Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Susan Abulhawa 2010. Englanninkielinen alkuteos Mornings in Jenin. Suomentanut Pauliina Klemola. Like 2015. Kirjassa 351 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Hieno valinta lukupiirikirjaksi! Kokoonnumme maanantaina ja uskon että tämä herättää vilkasta keskustelua. Palestiinalaisten kohtaama sota ja väkivalta on ajankohtaista juuri nyt, mutta Jeninin aamut osoittaa, miten sitä on kestänyt jo vuosikymmeniä. Ehkä uutta on nyt se, että palestiinalaisia kuunnellaan enemmän kuin aikaisemmin.

Jeninin pakolaisleirille päätyy pienen Amalin perhe kylästä, jota palestiinalaiset ovat asuttaneet vuosisatojen ajan. Israelilaissotilaat ajavat kyläläiset pois maasta, jossa kasvaa heidän istuttamiaan puita ja heidän jalostamiaan hedelmiä. Juutalaiset pitävät palestiinalaisia ahtaalla ankeissa olosuhteissa, mutta perheet eivät lakkaa toivomasta ja uskomasta, että vielä jonain päivänä heidän sortonsa huomataan ja maailma päästää heidät takaisin kotiin.

Niin kuitenkin käy, etteivät he pääse kotiin. Sen sijaan perheet menettävät isiä, veljiä ja lapsia sodalle, ja uusissa sukupolvissa kytee viha ja katkeruus. Amalin äiti kadottaa sylistään pienen Ismael-vauvan pakomatkalla, keskellä sekasortoa. Sota ja murheet saavat äidistä yliotteen ja tämä murenee liian nuorena. Samoin Amalin isä katoaa tytön ollessa vielä pieni. Hänen isoveljensä Yusuf lähtee PLO:n joukkoihin ja pysyy poissa vuosikausia. Pienen tytön kädestä pitää onneksi ystävä Huda ja ympärillä on yhteisö, joka kannattelee.

Lukupäänsä ansiosta Amal pääsee opiskelemaan ensin Jerusalemiin ja sen jälkeen Yhdysvaltoihin. Hän kokee rakkautta ja hänestä tulee äiti, mutta jatkuvat menetykset kovettavat kuoren hänen sydämensä ympärille. Vasta kun hänen tyttärensä on täysi-ikäinen ja hänen ovelleen koputtaa mies, jolla on samanlainen arpi kuin kadonneella Ismael-vauvalla, Amal alkaa puhumaan perheensä menneisyydestä. Hänen tyttärensä pääsee tutustumaan monenkirjavaan sukuun - siihen, mitä siitä on jäljellä - , Hudaan ja Jeninin entistä ahtaampaan pakolaisleiriin. 

Jeninin aamut on hirvittävän rankkaa luettavaa. Miten yhden suvun jäseniin kohdistuukaan niin paljon väkivaltaa, kuolemaa ja terroria. Abulhawa ei säästele lukijaansa vaan kertoo asioista niin kuin palestiinalaiset ovat ne kokeneet, kaunistelematta lainkaan. Tarinassa on kuitenkin runsaasti myös kauneutta ja onneksi Amal ja muut saavat osakseen kaiken pahan ohella myös hyvyyttä, rakkautta ja yhteisöllisyyttä. Tekstiin mahtuu mukaan muun muassa kauniita runoja, rukouksia ja paljon hyvää tarkoittavia sanoja. Arabian kieli värittää tekstiä ihanalla tavalla.

Luin että romaanin lähtökohtana on ollut erään kadonneen lapsen tarina ja että romaani nykymuodossaan muodostui ensimmäisen version jo ilmestyttyä. Lähi-idässä välimatkat eivät ole kovin pitkiä, joten on täysin mahdollista, että kadonnut vauva kasvaakin vihollisten puolella eri kielen ja eri uskonnon parissa. Tässä romaanissa vauvan kohtalo myös osoittaa, miten ihmiset ovat jatkuvasta sorrosta huolimatta valmiita antamaan anteeksi, valmiita ymmärtämään ja valmiita luopumaan aseista. Mutta ikuinen väkivalta voi myös kadottaa minuuden ja saada jatkamaan koston kierrettä.

Susan Abulhawan romaani on sotakirjallisuutta pitkälti naisten ja lasten näkökulmasta. Arki on siinä vahvasti läsnä ja hyvin kuvattuna. Romaanissa ei ole pelkästään tarinoita ja runoja, vaan myös kotoista ruoanlaittoa, kauniita kankaita, lasten leikkejä, rakkauden himoa ja tähtiä taivaalla. Lapsia syntyy, nuoret ihastuvat toisiinsa, juhlitaan häitä ja kuolleet pidetään elossa puheissa ja muistoissa. Siksi kaiken sen pahan, ympärillä sortuvat rakennukset, pommitusten äänet, huudon ja kuolleiden ruumiit kestää ja niistä pystyy lukemaan. Kunpa sodan kierre vain joskus loppuisi.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Pajtim Statovci 2024. Otava. 277 s. Oma ostos.

Statovci oli kaikkien aikojen nuorin Finlandia-ehdokas, kun hänen kolmas romaaninsa Bolla voitti kilpailun vuonna 2019. Nyt viisi vuotta myöhemmin, olen juuri saamassa hänen neljännen romaaninsa luettua, kun se valitaan Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Onnea kirjailijalle ehdokkuudesta! 

Lehmä synnyttää yöllä on niin vimmainen purkaus, että tuntuu vaikealta aloittaa siitä kertominen, sillä teemoja ja kerroksia on useita. En tiedä kuinka paljon romaanissa on autofiktiota, mutta kirjamessujen haastattelusta sain kyllä vaikutelman, että ihan fiktiota tämä on. Päähenkilö on kuitenkin suunnilleen kirjailijan ikäinen kosovolaistaustainen, Suomeen muuttanut mies, jonka ammatti on kirjailija, joten mene ja tiedä. Eikä sillä väliä, vaikuttava romaani joka tapauksessa.

Suomeen muuttanut perhe viettää usein kesät Kosovossa perheen äidin vanhempien luona maalla. Isoisän maatilalla pieni poika kokee hämmennystä tunteiden, kulttuurien, kielten ja tapojen yhteentörmäyksestä. Kesät Pristinassa asuva ja työskentelevä isä on poissa. Myöhemmissä muistoissa yöt isoisän luona täyttyvät pelosta, väkivallasta, kuoleman kohtaamisesta ja mielikuvituksen tuotteesta, kimeeristä, joka täytyy vuosikymmeniä myöhemmin käydä vapauttamassa isoisän ullakolta.

Aikuisena poika lähtee äitinsä kanssa kesäksi Kosovoon isän rakentamaan taloon. Kirjailija jää Pristinaan pidemmäksi aikaa kuin äitinsä, kirjoittaa kirjettä kuolleelle isälleen, pestautuu kauppaan töihin ja yrittää kirjoittaa. Naapureiden auttaminen ei onnistu, sillä vastassa on tietämättömyyttä ja köyhyyden aiheuttamaa vilpillisyyttä. Kirjailijan mieli on niin hauras ja vihainen, identiteetti täynnä salaisuuksia, eikä lopulta kummastakaan työnteosta tule mitään. Mitä lapsuudessa tapahtui? Onko lapsen muistama väkivalta ja kajoaminen mielikuvituksen työtä vai tapahtuiko se oikeasti?

-- koko lapsuutemme ajan me pelkäsimme elämää, vanhempiamme ja kaikkia aikuisia ihmisiä, sotaa ja aseita ja hulluksi tulemista, ja yhä tänäkin päivänä minä ja sisarukseni luomme todellisuutta tyhjästä, tapahtumia joiden tiedämme olevan keksittyjä, ja vannomme toisillemme muistavamme ne, tuon ja tuonkin---

Välillä kerronta palaa lapsuuden kouluvuosiin Suomeen. Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista on se, kun poika tuo kouluun Koraanin ja opettaja saa raivokohtauksen. Lapsen kohtaama rasismi, ennakkoluulot ja kiusaaminen ovat karmeaa luettavaa. Jos lapsi pakenee välillä mielikuvitusmaailmaan, täytyy hänen yhtä lailla paeta myös aikuisten mielivaltaa. Niin kotona kuin koulussakin on ailahtelevaa auktoriteettia, sääntöjä joista ei saa otetta, ja lopulta on lapsi, jonka mielenterveys horjuu.

Koen, että tämä romaani on purkaus kaikesta siitä ristiriidasta, jonka keskellä maahanmuuttajaperheen lapsi saattaa kasvaa. Kasvuun vaikuttavat niin perheen asema yhteiskunnassa, uskonnon tavat ja uskomukset, kotimaan miehinen kulttuuri ja ylpeys, sodan traumat, seksuaalisuuteen liittyvät salaisuudet, naisten ja lasten kohtaama väkivalta kuin suomalaisten ennakkoluulot. Mieleenpainuvaa oli myös se, miten kauaksi kirjailijan ja hänen äitinsä todellisuudet olivat karanneet toisistaan. Oli päähenkilökirjailijan muisto lapsuudesta todellinen tai ei, jonkinlaisten väkivallan kohteeksi hän on joka tapauksessa joutunut. Saako hän siitä kertoessaan kenenkään tukea?

--täällähän on ennen aina kostettu, hän jatkaa, katkottu päitä, tuhottu sukuja, raiskattu tyttäriä ja ammuttu poikia mitä mitättömimmistä syistä, ja edelleenkin jotkut vannovat verikoston nimeen---

Teosta lukiessani piti alkaa kaivaa oman mielen syövereistä, mitä muistankaan Kosovon sodasta. Jugoslavia hajosi jo ennen tämän romaanin tapahtumia, ja sitä seuraava Balkanin sota syttyi 1990-luvun alkupuolella, mutta Kosovoon saatiin rauha vasta myöhemmin, vuonna 1999. Suomalaisia rauhanturvaajiakin siellä oli. Serbien pelko on romaanin henkilöillä voimakas, mutta pinttyneessä vihassa ja pelossa on varmasti vanhempiakin kerroksia kuin pelkkä 1990-luku.

Yhdessä Facebook-ryhmässä oli keskustelua siitä, miksi romaanin nimessä on verbi synnyttää, kun oikeampi termi olisi poikia. Arvelin, että kyse on tietoisesta valinnasta. Syy verbin valintaan tosiaankin löytyy romaanin sivuilta. Kannattaa siis lukea kirja ennen kuin tietämättään ja virheellisesti vähättelee kirjailijan sanavarastoa.

Ann Napolitano: Kaunokaisia

Ann Napolitano 2023. Englanninkielinen alkuteos Hello Beautiful. Suomentanut Minna Kujamäki. WSOY 2024. 479 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä vippilainaksi ottamani kirja on jo pahasti myöhässä ja sakkomaksuja kertyy, mutta ei sen väliä! Kaunokaisia oli niin hyvää luettavaa, että sen vuoksi kannattaa vähän vaikka maksaakin. Ann Napolitanolta ei ole aikaisemmin suomennettu mitään, mutta toivon että jatkossa suomennetaan. Kaunokaisia on päässyt sekä Barack Obaman että Oprahin kirjalistoille ja ollut Yhdysvalloissa hyvin suosittu. Se on kirjailijan neljäs romaani.

Muutaman päähenkilön näkökulmasta kerrottu romaani sijoittuu pääasiassa Chicagoon, jonne nuori William Waters muuttaa yliopisto-opintojen ja koripallon perässä. Williamin lapsuus on ollut vähäsanaista ja yksinäistä eikä hän ole saanut vanhemmiltaan juurikaan osaksi rakkautta. Hänen ainoa kielensä on koripallo, josta hän on löytänyt niin seuraa kuin tarkoituksen elämälleen. Yliopistossa tämän pitkänhuiskean nuorukaisen huomaa yllättäen Julia Pavadano, nelihenkisen sisarparven vanhin, neuvokas tehopakkaus, joka valitsee Williamin omakseen. Nuori mies on onnellinen siitä, että hänet on valittu ja hänelle tehdään tulevaisuudensuunnitelma, mutta kestääkö onni, kestääkö suunnitelma?

William käy taistelua rikkinäisen päänsä sisällä samalla kun Julia porskuttaa päättäväisesti eteenpäin tiellä, jonka hän heille kuvittelee mielessään. Pavadanon koko perhe ottaa Williamin avosylin vastaan lämmöllä joka kantaa loppuelämän. Sisarten välit ovat niin tiiviit, että niiden murtaminen vaikuttaa mahdottomalta, mutta kuten elämällä on tapana, yllättäviä käänteitä tulee ja sisarten välit ovat vaarassa rikkoutua. Sattuu äkillinen kuolemantapaus, vakava masennus on viedä yhden elämän, yllätysraskaus sekoittaa pasmat, on pari muuttoa kauaksi Chicagosta sekä syvä rakkaus, jota on pakko piilotella vähän aikaa kaikilta muilta. 

Pavadanon siskokset vertaavat itseään ja toisiaan Pikku naisiin, ja ovatkin suorastaan karikatyyrisen erilaisia keskenään. Neuvokkaan Julian rinnalla kasvavat kirjallisuutta janoava Sylvie, taiteellinen Cecelia ja äidillinen Emeline, joiden luonteenpiirteet tehdään heti romaanin alussa hyvin selviksi ja joita hyödynnetään pitkin matkaa. Tämä tekee romaanista hieman hupsun ja ehkä jopa lapsekkaan, mutta siskoksia ei voi olla rakastamatta. Charlie-isä kutsuu Juliaa omaksi raketikseen, eikä Julia voi olla toteuttamatta tätä ominaisuutta itsessään, vaikka se tarkoittaisi eroa perheestä. Sylvie haikailee kaunokirjallisen, suuren rakkauden perään ja lopulta saa sen, vaikka sekin uhkaa perheen harmoniaa.

Kaunokaisia on perhetarina ja ihmissuhderomaani, ja kirjoitettu niin säkenöivän nerokkaasti, että se imaisee heti saman tien mukaansa. Williamin, Julian ja Sylvien kautta avautuu kaikki se rakkaus tai rakkaudettomuus, mikä vaikuttaa lapsen kasvuun ja kehitykseen, kykyyn solmia ihmissuhteita ja itsenäistyä. Nuorina aikuisina kaikki löytävät oman paikkansa ja tapansa elää, kunnes neljännesvuosikymmen myöhemmin tapahtuu taas jotain niin dramaattista, että palaset loksahtelevat jälleen uuteen järjestykseen. Silloin mukana on jo seuraavaakin sukupolvea.

Kyynelittä tästä romaanista on mahdotonta selvitä, niin hienosti ja koskettavalla tavalla Napolitano kuvaa kaipuuta, masennusta, rakastumista, surua ja kotiin saapumista. Romaanin hahmot ovat kertakaikkisen ihania särmineen, huonoine päätöksineen ja omituisuuksineen. Hieman siirappinenkin tämä tarina on, sitä ei käy kieltäminen, mutta myös lempeän armollinen, anteeksi antava ja älykäs. 

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Peter Høeg 2018. Tanskankielinen alkuteos Gennem dine øjne. Suomentanut Sanna Manninen. Tammi 2019. Pokkarissa 350 s. Kuva kustantajan. Ostin omaksi.

Olipas erikoinen romaani! Olen pitänyt kovasti Høegin teoksista, kuten Nainen ja apina tai Susanin vaikutus. Tämä romaani on kuitenkin selvästi eniten scifiä noihin kahteen muuhun verrattuna, vaikka tiettyä omituisuutta Høegin romaaneissa tuntuu olevan usein. Nyt tuntuu siltä, että kirjasta kertominen on vähän vaikeaa, sillä siinä oli elementtejä joita en ihan ymmärtänyt.

Henkilöhahmo, jonka nimi sattuu olemaan sama kuin kirjailijan, tapaa Lisan, neuropsykologin, sillä Peterillä on huoli ystävästään Simonista, joka on taas kerran yrittänyt itsemurhaa. Lisa ei heti muista sitä, mutta Peter, hän ja Simon olivat läheisiä ystäviä kolmekymmentä vuotta sitten, 7-vuotiaina. He kävivät samaa päiväkotia, jossa he ystävystyivät ja jossa he löysivät keinon auttaa toisiaan eräänlaisten unien kautta.

Lisa perehdyttää Peterin neuropsykologiseen menetelmään, jossa tutkija pääsee mukaan potilaansa tunteisiin ja ajatuksiin: Olemme kehittäneet neuropsykologiaa ratkaisevan askeleen eteenpäin. Sellaiseen vaiheeseen, missä ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa on mahdollista aloittaa aito tieteellinen keskustelu siitä, mitä tietoisuus on. Lisan ja Peterin kokeissa potilaiden kanssa he pääsevät käsiksi niin Simonin kuin monien muidenkin ihmisten tietoisuuteen, mutta myös tilaan, jota he veikkaavat ihmiskunnan yhteiseksi tietoisuudeksi.

Vähitellen Peterin kertoessa muistoja ja yksityiskohtia lapsuudesta Lisa alkaa muistaa. Hänen, niin kuin monen muunkin, muistoja blokkaa trauma, jonka hän koki noin 7-vuotiaana. Siksi hän ei ole pitkään aikaan muistanut elämäänsä ennen sitä. Lasten leikeissä, havainnoissa, muistoissa ja yhteisessä tietoisuudessa on jotain ihmeellisen taikavoimaista ja maijapoppasmaista. Sellaista kykyä joka tuntuu luontevalta nimenomaan pienille lapsille, jotain mitä aikuisen on vaikea ymmärtää. 

Lisan työssä yritetään auttaa mieleltään järkkyneitä potilaita, jotka ovat jonkin trauman vuoksi alkaneet kertoa itsestään tarinaa, jonka vangiksi he ovat jääneet. Sama on uhkana myös Simonilla, jonka unet ovat olleet niin voimakkaita, että hän on jäänyt niiden lumoon eikä halua enää jatkaa elämää. Simon ja tämän pikkusisko Maria menettivät äitinsä hyvin pieninä ja vain unessa äiti on mahdollista nähdä. Monien muiden potilaiden traumat liittyvät seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja väkivaltaan ja niitä on niin paljon, että ihmettelen, miten Peter ja Lisa selviävät itse niistä koettuaan ne potilaiden silmien ja tunteiden kautta.

Hyvin erityislaatuinen lukukokemus ja vaikuttava romaani, joka piti hyvin otteessaan, vaikka välillä jouduin hidastelemaan ymmärtääkseni kaiken. Romaanissa on neuropsylogian ja traumaattisten kokemusten lisäksi runsaasti lämpöä, turvallisuutta huokuvia hahmoja ja yhdessäoloa, luottamusta ja toivoa. 

Anthony Doerr: Taivaanrannan taa

Anthony Doerr 2021. Englanninkielinen alkuteos Cloud Cockoo Land. Suomentanut Seppo Raudaskoski. WSOY 2022. Pokkarissa 694 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Miten ihmeellinen romaani! Anthony Doerr ei pettänyt taaskaan: miten upeaa tarinankerrontaa, luovuutta ja kieltä. Taivaanrannan taa on ylistys kirjallisuudelle, kielille ja kirjastojen merkityksellisyydelle. Sen tarina kumpuaa Antiikin Kreikasta ja ulottuu hamaan tulevaisuuteen. Se yhdistää uskomattomalla tavalla historiaa, lapsuuden kokemuksia, ajankohtaista huolta maailman tilasta ja scifiä.

Muukalainen, kuka lienetkin, avaa tämä ja hämmästy oppimastasi.

Kaikki romaanin päähenkilöt ovat lapsia eri aikoina. Orpotyttö Anna ja köyhän perheen Omeir syntyvät samoihin aikoihin Osmaanien valtakunnan levitessä 1400-luvulla. Konstantinopolissa Anna opettelee kirjomaan ja kutomaan, mutta viihtyy paremmin kaupungin paksujen muurien salaisilla käytävillä, josta hän löytää ikiaikaisen pienen kirjan ja pitää sen itsellään juuri ennen kuin sulttaanin soturit valloittavat kaupungin. Omeir vahvoine härkineen on yksi valloittajista, nuori poika, joka on saanut koko lapsuutensa kuulla suulakihalkiostaan. Matka Bulgarian vuorilta kohti satumaista kaupunkia on ollut kivulias, mutta onko se ollut kärsimyksen arvoinen?

Yhdysvalloissa nuori Zeno menettää isänsä ja päätyy Korean sotaan, jossa hän vankileirillä rakastuu englantilaiseen antiikin kielten tutkijaan. Zeno ei saa kerrottua tunteistaan ja elää elämänsä yksin, mutta löytää rakkautensa kieleen ja salaperäisiin vanhoihin teksteihin eläkkeellä ollessaan. Kun Zeno harjoittelee Aethonin tarinaan pohjautuvaa näytelmää viidesluokkalaisten kanssa Lakeportin kirjastossa, ihmisten ahneuteen pettynyt Seymour päättää räjäyttää koko paikan vuonna 2020.

Seymourin on ollut vaikea sopeutua mihinkään vahvojen nepsypiirteidensä vuoksi. Metsässä hän rauhoittuu ja lepää, mutta lähimetsä kaadetaan uuden asuinalueen tieltä, ja Seymour menettää samalla Luottoystävänsä, ison pöllön. Netistä Seymour löytää vahvistusta ajatuksilleen tuhota jotain kostoksi. Vuosikymmeniä myöhemmin vankilasta käsin hänen vahvuutensa pääsevät oikeuksiin, kun hän osallistuu maailman kuvantamiseen ja Argosin suunnittelutyöhön. Argos-avaruusaluksella elää 2100-luvulla Konstance, joka kamppailee yksin selviytymisen ja totuuden kanssa. Alukselle on valittu joukko ihmisiä niihin aikoihin, kun kaikki alkoi romahtaa. Argosin valtavasta Kirjastosta ja virtuaalimatkailusta on hyötyä, kun Konstance selvittää niin perheensä kuin kiehtovien tarinoidenkin historian.

Näitä viittä lasta yhdistää yksi ja sama kertomus, Kukkupilvelä, tarina Aethonin ponnisteluista unelmakaupungin löytämiseksi. Antiikin aikainen tarina, josta Anna on pelastanut hauraat papyruslehdet, jonka suojaksi Omeir käsittelee nahkaa ja kuljettaa sen Italian Umbrinoon ennen kuolemaansa. Lehtiset, joiden kääntämiseksi Zenon on opeteltava kreikan kieli ja joiden sanoma rinnastuu taianomaisella tavalla jokaisen lapsen elämään. 

--- niin kauan kuin Aethon vielä jaksaa jatkaa päätöntä vaellustaan ja räpistellä kohti pilvissä odottavaa haavettaan, niin kauan myös kaupungin portit kestävät; ehkäpä kuolema pysyy heidän ovensa tuolla puolen vielä yhden päivän.

Paksut kirjat ovat minulle aina melkoinen ponnistus - jos edes pystyn niitä aloittamaan - mutta tämä paksukainen imaisi mukaansa lähes ensimmäiseltä sivulta. Doerrin kyky kirjoittaa on jotain hyvin vastaansanomatonta ja vaikka siinä on jotain lapsekasta ja sadunomaista, se saa aikuisenkin pauloihinsa. Käännä sivu, kulje pitkin lauseiden rivejä: runonlaulaja astuu esiin ja loihtii lukijan pään sisään värikkään ja äänekkään maailman. 

Nautin hirveästi Annan ja Omeirin aikaisen maailman ja ihmisten kuvauksesta, kauhistelin heidän ponnistelujaan ja nälkäänsä, myötäelin menettämisten aiheuttamassa surussa. Zenon tarinassa harmittelin sitä, miten väärälle aikakaudelle hän sattui syntymään. Seymour taisteli mielessään kuin Greta Thunberg, muttei saanut yleisöä. Ja millaisen työn kirjailija olikaan tehnyt luodakseen Konstancen maailman sopivaan tasapainoon kaikkien näiden muiden aikakausien kanssa! Hatunnosto myös suomentaja Seppo Raudaskoskelle kielten, sanojen, tekniikan ja monien alojen termien suomentamisesta ihmeelliseksi, sujuvaksi kaunokirjallisuudeksi. 

Naistenviikko: Claire Keegan: Kasvatti

Claire Keegan 2010. Englanninkielinen alkuteos Foster. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2024. 81 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jatketaan Naistenviikon juhlimista Kristiina Rikmanin suomentamalla teoksella. Samalla kuittaan Helmetin haastekohdat 47 ja 48: Kaksi kirjaa, joilla on sama kääntäjä. Luin tammikuussa tätä varten myös Keeganin Nämä pienet asiat. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata.

Keeganin molemmat teokset ovat hurjan pieniä romaaneja, mutta kokoaan suurempia. Niiden tarina ja tunnelma jäävät ehdottomasti mieleen. Kasvatti kertoo köyhän irlantilaisperheen tytöstä, joka lähetetään kesäksi sukulaisten hoiviin. Tyttö kuvittelee lähtevänsä taloon avuksi tai peräti töihin, mutta hän saakin osakseen huolta, hoivaa ja uusia vaatteita. Kukaan ei kerro, miten pitkän aikaa tytön oletetaan sukulaisilla asuvan, mutta koulujen alkaessa hän palaa kotiin, jonne on syntynyt jälleen yksi pikkusisar.

Päällimmäinen tunne on ehkä hämmennys, jota tyttö kohtaa. Lapseton pariskunta ottaa hänet mukaansa arjen askareisiin, tyttö saa jatkuvasti heiltä huomionosoituksia ja hänen kanssaan keskustellaan. En tiedä, johtuiko siitä, että luen niin paljon dekkareita - ja onhan draamaa muissakin romaaneissa - mutta odotin koko ajan, että jotain ikävää tapahtuu tai paljastuu. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Samalla tavalla kuin Nämä pienet asiat -romaanin päähenkilö, tässäkin tyttö kohtaa jotain itselleen uutta ja varmasti loppuelämänsä kannalta merkityksellistä. Kasvatissa ei kuitenkaan ole sellaista opetuksen kaltaista, johon toisen romaanin päähenkilö ryhtyy. Kasvattitytön kesässä on jotain hyvin tuttua, jotain mitä olen lukenut varmasti myös kotimaisesta kirjallisuudesta ja tarina, jollaisen olen kuullut omankin perheeni historiasta. Tarina sijoittuu aikaan, jota ei ole tarkkaan määritelty, mutta muutaman vuosikymmenen takana se taitaa olla. Eletään maaseudulla ja etenkin kirkonmenojen jälkeen käy selväksi, että juoruilu on osa kyläläisten arkea. Elintaso kasvattiperheen ja oman perheen välillä on varsin suuri, mutta eroa taitaa olla myös asenteessa. 

Keeganin tyyli on hyvin vähäeleistä ja arkista. Se antaa tilaa hengittää ja päätellä itse, sillä sanoja ei ole liikaa. Se ei tavoittele suurta draamaa eikä rönsyile mihinkään suuntaan. Keegan antaa pienen tarinan olla juuri sen kokoinen kuin se on, olematta osa jotain suurempaa. Ehkä se jää sen vuoksi niin vahvasti mieleen. Pienoisromaanista myös blogeissa Kirsin Book Club, Tuijata ja Leena Lumi. 

Ágota Kristóf: Iso vihko

Ágota Kristóf 1986. Ranskankielinen alkuteos Le Grand Cahier. Suomentanut Anna Nordman. Tammi 2022/1988. 198 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Lukupiiriystävän suosituksesta ostin tämän syksyllä Helsingin kirjamessuilta perheenjäsenelleni lahjaksi. Nyt luin sen itsekin, sillä olen huomannut siitä useita mainintoja Helmetin lukuhaasteryhmässä Facebookissa. Sota, taas ja aina, valitettavasti, yhtä ajankohtainen aihe, on tämänkin romaanin taustalla, joten vaikka teos on kirjoitettu lähes neljäkymmentä vuotta sitten, se ei siltä tunnu. 

Suuressa Kaupungissa on sodan vuoksi vaarallista elää, joten Äiti tuo kaksospoikansa Isoäidille Pieneen Kaupunkiin. Äidin ja Isoäidin välit ovat tulehtuneet, eikä Isoäiti kohtele lapsenlapsiakaan hyvin, vaikka suostuu heidät ottamaankin. Pojista kasvaa likaisessa ja välinpitämättömässä ympäristössä itsenäisiä. He harjoittelevat erilaisia selviytymistaitoja, auttavat Isoäitiä talossa ja pihalla, tekevät töitä lähistöllä ja tutustuvat ympäristöönsä. Sota lähestyy myös Pientä Kaupunkia, mutta pojat ehtivät auttaa naapureita ja oppia paljon hyödyllisiä taitoja.

Me emme tahdo enää punaistua emmekä vapista, me tahdomme tottua solvauksiin, haavoittaviin sanoihin. Istuudumme vastakkain keittiön pöydän ääreen ja tosiamme silmiin katsoen me lausumme yhä hirveimpiä sanoja.

Kristóf kertoo tarinaa rujon tunteettomalla tyylillä, jossa ei väistetä likaa, ruumiinosia, eritteitä tai kirosanoja. Pojista kasvaa hyvin pragmaattisia ja he vaikuttavat tunteettomilta, vaikka auttavatkin naapureita. He päättävät suhtautua asioihin realistisesti ja haluavat oppia vain tosiasioita. Varastaminen, kerjääminen ja huiputtaminen onnistuvat hyvin, sillä noissa olosuhteissa on oltava opportunistinen. Loppua kohden tyyli on suorastaan makaaberi, kun sotilaiden teoista ja rikoksista kerrotaan suoraan, lapsen silmin.

Tämä romaani on todellakin ihan omaa luokkaansa, mitään tällaista en ole ennen lukenut. Se on hyvin häiritsevä ja ajatuksia herättävä, ja vaikka rujous iskee päin naamaa, tarinaa ei voi olla lukematta eteenpäin. Ihailen myös sitä, miten hallittu kokonaisuus on - melkeinpä pienoisromaani. Sitä voi varmasti lukea monella eri tasolla ja kuten jo sanoin, tarina on hyvin ajaton. Maailma on rikki ja lasten selviytymistahto on suorastaan julmaa Isoäidin häilyessä luovuttamisen ja vihan välimaastossa. 

Ymmärtääkseni tarina sijoittuisi toiseen maailmansotaan. Kirjailija on kotoisin Unkarista, mutta lähtenyt sieltä nuorena ja vaikka romaanissa ei maata mainita, se voisi hyvin olla Unkari, jonka Neuvostojoukot valtaavat. Luin kansiliepeessä, että Iso vihko olisi trilogian aloitusosa. Jatkoa täytyy ehdottomasti lukea! Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakimara ja Kujerruksia. 

Juhani Brander: Amerikka

Juhani Brander 2023. WSOY. 303 s. Lainasin kirjastosta.

Tämä kirja jäi mieleeni, kun kuuntelin Tulenkantaja-palkinnonjakoa Tampereen kirjafestareilla joulukuussa. En ole aikaisemmin lukenut Branderin teoksia, mutta nyt laitan listalleni hänen edellisen romaaninsa Silta yli vuosien.

Pieni poika, Kaarlo, elää isoäitinsä kanssa Turun saaristossa pienessä Edenin pitäjässä. Eletään sotien jälkeisiä vuosia, eivätkä pojan vanhemmat ole maisemissa. Hänen isänsä on saksalainen ja mummon mukaan äiti on lähtenyt Amerikkaan. Kaarlo ja mummo ovat niitä köyhistä köyhimpiä ja usein sellaisina päivinä, kun Kaarlo ei mene kouluun ja mummo on huonossa kunnossa, nälkä kurnii suolissa nukkumaan mennessä. Kellarissa ruoka on usein homehtunutta tai nahistunutta, ja saariston olosuhteet ovat ankarat.

Kaarloa kiusataan koulussa ja koska koulunkäyntiä ei kovin paljon valvota, pystyy hän välillä välttämään sinne menon. Poika saa auttaa kyläläisiä pelloilla, metsissä ja kalassa. Lähistöllä asuu myös Sakari, perheetön mies, joka omalla tavallaan katsoo pojan perään. Mummo tekee parhaansa, mutta sairastelee eikä jaksa aina nousta sängystä. Kotona on kirppuja eikä muun Suomen jälleenrakentaminen näy eristäytyneessä saaristokunnassa. Kuntalaiset ovat hyvin omaehtoisia, viinaan meneviä, ja ihan romaanin alussa kuvittelinkin tapahtumat jonnekin aikaisemmille vuosikymmenille, niin köyhää Edenissä on.

Anarkistinen ja rääväsuinen mummo uskoo vielä moniin haltioihin ja henkiin talossa ja sen pihapiirissä, ja niinpä Kaarlokin koputtelee ja pyytelee anteeksi metsässä, saunassa ja kellariin mennessään, jotta henget pysyvät myötämielisinä. Toki mummo muistaa jumalaakin, mutta Kaarlossa kasvaa hartaasti luontoa kunnioittava ja eläimiä suojeleva nuorimies. Mummon räväkät sanavalinnat ja jutut punoittavat korvia ja tekevät muuten suorastaan runollisesta tarinasta kielellisesti monitasoisen ja värikkään. Välillä ihmettelin, mistä kirjailija ammentaakaan mummoon niin herkullisia aineksia! 

Brander on punonut Kaarlon elämään kirjavan kudelman vanhan kansan sanontoja, uskomuksia, perinteisiä elinkeinoja, selviytymistaistelua ja asenteita. Kaarlon kulkiessa saarella hän on luonnon kanssa yhtä: Kaarlo oli kuulevinaan saniaisten heleän naurun. Saniaiset lohduttivat häntä, eikä hän pelännyt. Hän näki unta, jossa kuusi nosti hänet maasta, kiepautti syliinsä ja kellutti häntä ilmassa ja puhui muinaista kieltä, ennen ihmistä keksittyä, metsän ja eläinten kieltä, ja siihen yhtyivät kivet ja kalliot ja se kuulosti huminalta, maan syvistä kerroksista suodattamattomana kuuluvalta sonetilta.

Romaanissa on välillä myös päiväkirjamerkintöjä nuorelta naiselta, Kaarlon äidiltä. Päiväkirjan sivuilla eletään sotavuosia ja moni nuori nainen ihastuu saksalaiseen, niin Ainokin. Hänen kauttaan romaani muistaa niitä leimattuja naisia, jotka on historiankirjoissa tähän saakka unohdettu. Lukija päättelee Ainon kohtaloksi jotain muuta kuin Amerikan, mutta tuo mystinen ja kaikkea lupaava manner on Kaarlon tähtäimessä. Kun hän päättää paeta yhteiskuntaa ja lähtee soutamaan kohti Amerikkaa, hänen seuranaan on vain tumma loputon meri, vähäpuiset luodot ja hylje, joka seuraa häntä loppuun saakka.

Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit

Tiina Laitila Kälvemark 2023. WSOY. 352 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tässä on yksi suosikkikirjailijoistani! Toistan sen varmasti joka kerta kun postaan hänen teoksistaan, mutta ainakin tämä teos on jäänyt mielestäni varsin vähälle huomiolle, joten ei ole pahitteeksi hypettää vähän lisää. Linkit Tiina Laitila Kälvemarkin aikaisempien romaanien postauksiin tässä: H2O (2020), Karkulahti (2015) ja Seitsemäs kevät (2017). Kuten Karkulahti, Valon ja pimeän sonaatitkin sijoittuu kuvitteelliseen pohjoispohjalaiseen pikkupitäjään, jonka kuvittelin mielessäni Kärsämäeksi, josta kirjailija on kotoisin.

Laitila Kälvemarkin teokset ovat keskenään hyvin erilaisia - on dystopiaa, ilmastonmuutosta, jakautuneita persoonia, maahanmuuttajia, maaseutua... - ja tällä kertaa mukana on hieman jännitystä. Teoksissa on myös aina jokin keskeinen elementti, kuten H2O:n vesi ja tällä kertaa musiikki.

Keski-ikäinen, vasta eronnut ja työssään virheitä tehnyt Saara palaa Pariisista kotitaloonsa Teerimäelle. Hän haluaisi vain nukkua lääkehuuruissa ja unohtaa ikävän, häpeän ja surkeutensa. Pian hän kuitenkin tapaa miehen, jonka hän tunnistaa samaksi pojaksi, joka siepattiin kylältä 13-vuotiaana. Mies on pysytellyt poissa Teerimäeltä parikymmentä vuotta, mutta tällä on syy lähestyä Saaraa. Vanhat toimittajan vaistot heräävät Saarassa ja hän uskoo saavansa miehestä irti tarinan, jolla pelastaa maineensa.

Mies - Mikael - ei ole puhunut sanaakaan sen jälkeen kun hän pelastui kaappaajaltaan 25 vuotta sitten. Poika oli järkyttynyt tietysti siitä, mitä hänelle tapahtui kaappaajan matkassa, mutta myös siitä, millä tavalla lehdistö riepotteli häntä ja hänen äitiään vuosia rikoksen jälkeen. Mikaelilla on kuitenkin vanha, hauras side Saaraan ja pitkillä yhteisillä kävelyretkillä nämä löytävät tavan kommunikoida toistensa kanssa. Saara on ensimmäinen joka alkaa avautua, mutta totuuden kertominen vie pidempään. Pitkään valheiden varassa eläneenä hänen on vaikea tunnustaa itselleenkin, mikä meni pieleen ja mitä hänen täytyy pystyä jättämään taakseen. Vähitellen myös Mikael pystyy kertomaan kaappauksesta ja sitä seuranneista yhdeksästä kuukaudesta oudon ja pelottavan miehen seurassa.

Valon ja pimeän sonaatit kulkee nimensä mukaisesti musiikin kautta eteenpäin. Mikael on lahjakas laulaja, hänen kaappaajalleen on musiikki tärkeää ja poika tallentaa tapahtumat ihoonsa ja mieleensä musiikkina, jota hän säveltää myöhemmin kävellessään ja soittaa pianolla yksin ollessaan. Tarinassa toistuvat myös käärmeet, joista yhden Mikael näkee hiekkatiellä nuottiavaimen muodossa. Eläimillä on muutenkin suuri merkitys niin Mikaelin mykkyydelle kuin myöhemmin toipumisessakin. Samoin uni- ja mielialalääkkeet toistuvat molempien tarinoissa yhdeksänkymmentäluvulta tähän päivään.

Romaani on kaunis yhdistelmä menneisyyden kysymyksiä, muistoja, valintojen merkitystä, traumoja ja ystävystymistä. Saara kantaa mukanaan itse kertomaansa tarinaa Pariisista, parisuhteesta ja menestyksekkäästä urasta, mutta myös taakkaa kaiken menettämisestä ja valtavasta häpeästä. Hän pelkää jäävänsä yksin siinä missä Mikaelille yksinolo on valinta ja elinehto. Miehen on ollut vaikea toipua traumaattisista tapahtumista, mutta hän oppii vähitellen avautumaan ja kokemaan kiitollisuutta. Mollisoinnut vaihtuvat duuriksi. Romaanissa vaihtelee rauha ja kiihkeys, on Teerimäen hiljaiset kesäraitit ja Pariisiin hukkunut elämä, on pakenemista, salasuhteita, julmuutta ja itsensä löytämistä. Kuten muun muassa Karkulahdessa, tässäkin romaanissa pohditaan maahanmuuttajuutta ja sen aiheuttamaa ulkopuolisuuden tunnetta ja identiteettikysymyksiä.

Hienosta romaanista myös blogeissa Annelin kirjoissa ja Kirjaluotsi. Kävin kuuntelemassa Laitila Kälvemarkin haastatteluaan Helsingin kirjamessuilla viime syksynä, josta postaus täällä. 

Auli Leskinen: Talo Andien juurella

Auli Leskinen 2023. WSOY. 295 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Yhdeksän vuotta sitten lukupiirimme ensimmäinen kirja oli Auli Leskisen esikoisromaani Petojen aika, joka sijoittui Chileen. Latinalaisessa Amerikassa pitkään asunut Leskinen näyttää tuntevan hyvin myös Kolumbian raskaan lähihistorian ja nykytilanteen. Talo Andien juurella sijoittuu vuoteen 2016, jolloin Kolumbian hallitus sai sissiliike FARCin neuvottelupöytään, mutta onko tilanne rauhoittunut? Vieläkö lapsia kaapataan mukaan sissitoimintaan?

Kriisiterapeutti Kira työskentelee Kolumbian Cumuntassa, pienessä kaupungissa sissien hallitseman metsän kainalossa. Naistentaloon saapuu pienen poikansa kadottanut tummaihoinen nainen, Serena Cox, jota Kira ja naistentalon muut työntekijät alkavat auttaa. Serenan tarina ei jätä Kiraa rauhaan ja hän suostuu vaaralliselle matkalle syvälle vuoristoon löytääkseen tuon pojan, joka mitä ilmeisimmin on sissien hallussa. Pojan katoaminen osuu aseellisten konfliktien keskelle ja lopulta Kirankin henki on vaarassa.

Leskinen on kirjoittanut romaaninsa alkuun esipuheen, jossa hän kertoo tarkemmin Kolumbian monimutkaisesta tilanteesta. Hyvä niin, sillä vaikka olen lukenut näistä konflikteista ja jännitteistä ennenkin, on niiden perässä vaikea pysytellä. Romaanissa yhteenotot on kuitenkin rajattu selkeästi, vaikka taustalla on paljon politiikkaa, maanomistajuuskiistoja, epätoivoa, köyhyyttä ja huumekauppaa. Järkyttävää on se, miten lapsia käytetään pelinappuloina, heidät viedään kodeistaan ja heistä kasvatetaan sissejä.

Cumuntassa on hikisen kuumaa ja vehreää. Leskisen tarinassa pysähdytään usein siihen, miltä iholla, korvissa tai vaikkapa jalkojen alla tuntuu. Kira joutuu myös tunnustelemaan sitä, miten paljon hän antaa työnsä vaikuttaa itseensä. Serenan pojan katoamisen myötä hän ymmärtää, että kauan sitten hänen oma perheensäkin joutui menettämään paljon sodan vuoksi. Lähes tuntemattomaksi jääneellä isällä oli historia, josta Kira ei tiennyt mitään. 

Romaani ei meinannut millään avautua minulle alkuun, mutta jatkoin sinnikkäästi eteenpäin, sillä halusin oppia vähän lisää Kolumbiasta. Puolessavälissä tarina alkoi onneksi vetää ja hotkaisin kirjasta loput yhdessä illassa. Tarinassa oli lopulta melko paljonkin aineksia alkuperäisväestöstä tummaihoisiin, luokkajaosta konflikteihin ja yhteisöllisyyteen. Siksi Kiran perheen historia Suomessa jäi ehkä hieman irralliseksi. Sitä olisi voinut kuljettaa enemmän rinnalla alusta lähtien, ja toisaalta romaani olisi ollut kiehtova ja kokonainen sitä ilmankin. Leskisen kirjoitustyyli on melko päälausevoittoista ja joskus perättäiset lauseet eivät ihan vaivattomasti täydennä toisiaan. Silti täytyy sanoa, että tunnelma välittyy hyvin ja tulee suorastaan iholle. 

Aila Meriluoto: Kotimaa kuin mies

Aila Meriluoto 1977. WSOY. 183 s. Kirjaston kierrätyshyllystä.

Olipas hyvä löytö! Pohjoiseen lukuhaasteeseen pitää lukea alun perin 1970-luvulla kirjoitettu kotimainen kirja ja lukupiiriystäväni hoksasi tämän kirjaston kierrätyshyllystä kuin tilauksesta. En ole aikaisemmin lukenut Meriluotoa, joten aloitin kirjan ilman mitään ennakkoluuloja eilen iltapäivällä. Nukkumaan mennessä olin jo lukenut romaanin, niin vetävä ja mielenkiintoinen se oli!

Elina lähtee pikkusiskonsa ja monen muun suomalaislapsen kanssa junamatkalle kohti Ruotsia, kun toinen maailmansota syttyy. Elämä Helsingissä Pitkänsillan toisella puolella on ollut vaatimatonta ja itsekin vaatimattomista oloista kasvanut äiti Elna haluaa tytöt turvaan. Ruotsin puolella tytöt erotetaan toisistaan, vaikka Elina oli äidilleen luvannut pitää siskon kädestä kiinni. Elina osoittautuu moneen perheeseen liian isoksi, joten häntä siirrellään paikasta toiseen. Osa niistä kohtelee häntä hyvin, osa työvoimana, osa hemmottelee. Välirauhan aikana käydään kotona, mutta sitten lähdetään takaisin Ruotsiin.

Elina sopeutuu vaihtuviin olosuhteisiin ja ihmisiin. Hän häivyttää minuutensa ja olemassaolonsa, pysyy elossa, tarkkailee ympäristöään, eikä tarkastele tuntemuksiaan. Välillä hän suorastaan ihmettelee elossa- ja olemassaoloaan. Myöhemmin, ehkä 1970-luvulla, kun hän lupautuu mukaan tutkimukseen, jossa häntä haastatellaan kokemuksista sotalapsena, hän osaa kyllä asetella ajatuksensa oikein, muttei pysty kertomaan juuri mitään siitä, miltä oikeasti tuntui. 

Ei elämä mitään anna, pitää vaan napakasti kädessään. Itse siinä on otettava, avattava sormi sormelta kuin lapsena äidin koura jossa oli karamelli. Jos oli.

Elinasta kasvaa nuori nainen, joka ei tunne olevansa kotonaan kummassakaan maassa. Suomessa hän on liian ruotsalainen eikä puhu ruotsia niin kuin hitaat helsinkiläiset. Ruotsissa hän on tietysti suomalainen. Kaunis, tummapiirteinen Elina saa huomiota miehiltä, oppii kielen nopeasti ja pärjää hyvin keittiössäkin. Kun hän tulee raskaaksi vasta 15-vuotiaana, elämä asettuu Ruotsiin, mutta Elinan mieli ei asetu. Hänestä kasvaa kipakka nainen, jonka parisuhteesta ei juurikaan kerrota, mutta onnellinen se ei ole. On vaikea sanoa, mitä nainen kaipaa, sillä houkutuksia on, monenlaisia tarjouksiakin. Laivamatkat Suomeen ja takaisin ovat Elinan omaa aikaa, jolloin voi vaikka vähän antautua haluilleen. En tunne 1970-luvun kirjallisuutta, joten en osaa sanoa, millaista seksuaalisuuden kuvaus on silloin ollut. Tässä romaanissa se jää vihjailuihin ja jälkiseuraamusten kuvaukseen. Usein tyttö otetaan hämärissä olosuhteissa; aikuisempana Elina on selvästi itse aloitteellinen, mutta akteja tai hetkiä ei juurikaan kuvata sanoin. 

Teos kuvaa keskittyen niihin olosuhteisiin, joihin ensin sotalapseksi lähetetty hiljainen tyttö, sittemmin sodan varjosta kasvava nainen joutuu tyttärenä, piikana, yksinäisenä, koululaisena, työntekijänä, miniänä ja nuorena äitinä. Elinan elämä herättää ensi alkuun runsaasti myötätuntoa, kunnes aikuisemmasta naisesta saan hieman jopa jotain voimaannuttavaan viittaavaa. Miehet ovat romaanissa aina sivussa, he ovat kauniita hunsvontteja, masentuneita nahjuksia, harmittomia ressukoita ja vain silmänräpäyksien hetken himon kohteita. 

Meriluoto ei päähenkilöidensä rankoista vuosista ja ilmeisestä köyhyydestä huolimatta sorru minkäänlaiseen sentimentaalisuuteen; päinvastoin teksti on napakkaa ja toteavaa. Ehkä teos oli senkin takia niin nopealukuinen. Lopussa avataan hieman Elinan suhdetta kahteen jo aikuistuvaan lapseen. Tytärkin pohtii kansalaisuuttaan, vaikka on Ruotsissa kasvanut. Näin sotalapsen identiteetin pohdinta laajenee käsittämään seuraavan sukupolven siirtolaisuutta - siinä mielessä hyvin ajankohtainen tai ikuinen teema, samoin kuin se, mikä naisen identiteettiä määrittelee. Lapsuuden ihmissuhteet, oma perhe, miehet vai sittenkin se, ettei oikein koe olevansa mistään kotoisin? Tähän tunteeseen pystyn itsekin hyvin samaistumaan.

Richard Powers: Hämmästys

Richard Powers 2021. Englanninkielinen alkuteos Bewilderment. Suomentanut Antero Tiittula. Gummerus 2022. 367 s. Ostin omaksi.

Richard Powersin edellinen romaani Ikipuut teki minuun niin suuren vaikutuksen, että ostin Hämmästyksen heti sen ilmestyttyä suomeksi. Meni kuitenkin hetki että pääsin lukemaan sitä. Siinä missä Ikipuut imaisi heti mukaansa ja kietoi pauloihinsa, Hämmästyksen kanssa kesti aikansa, että tykästyin. Sitten kun se tapahtui, oli se menoa ja hämmästystä kerrakseen. Jälleen kerran Powers onnistui luomaan maailman, joka saa haukkomaan henkeä ja opettaa näkemään ympäristön uudella tavalla.

 9-vuotias Robin saa raivokohtauksia ja suree sekä vastikään kuollutta äitiään että lajien katoa. Hänellä olisi mahdollisuus lääkitykseen, mutta isä ei suostu lääkitsemään poikaansa, eikä nimittämään tätä kirjolaiseksi. Robin on ainutlaatuinen ja näkee maailman omalla tavallaan, vaikka tuleekin kiusatuksi eikä opi kaikkia sosiaalisia hienouksia. Kun isä Theo alkaa pelätä sosiaalitoimen puuttumista kotioloihin, hän ottaa yhteyttä kuolleen vaimonsa ystävään, joka tarjoaa Robinille paikkaa tieteellisessä tutkimuksessa.

Robinin vanhemmatkin ovat osallistuneet aikaisemmin tutkimukseen, jossa heidän tunteitaan on tallennettu. Robin oppii harjoitteiden avulla ensin kontrolloimaan omaa käytöstään ja tunteiden ilmaisua. Pian hän pääsee osalliseksi äitinsä kykyyn hämmästellä ja ihailla näkemäänsä. Pojan käytös muuttuu ja samalla myös isän ja pojan välinen suhde syvenee. He hämmästelevät yhdessä luonnon ihmeitä, yksityiskohtia, kauneutta ja voimaa. Robin järjestää varainkeruuta ja mielenosoituksia luonnon puolesta, luontokatoa vastaan. 

Kaikesta on apua. Joka vuosi sukupuuttoon kuolee tuhansia luontokappaleita. Ja tähän mennessä olen kerännyt neljä dollaria ja nolla senttiä niiden avuksi. Hän oli oikeassa joka suhteessa.

Romaanin juonta tauottavat välillä pienet tarinat planeetoista, kertomukset joita isä ja poika tarinoivat toisilleen. Theo on astrobiologi, joka etsii elämää Maan ulkopuolelta. Tieteellinen tutkimus on vaarassa jäätyä, sillä Yhdysvaltain presidentillä ei tunnu olevan tarpeeksi järkeä tieteen tukemiseen. Theon mielipide vahvasti Donald Trumpilta kuulostavasta presidentistä ei jää huomaamatta kuten ei myöskään kirjailijan huoli tällaisten voimien vaikutuksesta ilmastonmuutokseen, luontokatoon tai sivistykseen ylipäätään. Tuotantoeläimistä ihmisiin tarttuva tappava virus, hyönteisten katoaminen ja maastopalot ovat jo nykypäivää ja vain hitusen jäljessä Hämmästyksen maailmasta. Jos romaani on dystopia, se ei ole kovin kaukana tulevaisuudessa.

Romaanissa oli minun makuuni liikaa tähtitiedettä, mutta siihenkin tottui, kun pääsi mukaan Robinin ajattelutapaan. Aivotutkimuksen salatkin olivat hieman mystisiä - ehkä siis scifiä - mutta niiden myötä syntyi kauniita asioita. Äiti-Alyssa kulkee niin isän kuin pojankin mukana vahvasti vielä kuolleenakin. Kaunista oli myös - kuten jo alussa kerroin - luonnon hämmästyttävä monimuotoisuus. Romaanin nimi on upea, sillä Alyssasta poikaan siirtynyt kyky hämmästyä ja oppia näkemästään siirtyi tehokkaasti myös minuun. En enää koskaan rakenna järvenrantaan kauniita kivikasoja, sillä nyt ymmärrän samalla tuhoavani monen pienen eläimen kodin. 

Vaikka romaanin vaikutus lukijaan saattaa olla kauaskantoinen ja positiivinen, teoksen tarina ei pääty yhtä positiivisesti. Tämän hetken politiikan, ilmastonmuutoksen, luontokadon ja maastopalojen keskellä on kyllä välillä vaikea nähdä tulevaisuuteen kovin optimistisin silmin - siinä mielessä ymmärrän Powersin romaanin loppuratkaisun hyvin. Suomentaja Antero Tiittula on selvinnyt hienosti termejä ja nimiä vilisevästä tekstistä. Kirjasta lisää blogeissa Tuijata, Tähtivaeltajablogi ja Prosperon kirjahylly.

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman 2009. Ruotsinkielinen alkuteos Skynda att älska. Suomentanut Jaana Nikula. Otava 2023. 229 s. Ostin omaksi.

Tämä on rakastamani kirjailijan viides suomennettu teos, mutta oikeassa järjestyksessä hänen ensimmäisensä. Schulmanin ensimmäiset kolme romaania, Kiirehdi rakkain, Unohda minut ja Polta nämä kirjeet ovat vahvasti autofiktiota, ja kertovat kirjailijan suhteesta hänen vanhempiinsa sekä isovanhempien avioliitosta. Kiirehdi rakkain on näistä kuitenkin selkeimmin omaelämäkerrallisin, ainakin minun mielestäni. Kaksi viimeisintä teosta, Eloonjääneet ja Malman asema, ovat romaaneja, joissa niissäkin on aineksia kirjailijan perhesuhteista.

Kirjoissaan Schulman käy läpi suhdettaan perheenjäseniinsä pyrkimyksenään ymmärtää itseään paremmin. Jos olisin lukenut Kiirehdi rakkaimman ensin, olisin saanut kuvan lähes täydellisestä perheestä, mutta kun tiedän mitä Schulman kertoo myöhemmin äitisuhteestaan Unohda minut -teoksessaan, on lähes kutkuttavaa seurata, miten tässä esikoisromaanissa keskitytään puhtaasti isään, ja äiti persoonineen, kipuiluineen ja muutoksineen jätetään tarkoituksella seuraavan romaanin päähenkilöksi.

En tiedä miksi olen niin levoton selatessani papereita ja miksi sydän hakkaa kuin viimeistä päivää.

Allan Schulman on saanut kolme poikaa Lisetten kanssa hyvin kypsällä iällä niin että Alexin lapsuutta leimaa isän vanhuus. Isä yrittää viettää poikiensa kanssa paljon aikaa varsinkin perheen kesämökillä niin kuin kuka tahansa isä, mutta ikääntyminen on väistämätöntä. Melko nuorena pojat joutuvat huomaamaan, miten roolit kääntyvät päälaelleen ja heidän on huolehdittava isästä äidin apuna. 

Isä on haastatteluissa todennut aikoinaan, miten valtavan onnekas hän on toisesta mahdollisuudesta saada jälleen perhe. Välit lapsiin ovatkin hyvin lämpimät ja teoksesta huokuu rakkaus. Herkkä ja tarkkaavainen Alex viettää isänsä kanssa paljon aikaa, seuraa tämän tekemisiä niin työssä kuin vapaa-aikanakin, pitää tälle seuraa ja salakuljettaa isälleen rapuja hoivakotiin. Siinä missä teos on tutkielma isän ja pojan välisestä suhteesta tai isästä sellaisena kuin Alex hänet muistaa, se on yhtä lailla myös kertomus vanhenemisesta ja kuolemasta. Isän poismeno on ollut niin rankka asia, että kirjailijalla on mennyt vuosia pystyä palaamaan mökille tai isän työhuoneeseen. Hän on yrittänyt olla muistelematta isäänsä, mutta joutuu toteamaan terapiaistuntojen jälkeen, että surutyötä on pakko alkaa tehdä. Kiiruhda rakkain on sitä mitä parhaimmillaan.

Ikävöin isää niin että sydäntä kouristi. Menin lukkojen taakse vessaan, istuin alas ja itkin ensimmäisen kerran hänen kuolemansa jälkeen. Itkin tuntien ajan, siinä tulivat kerralla viiden vuoden kyyneleet.

Esikoisromaani on mielestäni tyyliltään enemmän perinteistä kerrontaa verrattuna myöhempiin teoksiin, joissa teksti on vähäeleisempää, ilmavampaa ja paikoin hyvin ytimekästä. Isän kaipuu tekee tekstistä täyteläisempää ja kuvailevampaa kuin mitä seuraavat teokset ovat. Ilmeisesti kirjailijan tyyli on myöhemmin hioutunut särmikkäämmäksi. Noissa jälkimmäisissä romaaneissa on jotain, mikä raaputtaa sydäntä, liikuttaa muistoja ja suorastaan pelkäsin lukiessani, mitä ne kaivavat minusta esiin. Minulle Kiirehdi rakkain ei siis ollut kirjailijan paras teos - ehdoton ykkönen on Unohda minut - mutta upea silti ja lähes täydet pisteet sekin ansaitsee. Odotan kovasti, mistä hän seuraavaksi kirjoittaa!

Jaana Nikulan suomennos on loistava, kuten aina. Hyvää kääntäjää osaa arvostaa ja kaivata usein vasta kun sellainen ei osu kohdalle. Tämän jouduin toteamaan vasta erään toisen teoksen osalta, mutta siitä myöhemmin. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 22: Kirja kertoo aiheesta josta olet lukenut paljon. Goodreadsin haasteessa laitan sen kohtaan 51: A book published in 2023. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoshaasteetta varten tästä löytyy 18: Liikuntakyvyn menetys.

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas ja Enkelimetsä

Tuire Malmstedt. Mykkä taivas 2019. Enkelimetsä 2020. Myllylahti. Luin molemmat ekirjana BookBeatista. Kuvat kustantajan. 

Malmstedtin Isa Karos -sarjan avausosa Pimeä jää valittiin vuoden 2018 esikoisdekkariksi Suomessa. Minäkin annoin siitä innostuneet arviot postauksessani. Rikostutkijana toimiva Isa joutui rämpimään melkoisen syvissä vesissä jo aloitusosassa, eikä hänen elämänsä helpotu yhtään toisessakaan osassa. Hänen ajatuksensa ovat edelleen hänen autistisessa Edith-tyttäressään, painajaiset verottavat yöunia eikä Isan lähipiiri ole ihan vakuuttunut, onko nainen tarpeeksi hyvässä kunnossa suoriutuakseen rankasta työstä.

Mykkä taivas vie lukijan välillä vuoteen 1944, kun 15-vuotias tyttö rakastuu salaa, ja suunnitelmat muuttuvat karjalaisten joutuessa jälleen jättämään kotiseutunsa. Välillä seurataan nuoren Ayashan matkaa Syyriasta Suomeen vuonna 2015. Molemmat nuoret joutuvat tekemään päätöksiä, joilla on seurauksensa vuosia myöhemmin. Samoin kuin Pimeässä jäässä, tässäkin teoksessa teemana ovat lapset, naisiin kohdistuva väkivalta ja paineet, liian nuorena tehdyt päätökset. Surmien kohteeksi joutuvat tällä kertaa kuitenkin poliisit, mikä saa Isan työyhteisön suunniltaan. Poliisikunnassa työskentelevät niin hänen lapsuudenystävänsä Janne, ex-miehensä Samuel kuin työparinsa Niiles, jonka kanssa Isalla taitaa olla jotain säpinää. Onko heistä kukaan turvassa? Onko Isa itse turvassa?

Enkelimetsässä Isan henkilökohtainen elämä alkaa vähitellen asettua, vaikka synkät vedet valtaavat mielen edelleen usein. Hänen tyttärensä tarina saa jatkoa, ja muutenkin arkeen tulee lisää lämpöä ja rakkautta. Metsästä löytyvät morsiuspukuiset uhrit aiheuttavat kuitenkin painajaisia. Onko Isa tarpeeksi terve tehdäkseen suuria päätöksiä omassa elämässään? Kuka on niin vihainen, että jättää nuoria naisia roikkumaan puusta keskellä talven ankarinta pakkasjaksoa? Tämän teoksen tarinaa värittävät päiväkirjamaiset otteet vanhasta kansasta 1600-luvulta sekä muistot surullisesta lapsuudesta.

Malmstedtin dekkareissa on vahvasti kauhugenren elementtejä. Painajaismaiset yöunet, aavemaiset näyt sekä mielen jatkuva epätasapaino tekevät lukemisesta jännittävämpää kuin se, mitä oikeasti tapahtuu. Isa joutuu jatkuvasti perustelemaan muille näkyjään, selittämättömiä tapahtumia, kuulemiaan ääniä ja ylipäätään mielensä liikkeitä. Tutkittavat tapaukset ovat hyvin rankkoja, jopa makaabereja. Niissä on mustia joutsenia, mustia morsiamia, katkottuja ruumiinosia ja ankaria vanhempia. Hieman ihmettelen sitä, miten paljon yhteen työyhteisöön ja yhden naisen elämään mahtuukaan menetyksiä, mutta fiktiotahan tämä vain on, eikä Malmstedtin teoksissa varmastikaan ole tavoitteena realistisuus. Nämä dekkarit eivät sovi välttämättä cozy crimen ystäville.

Tarinoihin tuovat syvyyttä kertomukset muista ajoista ja paikoista, joiden kytköstä Savonlinnan seudun surmiin tai katoamisiin alkuun epäilee vahvasti, mutta jotka lunastavat lopulta paikkansa osana kokonaisuutta. Kokonaisuutena teokset ovatkin hyviä, toimivia, hyvin vetäviä ja jopa vahvoja, vaikka pienet yksityiskohdat välillä laskevat arvosanaa. Sanoisin, että aloitusosa on näistä kolmesta paras, ja ehkä luin kaksi seuraavaa vähän liiankin peräkkäin, sillä Enkelimetsässä aloin vähän puistella päätäni. Isalle sattuu jo vähän liikaakin. Kustannustoimittaja olisi voinut korjata pari potentiaalivirhettä tekstistä, ja suomen kieltä oppivan käyttämään suomen kielen rakenteisiin olisi voinut konsultoida S2-opettajaa.

Erinomaista lomalukemista, jonka avulla pääsin viikoksi täysin eroon omista työasioistani. Koska molemmat sijoittuvat Oravin kylään ja Saimaan rannoille, kuittaan niillä Helmetin haastekohdat 47 ja 48. Goodreadsin haasteessa sijoitan nämä kohtiin 12: A book connected to birds ja 13: An object that is repeated on the cover. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista kuittaan lapsen syntymän ja muodonmuutos/ulkonäön muutos.

Satu Rämö: Rósa ja Björk

Satu Rämö 2023: Rósa ja Björk. WSOY. Luin Bookbeatista. 

Rämön huippusuosittu Hildur-romaani on saanut tänä vuonna kovasti odotetun jatko-osan. Hildur on poliisi, joka työskentelee Islannin Länsivuonoilla pienessä, rauhallisessa kotikaupungissaan. Poliiseja siellä on vain kaksi ja puoli, sillä esihenkilö-Hetan lisäksi Hildurilla on työkaverinaan Suomesta Islantiin saapunut harjoittelija, Jakob. 

Paikallisen kuntavaikuttajan yllättävä kuolema pitää pienen poliisikunnan kiireisenä ja varpaillaan. Häikäilemättömällä miehellä on lukuisia vihamiehiä, mutta kaikki hämärät toimet on kuitenkin aina saatu lakaistua maton alle ja kriitikot hiljennettyä. Vähän aikaisemmin Islannin rannikolta noussut pienkone on tippunut, eikä Hildur malta olla yhdistämättä tapauksia toisiinsa.

Hildurilla on nimittäin taipumusta saada ennakkotuntemuksia ja nyt hänen kroppansa kertoo ettei kaikkea ole ratkaistu. Käy ilmi että niin ammuttu kuntavaikuttaja kuin tämän jalkapalloilijapoikansakin ovat niittäneet kyseenalaista mainetta naisten parissa. Naisten alistamisesta on saanut tarpeekseen mm. Dísa, nuori nainen, joka on vähitellen päässyt elämänsyrjästä kiinni. Hänelle on aikaisemmin sattunut jotain, mikä on jättänyt arvet loppuiäksi.

Varsinaisen poliisitutkinnan ohella Hildur jatkaa lapsuuteensa liittyvän mysteerin selvittämistä. Hänen pikkusisarensa, Rósa ja Björk, katosivat lähes 30 vuotta sitten. Pääseekö Hildur yhtään lähemmäksi totuutta? Jännäri rakentuu luvuista joissa palataan välillä katoamista edeltäviin ja sen jälkeisiin kuukausiin. Näissä käydään läpi Hildurin kuolleen äidin, Rakelin, arkea ja valintoja, päänsärkyä, pelkoa ja rohkeita päätöksiä. Yrittäessään unohtaa järkyttävän traumansa Hildur on saattanut samalla unohtaa millainen hänen äitinsä todellisuudessa olikaan. Jakob painostaa Hildurin palaamaan hylätylle kotitilalle, minkä jälkeen muistot tulvivat mieleen.

Rämön teoksessa on teemoina mm. naisen osa ja asema, (koti)väkivalta ja vääränlaisena pidetyn rakkauden paljastuminen. Avioliittojen murheita ja puolison ikäviä ominaisuuksia punnitaan niin menneisyydessä kuin nykyhetkessäkin. Jakobillakin on oma huoltajuuskiista meren toisella laidalla. Perhedraamoissa pelinappuloina ovat valitettavasti lapset, joiden katoamisia ja huostaanottoja Hildur tutkii työkseen.

Valtaa väärinkäyttävien poliitikkojen ja puolisoiden vastapainoksi Rämön kirjasarjan päähenkilöt ovat ihanan lämpimiä ja saavat toisistaan valtavasti tukea. Komea Jakob neuloo islantilaisia villapaitoja ja käy juoksulenkeillä naapurinsa Hildurin kanssa. Suhde lentoemäntään vaikuttaa vakavalta. Tinna-täti laittaa maukasta lammaspataa ja on tärkeä ankkuri Hildurin menetysten sävyttämässä elämässä.

Kai sarja jatkuu? Uskon ja toivon niin! Esikoisteosta hieman vähemmän tässä kakkososassa enää selitellään islantilaisia piirteitä ja tapoja, nekin joko Jakobin tai muiden maahan muuttaneiden näkökulmasta. Pieni ripaus vanhoja uskomuksia on tietysti mukana ja hyvä niin, ne kuuluvat islantilaisiin tarinoihin ja elämään, kuten myös arvaamaton sää ja rosoiset pinnanmuodot.

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Tove Ditlevsen 1967. Tanskankielinen alkuteos Barndom. Suomentanut Katriina Huttunen. S&S 2021. 142 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ditlevsenin klassikkoteokset ovat saaneet huomiota Suomessa vasta viime aikoina, mutta ainakin tämä trilogian ensimmäinen osa on niin ajatonta kirjallisuutta, ettei sen lukeminen vuosikymmeniä myöhemmin haittaa lainkaan. Päinvastoin, keskustelimme eilen lukupiirissämme, että siitä muistuu mieleen monia muitakin työväestöstä kertovia teoksia, kuten Minna Canthin teokset paljon aikaisemmin, tai nykykirjallisuudesta Elena Ferranten romaanisarjan aloitusosa Loistava ystäväni ja skotlantilaisen Douglas Stuartin Shuggie Bain.

Omaelämäkerrallisen pienoisromaanin päähenkilö-Tove kertoo lapsuudestaan köyhässä korttelissa, josta ei poiketa kauas. Elinpiiri on hyvin suppea ja näköalaton. Kasvaessaan tyttöä alkaa enemmän ja enemmän ahdistaa ne vähät vaihtoehdot joita 1920- ja 1930-luvun taitteen työläisperheellä on antaa. Hän kokee itsensä hyvin ulkopuoliseksi, eikä kovin helposti lähde mukaan muiden samanikäisten tyttöjen juttuihin. Tovella on onneksi runous. Hän kirjoittaa ikäisekseen hyvin kypsiä pieniä runoja, joiden pariin voi palata, kun ympäristö puristaa.

Lapsuuden piti kestää neljätoistavuotiaaksi asti, mutta mitä minä tekisin, jos se irtoaisi jo sitä ennen? Oleellisimpiin kysymyksiin ei koskaan saatu vastausta. Tuijotin kateellisena Ruthin lapsuutta. Se oli kiinteä ja sileä ja vailla ainoatakaan säröä, ja se näytti kestävän pidempään kuin hän, niin että joku muu voisi periä sen ja mahdollisesti kuluttaa sen loppuun.

Tässäkin työläiskorttelissa on alkoholismia, teiniraskauksia, hyvin nuorena solmittuja avioliittoja ja työolosuhteiden aiheuttamia sairauksia. Toven isästä saa lämminhenkisen ja huolehtivan kuvan, vaikka hän harvoin mitään henkilökohtaista sanookaan. Isälle työväenaate on kaikki kaikessa. Äiti on ailahtelevainen ja hänen suhteensa tyttäreen on niin ikään ailahteleva. Lapsena Tove ei koe riittävänsä äidilleen, kun taas nuoruuden lähestyessä häntä alkaa ärsyttää äidin tunteellisuus. Äidin ja tyttären välinen kitkainen suhde leimaa vahvasti Toven lapsuutta.

Ditlevsenin kerronta on hyvin realistista, pohdiskelevaa ja tarkkailevaa. Pienen tytön silmissä ympäristön ihmiset saavat hieman koomisiakin piirteitä. Lapsen kuvakulmasta kaikkea ei voi ymmärtää, lapsi ei tiedä mitä aikuisten välillä tapahtuu tai miksi naapurille nauretaan. Se tuo realismiin mukaan jännitteen, kun Tove ei aina tiedä, miten eri tilanteissa pitäisi toimia. Loppua kohden Toven kasvaessa ahdistus lapsuuden loppumisesta on voimakas - toisaalta sen ei haluaisi loppuvan, toisaalta sen loppumista on odotettu pitkään. Mutta onko Tove valmis niihin vähiin vaihtoehtoihin, joita hänelle on tarjolla?

Pitää siis lukea Ditlevsenin seuraava pienoisromaani, jotta tämä selviää. Tämän teoksen sijoitan Helmetin haasteessa kohtaan 7: Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta. Goodreadsissa laitan sen kohtaan 29: A book that is light. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 9: Taiteilijaelämäkerta (vaikka onkin romaani!). Pienessä poliittisessa lukubingossa tällä voi kuitata kohdan Yleistä keskustelua herättänyt kirja, ja Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 9: ystävystyminen tai ystävän menettäminen. Kirjasta ovat bloganneet myös Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Mitä luimme kerran.

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö

Nilla Kjellsdotter 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Flickan i Stenparken. Suomentanut Anna Heroja. Gummerus. 351 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Vaasan lähellä sijaitsevaan Oravaisiin sijoittuva dekkari on Kjellsdotterin ensimmäinen suomennettu romaani. Veikkaan että kuulemme hänestä lisää, sillä Mija Wadö on tulevan Murhia Pohjanmaalla -dekkarisarjan päähenkilö, ja Kjellsdotter epäilemättä uusi dekkaritähti. Kirja on ollut suosittu myös Ruotsissa. 

Vaasan poliisissa työskentelevä Mija olisi lähdössä lomalle, mutta diabetestutkijan väkivaltainen kuolema viivyttää hänen lomalle lähtöään. Tutkijan perhe on matkustanut edellisellä viikolla Ruotsiin iäkkään anopin avuksi. Heidän upeassa talossaan on kaikki mitä voi toivoa, mutta tutkimusten edetessä perheestä paljastuu ikäviä salaisuuksia. Kuollut mies on menestynyt veljensä kanssa 1-tyypin diabeteksen tutkijoina ja läpimurto olisi lähellä. Jotain hämärää heidän elämässään kuitenkin on.

Joitain viikkoja ennen diabetestutkijan murhaa psykiatriseen sairaalaan on tuotu teini-ikäinen tyttö, jota on kohdeltu pitkään kaltoin ja joka ei puhu sanaakaan. Pian tytöstä löytyy yhteys kuolleeseen mieheen ja tämän perheeseen. Todisteet kertovat lisää järkyttävästä rikoksesta, joka saa kokeneetkin poliisit voimaan pahoin. Mijankin on vihdoin kohdattava oma menneisyytensä ja syvällä hautuvan surunsa. Miksi hänellä on niin etäiset välit äitiinsä ja miksi hänen on ollut vaikea solmia pitkäaikaisia rakkaussuhteita?

Samoihin aikoihin Mijan parhaan ystävän Saran 3-vuotias tytär sairastuu diabetekseen ja äidin elämä keikahtaa raiteiltaan. Sairaalassa on opeteltava uusi elämätapa ja lasta on pidettävä silmällä ihan uudella tavalla. Kjellsdotter kertoo kiitossanoissaan, miten hänen oman pikkulapsensa sairastuminen on ollut kimmokkeena teoksen synnyssä. Kivipuiston tyttö on intensiivinen ja koukuttava teos rankoista lapsiin liittyvistä aiheista huolimatta. Ihan herkimmille lukijoille tämä ei välttämättä sovi.

Mija Wadö on työnarkomaani kuten niin moni dekkarisankari on. Silti hänessä on jotain raikasta ja hyvin rakennettuja olivat teoksen muutkin hahmot. Heissä on aineksia tuleviinkin jännäreihin. Mijan rakkauskuviot jäivät kutkuttavasti hieman avoimiksi, jos sellaisille on edes aikaa, sillä veikkaan naisen keskittyvän intohimoisesti työhönsä jatkossakin - nuuskan avulla. Vetävää ja taitavasti kirjoitettua dekkaria oli kiva lukea ja varmasti luen sarjaa tulevaisuudessakin.

Kirjasta lisää blogeissa Kirsin kirjanurkka, Luetut ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 14: Kirja kertoo terveydenhuollosta. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 8. An author's debut book. Seinäjoen kaupunginkirjaston haastetta varten tästä löytyy (8) sairastuminen. Pohjoisessa lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 4: Merelliseen ympäristöön sijoittuva kirja.

Maggie O'Farrell: Hamnet

Maggie O'Farrell 2020. Englanninkielinen alkuteos Hamnet. Suomentanut Arja Kantele. S&S 2022. 382 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hamlet on maailmankuulu näytelmä, mutta mitä tapahtui näytelmäkirjailijan perheessä 1500-luvun viimeisinä vuosina? Pieni poika on yksin kotona pahasti sairastuneen kaksoissiskonsa kanssa ja lähtee hädissään etsimään äitiään, mummoaan, tätiään, isosiskoaan. Mihin ihmeeseen kaikki ovat kadonneet? Rutto on saavuttanut pienen Stratfordin kaupungin, ja pojalla on syytä olla huolissaan.

Rutto on ehättänyt hänen kotiinsa. Se on painanut merkkinsä hänen lapsensa kaulalle.

Hamnet on sydäntäsärkevä tarina parisuhteesta, perheestä, sisarten välisisistä suhteista ja surusta, kun yksi parvesta kuolee. Toistakymmentävuotta ennen kuin pieni Hamnet hätääntyy, hänen vanhempansa tapaavat maalaistalon pihalla. Nuori latinanopettaja rakastuu erikoiseen, luonnossa viihtyvään tyttöön. Vastoin heidän perheidensä tahtoa nämä kaksi perustavat perheen hanskatekijä-isän tuiman katseen alle. Isän kiukku pusertaa nuoren miehen ahtaalle ja hän lähtee vaimonsa kannustamana Lontooseen. Siellä hänen nimestään tulee maailmankuulu.

Kotona Stratfordissa lasten äiti parantaa rohdoillaan asiakkaita ja sopeutuu appivanhempien maailmaan, onhan hänellä kolme suloista lasta. Vasta kun rutto saavuttaa heidän kotinsa, Agnesin maailma suistuu raiteiltaan ja hetkeksi kaikki muu saa jäädä. Suhde Lontoossa viihtyvään aviomieheen väljähtyy, ja vaikka elintasokin nousee, ei hän pysty unohtamaan lastaan. Pystyykö isäkään? Mikä onkaan Hamletin merkitys isän surutyössä?

Tule, ilmesty, ole kiltti, hän anelee äänettömästi. Edes tämän kerran, etten olisi näin yksin maailmassa. Kun vaihdoit osia, kävin minun sijalleni, jäin henkiin, mutta olen ollut pelkkä puolikas. Ole kiltti ja ilmesty, vaikkei sitten nähtäisi enää milloinkaan.

Romaanissa on kauniin herkkä kerronta, joka viipyilee tunnelmissa, hajuissa, yksityiskohdissa ja äänissä. Se kuvaa elävällä tavalla maaseudun raikkautta ja kasvillisuuden monipuolisuutta, Agnesin rakkautta luontoa kohtaan, mutta ihan yhtä lailla se maalaa tarkan kuvan pikkukaupungin vilinästä, nahkurin työstä, pyykinpesusta, yrttihauteista kuin myös Lontoon ahtaudesta ja kuvottavista hajuista. Mielenkiintoista on myös se, millä tavalla maailma on vällillä joko seisahtunut ja paikoillaanpysyvä tai mahdollisuuksia ja uutta täynnä. Miten rohkeus ja rakkaus avaavat ovia. Kerronnassa on myös sopivalla tavalla jotain hieman vanhanaikaista.

Agnesilla on kyky nähdä tulevaa ja sisälle ihmisen sydämeen. Häntä ei katsota aina hyvällä, eikä moni voi ymmärtää mitä nuoret näkevät toisissaan. Sitä Agnes ei kuitenkaan ymmärrä, että häneltä viedään lapsi. Hamnet onkin ennen kaikkea kertomus surusta, äidin surusta, mutta myös kaksosen surusta, kun toinen puoli on poissa. Se on kiehtova tarina siitä, mitä kuuluisan näytelmäkirjailijan lapselle on ehkä tapahtunut ja miten suru on vaikuttanut tämän perheeseen ja uraan. Hamnet ei kuitenkaan ole kertomus tästä kuuluisasta urasta, vaan tragediasta, ihmisten välisistä siteistä, yhteen kasvamisesta, vahvoista siteistä ja ehdottomasta rakkaudesta.

Agnes on särkynyt, murentunut, hajalla. Mahtaako hän jonakin kauniina päivänä löytää jostakin nurkasta oman jalkansa, maasta käsivarren, lattialta käden? Kehnosti on käynyt myös tyttärille. --- kyynelten vuo ei näytä ensinkään ehtyvän.

O'Farrell on kirjoittanut teoksen juuri ennen kuin korona levisi maailmalla, ja silti hänen kuvauksensa taudin kulkeutumisesta laivan mukana Englantiin on niin osuva ja ajankohtainen. Upeasta teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Tuijata.

Douglas Stuart: Shuggie Bain

Douglas Stuart 2020. Englanninkielinen alkuteos Shuggie Bain. Suomentanut Laura Jänisniemi. WSOY 2022. 496 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Booker-palkinnon voittanut romaani pohjautuu kirjailijan omiin lapsuudenkokemuksiin Skotlannissa. Nyttemmin Yhdysvalloissa asuva Stuart on hyödyntänyt kokemuksiaan Thatcherin ajan osattomuudesta, erityisesti työttömyyden aiheuttamista ongelmista ja köyhyydestä. Pääosassa on kuitenkin pienen pojan ja hänen alkoholisoituneen äitinsä välinen suhde. En tiedä kuinka paljon kirjailijalla on kokemusta tästä teemasta, mutta useaan otteeseen ajattelin kirjaa lukiessani, ettei näin syvälle pysty porautumaan ilman omakohtaista kokemusta.

Shuggien perheessä isä ajaa öisin taksia ja äiti juo. Alkuun he asuvat äidin vanhempien kerrostaloasunnossa, mutta muuttavat surkeaan, syrjäiseen, suljetun kaivoksen vieressä sijaitsevaan lähiöön, jossa on vieläkin enemmän työttömyyttä ja alkoholismia. Shuggien äidin teini-ikäiset lapset edellisestä avioliitosta muuttavat mukana, mutta eivät viihdy kotona ja lähtevät omille teilleen hyvin nuorena. Isäkin jättää perheen, ja Shuggie jää yksin äitinsä kanssa.

Pojan koulunkäynnistä ei oikein tule mitään, sillä hänen on huolehdittava äidistään, viikottaisista avustuksista, ruokaostoksista ja itsestään. Shuggien ehdoton rakkaus ja lojaalius äitiä kohtaan on sydäntäriipaisevaa. Häntä pelottaa kohdata äitinsä mielialavaihtelut, epäselvät ihmissuhteet ja kadulla hävyttömyyksiä huutelevat naapurit. Kotona on kuitenkin turvallisempaa kuin kadulla tai koulussa, jossa outoa, verbaalisesti lahjakasta lasta vieroksutaan, kiusataan ja pahimmillaan hakataan.

Kerronta on pääosin Shuggien näkökulmasta, mutta välillä siirrytään äidin, Agnesin, puolelle. Nainen pääsee välillä noin vuodeksi kuiville ja elämä on hetken ajan ihanaa. Repsahdus on kuitenkin odotettavissa ja alamäki alkaa uudestaan. Välillä elämää tarkastellaan myös Agnesin vanhemman pojan, Leekin, näkövinkkelistä. Pojat reagoivat äitiinsä hyvin eri tavoin. Siinä missä Leek sulkeutuu itseensä, piirustuksiinsa ja pysyttelee joko peiton alla tai poissa kotoa, Shuggie seuraa äitiään silmä kovana, pysyy vierellä ja lapsena pitkän aikaa, eikä suostu hylkäämään kotiaan. On kertakaikkinen ihme, miten poika selviää lapsuudestaan hengissä.

Romaani on uskomattoman tarkkanäköisesti kirjoitettu kuvaus perheenjäsenten välisistä suhteista ja siitä, miten vanhemman alkoholismi vaikuttaa lapseen. On riipaisevaa seurata, miten Shuggie ei anna periksi, vaan yrittää parantaa äitinsä ja jaksaa uskoa parempaan huomiseen. Stuart kirjoittaa hienosti myös 1980-luvun Glasgowsta, elatustuilla elävistä ihmisistä, työväenluokan ahdingosta, näköalattomuudesta, nälästä, puutteesta ja kaduista, joilla ei juurikaan näe toivoa. Brittikirjallisuudessa ja television brittituotannossa törmää aika useinkin tähän luokka-ahdinkoon ja entisten kaivostyöläisten kärsimykseen, ja tämä teos on siitä jälleen erinomainen kuvaus.

Ehdottomasti yksi vuoden parhaista teoksista! Blogipostaukset kirjasta löytyvät myös blogeista Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Samankaltaista lapsuuden kuvausta on Jeannette Wallsin teoksessa Lasilinna sekä Tara Westoverin kuuluisassa romaanissa Opintiellä. Äidin ja lapsen välisestä suhteesta puolestaan kertoo yhtä hienosti Alex Schulman teoksissaan, esimerkiksi Unohda minut.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Tommi Kinnunen 2022. WSOY. 284 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Viime aikoina ovat naisvaltaisten alojen epäkohdat olleet tiuhaan esillä ja syystä. Opettajat ja hoitohenkilökunta väsyy ja uusia päteviä työntekijöitä saattaa olla pian vaikea löytää. Tommi Kinnusen viidennen romaanin päähenkilö Elna elää sodanjälkeisiä vuosia, mutta aikahyppy seitsemänkymmenenviiden vuoden takaiseen aikaan ei muuta tilannetta miksikään. Opettajan oletetaan hoitavan monipuolista työtään kutsumuksella, resurssit ovat säälittävän pienet, asenteet vähättelevät ja työtaakka melkoinen.

Elna on luopunut ennen sotia virastaan opettajana ja kiertää nyt pitäjästä toiseen opettamassa lapsia vuoden kerrallaan. Elokuussa 1947 hänet soudetaan järvenselän taakse syrjäiselle kylälle, jonka homeelta haisevassa parakissa hänen odotetaan huolehtivan kuudesta ikäluokasta yhdessä ahtaassa luokassa. Luokan vieressä on hänelle pieni huone, jossa mahtuu hädintuskin kääntymään. Jo 60 vuotta täyttänyt Elna ei ole kovin hyvässä kunnossa ja toivoo pääsevänsä lukuvuoden päätyttyä eläkkeelle.

Pimeä valuu minuun. Vaikka ikkunan takana jo valkenee, hämärä imeytyy ihoni lävitse. Se kiertää suonieni sisällä ja saavuttaa pian sydämeni. Istahdan sängylle ja käännän herätyskellon niin, etten näe viisareita. Kuorma on käynyt liian raskaaksi vetää, eikä minusta riitä enempään.

Ankeista olosuhteista huolimatta Elna osaa kuitenkin opettaa, hän on siinä taitava ja luottaa itseensä. Luottamuksellinen ja lämmin suhde lapsiin kehittyy vähitellen, ja vähitellen hän myöskin tottuu rähjäiseen parakkiinsa puutteellisissa olosuhteissa. Opettaja huolehtii opetuksesta, kasvatuksesta, yhteydenpidosta koteihin, raporteista koulutarkastajille ja materiaalitilauksista. Hän osallistuu koulun johtokunnan kokouksiin, neuvottelee asemastaan ja resursseista, tekee ilmoituksia lasten kotiolosuhteista ja majoittaa kovalla pakkasella lapsia luokkahuoneeseensa.

Opettaja-kirjailija Kinnunen tietää mistä kirjoittaa, kun teemana on työ ja siihen uupuminen. Elnan työ muistuttaa kovasti opettajan työstä nykypäivänä, mutta kuten muutkin Kinnusen romaanit, tämäkin on historiallinen. Sota näkyy vielä lasten peloissa ja puheissa, he säikkyvät ääniä ja pelkäävät desantteja, heidän silmissään heijastuu kotien köyhyys ja isien traumat. Niemen kylä muistaa vielä hyvin evakkomatkat, partisaanien väkivaltaiset iskut, pommikoneiden äänet ja kaatuneet miehet. Siinä missä Kinnunen kirjoittaa opettajan työstä, hän muistuttaa myös, että sodasta eivät kärsi pelkästään sinne lähetyt miehet, vaan myös sitä kotoa seuranneet lapset.

Lasten peloista suurin on se, etteivät äiti ja isä enää jaksa. Että isä ei pystykään ottamaan takaisin sitä vastuuta, jonka lähtiessään lasten harteille laski, tai että äidin väsymys ei koskaan laannu vaan syvenee ja tihenee, polttaa pysyviksi mustat silmänaluset ja tiukentuneet suupielet. Sitä taitavat pelätä vanhemmat itsekin.

Romaani rakentuu kivasti kouluvuoden ja vuoden kiertoon. Parakkikoulua ympäröivä luonto avautuu Elnalle vähitellen talven taittuessa kevääksi. Kuukausi kerrallaan rytmittää kerrontaa ja vie Elnaa onneksi väsymyksestä kohti valoa ja uusia suunnitelmia. Tuttuun Kinnusen tyyliin ääneen on päässyt jälleen nainen, jonka ääni ei kuulu historiankirjoissa, mutta onneksi romaaneissa yhä useammin. Eläkeikää lähestyvä, naimaton, lapseton, työlleen realistisella otteella antautunut päähenkilö on raihnaisuudessaan raikas tapaus. Hänellä on kokemuksen tuomaa itsevarmuutta ja sinnikkyyttä, hän pärjää loistavasti yksin ja lasten kanssa, mutta hän ei kuvittele liikoja eikä ole täysin vailla henkilökohtaisia menetyksiä. Tietyt uraan liittyvät päätökset harmittavat, ja suhde siskoon on vähintäänkin vaikea. Kuka on Niilo, jolle Elna välillä puhuu? Mihin hän palaa, kun hän pääsee Niemen kylältä vihdoin kesäloman viettoon?