Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Kamila Shamsie 2014. Englanninkielinen alkuteos A God in Every Stone. Suomentanut Raimo Salminen. Gummerus 2015. 385 s. Oma ostos.

Shamsien huikean hyvä Joka veljeään vihaa sai minulta täydet pisteet viime syksynä. Siinä missä sen tapahtumat sijoittuvat nykypäivään ja tapahtumat ovat hyvinkin ajankohtaisia, sijoittuu Jumala joka kivessä vuosiin 1915 ja 1930. Pakistanilais-englantilainen Shamsie avaa tässä aiemmin kirjoittamassaan romaanissaan Intian ja myöhemmin syntyneen Pakistanin sekä Iso-Britannian välisiä suhteita ja historiaa. Huikea tarina on tässäkin romaanissa, mutta en tiedä mikä siitä teki niin vaikeaselkoisen. Minun oli välillä vaikea pysyä matkassa ja perillä siitä, miten asiat vaikuttavat toisiinsa ja kenestä puhutaan. Johtuiko se siitä, että alueen historia on minulle loppujen lopuksi hyvin vieras vai siitä, miten romaani rakentuu?

Peshawarilainen 12-vuotias Najib tutustuu rautatieasemalla nuoreen englantilaisnaiseen, joka on tullut kaupunkiin sen historian ja arkeologisten kaivausten vuoksi. Najib päätyy hetkeksi naisen oppilaaksi ja pääsee syvälle historian maailmaan. Vivian itse rikkoo aikansa naiskuvaa ja raivaa uraa miesten maailmassa. Hän on tehnyt velvollisuutensa ja toiminut sairaanhoitajana kotimaassaan, kun ensimmäinen maailmansota riehuu. Se ei kuitenkaan riitä naiselle, jolla on vauraan ja etuoikeutetun taustansa vuoksi mahdollisuus muuhunkin.

Myös peshawarilaisnuorukaisia osallistuu sotaan Euroopassa, ovathan he osa brittiläistä imperiumia. Yksi heistä on Najibin isoveli Qayyum, joka haavoituttuaan pääsee takaisin kotiin, eikä enää koske aseisiin. Qayyum lähtee mukaan pataanien aseettomaan kansallismieliseen rintamaan, joka viisitoista vuotta myöhemmin osallistuu veriseen yhteydenottoon Peshawarin Tarinankertojien kadulla. Jos miehen pitää kuolla puolustaessaan maata, olkoon se hänen maansa ja sen kansa hänen kansaansa.

Siirtomaaherruus ja sen seuraukset ovat Intiassa vahvasti läsnä. Heitä on liian vähän ja meitä liian paljon, ja niinpä he ovat ymmärtäneet, että heidän on luotava tänne luokka, joka palvoo heitä, saa olla heidän kunnioituksensa kohteena, hyötyä heidän läsnäolostaan ja, mikä tärkeintä, palvella heitä, sillä os meidän suuri joukkomme kääntyy heitä vastaan ja käskee heidän lähteä pois, he eivät mitenkään voi jäädä.

Jumala joka kivessä sisältää pursuaa yksityiskohtia, historiaa ja kulttuuria. Ensinnäkin on Intian silloisen luoteiskulman, nykyisen Pakistanin alueen islaminusko ja vanhat perinteet, jotka sanelevat miesten ja naisten välistä kanssakäymistä, katseita ja kosketuksia, pukeutumista ja viestintää. Välissä pilkahtaa rauhanomainen buddhalaisuus ja sen ikivanhat kaivauksista paljastuvat patsaat. Sitten on eurooppalainen nainen, joka näkee naisten vapautumisen omassa maassaan, mutta jonka asema muslimikulttuurissa on vähintäänkin hankala.

Näiden teemojen rinnalla Shamsie kuljettaa myös ikivanhaa tarinaa Skylaksin diadeemasta, esineestä joka on kulkeutunut alueelle jo Aleksanteri Suuren aikana, mutta kadonnut. Sen löytyminen on nyt niin Najibin kuin Vivianenkin mielessä. Vivianelle se merkitsee kuolleen rakastetun muiston kunnioittamista. Rakkaus kulkee tarinassa läpi vuosisatojen ja vuosikymmenten ohuena mutta vahvana teemana niin miesten ja naisten kuin sisarusten, taistelutovereiden tai vaikkapa oppilaan ja opettajan välillä. Myös rakkaus historiaan ja arkeologiaan on kuvattu kauniisti.

Shamsien kerronta on täynnä aistivoimaa: Hedelmätarhoilta puutarhojen keskelle, sieltä kaupungin muureille ja sieltä Tarinankertojien kadulle - hän polki läpi Peshawarinlaakson sydämen aistien, kuinka se sykki kaikkialla ympärillä ja keräsi voimaa. Jotakin uutta oli tulossa, hän oli osa sitä. Virkkeet tulvivat värejä, tuoksuja ja tunteita. Kerronnasta tulee mieleen vasta lukemani Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä.

Romaanissa on niin paljon mielenkiintoisia teemoja, että olisin ehkä kaivannut niiden jakamista useammaksi teokseksi. Najibin, Qayyumin ja Vivianen näkökulmien lisäksi loppuun mahtuu myös mattokauppiaan tyttären Diwan ja tämän kälyn perspektiivi lopun väkivaltaiseen yhteydenottoon, naisten asemaan ja avioliittojen syntyyn. Upeita ja kauniita, opettavaisiakin kertomuksia kaikki, mutta yksissä kansissa hieman liikaa minun makuuni. Ehkä jonkun toisen lukijan kokemus on erilainen. Siitä kuulen viimeistään elokuun lopulla, kun käsittelemme kirjaa lukupiirissä!

Kirjasta myös blogeissa Kirjanurkkaus, Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Kaisa Reetta T. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 20: Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria. Osallistun sillä myös Lukemattomat naiset -haasteeseen, sillä feminismiäkin teoksessa sivutaan. Koska kyseessä on oman hyllyn kirja, se sopii myös Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Kirjankansibingoon siitä löytyy ovi. Lisäksi kirja on yksi Hyllynlämmittäjistäni, joten saan monta kärpästä samalla iskulla!

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Jhumpa Lahiri 2008. Englanninkielinen alkuteos Unaccustomed Earth. Suomentanut Kersti Juva. Tammi 2008. 434 sivua.

Lahirin tuotanto on minulle tuttua jo ajalta ennen blogia. Hänen novellikokoelma Tämä siunattu koti teki suuren vaikutuksen, ja romaani Kaima on niin ikään jäänyt hyvin mieleeni. Lahirin teokset ovatkin kahmineet melkoisen määrän palkintoja Atlantin tuolla puolen. Parin vuoden tauon jälkeen on hyvä palata Lahirin tuotantoon jo senkin vuoksi, että Helmetin haasteeseen piti lukea Intiasta kertova teos ja teokset sopivat mainiosti myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen.

Lahirin tuotannossa keskiössä ovat Intian bengalilainen väestö, joita on muuttanut koulutuksen ja paremman elintason perässä Yhdysvaltoihin varsin runsaasti. Lahirin bengalilaiset ovat yleensä koulutettuja, jo kotimaassaan parempaa keskiluokkaa, eivätkä elä Yhdysvalloissakaan mitenkään vaatimattomasti. He tekevät kuitenkin ahkerasti töitä elintasonsa eteen eikä mikään tule ilmaiseksi. Vanhemmat odottavat lastensa saavuttavan vähintään ylemmän korkeakoulututkinnon ja arvostetun paikan työelämässä. Samalla bengalilainen yhteisö pitää kiinni perinteistään, vaikuttaa jopa vanhanaikaiselta ja aiheuttaakin paljon sukupolvien välisiä kahnauksia. Ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajista kertovassa kirjallisuudessa rinnastakin Jhumpa Lahirin tuotannon usein Chimamanda Ngozi Adichien teoksiin. Niissä on paljon samaa, yleismaailmallista juurtumiseen liittyvää problematiikkaa ja tarkkanäköistä perheiden ja ihmissuhteiden kuvausta.

Tuoreen maan kahdeksan novellia ovat jouhevaa luettavaa. Lahirin näennäisen rauhallisen kerronnan alla piilee väkeviä tunteita ja draamaa. Samalla ne ovat jykevästi kiinni arjessa ja elämän valinnoissa. Arjen pienet kysymykset kohtaavat suuren mittakaavan herkullisella tavalla. Menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen ja vaikka nuoremmalla polvella olisi jo tarve luoda uutta ja elää nykypäivää, ilman juuria eivät hekään pärjää. Usein nuorempi polvi ymmärtää vanhempiensa ajatusmaailman ja valinnat, mutta heidän väliinsä jää kielten ja kulttuurien yhteentörmäyksen synnyttämä juopa ja kommunikointi on haastavaa. Ulkopuolisuuden tunne on jatkuvasti läsnä ja tuo koomisella tavalla esiin amerikkalaisen/länsimaisen kulttuurin itsestäänselvyytenä pidettyjä piirteitää.

Sukupolvien yhteentörmäysten lisäksi novelleissa tarkastellaan myös parisuhdetta, yhteenkasvamista ja opettelua, tunteiden väljähtämistä ja avioliittoon kuuluvia velvollisuuksia. Tuoretta maata on helppo lukea novelli kerrallaan, vaikka silloin tällöin, enkä minäkään lukenut teosta yhteen soittoon. Lahirin kerronta on hienovaraista ja vaikka teemat ovat melko suuria, niin kieli kuin tunnelma pysyttelee tiukasti kiinni maanpinnalla. Lahirin kieli on rikasta, mutta hän ei kikkaile eikä koruile. Päinvastoin, hänellä on uskomaton kyky sanoa paljon hyvin vähäeleisellä tavalla. Siinä ehkä yksi syy, miksi tarinat kestävät ja jopa vaativat hidasta luentaa.

Tuoreesta maasta on kirjoitettu myös blogeissa Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena ja Kirjakaapin kummitus.