Vanhat kirjat ovat hauraita. Onnneksi niitä on säilynyt, sekä kirjapainossa painettuja että käsin kirjoitettuja ja kopioituja. Niistä saamme tietää, miten menneisyyden ihmiset elivät. Keskiaikainen kirja museossa. Dubrovnik.
Makroviikon 'Hauras' on tiistaina 17.2. 2015
käsinkirjoittettua
Kivikin on haurasta. Mahtavat rakennukset sortuvat, ja niistä jää jäljelle vain osia. Split, Diokletianuksen palatsin raunioita.
Palatsin raunioita on käytetty rakentamiseen. Hotelli raunioituneen palatsin seinässä kiinni.
Kun saavuimme Splitiin, saimme kuulla, että hotellihuoneemme ei ollutkaan vapaa sairastapauksen vuoksi. Hotellinjohtaja oli järjestänyt meille huoneen toisesta, kalliimmasta hotellistaan samaan hintaan. "Tulette hämmästymään", hän lupasi. Me hämmästyimme tosissaan: hotelli oli rakennettu keisari Diokletianuksen palatsin raunioiden keskelle, meidänkin huoneemme seinään oli jätetty näytteeksi 1700 vuotta vanhaa kiviseinää. Neljännen kerroksen ikkunasta näkyi osa palatsin raunioita ja suurta aukiota. Splitin vanha kaupunki on nimittäin rakennettu Diokletianuksen massiivisen palatsin sisälle.
Haurauteen, särkyneisyyteen liittyy traagisuuden lisäksi usein myös kauneutta. Pula, Kroatia , roomalaisen amfiteatterin ja kaupungin raunioita Pulassa, Kroatiassa.
Krk:n saarelle johtava karu niemi (Klikkaa kuva suureksi)
Luonto on haurasta. Dalmatin rannikko ja Adrianmeren saaret ovat karuja ja puuttomia, sillä Venetsian tasavalta kaatoi siellä satoja vuosia puita rakentaakseen rikkaan kaupungin ja loistavan laivaston:
"Venetsialaisten
esi-isien oli pakko paeta hunneja.
Hunnien kuningas Attila oli hirvittävä, hän ei edes puhunut
ihmisäänellä, vaan haukkui niin kuin koira. Attila ja hänen miehensä hävittivät
kaiken, mikä tuli heidän eteensä. Ruohokaan ei kasvanut siellä, missä hänen miehensä
ratsastivat. Venetsialaisten esi-isät
pakenivat suurelle suoalueelle, jossa oli lukemattomia pieniä saaria ja
särkkiä. Siellä oli runsaasti kaloja ja muita mereneläviä. Ilma oli mustanaan
vesilinnuista.
He kantoivat
kotikaupungeistaan patsaita ja katukiviä selässään. He kaatoivat puita ja rakensivat
paalukylän. Kun aikaa kului, he kaatoivat kokonaisia metsiä kaukaisista maista ja kuljettivat puut
lautoilla uudelle kotiseudulleen. He iskivät maahan yhä paksumpia paaluja ja
rakensivat niiden varaan entistä hienomman kaupungin.
Heidän ei tarvinnut
kyntää eikä kylvää, mutta he kokosivat satoa, sillä he toivat mausteita idästä
ja möivät niitä pohjoisten maiden asukkaille ja saivat siten kaiken, mitä
halusivat. Missään ei ole sellaisia rikkauksia kuin Venetsiassa."
Anna Amnell: Lucia ja Luka, 2013, sivut 70-71.
