Kirjastolaina

Ystäväni S vastustaa kirjastojen uudehkoa tapaa tarjota lainaksi urheiluvälineitä.  Tässä yhteydessä mainitsemme usein kahvakuulat. Kirjaston päätehtävä on lainata kirjoja, ei kahvakuulia tai porakoneita (niitäkin on näköjään saatavilla). Voihan olla, että joskus ei fyysisiä kirjoja enää olekaan ja kirjastot siirtyvät lainaamaan soutuveneitä, vasaroita, kitaroita ja sauvasekoittimia. 

Varasin kirjastosta neljän kilon vastuskävelysauvat. Sauvat poikkeavat tavallisista siinä, että kun sauvaa painaa maata vasten, se joustaa. Olen kokeillut sauvoja ainoastaan olohuoneessani. Kun kävin hakemassa varaamani urheiluvälineet, minut valtasi voimakas halu selittää lainaamistani. 

Jos kävelysauvat osoittautuvat toimiviksi muuallakin kuin parketilla, aion hankkia sellaiset itselleni ihan omaksi. Kokeilen ehkä nettikirppareita, sillä tiedän että monessa kodissa pyörii käyttämättömäksi jääneitä urheiluvälineitä. 

Kävin katsomassa ranskalaisen Jaques Audiardin ohjaaman  elokuvamusikaalin Emilia Pérez. Elokuvassa gangsteripomo palkkaa nuoren naisjuristin organisoimaan itselleen sukupuolen korjauksen. Rahasta ei ole pulaa. Minusta tuntui epäuskottavalta, etteivät omaiset tunnistaneet naisen ruumiiseen muuttanutta aviomiestä ja isää, vaikka asuivat myöhemmin hänen kanssaan yhdessä (Emiliaa sanottiin lasten "tädiksi"). Ihminen on muutakin kuin hänen sukupuolensa. Pidin elokuvan tanssi- ja laulunumeroistaan, muuten koin, että elokuvasta puuttui se jokin, joka voisi osua katsojan sieluun.

Tunnustus

 

Tein tänään reki- ei kun ratikkaretken Hiedanrantaan, jonne kiskot nykyään ulottuvat. Kun ratikka kulki Näsijärven rantaan tehtyä tekosaarta pitkin mieleeni tulivat sellaiset paikkakunnat kuin Novosibirsk, Irkutsk tai Jakutia (en ole käynyt niistä yhdessäkään). Haaveilin joskus matkustavani Siperian rataa pitkin, mutta se tuskin on elinaikanani enää mahdollista. Kävelin takaisin kaupunkiin ratikkakiskojen viertä ja äkäinen tuuli kohteli kasvojani kaltoin. 

Minulla on huono omatunto. Sain väitöslahjaksi maalauksen, joka ei enää mahdu olohuoneen  seinälle. Vein teoksen lähellä sijaitsevaan taidekauppaan myytäväksi. Nyt se näyttää koristavan näyteikkunaa. Liikkeen omistava nainen tiesi kertoa, että tauluni maalannut taiteilija on jo iäkäs ja muistisairas. Mies on ollut kovin tuottelias, joten hänen taulujaan näkyy paljon huutokaupoissa. Hän on kyllä taitava ammattilainen ja opiskellut Taideteollisessa korkeakoulussa.

Maalaukseni on tehty sekatekniikalla. Siinä oli kullanväriset kehykset, jotka häikäisivät silmiäni, joten ostin ystäväni neuvosta askarteluliikkeestä maalia ja tupsutin kehykset sienellä hillitymmiksi. Tätä en viitsinyt kertoa naiselle, joka arveli kehysten olevan taiteilijan valitsemat. 

Minun olisi pitänyt varmaan neuvotella hinnasta. Ensin siitä menee 25 % alvia ja sitten viisi prosenttia jotain muuta ja sen jälkeen jäävästä voitosta liike ottaa puolet. Eihän tässä ole mitään järkeä. 

Taideliikkeen myyntiartikkelit hankitaan pääasiassa huutokaupoista tai perikunnat kantavat niitä sinne toiveikkaina. Valikoima on nätisti sanoen monipuolinen.

Tämmöinen huono ihminen minä olen. Taideteoksen ostaminen toiselle on riskipeliä. Olenhan toisaalta nauttinut maalauksesta  jo vuodesta 2008. 

Tavallinen tiistai

Olen iloinen tavallisesta tiistaista. En pidä juhlapyhistä. 

Kahlasin aamulla kuntosalille. Siellä nuori mies hakkasi nyrkkeilysäkkiä niin, ettei omasta hartaasta liikuntatuokiosta meinannut tulla mitään. Hän löi ensin säkkiä nyrkillään ja sitten potkaisi sitä kuin se olisi tehnyt hänelle jotain pahaa. Päästi taisteluääniä.  Nyrkkeilysäkki voitti tai ehkä se oli tasapeli.

Kuntosalin lattialla makaa matto, jota yritin siirtää lähemmäksi seinää, mutta se ei liikahtanutkaan. Matto painoi ainakin viisikymmentä kiloa. Oloni oli hämmentynyt, sillä luulin sitä muovilla päällystetyksi vaahtomuovipatjaksi. Eräs nainen sanoi, että oli yrittänyt samaa, mutta patja ei ollut hievahtanutkaan. 

Katsoin dokumentin Pepe Willbergistä ja itkin. Ne vanhat biisit ja artistipapparaiset liikuttivat minua. Pepe Willberg oli sympaattinen. 

Eräs tuttuni pelkäsi lapsena Willbergiä ja parahti itkuun aina kun mies ilmaantui televisioruudulle. Hänen äitinsä joutui sulkemaan television. 

Mietin liikutustani. Vaikka pidän vaikkapa Bachin musiikista, se ei itketä minua samalla tavalla kuin Pepe Wilberg laulamassa "Sinua, sinua rakastan" tai "Rööperiin mä kaipaan niin", jotka ovat saavuttaneet minut siinä iässä, kun aivoni ovat olleet vielä kehittymässä.  Nyt aivoni kutistuvat.

Sunnuntaina näin Jesse Eisenbergin ohjaaman elokuvan A Real Pain, joka kertoo juutalaisista serkuksista, jotka menevät Puolaan valmiiksi järjestetylle matkalle isoäitinsä muistoksi. Minusta se oli paras amerikkalainen elokuva vähään aikaan.

Valepuku

Jatkan Sirkka Turkan runojen parissa. Luin loppuun kokoelman Valaan vatsassa vuodelta 1975. Kokoelman alaotsikko on kertomus. Mikä kertomus? Tämä kertomus ajelehtii proosan ja runon välillä, eikä osaa päättää mihin kuuluu. Minusta se kuuluu runoihin. Pystyn lukemaan runoja vain aamuisin ja siitä viimeistään erotan runon ja proosan. Runohan on välillä  puettu häijysti proosan valepukuun. 

Kuten huomaatte, tässä kirjoittaa ihminen, joka ei ole opiskellut kirjallisuutta vaan lääketiedettä. Joka on joskus sanonut, ettei koskaan lue runoja.

Valaan vatsassa päättyy näin:

 Puiston penkillä auringon ratkomat kasvot hartaalla poimulla Bertil jakoi leivän varpusten ja tiirojen kanssa. Ilta istui vierelle, kesä on aina lyhyt, harvassa lämpimät yöt. Jalassa raskaat saappaat, sielu kuin linnuilla. Ei ketään joka odottaisi. 

Ryijy tuli valmiiksi. Ostin askartelukaupasta rimat sen molempiin päihin. Ripustin käsityön naulaan, joka sattui törröttämään seinästäni.  Katsoin jo eilen netistä ryijymalleja, katselen myös kissavideoita. Pysyn toivottavasti tiukkana ja jätän ryijypaketit ja kissat virtuaalimaailmaan.   

Kertulla oli tapana istua nojatuolin selkänojalla ja terottaa kynsiään ovenkarmeihin. Kuvassa voi erottaa Kertun aiheuttamat tuhot. Nojatuolinkin se tuhosi, mutta verhoilimme sen ystävän kanssa tuolla halvalla ruusukankaalla.

"Kun yritän kirjoittaa, on voima käsistä pois"

 

Luen Sirkka Turkan runoja. Kaikki runoilijan julkaistut runot on tungettu samojen kansien väliin. Yli kahdeksansataa sivua. Kirja painaa suunnilleen saman verran kuin muhkea vesimeloni.  Olen päättänyt lukea ne kaikki. Lainasin runot kirjastosta, mutta päädyin sitten tilaamaan kirjan myös ikiomaksi.

Nyt on menossa hänen toinen kokoelmansa Valaan vatsassa (1976). Sirkka Turkka on ollut aikaansa edellä, sillä hänelle eläimet (varsinkin koirat) olivat vähintään yhtä tärkeitä kuin ihmiset.  Valaan vatsassa -teos lienee proosarunoa. Tarinat noudattavat runon logiikkaa (onko sellaista termiä), joka poikkeaa meidän arkinuhruisesta logiikastamme. "Kun yritän kirjoittaa, on voima käsistä pois" siinä sanotaan. Ymmärrän hyvin. Voima on käsistä pois, kun pitelee tätä paksua kirjaa, jota Sirkka Turkka ei tule koskaan näkemään.

Kirja alkaa Olli Heikkosen tekstillä Sirkka Turkasta ja hänen runoudestaan. Siitä käy ilmi, että runoilija lopetti kirjoittamisen ollessaan nuorempi kuin minä nyt, toisaalta hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa 34-vuotiaana. Toisaalta hän voitti Finlandia-palkinnon ja minä olen voittanut vain ananaskonvehtipalkinnon (valitsijaraatiin kuului ainoastaan yksi henkilö, minä). Toisaalta hän oli nero.

Huvitti lukea siitä, miten turhaa on yrittää hypätä haudan yli, kun kuolema tulee kohdalle, sillä se on melkein sama kuin yrittäisi pidätellä henkeään sen ajan joka tukehtumiseen tarvitaan. Minua huvittavat oudot asiat. 

Valaan vatsassa -kokoelmaa lukiessa tulee sellainen olo, ettei se kirjoittaminen ole niin vakavaa ja vaikeaa vaikka onkin. Luin jostain, että kuoleva kirjailijakollega oli kertonut Anna-Leena Härköselle, että kun hän sai tietää kuolevansa, hänen ensimmäinen helpottunut ajatuksensa oli ollut, ettei hänen tarvitse enää koskaan kirjoittaa. 

Vuoden 2024 toimintakertomus

Minulle ei tapahtunut vuonna 2024 mitään. 

Kävinhän minä leikkauksessa ja minusta irroiteltiin osia, jotka katsottiin tarpeettomiksi. Syöpää ei lopultakaan todettu. Olen siitä iloinen. Molemmat lapseni ovat aikusopiskelleet ja toinen valmistui. Kävin interreilaamassa, vietin viikon Ykspihlajan matkustajakodissa ja osallistuin kirjailijakokoukseen Lahdessa.  

Olen kirjoittanut käsikirjoitusta, josta sitten joskus kuuluu jotakin tai sitten ei. 

Luin 99 kaunokirjallista teosta, ihan vähällä piti, etten yltänyt sataan. Olisi kannattanut lukea eilen joku ohut runokokoelma, jotta sata olisi tullut täyteen. Mitään lukumäärällisiä tavoitteita minulla ei ollut. 

Lukemiini teoksiin kuului myös seitsemän runokokoelmaa (voisi olla enemmän), esseitä luin kolmen kirjan verran ja sarjakuvaromaaneja neljä. Romaaneista liikuttavimpia olivat Claire Keeganin pienoisromaanit Kasvatti ja Nämä pienet asiat. Ehkä vaikuttavin oli Ágota Kristéfin trilogia, hauskin Nina Lykken Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Eniten mietitytti Olivia Laingin Yksinäisten kaupunki. Elizabeth Stroutin romaaneja luin uudestaan enkä pettynyt.

Kävin eilen aamulla kuntosalilla, jossa treenasivat vakiotyypit: pitkä laiha mies, pienikokoinen kahdeksankymppinen sitkeä papparainen, joka käyttää parissa laitteessa irrallista koroketta, saparopäinen nainen ja minä.  Pitkä laiha kertoi käyneensä Nääshallissa kahdenkymmenen vuoden ajan. Hän tervehtii aina yhtä iloisesti miespuolisia maahanmuuttajasiivoojia ja kehuu heidän työnsä laatua.

Eilisillan istuin yksin kotona ja tänä aamuna näin somesta, että muut olivat viettäneet illan suurissa ystäväryppäissä. Ryvin itsesäälissä. Kukaan muu ei viettänyt iltaa yksin tai ainakaan kertonut yksinäisestä illasta kenellekään. Minulla ei ole krapulaa (nuorena vuoden ensimmäisenä päivänä usein oli) ja lähden kohta ulos.  

Tänään Hesari ilmestyi vain digiversiona ja siinä siteerattiin ruotsalaislehteä, jonka mukaan "Suomi tajuaa, että sota on jo täällä".  Vielä vähän aikaa sitten vakuuteltiin, että Suomi ei ole minkäänlaisessa vaarassa, nyt puhutaan sodasta kuin se olisi väistämätön tai peräti olisimme jo joutuneet sotaan. Pitää täyttää marjaämpäri vedellä. Se on ainoa asia, jonka osaan tehdä.  Toivoisin, että Hesari haastattelisi pasifistia, jos sellaista on enää mahdollista löytää Suomesta.

Toivotan kaikille blogini lukijoille onnellista vuotta 2025!