Benito Mussolini

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Mussolini” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.
Benito Mussolini
Mussolini vuonna 1930
Mussolini vuonna 1930
Italian 27. pääministeri
31. lokakuuta 1922 – 25. heinäkuuta 1943
Monarkki Viktor Emanuel III
Edeltäjä Luigi Facta
Seuraaja Pietro Badoglio
Italian Duce
24. joulukuuta 1925 – 25. heinäkuuta 1943
Italian sosiaalisen tasavallan Duce
23. syyskuuta 1943 – 25. huhtikuuta 1945
Henkilötiedot
Syntynyt29. heinäkuuta 1883
Predappio, Italian kuningaskunta
Kuollut28. huhtikuuta 1945 (61 vuotta)
Giulino di Mezzegra, Italian sosiaalinen tasavalta
Ammatti lehtimies, novellisti, opettaja
ArvonimiIl Duce
Puoliso Rachele Mussolini (vih. 1915)
Tiedot
Puolue Italian sosialistinen puolue (1901–1914)
Kansallinen fasistipuolue (1921–1943)
Uskonto ateisti
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Sotilaspalvelus
Palvelusmaa(t)  Italian kuningaskunta
Puolustushaara Regio Esercito
Palvelusvuodet 1915–1917 (aktiivipalvelus)
Sotilasarvo Primo Maresciallo dell’Impero
Taistelut ja sodat ensimmäinen maailmansota

Benito Amilcare Andrea Mussolini (ital. It-Benito Mussolini.ogg [beˈniːto mussoˈliːni]; (ohje) 29. heinäkuuta 1883 Predappio – 28. huhtikuuta 1945 Giulino di Mezzegra) oli italialainen poliitikko ja fasismin keskeinen perustaja. Mussolini toimi nimellisesti Italian pääministerinä 1922–1943, mutta käytännössä hän perusti valtaan päästyään maahan yksipuoluediktatuurin. Hän käytti arvonimeä Il Duce (”johtaja”).

Mussolinin ura alkoi sosialistiaktivistina ja hän johti sosialistista sanomalehteä vuodesta 1912 alkaen. Hänet kuitenkin erotettiin Italian sosialistipuolueesta ensimmäistä maailmansotaa kannattavien mielipiteidensä vuoksi. Hän perusti oman sanomalehden, jonka linja oli nationalistinen ja sosialismin vastainen. Karismaattisena puhujana Mussolini perusti Fasci Italiani di Combattimento -järjestön, josta kehittyi Italian fasistipuolue. Sodanjälkeisen Italian poliittiseen maaperään upposivat Mussolinin antikommunismi sekä lupaukset ratkaista Italian köyhyys- ja työttömyysongelmat. Mussolinin tukijoiden marssi Roomaan lokakuussa 1922 johti fasistien valtaannousuun, ja Mussolinista tuli ensin Italian pääministeri ja vuodesta 1925 diktaattori. Elintason nousu, teollistaminen ja työttömyystyöt takasivat kansansuosion.

Mussolini toteutti Italian Libyassa alistavaa siirtomaapolitiikkaa, miehitti Etiopian 1935–1936, tuki kansallismielisiä Espanjan sisällissodassa 1936–1937 ja liitti Albanian protektoraattina Italian yhteyteen 1939. Mussolini suhtautui aluksi epäillen Adolf Hitlerin johtamaan Saksaan, vaikka natsien aate oli saanut vaikutteita Mussolinilta. 1930-luvun loppuun mennessä Mussolinista oli tullut Hitlerin liittolainen ja Italiasta riippuvainen Saksan sotilaallisesta avusta. Suurvaltapyrkimyksiensä toteuttamiseksi Mussolini vei maansa toiseen maailmansotaan akselivaltojen puolelle. Sodan aikana italialaiset hyökkäsivät muiden muassa Egyptiin, Kreikkaan ja Jugoslaviaan.

Italian joukot kärsivät raskaita tappioita ja Mussolinin kansansuosio romahti. Kun Italia oli häviämässä sotaa, Mussolini syrjäytettiin vuonna 1943. Saksalaiset nostivat hänet vielä pohjoisitalialaisen Italian sosiaalisen tasavallan nukkehallitsijaksi. Mussolinin yrittäessä paeta Sveitsiin huhtikuussa 1945 kommunistipartisaanit ottivat hänet kiinni ja surmasivat.

Nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mussolinin synnyinkoti, nykyisin museo Predappiossa.

Benito Mussolini syntyi 29. heinäkuuta 1883 Predappio-nimisessä pikkukylässä Bolognan ja Riminin rajamailla Forlìn maakunnassa.[1] Hänet nimettiin Meksikon presidentin Benito Juárezin sekä kahden italialaisen sosialistin mukaan.[2] Hänen isänsä Alessandro Mussolini oli ammatiltaan seppä ja sittemmin ravintoloitsija, joka tunnettiin innokkaana sosialistina.[3] Mussolinin äiti oli opettaja.[4] Perhe asui ahtaasti ja oli köyhä.[4]

Mussolini oli kertomansa mukaan lapsena kuriton ja väkivaltainen niin koulussa kuin kotonakin. Yhdeksänvuotiaana hänet lähetettiin salesiaaniveljeskunnan uskonnolliseen sisäoppilaitokseen. Siitä hänet erotettiin kaksi kertaa, sillä hän oli kertomansa mukaan puukottanut luokkatovereitaan ja käynyt opettajansa kimppuun.[4] Kertomusta on pidetty paisuteltuna, sillä Mussolini kuvasi itseään mielellään väkivaltaisena.[5]

Sisäoppilaitoksesta Mussolini siirtyi kahden vuoden jälkeen maalliseen lukioon Forlimpopoliin. Sitä Mussolini kävi seitsemän vuotta ja sai päättötodistuksensa 1901. Hän sai erinomaiset arvosanat kasvatusopista, kielistä ja italialaisesta kirjallisuudesta. Mussolini harrasti kirjallisuutta ja musiikkia ja oli taitava amatööriviulisti, ja hän elättelikin pitkään toiveita tulevaisuudesta kirjailijana, muusikkona tai säveltäjänä. Sosialistilehti Avantissa häntä kutsuttiin talvella 1901 ”toveri opiskelijaksi”, joten ilmeisesti hänet tunnettiin jo tuolloin sosialistina kuten isänsäkin.[6]

Kasvatustieteiden opinnot ja äidin esimerkki johtivat siihen, että Mussolini lähti opettajan uralle. Hän sai alakoulun opettajansijaisuuden Gualtierin kunnassa, missä sosialisteilla oli valta. Työsuhde kesti vain yhden lukukauden, ja 19-vuotias Mussolini lähti koettamaan onneaan Sveitsiin.[7]

Varhainen poliittinen toiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Journalismi ja ammattiyhdistystoiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Benito Mussolinin pidätyskuva Sveitsissä 1903.

Mussolini muutti Italiasta Sveitsiin 19-vuotiaana ja vaihtoi siellä työstä toiseen. Hän luki paljon filosofiaa ja sai mainetta poliittisena toimittajana ja julkisena puhujana. Hän kirjoitti ammattiyhdistykselle propagandaa ja ehdotti lakkoja ja väkivaltaisia toimenpiteitä. Sveitsin poliisi vangitsi hänet monta kertaa.[4] Mussolini kirjoitti Lausannessa artikkeleita italiankieliseen sosialistilehteen L’Avvenire del lavoratore. Hän osallistui myös lehden toimittamiseen.[8]

Mussolini oli pakoillut Sveitsissä Italian asepalvelusta, mutta kun Italiassa julistettiin joukkoarmahdus, hän saattoi palata sinne vuoden 1904 lopussa. Mussolini kävi vajaan kahden vuoden asepalveluksen Veronan tarkka-ampujarykmentissä. Armeijan jälkeen hän työskenteli jälleen opettajana. Hän joutui kuitenkin vaikeuksiin levitettyään uskonnonvastaista propagandaa ja aloitettuaan suhteen naimisissa olevan naisen kanssa, eikä viransijaisuutta jatkettu ensimmäisen lukuvuoden jälkeen. Mussolini suoritti Bolognan yliopistossa tutkinnon ja sai vuonna 1908 viransijaisuuden ligurialaisesta lukiosta. Opettajan töiden ohella Mussolini jatkoi kirjoittamista sosialistilehtiin.[9] Hänen ajamansa äärimmäinen politiikka aiheutti uuden pidätyksen.[4]

Helmikuussa 1909 Mussolini lähetettiin Itävallan Trenton maakuntaan johtamaan sosialistipuolueen toimintaa ja sen viikkolehteä. Sen ohella Mussolini kirjoitti myös juttuja muihin lehtiin sekä kaksi romaania. Itävallan viranomaiset karkottivat Mussolinin Italiaan syyskuussa 1909 syytettynä pankkiryöstöön sekaantumisesta. Tekaistun syytteen uhriksi joutuminen nosti Mussolinin arvostusta Italian sosialistien joukossa. Palattuaan Forlìin Mussolini tapasi 19-vuotiaan Rachele Guidin. He muuttivat yhteen ja saivat pian ensimmäisen viidestä lapsestaan. Tammikuussa 1910 Mussolini sai toimittajanpaikan sosialistipuolueen paikallislehdessä La lotta di classe. Hänestä tuli myös puolueen päälehti Avantin kirjeenvaihtaja ja sen paikallisosaston johtaja. Mussolini ryhtyi järjestämään agitaatiotoimintaa ja kokoustilaisuuksia, joissa hän pääsi esittelemään vaikuttavia puhujanlahjojaan.[10] Mussolinilla oli jo maine yhtenä Italian lahjakkaimmista ja vaarallisimmista nuorista sosialisteista.[4]

Mussolini ei hyväksynyt Italian sotaa Turkkia vastaan 1911. Sota alkoi, kun Italian hallitus ryhtyi valloittamaan Tripolitaniaa eli nykyistä Libyaa. Mussolini ryhtyi Forlìn työläisten johtajana protestoimaan sotaa vastaan pysäyttämällä ammuksia ja sotilaita kuljettaneita junia. Mussolini vangittiin neljäksi kuukaudeksi. Vapauduttuaan maaliskuussa 1912 hänestä oli tullut vasemmiston sankari ja sosialistipuolueen jyrkimmän siiven tunnustettu johtaja. Hän sai puolueen erottamaan riveistään sotaa kannattaneita reformisteja ja sai paikan puolueen hallituksessa.[11]

Joulukuussa 1912 Mussolini nimitettiin sosialistien virallisen lehden Avantin! päätoimittajaksi. Hän alensi heti päätoimittajan palkkaa, ja hänen onnistui mukaansatempaavien pääkirjoitustensa ansiosta kasvattaa lehden levikkiä lyhyessä ajassa 40 000:sta 100 000:een.[12]

Ensimmäisen maailmansodan aikana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa vuonna 1914 Mussolini kannatti useimpien muiden sosialistien tavoin Italian puolueettomuutta ja julkaisi sotaa vastustavia kirjoituksia. Yhtäkkiä hänen kantansa muuttuivat jyrkästi: hän hylkäsi entiset pasifistiset mielipiteensä ja alkoi vaatia, että Italian täytyisi osallistua sotaan.[13][14] Mussolini oli lukenut Karl Marxia, jonka mielestä vallankumous seuraa usein sotaa, ja uskoi että Ranskan tappio olisi Euroopan vapauden kuolema.[4] Mussolini sanoi, ettei ”ihminen ja sosialisti” voi jäädä sivustakatsojaksi, vaan hänen on asetuttava oikean puolen tueksi. Sota taantumuksellista Saksan keisarikuntaa ja Itävalta-Unkaria vastaan olivat oikein. [15]

Mussolini julkaisi Avantissa 18. lokakuuta 1914 pitkän pääkirjoituksen ”Ehdottomasta puolueettomuudesta aktiiviseen ja toimivaan puolueettomuuteen”, jossa hän kannusti sosialisteja ryhtymään yhteistoimintaan Ison-Britannian, Ranskan ja Belgian sosialistien kanssa taantumusta vastaan. Hän halusi käyttää irredentismiä Trenton liittämiseksi Italiaan, vaikka se veisikin Italian sotaan.[16] Mussolinin linja ei saanut sosialistipuolueen johdolta ymmärrystä, ja hän joutui eroamaan Avantin päätoimittajan paikalta. Hänet erotettiin puolueesta marraskuussa.[17]

Ranskan hallituksen ja italialaisen teollisuuden tuella Mussolini nousi pian Avantista lähtönsä jälkeen vastaperustetun Il Popolo d’Italia -lehden päätoimittajaksi. Uudessa lehdessään Mussolini kirjoitti kovasanaista sotamyönteistä propagandaa ja alkoi tukea liittolaistensa irredentistien kansallismielisyyttä. Hän perusti heti sosialisteista erottamisensa jälkeen joulukuussa 1914 järjestön Fasci d’azione rivoluzionaria, ’vallankumoukselliset toimintaryhmät’. Sanalla fasci tarkoitettiin tuossa vaiheessa vain arkisesti ryhmää, nippua, ja sanan yhteys antiikin Roomaan luotiin vasta myöhemmin.[18]

Kiväärimies Mussolini vuonna 1917.

Italian liityttyä sotaan Mussolini kutsuttiin palvelukseen elokuussa 1915 ja lähetettiin syyskuussa Isonzon rintamalle, missä hänestä tuli 11. bersaljeerirykmentin kiväärimies. Mussolini taisteli rintamalla ja haavoittui Isonzossa sotilasharjoituksen aikana helmikuussa 1917 kranaatinheittimen räjähtäessä. Vamma jätti Mussoliniin elinikäisiä jälkiä: hän joutui käyttämään erikoisvalmisteisia saappaita, ja hänellä oli kipuja ja liikkumisvaikeuksia. Hänet kotiutettiin huhtikuussa Milanoon toipumaan.[19] Mussolinin toimintaa rahoitti sen jälkeen myös brittien tiedustelupalvelu MI5, joka maksoi hänelle 100 puntaa viikossa, jotta hän kirjoittaisi propagandaa Italian maailmansodassa pysymisen puolesta.[20]

Fasismin synty ja nousu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palattuaan ensimmäisestä maailmansodasta Mussolini oli vakaumuksellinen antisosialisti, jolla oli tavoite. Helmikuussa 1918 hän julisti kaipaavansa diktaattoria, jonka johdolla Italiaa vaivaava taloudellinen ja poliittinen kriisi ratkaistaisiin. Bolognassa pitämässään kuuluisassa puheessa hän vihjasi olevansa itse juuri sellainen mies.[4]

Maaliskuussa 1919 Milanossa kokoontui Mussolinin kutsusta 300 tasavaltalaisen, anarkistin, syndikalistin, entisen sosialistin, vallankumouksellisen ja sotilaan joukko keskustelemaan uuden ”puolueiden vastaisen” liikkeen perustamisesta. Liikkeen tarkoitus oli Mussolinin kutsun mukaan ryhtyä taisteluun taantumuksellista oikeistoa eli kirkkoa sekä sosialistipuoluetta vastaan. Tätä tarkoitusta varten oli perustettava ”taistelujoukkoja”, Fasci di Combattimento.[21] Mussolini antoi liikkeen aatteelle fasismille visuaalisen symbolin, antiikin Roomassa käytetyn auktoriteettisymbolin, vitsakimpun.[4] Järjestö oli hajanainen, mutta Mussolini määräili sen toimintasuuntaa lehtensä Popolo d’Italian kautta. Järjestön tavoitteisiin kuuluivat muun muassa yleinen äänioikeus ja naisten äänioikeus, senaatin lakkautus, työläisten aseman parantaminen sekä raskaan teollisuuden ja kirkon omaisuuden kansallistaminen. Vaikka liikkeen tavoitteet olivat melko vasemmistolaiset, yhteistyö sosialistien kanssa oli pian mahdotonta, sillä jotkut liikkeen jäsenistä hyökkäsivät sosialistilehti Avantin toimitukseen.[22]

Mussolini omaksui nationalistikirjailijalta ja Fiumen valloittajalta Gabriele D’Annunziolta valtaosan fasistien teatraalisesta repertuaarista, kuten nationalistisen retoriikan, iskulauseet, roomalaisen tervehdyksen ja mustat paidat sekä itselleen nimityksen il Duce, ’johtaja’.[23]

Fasistit olivat vielä vuonna 1919 vaikeuksissa, sillä heidän jäsenmääränsä hupeni, eikä heillä ollut paljonkaan kannatusta. Fasistit olivat ehdolla Italian edustajakamarin vaaleissa marraskuussa 1919 vain Milanon vaalipiirissä, myös Mussolini, mutta he eivät saaneet ainuttakaan edustajakamarin 508 paikasta.[24]

Keväällä 1920 Mussolinin liike alkoi laajeta. Vuoden 1921 alussa fasistisella liikkeellä oli jo yli 21 000 jäsentä 88 taisteluosastossa ja vuotta myöhemmin lähes 220 000 jäsentä yli 1300 fasciossa. Kun Italian kommunistit irtautuivat sosialisteista ja perustivat oman puolueen, kommunistien jyrkkä ohjelma ja väkivaltaisuus pelotti italialaiset pienyrittäjät ja maanomistajat etsimään turvaa fasisteista. Heidän joukkoihinsa alkoi virrata myös ylioppilaita ja virkamiehiä, ja vasemmistolainen fasistinen liike alkoikin kääntyä voimakkaasti oikealle. Mussolini kuvasi tällöin fasismin ideologiaa: ”Me suomme itsellemme ylellisyyden olla aristokraatteja ja demokraatteja, konservatiiveja ja edistyksellisiä, taantumuksellisia ja vallankumouksellisia, legalisteja ja lainrikkojia, aina olosuhteiden mukaan.”[25]

Näihin aikoihin Mussolini perusti puolisotilaallisen squadristi- eli mustapaidat-järjestönsä, jonka tehtävänä oli aiheuttaa levottomuuksia sekä terrorisoida anarkisteja, demokraatteja, sosialisteja, kommunisteja ja muita fasistien vastustajia. Mustapaidat saivat paljon julkisuutta väkivaltaisilla hyökkäyksillään ammattiliittoja ja vasemmistolaisia liikkeitä vastaan. Monet mustapaidoista olivat ensimmäisen maailmansodan sotaveteraaneja, joiden oli vaikea löytää paikkaansa yhteiskunnassa.[26]

Mussolini onnistui hankkimaan itselleen kannatusta kansan keskuudessa pitämällä puheita, joissa hän lupasi ratkaista Italian köyhyys- ja työttömyysongelmat. Kommunistit olivat juuri tulleet valtaan Venäjällä, joten Mussolinin antikommunistiset puheet saivat suosiota liikemiesten, maanomistajien ja koulutetun keskiluokan keskuudessa.[27] Italian heikko liberaalihallitus ei puuttunut fasistien väkivaltaan, sillä se halusi nähdä vasemmiston kukistettavan.[4]

Toukokuussa 1921 uusissa vaaleissa fasistit olivat ”Kansallismielisessä vaaliliitossa” liberaalien kanssa. Mussolini ja 35 muuta fasistia sai paikan Italian parlamentissa.[26][28]

Marraskuussa 1921 Mussolini muutti liikkeensä sen suurkokouksessa puolueeksi nimeltä Partito Nazionale Fascista.[29] Tästä puolueen perustamiskokouksesta lähtien tuli tavaksi käyttää Mussolinista kunnianimeä il Duce. Jonkin aikaa koko nimitys oli il Duce del fascismo erotuksena D’Annunziosta, jota il Duceksi oli siihen asti kutsuttu.[30]

Italian johtajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Italia (1922–1945)

Marssi Roomaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Marssi Roomaan
Mussolini Roomassa lokakuussa 1922.

Kesällä 1922 Mussolini sai tilaisuutensa päästä valtaan. Ammattiliittojen rippeet julistivat yleislakon, ja Mussolini vaati hallitusta estämään sen tai fasistit estäisivät sen itse. Fasistien vapaaehtoiset auttoivatkin lakon torjumisessa, mikä tuki fasistien valtapyrkimyksiä. Lokakuussa 1922 Mussolini vaati 40 000 fasistin kokoontumisessa Napolissa vallan luovuttamista fasisteille tai he marssisivat Roomaan.[4] Marssijoiden tarkoitus olisi miehittää ministeriöt ja ottaa valta. Sen lisäksi paikallisella tasolla fasistien oli tarkoitus miehittää maakuntahallitusten talot ja muita julkisia rakennuksia. Mussolini itse seuraisi tapahtumia lehtitalostaan Milanossa.[31] Neljä päivää myöhemmin fasistien joukkoja oli jo kokoontunut Rooman ympärille. Pääministeri Luigi Facta halusi pysäyttää fasistit armeijan avulla, mutta kuningas Viktor Emanuel III kielsi häntä. 29. lokakuuta kuningas pyysi Mussolinia muodostamaan hallituksen. Mussolini saapui Roomaan Milanosta junalla ennen fasistien joukkojen sisäänmarssia. Noustuaan Italian historian nuorimmaksi pääministeriksi Mussolini järjesti tukijoilleen näyttävän paraatin.[32]

Kuninkaan syistä päästää fasistit valtaan on eri käsityksiä. Hän saattoi pelätä menettävänsä kruununsa, jos hän kieltäytyisi yhteistyöstä fasistien kanssa, tai hän halusi välttää sisällissodan, tai hän halusi tehdä fasistit vaarattomiksi koalitiohallituksessa.[32]

Nousu pääministeriksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolini otti 28. lokakuuta 1922 pääministerin viran lisäksi itselleen myös sisä- ja ulkoministerin salkut. Mussolini oli ulkoasiainministeri 1922–1929 sekä 1932–1936, sotaministerinä ja meriministerinä sekä ilmailuministerinä 1925–1929 sekä 1933–1943, sisäministerinä 1922–1924 sekä 1926–1943, siirtomaaministerinä 1928–1929 ja 1935–1936 ja Itä-Afrikan ministerinä 1937–1939. Tämän lisäksi hän oli ilmavoimien komissaarina 1923–1925.[33]

Mussolini muodosti hallituksen, jonka ministereistä suurin osa oli muita kuin fasisteja.[34] Hän teki kuitenkin selväksi aikomuksensa hallita auktoritatiivisesti. Mussolini sai vuoden ajaksi diktaattorin valtuudet ja ajoi läpi lain, joka salli fasistien muodostaa pysyvän enemmistön parlamenttiin vuoden 1924 vaaleissa, jotka näin sinetöivät hänen valtansa.[4]

Italiassa etenkin keskiluokka oli tyytyväinen Mussolinin vahvaan johtajuuteen, sillä hänet nähtiin miehenä, joka pystyisi vakauttamaan maan. Italiassa oltiin väsyneitä lakkoihin ja mellakoihin, joten moni hyväksyi fasistisen diktatuurin kunhan valtiontalous vakiintuisi ja maan arvokkuus palautuisi.[4]

Mussolinin yksityiselämästä ja hänen poliittisista operaatioistaan on säilynyt fasistien voiton jälkeiseltä ajalta vähemmän tietoa kuin sitä edeltäneeltä ajalta. Hänen historiaansa ovat valtaannousun jälkeen kirjoittaneet aluksi hänen liehittelijänsä ja lopuksi hänen verivihollisensa. Myös arkistoja on puhdistettu.[35]

Demokratian lakkauttaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasistit käynnistivät maan vakautettuaan kunnianhimoisia julkisia ohjelmia. Samalla he lakkauttivat maasta demokratian ja kielsivät oppositiopuolueet, ammattiliitot ja vapaan lehdistön. Sananvapautta ei enää ollut, ja vakoojien ja salaisen poliisin verkosto valvoi kansalaisia. Maassa levitettiin propagandaa, jossa ylistettiin Mussolinin ja fasistien suuria saavutuksia.[4]

Kesäkuussa 1924 mustapaidat kidnappasivat ja murhasivat fasistien näkyvän arvostelijan, sosialisti Giacomo Matteottin. Sosialistit syyttivät Mussolinia käskyn antamisesta. Tapaus horjutti Mussolinia, mutta hänen onnistui säilyttää valtansa.[4][36]

Diktatuurin alkuvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolini julisti itsensä diktaattoriksi tammikuussa 1925. Siihen asti hän oli vielä toiminut ainakin osittain parlamentaarisen järjestelmän puitteissa.[2] Mussolini muodosti uuden hallituksen pelkästään fasisteista, ja hän otti omaan johtoonsa vähitellen myös sota-, laivasto- ja ilmailuministeriöt. Samaan aikaan Mussolini sairastui mahahaavaan, minkä seurauksena hän joutui monen viikon sairauslomalle sekä muuttamaan pysyvästi elämäntapansa terveellisemmiksi.[37]

Fasismi henkilöityi Mussoliniin hyvin voimakkaasti. Hän nousi liikkeessä täysin hallitsevaan asemaan, hoiti useita ministerinvirkoja sekä vaihteli arvaamattomasti muiden ministerinvirkojen haltijoita ja virkamiehiä. Hänen ympärilleen muodostui vuosien saatossa noin kymmenen läheisen avustajan joukko, joilla ei kuitenkaan ollut julkisuudessa näkyvää asemaa tai vuoden 1925 jälkeen juurikaan vaikutusta Mussolinin poliittisiin päätöksiin.[38]

Mussolinin ympärille luotiin henkilökultti, joka vain vahvistui järjestelmän loppua kohti. Vuonna 1926 otettiin käyttöön sanonta ”Mussolini on aina oikeassa”, ja Mussolinin menestys ja kansansuosio kasvoivatkin koko ajan. Mussolinia alettiin kuvata propagandaa varten urheilemassa, lentokoneen ohjaimissa, elonkorjuussa, perheensä kanssa, taputtelemassa eläimiä ja muissa toimissa.[39]

Mussolini lujitti valtaansa puolueesta ja etsi hankkeita, joilla hän voisi lisätä jo korkeaa kansansuosiotaan. Kesällä 1925 aloitettiin valtava kampanja maatalouden ja elintarviketuotannon kehittämiseksi, ja työntekijöiden turvaa ja työehtoja parannettiin.[40] Vuosina 1925–1926 Mussolini valloitti Afrikasta läntisen Somalian ja liitti sen Italian Somalimaahan. Marraskuussa 1926 hän kielsi kaikki muut puolueet ja perusti poliittisen poliisin OVRA:n valvontaa ja antifasismin torjumista varten. Fasistien hallinto oli kuitenkin diktatuuriksi lempeä omia kansalaisiaan kohtaan.[41] Mussolini ryhtyi toimeen väestönkasvun edistämiseksi säätämällä naimattomille miehille rangaistusveron.[42] Sisilian mafian verkostot tuhottiin vuosien 1925–1928 aikana.[43]

Mussolini ja katolinen kirkko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolinin vielä noustessa kohti valtaa fasistijoukot olivat hyökkäilleet katolisten pappien ja nuorisokerhojen kimppuun. Hän kuitenkin havaitsi voivansa käyttää katolista kirkkoa oman valtansa legitimoimiseen, joten hän lähestyi kirkkoa antamalla kastaa vaimonsa ja lapsensa sekä rahoittamalla kirkkojen kunnostuksia. Italian oikeussaleihin ja luokkahuoneisiin palautettiin krusifiksit. Vastustaessaan kommunisteja, protestantteja, vapaamuurareita ja myöhemmin juutalaisia, Mussolini löysi paljon liittolaisia kirkosta.[44] Vuonna 1929 Mussolini ja kardinaali Pietro Gasparri allekirjoittivat lateraanisopimukset, joissa Italia muun muassa tunnusti Vatikaanivaltion.[45]

Salamurhayritykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolinia vastaan tehtiin useita salamurhayrityksiä. Vuonna 1926 hänet yritettiin murhata kolme kertaa. Huhtikuussa irlantilainen Violet Gibson ampui Mussolinia lähietäisyydeltä, mutta Mussolini haavoittui vain nenään. Syyskuussa Gino Lucetti heitti Mussolinin panssaroitua autoa kohti pommin. Lokakuussa 15-vuotias Anteo Zamboni ampui Mussolinia paraatissa Bolognassa. Gibson palautettiin Britanniaan ja joutui mielisairaalaan, Lucetti joutui vankilaan 30 vuodeksi ja Zamboni lynkattiin tapahtumapaikalla.[46] Vuonna 1931 yhdysvaltalainen anarkisti Michael Schirru oli saapunut Italiaan murhatakseen Mussolinin, mutta hänet pidätettiin sitä ennen.[47]

”Yhteisymmärryksen vuodet”

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosista 1929–1935 käytetään Italiassa usein nimitystä ”yhteisymmärryksen vuodet”, sillä tuolloin Mussolinin hankkeet menestyivät ja hänen kannatuksensa vahvistui.[48]

Kun Italia oli Mussolinin mielestä vakautettu syyskuussa 1929, hän luovutti sisäministeriötä lukuun ottamatta muiden käsiin ministeriöt, joita hän oli pääministerin viran ohessa muodollisesti valvonut. Mussolini perusti samana vuonna Italian valtion akatemian, mikä ilahdutti maan kulttuurin ja tieteen eliittiä. Taloudessa oli aloitettu suuria investointeja, mikä tarjosi työtä suurille joukoille 1929 alkaneesta maailmanlaajuisesta talouskriisistä huolimatta. Italiassa toteutettiin suurisuuntainen maatalous- ja uudisraivausohjelma. Maremmit ja Pontiset suot kuivatettiin, mikä hävitti Italiasta malarian ja laajensi viljelysalaa. Viljelyskelpoiseksi raivattu maa jaettiin maalaisköyhälistölle, ja Italian vehnäsadot viisinkertaistuivat vuosien 1929–1931 välillä. Maahan rakennettiin uusia moottoriteitä, kaupunkeja, asuinalueita ja ylenpalttista monumentaaliarkkitehtuuria.[49]

Mahtipontisuuteen ihastunut Mussolini järjesti Roomassa usein valtavia paraateja, joissa hän esiintyi kuin Rooman keisari. Hänen mahtipontisesta ja kerskailevasta elehtimisestään tuli suosittu pilkan kohde ulkomailla.

Italian laajentaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolini halusi itselleen sotilaallista kunniaa. Hän unelmoi ”uuden Rooman valtakunnan” luomisesta ja Italiasta Välimeren alueen johtajavaltiona. Mussolini harjoitti Italian Libyassa alistavaa siirtomaapolitiikkaa vuosina 1922–1932, nujersi vastarinnan Italian Somalimaassa 1923–1927, miehitti Etiopian 1935–1936, tuki kansallismielisiä Espanjan sisällissodassa 1936–1937 ja liitti Albanian protektoraattina Italian yhteyteen 1939.[50]

Etiopian-sodassa Mussolini komensi joukkonsa käyttämään sinappikaasua, vaikka tiesi sen sotarikokseksi.[51] Voiton seurauksena Mussolinille kehitettiin epävirallinen arvonimi fondatore dell’Imperio, ’keisarikunnan perustaja’. Italialaiset olivat innoissaan voitosta, johtajastaan ja uudesta keisarikunnasta, vaikka valtion kassa oli sodan seurauksena huvennut ja elinkustannukset nousseet.[52]

Mussolini ja Hitler

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mussolini ja Hitler Berliinissä 1937.

Saksan vuonna 1933 nimitetty valtakunnankansleri Adolf Hitler ihaili Mussolinia ja otti tältä ja fasismilta vaikutteita kehittäessään kansallissosialismia. Hän nosti erityisesti Mussolinin joukkojen marssin Roomaan esikuvalliseksi suoritukseksi.[53]

Italian fasistit alkoivat kiinnittää Hitleriin huomiota vasta kansallissosialistien vaalivoiton 1930 jälkeen. Mussolinin nationalismille Saksan laajentumispyrkimykset eivät olleet tervetulleita, eivätkä myöskään kansallissosialistien rotuopit heitä miellyttäneet.[54] Mussolini tapasi Hitlerin ensi kertaa Venetsiassa kesällä 1934. Mussolini ei kuitenkaan pitänyt Hitleristä ja tämän lakkaamattomista rotupuheista ja käytti Hitleristä yksityisesti halventavia nimityksiä. Mussolini oli myös huolissaan siitä, kuinka Saksa havitteli omakseen Italian pohjoista rajanaapuria Itävaltaa.[55]

Diktaattorien välit alkoivat lähentyä, kun Saksa Hitlerin käskystä toimitti Etiopian sodan aikana italialaisille aseita ja muita tarvikkeita, ja kun kumpikin maa tuki Francisco Francoa Espanjan sisällissodassa.[3]

Mussolini vieraili Berliinissä Hitlerin vieraana syyskuussa 1937. Hitler järjesti Mussolinin nähtäväksi vaikuttavia paraateja, ja tapaamisen myötä Mussolini ryhtyi tukemaan Saksan ulkopolitiikkaa ja rinnasti kansallissosialistien ja fasistien vallankumoukset. Hän lupasi myös Italian liittyvän Saksan ja Japanin solmimaan ”Antikomintern-sopimukseen”, joka oli tähdätty Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan. Sopimus vahvistettiin marraskuussa 1937, ja näin Italiasta oli tullut Saksan läheinen liittolainen.[56] Toukokuussa 1939 maat allekirjoittivat Terässopimuksen, joka velvoitti ne puolustamaan toisiaan konflikteissa.[57]

Vuoteen 1937 asti Mussolini oli ollut antirasisti, jolla ei ollut mitään juutalaisia vastaan. Vuonna 1938 fasistit alkoivat Saksaa miellyttääkseen levittää antisemitististä propagandaa, ja Mussolini julisti vaatimuksensa Italiasta arjalaisena maana. Syksyllä 1938 Mussolini ajoi läpi rotulait, jossa juutalaisten yhteiskunnallista elämää rajoitettiin.[58]

Toisen maailmansodan aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italia sodassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopassa toinen maailmansota alkoi 1. syyskuuta 1939. Mussolini tiesi Italian asevoimat heikoiksi, ja vastusti syksyllä 1939 vihollisuuksien aloittamista Puolan kanssa. Toisin kuin Hitler, Mussolini piti varmana Ranskan ja Ison-Britannian väliintuloa. Mussolini oli Hitlerin kanssa sopinut, että Italia olisi valmiina sotaan akselivaltiona vasta 1942. Mussolini lähestyi Hitleriä kahdesti henkilökohtaisella kirjeellään, ja Puolan sodan osalta sanoutui irti sotilaallisesta toiminnasta Saksan rinnalla.[59]

Italia osallistui maailmansotaan Saksan rinnalle Mussolinin julistettua 10. kesäkuuta 1940 sodan Britannialle ja Ranskalle. Heinäkuussa 1941 hän julisti sodan Neuvostoliitolle ja saman vuoden joulukuussa Yhdysvalloille.[60]

Sodan aikana italialaiset hyökkäsivät muiden muassa Egyptiin, Kreikkaan ja Jugoslaviaan. Kreikkaan Albaniasta käsin tehty sotaretki epäonnistui täydellisesti, ja jo muutaman päivän kuluttua italialaisjoukot joutuivat peräytymään Albaniaan kreikkalaisten vastahyökkäyksen seurauksena. Saksalaiset joutuivat lähettämään joukkojaan auttaakseen liittolaisiaan, ja samalla Saksan suunnitelma valloittaa Neuvostoliitto (operaatio Barbarossa) viivästyi noin kuukaudella. Myös Pohjois-Afrikassa italialaiset kokivat raskaita tappioita ja menettivät kaikki siirtomaansa. Ennen pitkää suurin osa Italian armeijan sotilaista kaatui tai joutui sotavangeiksi. Mussolinin hartaat haaveet uudesta Rooman valtakunnasta olivat murskana, ja Italian kokemien tappioiden seurauksena Mussolinin kansansuosio romahti.

Mussolini lienee tajunnut mahdollisesti jo vuonna 1942, että Italia tulisi ennen pitkää häviämään sodan, mikä merkitsisi myös hänen valtansa loppua.[61] Hänen pitkään vaivannut mahahaavansa äityi talvella 1943 pahemmaksi kuin koskaan, ja hän laihtui huomattavasti. Hän esiintyi viimeisen kerran joukkokokouksessa toukokuussa.[62] Heinäkuussa 1943 liittoutuneet valloittivat Sisilian.[63]

Mussolinin syrjäyttäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useat johtavat fasistit halusivat eroon Mussolinista, ja heinäkuussa 1943 oikeusministeri Dino Grandi ja kuningas Viktor Emanuel III laativat suunnitelman hänen syrjäyttämisestään. Fasistien suuri neuvosto, joka ei ollut kokoontunut sitten vuoden 1939, piti Grandin vaatimuksesta 24. heinäkuuta Roomassa hätäkokouksen, jossa Grandi ehdotti armeijan ylipäällikkyyden siirtämisestä kuninkaalle, mikä merkitsisi samalla epäluottamuslausetta Mussolinille. Mussolini oli kokouksen aikana pääosin hiljainen ja passiivinen. Grandin aloite hyväksyttiin seuraavana yönä äänin 19–8. Seuraavana päivänä Mussolini tapasi Villa Adan kuninkaallisessa palatsissa Viktor Emanuelin, joka erotti hänet pääministerin tehtävistä – Italian kuninkaalla oli valta erottaa pääministeri halutessaan. Il Ducen 21 vuotta kestänyt valtakausi oli päättynyt.[64][61]

Mussolinin ollessa lähdössä palatsista karabinieerit pidättivät hänet kuninkaan muutamaa tuntia aiemmin antaman käskyn mukaisesti. Hänet vietiin ensin ambulanssilla karabinieerien aliupseerikouluun Rooman edustalle, sieltä kaksi päivää myöhemmin Ponzan saarelle, sieltä Sardinian edustalle Maddalenan saaren laivastotukikohtaan ja 27. elokuuta Apenniinien Gran Sasso -vuorella Campo Imperatoressa sijaitsevaan vuoristohotelliin.[65][61]

Mussolinin seuraajaksi valittiin marsalkka Pietro Badoglio, joka lupasi jatkaa sotaa Saksan rinnalla mutta aloitti salaiset neuvottelut Italian aselevosta liittoutuneiden kanssa. Italia allekirjoitti antautumisehdot salaisesti 3. syyskuuta 1943, ja antautumissopimus luettiin radiossa 8. syyskuuta.[66]

Mussolinin vapautus ja Italian sosiaalinen tasavalta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mussolini yhteiskuvassa vapauttajiensa kanssa Gran Sasson hotellin edustalla, Otto Skorzeny oikealla puolellaan.

Adolf Hitler päätti auttaa vanhaa liittolaistaan. Hän otti selvää vangitun Mussolinin olinpaikasta, ja 12. syyskuuta 1943 eversti Otto Skorzenyn johtamat kommandojoukot vapauttivat Mussolinin uskaliaalla operaatiolla. Mussolini kuljetettiin Gran Sasson huipulle laskeutuneella Fieseler Fi 156 Storch -pienkoneella Roomaan ja sieltä edelleen Müncheniin. Myös hänen perheensä tuotiin sinne. Kaksi päivää myöhemmin Mussolini lennätettiin Rastenburgiin, jossa hän tapasi Hitlerin tämän Wolfsschanze-päämajassa. Sen jälkeen hän eleli syyskuun loppuun asti Saksassa.[67][61]

Mussolinin nimellisesti hallitsema Italian sosiaalinen tasavalta keltaisella ja vihreällä vuonna 1943.

Hitlerin ehdotuksesta Mussolini asetettiin johtamaan uutta Italian fasistista tasavaltaa, jonka nimeksi vaihtui myöhemmin Italian sosiaalinen tasavalta. Mussolini ilmoitti sen perustamisesta Münchenissä pitämässään radiopuheessa 18. syyskuuta ja perusti viisi päivää myöhemmin hallituksen, jonka jäsenet olivat hänelle uskollisia fasistijohtajia.[61][68] Fasistipuolue perustettiin uudelleen nimellä Tasavaltalainen fasistipuolue. Uuden tasavallan pääkaupunkina oli virallisesti Rooma, mutta käytännössä sen hallinto oli hajautettu Pohjois-Italian kaupunkeihin. Mussolini asettui Gardajärven rannalla sijaitsevaan Gargnanon pikkukaupunkiin, jossa hän piti residenssiään ja hallituksensa kokouksia Palazzo Feltrinelli -palatsissa ja asui läheisessä Villa Feltrinellissä. Propagandatiedotteet julkaistiin Salòn kaupungissa, mistä juontui nimitys Salòn tasavalta.[61]

Salòn tasavallassa pyrittiin palauttamaan fasismi aatteellisille juurilleen irtautumalla monarkiasta ja korostamalla sosialismiin vivahtaneita radikaaleja talousoppeja. Veronassa marraskuussa 1943 kokoontunut puoluekokous vaati yritysten kansallistamista ja talouden asettamista valtion ohjaukseen. Mussolini halusi tasavallan nimeksi Italian sosialistinen tasavalta, mutta Hitlerin vastustuksen vuoksi päädyttiin kompromissina sosiaaliseen tasavaltaan. Myös juutalaisvainoja kiihdytettiin. Salón tasavalta oli kaksivuotisen olemassaolonsa aikana jatkuvassa sisällissodassa Italian vastarintaliikkeen partisaaneja vastaan.[61] Tammikuussa 1944 Mussolinin edellisvuonna syrjäyttäneet fasistijohtajat tuomittiin kuolemaan tai vankeuteen.[69]

Mussolini käytti aikaansa lähinnä kirjoittamiseen, sillä varsinaisia hallitustoimia hänellä ei hoidettavanaan ollut.[69] Hän oli pelkkä nukkehallitsija, ja todellinen valta oli saksalaisella kenraali Albert Kesselringillä.[68] Tilanteen käsittänyt Mussolini vajosi masennukseen ja innottomuuteen.[61]

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vasemmalta oikealle Nicola Bombaccin, Benito Mussolinin, Clara Petaccin, Alessandro Pavolinin ja Achille Staracen ruumiit Piazzale Loretossa Milanossa 1945.

Toisen maailmansodan lopulla Mussolini ja hänen toverinsa valmistautuivat perääntymään Valtellinan laaksoon ja taistelemaan siellä kuolemaan saakka. Suunnitelmasta luovuttiin, sillä tappiomielialan valtaamat fasistien joukot ajautuivat hajaannukseen partisaanien käynnistettyä 23. huhtikuuta 1945 Milanossa kansannousun. Milanossa tuolloin itsekin ollut Mussolini lähti 25. huhtikuuta hallituksensa kanssa pakomatkalle kohti Sveitsin rajaa, mutta heidän päästyään Comoon partisaanit katkaisivat tien edemmäs. Mussolini ja hänen lähimmät miehensä jatkoivat matkaa liittymällä Italiasta vetäytymässä olleen saksalaisen ilmatorjuntakolonnan mukaan.[61]

Kommunistiset partisaanisissit pysäyttivät saattueen Dongo-nimisen kylän lähistöllä 27. huhtikuuta, jolloin saksalaiset luovuttivat mukanaan olleet italialaiset partisaaneille päästäkseen jatkamaan matkaa. Berliinistä annetun käskyn nojalla Mussolinia ei luovutettu, mutta partisaanit löysivät hänet piileskelemästä saksalaisten kuorma-autosta tekeytyneenä humalassa nukkuvaksi saksalaiseksi sotilaaksi. Mussolini ja hänen rakastajattarensa Claretta ”Clara” Petacci vangittiin.[70][61]

Partisaanit pitivät Mussolinia ja Petaccia tovereineen vankeina yön yli. Seuraavana päivänä heidät vietiin Giulino di Mezzegran kylään, jossa ilmeisesti partisaani Walter Audisio ampui heidät konepistoolilla erään maalaistalon porttia vasten.[70][61] Teloitusmääräyksen oli antanut Milanossa kokoontunut partisaanijohto.[61] Seuraavana päivänä Mussolinin, Petaccin ja muiden teloitettujen fasistien ruumiit vietiin Milanoon. Ruumiit jätettiin Piazzale Loreto -aukiolle, ja niiden lojuttua aikansa katukivetyksellä ihmisten häväistävinä ne ripustettiin lopulta roikkumaan nilkoista bensa-aseman edustalle. Amerikkalaiset joukot laskivat myöhemmin samana päivänä ruumiit alas ja veivät ne ruumishuoneelle.[70]

Mussolinin hauta Predappion hautausmaalla.

Mussolinin ruumis laskettiin merkitsemättömään hautaan milanolaiselle hautausmaalle. Vuonna 1946 joukko fasistien kannattajia kaivoi ruumiin ylös ja piilotteli sitä neljän kuukauden ajan. Vuonna 1957 ruumis haudattiin Mussolinin perhekryptaan.[70]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Benito Mussolini oli naimisissa Rachele Guidin kanssa vuodesta 1915. Heillä oli viisi lasta, vanhimmasta nuorimpaan Edda, Vittorio, Bruno, Romano ja Anna Maria. Lentäjänä työskennellyt Bruno kuoli lentokoneen maahansyöksyssä 1941. Mussolini kirjoitti pojastaan surukirjan Puhun Brunon kanssa. Eddan puoliso kreivi Galeazzo Ciano osallistui vuonna 1943 Mussolinin syrjäyttämiseen, ja hänet teloitettiin tammikuussa 1944.[71][61]

Erään vanhan Milanon kaupunginvaltuuston paperin mukaan Mussolini sai vuonna 1915 pojan nimeltä Benito Albino kosmetologi Ida Dalserin kanssa, jota paperissa kutsuttiin hänen vaimokseen.[72] Mussolinin ja Dalserin väitetään menneen naimisiin 1914.[71]

Romano Mussolinin tytär Alessandra on oikeistopoliitikko ja Euroopan parlamentin entinen jäsen.[71]

Mussolinilla oli useita rakastajattaria. Viimeisinä päivinään hän oli pitkäaikaisimman rakastajattarensa Clara Petaccin seurassa.[73]

Populaarikulttuurissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hägg, Göran: Mussolini. ((Mussolini, 2008.) Suomentanut Heikki Eskelinen) Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-1-24127-0

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Benito Mussolini, Politiker Deutsches Historisches Museum. (saksaksi)
  2. ↑ a b Greenspan, Jesse: 9 Things You May Not Know About Mussolini History.com. A&E Television Networks. Viitattu 20.1.2017. (englanniksi)
  3. ↑ a b Benito Mussolini Diktaattoripörssi.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Hibbert, Christopher: Benito Mussolini Encyclopædia Britannica. 5.6.2013. Viitattu 19.1.2017. (englanniksi)
  5. ↑ Hägg 2010, s. 27–28.
  6. ↑ Hägg 2010, s. 28–29.
  7. ↑ Hägg 2010, s. 32–33.
  8. ↑ Hägg 2010, s. 36.
  9. ↑ Hägg 2010, s. 39–40.
  10. ↑ Hägg 2010, s. 41–44.
  11. ↑ Hägg 2010, s. 47–49.
  12. ↑ Hägg 2010, s. 49–51.
  13. ↑ Steele, David Ramsay: The Mystery of Fascism la-articles.org.uk. Viitattu 27.12.2014. (englanniksi)
  14. ↑ Benito Mussolini historylearningsite.co.uk. Viitattu 27.12.2014. (englanniksi)
  15. ↑ Hägg 2010, s. 59.
  16. ↑ Hägg 2010, s. 57–58.
  17. ↑ Hägg 2010, s. 60–61.
  18. ↑ Hägg 2010, s. 60–62.
  19. ↑ Hägg 2010, s. 64–68.
  20. ↑ Benito Mussolini oli brittitiedustelun palkollinen Helsingin Sanomat. 14.10.2009. Arkistoitu 25.5.2012. Viitattu 28.1.2017.
  21. ↑ Hägg 2010, s. 87.
  22. ↑ Hägg 2010, s. 90–91.
  23. ↑ Petäjä, Jukka: Runoilija raivasi tietä Mussolinille Helsingin Sanomat. 15.6.2014. Viitattu 29.1.2017.
  24. ↑ Hägg 2010, s. 99–101.
  25. ↑ Hägg 2010, s. 102–109.
  26. ↑ a b Sarti, R.: Italy: A Reference Guide from the Renaissance to the Present, s. 55-56. Infobase, 2009. ISBN 9780816074747 Google Books (viitattu 8.3.2015). (englanniksi)
  27. ↑ Mussolini and the Rise of Fascism Constitutiona Rights Foundation. Arkistoitu 23.5.2016. Viitattu 8.3.2015. (englanniksi)
  28. ↑ Hägg 2010, s. 114–115.
  29. ↑ Partito nazionale fascista Dizionario di Storia. Viitattu 8.3.2015. (italiaksi)
  30. ↑ Hägg 2010, s. 118–119.
  31. ↑ Hägg 2010, s. 128–129.
  32. ↑ a b March on Rome Encyclopædia Britannica. 20.7.1998. Viitattu 19.1.2017. (englanniksi)
  33. ↑ Harju, Mikko: Saksan liittolaiset toisessa maailmansodassa 1939–1945, s. 183.
  34. ↑ Hägg 2010, s. 134.
  35. ↑ Hägg 2010, s. 140.
  36. ↑ Hägg 2010, s. 142–143.
  37. ↑ Hägg 2010, s. 148.
  38. ↑ Hägg 2010, s. 10–11.
  39. ↑ Hägg 2010, s. 153–155.
  40. ↑ Hägg 2010, s. 155–156.
  41. ↑ Hägg 2010, s. 160–161.
  42. ↑ Hägg 2010, s. 163.
  43. ↑ Hägg 2010, s. 164.
  44. ↑ Hughes-Hallett, Lucy: The Pope and Mussolini: The Secret History of Pius XI and the Rise of Fascism in Europe – review The Guardian. 6.3.2014. Viitattu 21.1.2017. (englanniksi)
  45. ↑ Lateran Treaty Encyclopædia Britannica. 21.4.2008. Viitattu 21.1.2017. (englanniksi)
  46. ↑ A Head Turn that Ruined the Twentieth Century Strangehistory.net. 14.7.2010. Viitattu 20.1.2017. (englanniksi)
  47. ↑ Seele, Melchior: Michael Schirru and the attempted assassination of Mussolini - Raffaele Schiavina libcom.org. Viitattu 20.1.2017. (englanniksi)
  48. ↑ Hägg 2010, s. 187.
  49. ↑ Hägg 2010, s. 175–178.
  50. ↑ Benito Mussolini History.com. A+E Networks Corp.. Viitattu 3.2.2017. (englanniksi)
  51. ↑ Hägg 2010, s. 208–211.
  52. ↑ Hägg 2010, s. 217–219.
  53. ↑ Hägg 2010, s. 189.
  54. ↑ Hägg 2010, s. 190–191.
  55. ↑ Hägg 2010, s. 192–195.
  56. ↑ Hägg 2010, s. 244–245.
  57. ↑ Hägg 2010, s. 275.
  58. ↑ Hägg 2010, s. 258–266.
  59. ↑ The Rise and Fall of Third Reich, William L. Shirer, 1960
  60. ↑ Hägg 2010, s. 286–287, 304, 307.
  61. ↑ a b c d e f g h i j k l m Anton Monti: Mustat vuodet: Uusfasismi Italiassa 1945–2016, s. 9–27. Kustantamo Tarke, Turku 2017.
  62. ↑ Hägg 2010, s. 312–313.
  63. ↑ Hägg 2010, s. 315.
  64. ↑ Hägg 2010, s. 317–320, 325–326.
  65. ↑ Hägg 2010, s. 337–338.
  66. ↑ Hägg 2010, s. 327–333.
  67. ↑ Hägg 2010, s. 338–342.
  68. ↑ a b Hägg 2010, s. 340–347.
  69. ↑ a b Hägg 2010, s. 347–353.
  70. ↑ a b c d Klein, Christopher: Mussolini’s Final Hours, 70 Years Ago History.com. A&E Television Networks, LLC.. Viitattu 3.12.2019. (englanniksi)
  71. ↑ a b c Cowdery, Josephine: Benito Mussolini and his survivors USM Books. Viitattu 21.1.2017. (englanniksi)
  72. ↑ Owen, Richard: Power-mad Mussolini sacrificed wife and son The Times. 13.1.2005. Arkistoitu 29.6.2011. Viitattu 21.1.2017. (englanniksi)
  73. ↑ Italian stallions: The sex lives of Mussolini and Berlusconi Independent. 24.11.2009. Viitattu 21.1.2017. (englanniksi)
  74. ↑ Discogs.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Benito_Mussolini&oldid=22750983”