaamaan semmonen halu lukea kaikenlaisista maailmanloppuun tai lähelle sitä johtavista katastrofeista. Dystopiat siis uppoaa. Kun oma elämä on niin tasaista niin kirjoista saa draamaa, joka on turvallista. Tämmöstä tää on, ku ensin melkein koko elämän ajan elämä on pelkkää draamaa ja sitten ku siitä on päässyt eroon, ni pitää lukea sitä draamaa ja nauttia ku se ei kuulu enää omaan elämään kuin kirjojen sivuilla.

Tässä kirjassakin on pandemia. Pandemia, joka leviää supernopeaa. Siis nopeampaa kun covid-19 ja tää flunssa on myös varsinainen kuoleman enkeli, kun sen johdosta melkein kaikki ihmiset kuolevat ja yhteiskunta romahtaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Amerikkaan, Kanadan ja Yhdysvaltojen alueelle. Päähenkilöinä ovat Kirsten, joka on 8v pandemian revetessä, ja Arthur, joka kuolee n.50-vuotiaana juuri ennen kuin pandemia lähtee käyntiin. Kirsten ja Arthur ovat samassa näytelmässä mukana, jonka aikana Arthur kuolee ja siitä tarina lähtee liikkeelle. Tarinaa seurataan kahdessa aikatasossa. Kirstenin tarinaa seurataan n.20v pandemian jälkeen ja se kertoo hänen selviämisestään ja elämästään kiertävän sinfonian mukana, joka on aikamoista, koska creepy profeetta jahtaa sinfoniaa. Arthurin tarinaa seurataan lähtien n.30v ennen hänen kuolemaansa ja päättyen kuolemaan. Mielenkiintoista onkin, että miten Arthurin ja Kirstenin tarinat risteävät muutenkin kuin näytelmän suhteen. Ne nimittäin tekevät niin jännällä tavalla ja myös odottamattomalla tavalla. Sieltä selviää myös kirjan nimikin.

Tää oli mielenkiintoinen ja hyvä kirja. Sivut vaan kääntyili kuin itsestään, kun tätä upposi lukemaan. Toivottavasti saan muitakin St.John Mandelin kirjoja käsiini.

Suomennettuna Keltaisen kirjaston kirja

Mites muut? Kaipaatteko draamaa elämäänne? Mietteitä näistä kirjoista tai muusta?

Fantasiaa, dystopiaa, maagista realismia

On tää elämä ollu aika fantasiapitoista, ku oon ollu spefilukupiirissä mukana vuoden alusta. Mulle tuli nyt kesäkuun puolella jo ihan fantasiaähky ja se meinaa kyllä vaivata vieläkin. No, anyway, tässäpä viimesimmät fantasiakirjat, jotka olen lukenut.

Aino Kallas: Sudenmorsian

Sudenmorsian yllätti! Tässä on vanhahtavaa suomen kieltä, mutta se anto ihan oman tunnelmansa tälle kirjalle. Teki lukunautinnosta isomman minulle. Tän perusjuoni on käytännössä hyvän ja pahan taistelu. Aalo muuttuu ihmissudeksi, salaa sen puolisoltaan Priidikiltä ja mitäpä salailusta lopulta sitten seuraakaan, senhän kaikki tiedämme. Aalo juoksee yöt sutena ja kun se selviää Priidikille, ni se on kauhistus. Toukokuussa luin tän ja on kyllä jäänyt mieleen omalla tavallaan ihastuttavana kirjana. Oman aikansa tuotos toki, onhan tämä julkaistu 1928. Suosittelen lukemaan! Tää on hurmaava tarina!

Siri Pettersen: Odininlapsi

suomennos Eeva-Liisa Nyqvist

Tää on spefilukupiirin viides kirja. Tähän tykästyin isosti! Ihan omanlaisensa ja mielenkiintoinen maailma, vetävä juoni ja kivat henkilöt. Upposin tarinaan.

Kirjan päähenkilö Hirka saa tietää 15-vuotiaana olevansa odininlapsi, siis ei mikään hyvä asia. Ja koska hän on sellainen, hänet halutaan tappaa, koska odininlapset ovat kauhistus. Hirka pakenee ja siitä lähteekin sitten tarina vetämään. Kirja jäi vielä semmoseen kohtaan, että sormet syyhyää päästä jatkamaan tarinan parissa. En yhtään ihmettele, että Pettersenin trilogiaa on kehuttu niin paljon.

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

suomennos Kirsi Luoma

Tämä se oliki koukuttava kirja! Pidin tästä ihan valtavasti. Oli ihan intensiivinen lukukokemus. Luin tän parissa päivässä. Jostain syystä tälleen pandemian keskellä oli jopa kutkuttavaa lukea ihan toisenlaisesta pandemiasta. Tää oli mielenkiintoinen kuvaus kuvitteellisen pandemian alkamisesta, viruksesta, joka sairastutta vain miehet ja tappaa heidät parissa päivässä, miten tää pandemia etenee ja miten se lopulta päättyy. Ainut huono puoli kirjassa oli se, että tässä oli niin paljon henkilöhahmoja. Niissä ei aina ihan pysyny perässä, eli vähempikin olisi riittänyt. Muuten tää oli hyvä ja henkilöhahmotkin olivat kuitenkin monipuolisia. Kannattaa lukea, jos yhtään tuntuu siltä, että tällä hetkellä menee mikään pandemia alas.

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

suomennos Ville Viitanen

Spefilukupiirin kuudes kirja. Pidin. Tää oli viihdyttävä kirja, ihanan sujuvaa luettavaa ja nopea lukea sen takia. Päähenkilöt oli vähän ärsyttäviä. Lukemista "haittasi" se, että katoin tammikuun lopulla tästä tehdyn elokuvan ja sen takia näin hahmot ja kaiken sen elokuvan kautta. Tässä on siis päähenkilönä Sophie, joka taiotaan kostoksi mummoksi ja sen takia hän lähtee kotoaan. Hän törmää liikkuvaan linnaan, jota tulidemoni Calcifer liikuttaa ja linnan asukkeihin, velho Howliin ja hänen oppipoikaansa Michaeliin. Sophie on omapäinen mummo ja sekaantuu Howlin asioihin ja siitä se homma lähteeki pyörimään.

Jos haluat aivot narikkaan, ni lue tää. Ja Calcifer on söpis, mulla on jopa korviksetki (kuvassa), jotka hommasin leffan kattomisen jälkeen. Tässä linkki korviksiin, jos joku haluaa ne. Ihan ilmanen mainos, ku tää korviksien tekijä on yks mun lempparein. Mulla on viidet korvikset häneltä.

Mia Couto: Plumeriaveranta

suomennos Sanna Pernu

Tää kirja on maagista realismia. Päähahmo on kuollut ja haudattu väärään paikkaan. Hän asettuu muurahaiskävyn neuvojen mukaan pian kuolevan henkilöhahmon ruumiiseen, jotta voisi kuolla uudestaan ja tulla haudatuksi niinkuin pitää. Hän asettuu poliisiin, jonka pitäisi kuolla kuuden päivän päästä. Tämä poliisi on selvittämässä vanhainkodissa sen johtajan kuolemaa ja tätä selvitystyötä päästään seuraamaan.

Tähän kirjaan sisäänpääsemiseen meni jonkin verran aikaa. Kun kirjaan pääsi sisään, niin kohta se jo loppuikin. Pidin kirjasta, se pisti pohtimaan asioita.

Yasutaka Tsutsui: Paprika

käännös Andrew Driver

Uh, Paprika. Hohhoijaa, mikä kirja tää lopulta olikaan. Tästä saat lunta tupaan naisvihan, läskivihan, raiskausfantasioiden (ja yrityksenkin), mielenterveysstigmojen ja muun vastaavan muodossa. Heh ja tää oli mun ja Elegian lukupiirikirja (linkistä pääsee lukemaan Elegian kirjotuksen kirjasta.). 

Kirjan idea on hyvä. Mikään muu ei sitten niinkään. Juoni jopa kantaa kirjan loppupuolelle saakka ihan ok, mutta sitten tulee hätä ja homma menee kiireiseksi ja loppu on juosten kustu.

Ideana on siis tohtorit, jotka ovat keksineet laitteen, jonka avulla voi parantaa mielen sairauksia heidän uniaan tutkimalla. Sitten joku alkaa sörkkiä hommaa ja nää tohtorit, jotka on eholla Nobelin palkintoon keksintönsä takia, alkavat tutkia asiaa ja homma lähtee laukalle. Ei aluksi pahakaan laukka, mutta viimeset 50 sivua oli jo tuskaa lukea, ku oli semmosta kiitolaukkaa, että hirvitti. Onneksi Elegian kans voitiin keskustella (purnata) tästä kirjasta. Luettiin ihan sen voimalla tää loppuun. Jouduttiin ottaan kyllä viikko lisäaikaa lukemiseen, ku meni niin tahmeaksi.

Kaiken lisäksi mää katoin tän elokuvan tammikuussa ja se oli mielenkiintoinen. Elokuva ja kirja on suorastaan eri maailmoista. Elokuvassaki toki läskivihaa, mutta muut jutut jätetty pois. Elokuvan takia oli ihan eri ajatus tästä kirjasta, mutta noh, muuta voi enää todeta, ku että tulipahan luettua. Enkä suosittele kenellekään, ellei halua kiusata itteensä.

Semmosia kirjoja luettuna! Katotaanpa mitä fantasiaa sitä saa sitten luettua, vai vaivaako ähky.