Reconocimiento a Inge Feltrinelli

Segmentaation ongelmasta suomen kielen johto-opissa1 Alpo Räisänen Olen Virittäjässä 1978 s. 321—344 perustellut käsitystä, etteivät johtosuhteet ole kielitajussa yksisuuntaisia a > b > c -suhteita vaan monisuuntaisia verrantosuhteita, niin että esimerkiksi a : b = a1 : b1 j a c : a = ct : av Tuossa artikkelissani sanoin myös, että generatiivinen teoria käsittelee johtosuhteita vain yksisuuntaisina. T ä m ä ei kuitenkaan päde kaikkiin generativisteihin. Ainakin R a y Jackendorf (Language 51, 1975, s. 639—671) ottaa huomioon myös takaperoisjohdon (s. 649—650) j a kuvaa sen samoilla redundanssisäännöillä kuin etuperoisjohdon. Leksikaalisten sääntöjen avulla Jackendorf pyrkii kuvaamaan sanastossa ilmeneviä suhteita. Sääntöjä on kahdenlaisia, morfologisia j a semanttisia. Näistä morfologiset ovat tärkeämpiä, koska semanttista säännönmukaisuutta ei ole aina olemassa. Jackendorf sanoo hylkäävänsä sen tavanomaisen käsityksen, että leksikko olisi vain memoroidun informaation varasto j a että vain syntaksi olisi luovaa. Sanaston hallinnassa on h ä n e n mukaansa sekä muistilla että luovuudella oma osuutensa. Leksikaalisten sääntöjen asema näyttää hänen teoriassaan olevan kolmenlainen: 1) niitä käytetään luovasti uudislekseemejä muodostettaessa, 2) ne helpottavat uusien lekseemien memorointia j a 3) niitä voidaan käyttää myös memoroitujen lekseemien »passiiviseen» kuvaukseen (erityisesti s. 667—668). Jackendorfm teoriassa, joka pohjautuu Chomskyn leksikalistiseen hypoteesiin, on — takaperoisjohtoa koskevan lisäksi — muitakin omille käsityksilleni läheisiä ajatuksia. Jackendorf toteaa mm., että leksikaaliset redundanssisäännöt opitaan yleistyksinä j o olemassa olevista leksikaalisista yksiköistä. K e r r a n opittuina n ä m ä säännöt helpottavat hänen mukaansa sitten uusien lekseemien oppimista. Ajatus on melko lailla sama, minkä olen esittänyt luovan derivaation j a muistin kombinoitumisesta johdosten hallinnassa. Mainitussa Virittäjän artikkelissani jätin segmentaation kokonaan käsittelemättä. Nyt palaan aiheeseen nimenomaan segmentaation osalta j a pyrin 1 Kielitieteen päivillä Tampereella 24. 2. 1979 ja samoin Petroskoissa Neuvostoliiton Tiedeakatemian Karjalan filiaalissa 23. 4. 1979 pidetty esitelmä. 167 ALPO RÄISÄNEN pohtimaan kysymystä, miten täsmällinen tai epätäsmällinen men raja on. Lähtökohtanani on siis käsitys, etteivät johtosuhteet ole suuntaisia eivätkä yksiselitteisiä. T ä m ä merkitsee m m . sitä, tyllä johdoksella voidaan perustellusti tajuta olevan kaksi kantasanoja. O t a n m u u t a m i a esimerkkejä: < < kadottaa < < erottuu < < < ahavoituu < ?< < kestittää kannan j a johtikielitajussa yksiettä jollakin tietai useampiakin kestit-(köön) -\- tä kesti + ttä kadot-(koon) -\- ta kato + tta, vrt. vero-tta-a ero + ttu erot-(koon) + tu erotta- + u ahava + oitu ahavoi-(na) + tu, vrt. väkevöityy mutta väkevinä ahavoi-(da) + tu Tällaisissa tapauksissa kannan j a johtimen raja vaihtelee tietenkin aina sen mukaan, mikä oletetaan kulloinkin johdoksen kantasanaksi. En ryhdy kuitenkaan tällä tavoin pohtimaan vaihtoehtoisia segmentaatioita. En myöskään rupea j a k a m a a n johdinosaa useampaan segmenttiin, mikä yhdysjohtimien osalta olisi mahdollista. Lähestyn ongelmaa siten, että otan tarkasteltavakseni m u u t a m i a johdosryhmiä, joissa johdokset ovat kokonaisrakenteeltaan samanlaisia. Samanlaisuuden kriteerejä on kaksi: 1) johdosten loppu on fonemaattisesti sama mahdollisimman pitkälle, tietenkin vähintään yhden foneemin verran, 2) johdosten tavuluku on sama. Johdosryhmät valitsen siten, että niistä kaksi ensimmäistä edustavat koululaisslangia j a siten varmasti nykyhetken produktiivista johtoa. M u u t esimerkkiryhmäni ovat yleiskielen normaalia j a j o vakiintunutta sanastoa. 1. Koululaisslangin zj-loppuisia johdoksia (kaikki esimerkit Joensuun Normaalikoulun neljännellä luokalla olevien kaksospoikieni puheesta): koris ~ koristi 'koripallo', jalis ~ jalisti 'jalkapallo', pesis <~ pesisti 'pesäpallo', lentis 'lentopallo', mestis 'mestaruussarja' (esim. kaikki mestikset, tasanen mestis), villikset 'villasukat', raukkis 'raukka', kauris 'kaurapuuro', ruiskis 'ruispuuro' jne. Viimeksi mainittua ruiskis-snnaa lukuun ottamatta johdokset ovat segmentaation kannalta yksiselitteisiä: johdinta on aina -is. Kolmessa pallopelin nimessä johtimen rinnakkaisasuna oleva -isti on ilmestynyt käyttöön obliikvisijojen kautta (esim. Pelataan koristia, Ripe on paras jalistissa, Pesistissä on omituinen järjestelmä), enkä ole perusmuotoa pesisti kuullutkaan spontaanissa käytössä. M u t t a miksi ruiskis, vaikka segmentaation kannalta säännön mukainen *ruisiskm olisi fonotaktisesti mahdollinen? Myymäläslangissa tavataan kuu- 168 ALPO RÄISÄNEN lemma sanat ranskis 'ranskanleipä' j a ruiskis 'ruisleipä', joten kauppakielessä ruiskis-sa.na.ri k voi olla ranskis-sanasta lähtöisin. M u t t a poikieni kielessä ruiskis syntyi kauris-sanan pariksi, joten sen k ei voi olla ra/z-sfe-johdoksesta peräisin. Tällä poikieni ruiskis-johdoksella onkin ehkä aivan toinen syntyhistoria: se voi olla säännöllinen johdos sanasta ruiska, jolla pojat nimittelivät ruispuuroa ennen ruiskis-muodon ilmestymistä, irta^a-tyyppiin kuuluvia j a sen aikalaisia olivat esim. Helska 'Helsingin Sanomat' j a Karska 'sanomalehti Karjalainen'. Haluaisin kuitenkin edelleen pitää avoinna sitä mahdollisuutta, että on olemassa jokin yleisempi sääntö, joka synnyttää ruiskis-nraodon segmentaation kannalta säännöllisemmän *ruisis-n~modon asemesta. Vrt. esim. julkkis 'julkisuuden henkilö' (: julkinen), symppis 'sympaattinen (ihminen)' (: sympaattinen), poppis 'popmusiikki' j a jalkkis 'jalkapallo' (vm. esimerkki poikieni eräältä luokkatoverilta), joissa niin ikään on «-johtimen j a vartalon välissä ylimääräinen konsonantti, vaikka myös *julkis, *sympis jne. olisivat suomen fonotaksiin sopivia. Fonotaksi ei siis yksin määrää, miten kanta j a johdin liittyvät toisiinsa. 2. e-loppuisia koululaisten kutsumanimien hypokorismeja. Kaikki esimerkkien tarkoitteet ovat Joensuun Normaalikoulun neljännen luokan poikia tai heidän leikkitovereitaan: Eke < Erkki, Jake < Jarkko, Make < Markku, Pete < Petri, Jone < Jouni, Ipe < Ismo, Ripe < Risto, Tale < Tapani j a Kuske < sn. Kuskelin. Sääntönä näyttää olevan, että nimessä täytyy olla kaksi lyhyttä tavua. Ainoa poikkeus on sukunimestä lyhentynyt Kuske. Entä mitä kuuluu näissä tapauksissa johtimeen? Kuske-tapauksen e kuuluu alkuaan tietenkin vartaloon, m u t t a tässä se on j o adoptoitunut johtimeksi. M u u t a kuin e ei johtimeen näytä kuuluvankaan sellaisissa tapauksissa kuin Jake, Pete j a Jone, joissa <?:tä edeltävä konsonantti on saatu keskiosaltaan typistyneestä vartalosta. M u t t a nimissä Ipe, Ripe ja Tale ei e:tä edeltävä konsonantti kuulu vartaloon. Se ei kuulu kunnolla johtimeenkaan, koska konsonantti vaihtelee. Mainitsen varsinaisen korpukseni ulkopuolelta m u u t a m i a tähän tyyppiin kuuluvia nykysuomalaisia nimiä, pääasiassa urheilutoimittajien kielestä poimittuja : Mane (voimistelija M a u n o Nissinen), Rane (yhdistetyn hiihtäjä R a u n o Miettinen), Tare (nyrkkeilijä T a r m o Uusivirta), Jore (jalkapalloilija J o r m a Pirinen Kuopiosta), Repe (viihdelaulaja Reino Helismaa), Pepe (toimittaja Pertti Klemola), Make (jalkapallovalmentaja Martti Räsänen Kuopiosta), Keke (kilpa-autoilija Keijo Rosberg) j a Jokke (mäenlaskija Jouko T ö r m ä n e n ) . Näissä näkyvät aivan samat rakenteelliset seikat kuin joensuulaisten koulupoikien nimissä. Muodoissa Mane, Rane, Tare j a Jore johdinta on vain e. Sen sijaan nimissä Repe, Pepe, Make (huom. Make < sekä Markku että Martti) j a Keke voisi myös «:tä edeltävän konsonantin lukea johtimeen kuuluvaksi. Ensi tavultaan pitkä Jokke pitäisi edellä omaksutun periaatteen mukaan segmentoida asuun Jok-ke, vaikkei geminaatta-/; :n jakautuminen vartalon j a 169 ALPO RÄISÄNEN johtimen kesken ole suomen kielessä tavallista. Puheena olevan nimityypin kaksi tärkeätä rakennepiirrettä ovat, että ne muodostuvat kahdesta lyhyestä tavusta (poikkeuksia kuitenkin on, esim. Kuske, Jokke) j a että johdinta on vähintään e. Se, missä k a n n a n j a johtimen raja kulloinkin on, ei ole tärkeää. O n tietenkin otettava huomioon, että erisnimet ovat varsinaiseen sanastoon verrattuna erikoisasemassa: niillä ei ole konnotatiivista merkitystä j a siksi niiden muoto voi varioida enemmän kuin normaalin sanaston. Kustaa Vilkuna (1976) esittää esimerkiksi Paavo-nimestä rinnakkaismuodot Pave ~ Pate <~ Pake ja. Pertti-nimestä muodot Pepe ~ Pete. Kuitenkin kohta puheeksi tuleva esimerkkiryhmä 3.b on johdoltaan selvästi sukua nyt käsillä oleville nimille. 3. Kaksitavuiset kko-, Mö'-loppuiset denominaaliset nominit voidaan j a k a a neljään r y h m ä ä n seuraavasti: a) J o h d i n -kko, -kkö liittyy yksitavuiseen kokovartaloon, esim. suukko, pääkkö 'pää, päänahka', yökkö; samoin historiallisesti esim. piikko 'piikkokangas' (vrt. pii 'hammasmainen sakara, piikki'), voikko 'vaalean kellertävä hevonen' (vrt. voi). b) J o h d i n -kko, -kkö liittyy typistyneeseen vartaloon, esim. eukko (vrt. emä, emo), ukko (vrt. uros), veikko (vrt. veli), oikko (vrt. oinas), neikko 'karitsa' (vrt. neiti), karkko 'karitsa' (vrt. karitsa), orkko 'ori' (Nirvi 1952 s. 98—99, 129, 157; Ruoppila 1943 s. 154). e) J o h d i n t a vain -ko, -kö, esim. aukko (vrt. aukea),1 soikko (vrt. soikea), sokko (vrt. sokea), saukko ( ~ sanko, vrt. sanka), valkko ( ~ valko 'valkoinen eläin', vrt. valkea). Muihin kuin A;-konsonanttiin johdin liittyy tapauksissa sisko (vrt. sisar) j a tuokko(nen) ( < tuokkonen, vrt. tuohi; ks. Rapola 1966 s. 246). d) J o h d i n t a vain -o, -ö, esim. loukko (murt. myös loukko), luikko (murt. myös luikka) 'joutsen', kolkko (murt. myös kolkka), silkko 'pelkistä pettujauhoista leivottu hätäleipä' (vrt. silkka), houkko ( = houkka) 'hupsu' (ks. myös Hakulinen 1968 s. 143—144). Esitellyistä tapausryhmistä ovat segmentaation kannalta kiintoisia ryhmä b j a erikoisesti ryhmä c. Lauri Hakulinen on johto-oppia käsitellessään (1968 s. 185—186, ks. myös S K E S s.v. auki) luetellut koko joukon vartalonloppuisten klusiilien vaihtelutapauksia, jotka toistaiseksi ovat vailla tyydyttävää selitystä. Hakulisen luetteloon sisältyvät aukea : aukko, sokea : sokko -tyyppisten vaihtelutapausten lisäksi m m . sakea : sakka, sankea : sankka, kate- : murt. kättä 'yksikätinen ihminen', juopa '.juoppo, siipi : (nahka)siippo 'lepakko' sekä erikoistapauksina nuoret johdokset ykkönen j a kakkonen. Ainakin osaselitys tällaisiin vaihtelutapauksiin on se, ettei k a n n a n j a johti1 ava. 170 SKES esittää, että aukko voisi historiallisesti olla suora tto-johdoskin adjektiivista ALPO RÄISÄNEN m e n liittäminen toisiinsa ole aina pelkkää yhteenlaskua. Vähintään yhtä tärkeää kuin kannan j a johtimen valiomuotoisuus on se, että syntyvä johdos on valiomuotoinen: johdoksen on kokonaisrakenteeltaan sovittava mahdollisimm a n hyvin johonkin sanatyyppiin (sanatyypissä voi johdosten lisäksi olla lainasanoja). Tällöin on tapauksittain voinut typistyä joko vartalo (edellä ryhmä b, samoin esim. johdoksissajÄJ>i«KJa kakkonen) tai johdin (edellä ryhmä c, huom. erityisesti sisko). Mainitsen vielä yhden Mo-johdoksille läheisen esimerkkiparin: naikkonen j a miekkonen ovat semantiikaltaan j a kokonaisrakenteeltaan samanlaisia, mutta vain edellisen johdin on yksiselitteisesti -kkonen, sillä miekkonen voisi palautua asuun miekkonen (vrt. tuokkonen > tuokkonen). Sellaiset sanat kuin miekkonen j a tuokkonen ovat voineet kyllä suoraankin syntyä ttofijngn-johdoksina, mutta hämäläismurteinen tokkonen palautuu aivan varmasti asuun tohkonen (ks. Rapola 1966 s. 246). 4. Seuraava esimerkkitapaukseni koskee poikkeuksellisia ^«/«-johtimisia frekventatiiviverbejä. Pauli Saukkosen (1970 s. 200—201) j a Kalevi Wiikin (1975 s. 164) selvitysten mukaan skele-]ohdhi liittyy suomen kielessä säännönmukaisesti sellaiseen kaksitavuiseen kantaan, joka päättyy ei-väljään vokaaliin; esim. haeskella, peseskellä, etsiskellä, laususkella. Sen sijaan kaksitavuiseen a-\äverbivartaloon perustuvat frekventatiivit ovat tyyppiä laulella, lennellä. N ä m ä frekventatiivijohdon pääsäännöt eivät kuitenkaan ole poikkeuksettomia. NS:ssa on 13 j o Saukkosen luettelemaa lauleskella-tyyppistä frekventatiivijohdosta, joilla on a-/ä-vartaloinen kantaverbi: ajeskella, anneskella, eleskellä, heiteskellä, jaeskella, jakseskella, kaiveskella, kanneskella, lauleskella, makseskella, naureskella, paineskellaya. soudeskella. Lisäksi NS:ssa on kaksi Saukkosen j a Wiikin mainitsematta j ä t t ä m ä ä kaksitavuisiin a-vartaloihin perustuvaa «^/«-loppuista johdosta: anniskella j a kanniskella. Miten n ä m ä poikkeusmuodot on selitettävä? Kalevi Wiikin generatiivinen selitys (mp.) näille poikkeuksellisille 5fe/«-johdoksille on, että niiden kantaverbit on merkittävä erityisellä poikkeuspiirteellä. Kysyn puolestani, onko tällainen poikkeuspiirre sillä tavoin lingvistisesti tai psykologisesti relevantti, että se selittäisi poikkeusmuotojen synnyn, vai onko se vain sääntöekonomian vaatima kuvaustekninen keino. O m a tulkintani on, että se on vain kuvaustekninen keino, joka ei mitenkään selitä poikkeusmuotojen syntyä. 1 1 Wiikin analyysi kuuluu osana tutkimusprojektiin, jonka tarkoituksena on tuottaa tietokonetta ja puhesyntetisaattoria apuna käyttäen mekaanista puhetta. Ongelmaksi tulevat tällöin kielen loogisesta järjestelmästä poikkeavat tapaukset, joita yleensä on aina olemassa. Koska myös poikkeuksellisten muotojen tuottaminen pitää jotenkin turvata, on kantaverbien merkitseminen poikkeuspiirteellä taloudellinen keino ja Wiikin projektin kannalta ehkä riittäväkin (joihinkin kantoihin pitänee liittää useita erilaisia poikkeuspiirteitä, esim. anta- : anneskella ~ anniskella ~ anneksia). Mutta jos haluamme selittää luonnollisen suomen kielen rakennetta ja käyttöä, tässä menette- 171 ALPO RÄISÄNEN Käsitän n ä m ä poikkeukselliset muodot perinteiseen tapaan analogisiksi j a perustelen käsitystäni sillä näkökohdalla, joka on tämänkertaisen esitykseni teemana. Sanon siis, että <z-/ä-vartaloisiin kantaverbeihin perustuvat skelefrekventatiivit ovat e- j a i-vartaloihin perustuvien johdosten mallin m u k a a n syntyneitä: anneskella-tyypin mallina on ollut tyyppi pureskella (vrt. puren) j a anniskella-tyypin mallina tyyppi etsiskellä (vrt. etsin). Tarkkaan ottaen ei ole kyse sellaisesta verrantoanalogiasta, jossa kannat ovat fonemaattisesti toisiinsa nähden täsmälleen samassa suhteessa kuin johdoksetkin, vaan johdokset ovat syntyessään nojanneet pikemminkin valmiisiin mallijohdoksiin kuin täydelliseen korrelaatioon. Pidän anneskella j a anniskella -tyyppejä mallisanajohdon (vrt. Räisänen 1978 s. 339) tuotoksina, vaikka niissä onkin lekseeminä esiintyvä kantasana selvästi tunnistettavissa. Tarkastelemme asiaa taulukosta 1: 1. Pääsääntöinen johto anta- : antele- kantalaula- : kantele: laulele- 2. Sivusääntöinen johto (poikkeuksellinen johto) a. anta: anneskele- t (pureb. antac. :) pureskele: anniskele- (etsikanta :) etsiskele: kanneksi- (pure- :) pureksi- t TAULUKKO 1. Kaksitavuisiin «-/a-vartaloisiin verbikantoihin perustuvien frekventatiivien johto. — Pääsäännön mukainen johto nojaa täsmälliseen korrelaatioon: analogia on fonemaattisesti täydellinen, segmentaatio on ongelmatonta. Sivusääntöinen johto — sivusääntöinen olisi ehkä osuvampi termi kuin poikkeuksellinen — nojaa valmiisiin mallijohdoksiin, koska kantaverbien korrelaatio ontuu: analogiaverranto on fonemaattisesti vaillinainen. Segmentaatio on ongelmallista: annesfefe-muodossa johdinta on oikeastaan eskele, anniskele-muodossa vastaavasti iskele, vaikka mallityypeissä johdinta onkin vain skele. Vastaavasti kanneksi-tyypissä johdinta on eksi, vaikka mallityypissä vain ksi. Pääsääntöinen johto on johtotyyppinä vahvempi, koska siinä sekä kantaverbien että johdosten korrelaatio on täydellinen. Sivusään toisissa derivaatioissa korreloivat täysin vain johdokset. Se että sivusääntöinenkin johto on mahdollista j o h t u u taas siitä, ettei kannan j a johtimen raja ole välttämättä aina lyssä on puutteita. Puute on jo se, että epämääräisillä poikkeuspiirteillä tutkija vapauttaa itsensä pohtimasta sitä, miksi poikkeuksellisia muotoja on olemassa ja miten ne syntyvät. Menettely antaa myös sellaisen virheellisen kuvan, kuin nykysuomalainen rakentelisi esimerkiksi muodot naureskella ja anniskella kannasta ja johtimesta joka kerta erikseen. Kyllä tällaiset yleiseen n o r m i i n vakiintuneet poikkeukselliset muodot ovat memoroituneet muistiin kokonaisuuksina, koska ne joko yleisesti tai määrätilanteissa estävät rakenteeltaan säännöllisempien muotojen tuottamisen (naurella harv., ^Annellaanko tässä ravintolassa?). — Ks. myös Wiik 1978 s. 174, Koski 1978 s. 106—107. 172 " • • " ' > ALPO RÄISÄNEN samassa paikassa j a että sananmuodostuksessa johdosten kokonaisrakenne on ilmeisen tärkeä johtoprosesseja ohjaava seikka. Säännöllinen pureskele-tyyppi on tarjonnut mallin pääsäännöstä poikkeavalle anneskele-tyypiMe, j a vastaavasti säännöllinen etsiskele-tyyppi on ollut tukemassa poikkeuksellisen anniskeletyypin syntyä. Samoin edelleen verraten tavallinen pureksi-tyyppi on ollut mallina harvinaisille eleksiä, anneksia, lauleksia -tapauksille (NS:ssa vain nämä kolme; ks. myös Saukkonen 1970 s. 201). Tässä anneskele-, anniskele- j a kanneksi-tyyppien selitykseen käytettyä periaatetta voidaan soveltaa moniin johto-opin »epäsäännöllisyyksiin», esimerkiksi sellaisiin tapauksiin kuin [hypätä :) hypellä (pääsääntöisesti hyppäillä), [pappi :) pappeus (säännöllisesti pappius), [kaunis, valmis :) kauneus, valmeus (säännöllisesti valmius, raittius jne.), [tympeä :) tympiytyä (pääsääntöisesti tympeytya) jne. 5. Tässä sopii lyhyesti sivuta myös a-/ä'-vartaloisten nominien komparatiiveja. O n tunnettua, että kaksitavuisten a-/ä-vartaloisten nominien loppuvokaali m u u t t u u komparatiivin tunnuksen edellä e:ksi: vanhempi, köyhempi. T ä m ä n oletetaan olevan analogista tartuntaa «-vartaloista, siis tyypistä pienempi. Erkki Itkonen (1966 s. 293) sanookin, että e on tässä »suffiksin luonteinen», toisin sanoen e melkein kuuluu komparatiivin tunnukseen. M u t t a kolmitavuisten nominien -aj-ä ei yleensä m u u t u e:ksi: matalampi, korkeampi. Miksi ei? Ilmeisesti siksi, ettei ole olemassa — erikoista punaise-tyyppiä lukuun ottamatta — kolmitavuisia «-vartaloisia adjektiiveja, joiden malliin voisi nojata. Kaiken kaikkiaan a-/ä-vartaloisten nominien komparatiivin e:n jakaum a on selkeä esimerkki mallien vaikutuksesta. 6. Verraten mutkikkaan esimerkin siitä, miten säännöllisellä tai epäsäännöllisellä tavalla johdin liittyy vartaloon, tarjoavat kaksitavuisiin a-jä- j a a.y-/d>loppuisiin nomineihin pohjautuvat kausatiivit. Tarkastelen nyt näitä N S : n aineiston valossa. 1 a) NS:ssa on ensinnäkin 46 astaa- j a 7 ärfää-loppuista verbijohdosta, joilla on transparentti ^-/äy-loppuinen nominikanta; esim. aidastaa, hammastaa, hidastaa, rakastaa, sitkastaa, varrastaa; evästää, keihästää, ylvästää J ylvästellä\ Tällaisissa tapauksissa johdinta on yksiselitteisesti tajtä. 1 Tarkastelussa mukana olevat verbit ovat alaryhmittäin seuraavat: a) -as :-fas)ta-: aidastaa, armastaa, hammastaa, harjastaa, harrastaa, hidastaa, kaplastaa, karsastaa, karvastaa, kielastaa, kinnastaa, kirkastaa, kuulastaa, 'kajastaa, kuultaa' lipastaa, liukastaa, lounastaa, mallastaa, olastaa, opastaa, orastaa, paljastaa, pensastaa, porrastaa, raikastaa, rakastaa, rengastaa, rikastaa, saapastaa, sairastaa, sitkastaa, suulastaa, tehdastaa 'valmistaa tehdasmaisesti, tehtaassa', teurastaa, tupastaa, tuulastaa, uljastaa, uurastaa, valjastaa, varastaa, varrastaa, varvastaa 'kävellä varpaillaan', vaurastaa, viekastaa, vierastaa, vilkastaa, viivästää (46); -äs : -(äs)tä-: evästää, keihästää, kyästää, pylvästää, pyrästää, seivästää,ylvästää (7); -aj-as : -(a) (s)ta-, -äj-äs : -(ä) (s)tä-: kuvastaa (valokuvaustermi kuvas selvästi nuo173 ALPO RÄISÄNEN Näiden lisäksi NS:ssa on kuusi nykysuomessa kahdella vaihtoehtoisella tavalla segmentoituvaa verbiä (johdinta joko tajtä tai stajstä): kuvastaa : kuva/kuvas, ohjastaa : ohjajohjas, oksastaa : oksajoksas, purastaa 'kaivertaa' : purajpuras, terästää : teräjteräs j a vitsastaa : vitsa/vitsas. b) Toiseksi NS:ssa on 22 astaa- j a 4 ärfää-loppuista verbijohdosta, joilla on nykykielessä selvä a-/«-loppuinen nominikanta; esim. arastaa, helastaa 'varustaa heloilla', kellastaa (vrt. kelta), kinastaa, sarastaa, kyllästää (vrt. adv. kyllältä), nenästää. Joukossa on seitsemän kaptatiivia: kalastaa, marjastaa, rahastaa, sanastaa, sorsastaa, erästää j a metsästää. Näissä tapauksissa johdinta on selkeästi stajstä, j a se liittyy nominin yksikkövartaloon. c) M u t t a kaksitavuisiin a-/ä-loppuisiin nomineihin nojaavat kausatiivijohdokset esiintyvät kielessämme usein myös istaa-listää-loppuisina. NS:ssa on varovastikin arvioiden 36 tällaista «taa-loppuista j a 24 wtöa'-loppuista johdosta; esim. hoikistaa, hurjistaa, kontistaa 'saattaa konttaan^, omistaa, voimistaa; mykistää, pelkistää, synkistää, teristää 'terästää' (esim. teristää kuuloaan, NS), vääristää. ä-loppuisiin nomineihin j a samoin sellaisiin a-loppuisiin nomineihin, joiden ensimmäinen vokaali on labiaalinen, nojaavien johdosten istaa-jistää-loppu on monikkotaivutukseen nähden odotuksen mukainen (vrt. väärä : väärissä, julma : julmissa jne.). M u t t a «taa-loppuisista verbeistä kymmenen eli lähes kolmannes onkin sellaisia, että niiden ensi tavun sonanttina on illabiaalivokaali: alistaa, aristaa, harvistaa 'tehdä harvaksi', hauskistaa, laiskistaa, raaistaa, tarkistaa, vahvistaa, vankistaa j a varmistaa. N ä m ä ovat äänteellisesti monikkotaivutukseen nähden odotuksen vastaisia (vrt. aroissa, hauskoissa jne.), j a kahdella näistä onkin rempi kuin kuvastaa), ohjastaa, oksastaa, purastaa 'kaivertaa', terästää, vitsastaa (6). b) -a : -(a)sta-: arastaa, helastaa 'varustaa heloilla', illastaa, ilmastaa 'sekoittaa ilmaa esim. nesteeseen', kalastaa, kelastaa 'virvelöidä', kellastaa, kinastaa, kokastaa, lavastaa, marjastaa, palastaa, pohjastaa, rahastaa, rinnastaa, samastaa, sanastaa, sarastaa, sorsastaa, suojastaa (rautatietermi), suunnastaa (tykistötermi), tarkastaa (22); -ä : -(ä)stä-: erästää, kyllästää, metsästää, nenästää (4). c) -a : -ista-: alistaa, aristaa, harvistaa 'tehdä harvaksi', hauskistaa, hoikistaa, hurjistaa, juhlistaa, julmistaa, kohdistaa, kontistaa 'saattaa konttaan', kouristaa, kopristaa, kovistaa, kurjistaa, laiskistaa, mutkistaa, norjistaa, nuoskistaa, nuristaa (vrt. nurja), omistaa, orjistaa, pulskistaa, raaistaa, rumistaa 'rumentaa', somistaa, soristaa 'somistaa' (vrt. sorea), soukistaa, suoristaa, suunnistaa, tarkistaa, tuimistaa, tukistaa, vahvistaa, vankistaa, varmistaa, voimistaa ( 3 6 ); -ä : -istä-: ehjistää, herkistää, härmistää, jyrkistää, jäykistää, käpristää, käyristää, köyristää, lysmistää, mykistää, nelistää (vrt. neljä), nöyristää, pelkistää, pitkistää, pyöristää, sievistää, synkistää, teristää, tyhmistää, tylpistää, tylsistää, tyrmistää, vääristää, ylistää (24). a-/ä-vartaloihin nojaavia -ista-j-istä- johdoksia on tosiasiassa melkoisesti enemmän kuin edellä mainitut, sillä olen ottanut mukaan vain verbit, jotka NS :n aineiston valossakin korreloivat «-/ä-loppuisiin nominikantoihin. Luetteloita voisi jatkaa esimerkiksi verbeillä keikistää (vrt. murt. keikkaselkä), koukistaa (vrt. murt. koukka 'koukku'), kuukistaa ~ kyykistää (vrt. murt. kyykällään), kyyristää (vrt. murt. kyyrä 'kyyry'), kyömistää (vrt. murt. kyömänokka), köntistää (vrt. kontistaa), longistaa (vrt. longallaan), nyrpistää (vrt. NS nyrppänenä), pilkistää (vrt. pilkka) jne. d) -asj-äs : -ista-j-istä-: ahdistaa, puhdistaa, Irynnistää (3). 174 ALPO RÄISÄNEN rinnallaan yksikkövartaloon pohjautuva muoto: arastaa j a tarkastaa. d) Nykyisessä yleiskielessä on myös kaksi varma a «taa-loppuista j a yksi epävarma wta'ä-loppuinen kausatiivijohdos, jotka nojaavat a^/äy-loppuisiin nomineihin: ahdistaa (vrt. ahdas), puhdistaa (vrt. puhdas) j a rynnistää (vrt. rynnäs : ryntäät ^rinta 3 ; eteläpohjalaismurt. myös runnistaa, joten sana voi olla deskriptiivistäkin lähtöä). Lähisukukielissä j a suomenkin murteissa on myös säännöllistä johtoa osoittavia muotoja: vir. ahastada (vrt. karj. ahista-, veps. ahtistada, vatj. ahissä), suomen itämurteissa paikoin puhasta-, karj. puhastoa (<—' puhistoa), veps. puhtastada, vatj. puhassä, vir. puhastada (SKES). Nykykielen kannalta ista\istä on ainakin sellaisissa tapauksissa kuin alistaa, aristaa yksiselitteisesti johdinta. Mistä tuo i on peräisin? Perinteisen selityksen mukaan (Hakulinen 1968 s. 242) alkuperäistä johdinta on vain kausatiivinen tajtä, johon on lohkeamalla tarttunut hammastaa, keihästää -tyypistä (edellä ryhmä a) s, joten saatiin tyyppi arastaa, marjastaa (ryhmä b). Saman selityksen mukaan edelleen tyyppi hoikistaa, vääristää (ryhmä c) on saanut «-aineksensa sekreetion tietä «-loppuisiin nomineihin pohjautuvista kausatiivijohdoksista, sellaisista kuin altistaa, jänistää, kallistaa, kaunistaa, raitistaa, saalistaa, tiivistää j a valmistaa (näitä on NS:ssa vain mainitut kahdeksan). Lauri Hakulisen mielestä (mp.) on tukea antanut myös deverbaalinen [karisee :) karis-ta-a -tyyppi. Vieläkin luontevammin kuin karistaa-tyyp\)i on denominaalisella ista-jistäjohtimella tukenaan «««-loppuisiin nomineihin pohjautuvat kausatiivit, sellaiset kuin laillis-ta-a, sinis-tä-ä. Herää kysymys, eikö monikon «-tunnuksella ole mitään tekemistä ista-\-istäjohtimen z:n kanssa. Vastauksen löytämiseksi olen ryhmitellyt a-/ä-loppuisiin nomineihin nojaavat sta-\stä- j a «fa-/z.s£ä'-kausatiivit taulukkoon 2 siten, että kantasanan vokaalisto j a sitä tietä myös monikkovartalo tulevat otetuiksi huomioon. Pelkästään nykykielen johdoksien lukumäärään perustuva analyysi tuskin paljastaa ihan oikeassa suhteessa kaikkia vaikutusyhteyksiä. Esimerkiksi jonkin johdoksen pitkä ikä j a käyttötaajuus lisäävät sitä mahdollisuutta, että se on voinut olla mallina yhä useammalle uudelle johdokselle. Silti taulukko osoittaa selvästi, että johdin istajistä on valta-asemassa j u u r i niissä tapauksissa, joissa Kantasanan vokaalisto lllab.vok. Lab.vok. + + J o h d i n sta / stä Johdoksia /o -a -a -ä 16 6 4 61,5 18,8 14,7 J o h d i n ista / istä Johdoksia % 10 26 24 38,5 81,2 85,3 Johdoksia Yhteensä % 26 32 28 100 100 100 TAULUKKO 2. Kaksitavuisiin a-/ä-loppuisiin nomineihin perustuvat (i)sta-j(i)stäjohtimiset kausatiivit Nykysuomen sanakirjan aineiston valossa (vrt. myös alaviite 4, kohdat b ja c). 175 ALPO RÄISÄNEN vastaavan nominin monikkovartalokin on i rllinen eikä ozdlinen. Ainakin nykysuomen valossa monikon r.llä näyttää siis olleen osuutta wta-/irf<z-johdosten synnyssä. Samoin on mahdollista, että wte-/utö'-johtimen i j a monikon i korreloivat tällaisissa tapauksissa nykysuomalaisenkin kielitajussa (jolloin olisi perusteltua segmentoida vääri-stä-ä, mutkista-aine.), tosin ei yksiselitteisen sel1 keästi. Johtimen syntyminen sekreetion tietä eli siten, että entiseen johtimeen lohkeaa tietyntyyppisistä kantasanoista lisäfoneemeja, osoittaa, ettei kannan j a johtimen raja ole kielitajussa ehdoton eikä m u u t t u m a t o n : uusia johdoksia syntyy entisten johdosten mallin mukaan, j a mallina on tällöin pikemminkin johdos kokonaisuudessaan kuin jyrkästi k a n t a - j a johdinosaan hahmottuneena. Erityisen selvästi kokonaisiin mallijohdoksiin perustuvat <M-/ö.r-loppuisten nominien johdokset ahdistaa, puhdistaa j a rynnistää. Sellaisten rinnakkaismuotojen olemassaolo — usein täsmälleen samassa merkityksessäkin — kuin arastaa ~ aristaa, tarkastaa ~ tarkistaa, terästää <~ teristää, puhdastaa ~ puhdistaa osoittaa, ettei kieli vakiinnuta aina johdoksia johdonmukaisen loogisesti. Yleisessä kielenkäytössä eli kielen normissa voi vallata paikan johdos, joka kielen rakenteesta lähtien on v ä h e m m ä n todennäköinen kuin jokin toinen. Toisaalta näillä vähemmän todennäköisillä johdoksillakin on yleensä jokin lähtökohta kielen rakenteessa, eikä lingvistien pitäisi luopua niidenkään paljastamisesta. Olen tässä esityksessäni erilaisia johdosryhmiä analysoimalla yrittänyt pohtia sanan johtoa segmentaation kannalta. Olen päätynyt siihen, ettei k a n n a n j a johtimen raja ole selvissäkään johdoksissa aina ehdottomana osoitettavissa, sillä jonkin foneemin tai foneemiyhtymän kuuluminen kantaan tai johtimeen ei ole aina yksiselitteistä. T ä m ä on tietenkin synkroniasta näin nähtynä sama asia, joka ilmenee kielen diakroniassa sekreetiona eli johdinten lohkosyntylsyytenä: mikäli kannan j a johtimen raja olisi kielitajussa aina ehdoton j a liikkumaton, ei sekreetio olisi tietenkään mahdollista. Olen hiljattain (Räisänen 1978 s. 321—, erityisesti 338—339) j a k a n u t suffiksien avulla tapahtuvan johdon kolmia: 1) johtimella johto, jossa kielitajussa olevaan kantasanaan liitetään niin ikään kielitajussa oleva j o h d i n ; 2) korrelaatiojohto, joka perustuu klassisen verrantoanalogian ratkaisuun; j a 3) mallisanajohto, jossa johdos syntyessään nojaa konkreettiseen mallijohdokseen tai -johdoksiin eikä niinkään täsmällisen analogiaverrannon ratkaisuun. N ä m ä eri johtotavoiksi nimittämäni johdon lajit eivät ole toisistaan jyrkästi 1 Analyysissani jäävät kokonaan huomiotta semanttiset vaikutusyhteydet, vaikka niitäkin varmasti on. Esimerkiksi kaptatiivit ovat poikkeuksetta ita-/^tö-johtimisia, deskriptiivisluonteiset verbit taas ista-jistä-yohtimhia. (tosin jälkimmäisiä ei juuri tilastossani ole). 176 ALPO RÄISÄNEN erotettavissa. Ne vain korostavat johtotapahtumissa eri puolia. Myös segmentaation tarkastelu osoittaa mielestäni tämän kolmijaon tarpeelliseksi. Johtimella johtaminen j a samoin täydelliseen analogiaan perustuva korrelaatiojohto ilmentävät sitä, että suomi on agglutinoiva kieli. Tässä esityksessäni olen kuitenkin pyrkinyt t ä h d e n t ä m ä ä n näkökulmaa, jota ei yleensä ole korostettu: suomi ei ole johto-opissaankaan aivan puhtaasti agglutinoiva kieli. K a n n a n j a johtimen liittäminen toisiinsa yksinkertaista yhteenlaskusääntöä soveltamalla ei näet pysty selittämään kaikkien johdosten rakennetta. Edellä olen useassakin kohden painottanut sitä, että vähintään yhtä tärkeää kuin kannan j a johtimen valiomuotoisuus on se, että syntyvä johdos on valiomuotoinen: sen on kokonaisrakenteeltaan sovittava mahdollisimman hyvin johonkin sanatyyppiin. Johdosten kokonaisrakenne onkin ilmeisen tärkeä johtoprosesseja ohjaava seikka. T ä m ä puolestaan korostaa mallisanajohdoksi nimittämäni johtotavan merkitystä. Se ei rajoitu vain ekspressiivijohdoksiin, vaan sitä käytetään usein silloinkin, kun kanta on itsenäisenä lekseeminä olemassa j a syntyvä johdos aivan normaali sana. KIRJALLISUUTTA HAKULINEN, LAURI 1968: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Kolmas, korjattu ja lisätty painos. Otava, Keuruu. ITKONEN, ERKKI 1966: Kieli ja sen tutkimus. WSOY, Helsinki. JACKENDORF, RAY 1975: Morphological and semantic regularities in the lexicon. — Language 51 s. 639—671. KOSKI, MAUNO 1978: Suomen sananjohdon perustyypit. — Papers from the conference on general linguistics Seili 24. — 25. 8. 1978 s. 103—117. NIRVI, R. E. 1952: Synonyymitutkimuksia sukulaisnimistön alalta. Suomi 106:1. SKS, Helsinki. NS = Nykysuomen sanakirja 1—6. Valtion toimeksiannosta teettänyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Porvoo 1951—1961. RAPOLA, MARTTI 1966: Suomen kielen äännehistorian luennot. SKS, Helsinki. RUOPPILA, VEIKKO 1943: Kotieläinten nimitykset suomen murteissa I. SKS, Helsinki. RÄISÄNEN, ALPO 1978: Kantasanan ja johdoksen suhteesta. — Vir. s. 321—341. SAUKKONEN, PAULI 1970: Nykysuomen johto-oppia. — V i r . s. 197—201. SKES = Y. H. TOIVONEN — ERKKI ITKONEN — AULIS J. JOKI — REINO PELTOLA Suonien kielen etymologinen sanakirja I—VI. Suomalais-ugrilainen Seura. Helsinki 1955—1978. TUOMI, TUOMO (koostaja) 1972: Suomen kielen käänteissanakirja. SKS, Hämeenlinna. WIIK, KALEVI 1975: Suomen frekventatiivi ja kontinuatiivi. — Vir. s. 153—166. 1978: Suomen kielen momentaanijohdoksista. — Rakenteita. Juhlakirja Osmo Ikolan 60-vuotispäiväksi 6. 2. 1978 s. 165—187. Turku. VILKUNA, KUSTAA 1976: Etunimet. Otava, Keuruu. 177 Über das Problem der Segmentation in der Derivationslehre des Finnischen Alpo Räisänen Verf. hat früher (Vir. 1978 S. 321—344) das mentale Verhältnis zwischen Grundm o r p h e m u n d Ableitung b e h a n d e l t : wie die Ableitungen entstehen, wie sie beherrscht werden, ob die Ableitungsverhältnisse i m Sprachgefühl eine oder mehrere Richtungen aufweisen usw. Der obige Aufsatz ergänzt d e n früheren hinsichtlich der Segmentation. Verf. sucht n u n die Frage zu beantworten, wie genau oder ungenau die Grenze zwischen Wortkern u n d Ableitungssuffix ist. Verf. analysiert sechs Ableitungsgruppen, in deren jeder die Ableitungen eine gleiche Gesamtstruktur aufweisen. Es gibt zwei Kriterien der Gleichheit: 1. das End e der Ableitungen ist phonematisch möglichst weitgehend identisch, 2. die A b leitungen haben dieselbe Silbenzahl. Zwei der Gruppen vertreten den heutigen Slang, die anderen den normalen Wortschatz des Finnischen. I n den einzelnen Ableitungsgruppen stellt sich heraus, dass ein überwiegender Teil der Ableitungen klar nach Grundm o r p h e m u n d Ableitungssuffix segmentiert werden kann. Dennoch gibt es in allen G r u p p e n Fälle, wo die Grenze zwischen Stamm u n d Ableitungssuffix nicht an der normalen Stelle liegt oder wo sie obskur ist. Bei den heute sehr üblichen Slang-Ableitungen auf -is .z.B. lautet die Ableitungssilbe zwar i.a. -is (z.B. lentis 'Volleyball', jalis 'Fussball', kauris 'Haferbrei'), doch gehören m a n c h mal auch andere Phoneme zum A b leitungssuffix (z.B. ruis-kis 'Roggenbrei', jalk-kis 'Fussball', symp-pis 'sympathischer Mensch'). Auch bei den zweisilbigen denominalen Ableitungen auf -kkoj-kkö gibt es im Hinblick auf die Segmentation unterschiedliche Fälle, z.B. suu-kko 'Kuss', eu-kko (vgl. emä, emo) '(alte) F r a u ' , vei-kko (vgl. veli) ' K a m e r a d , Bruder', auk-ko (vgl. aukea) 'Öffnung', sok-ko (vgl. soked) 'Blindekuh', 178 silkk-o (vgl. sükka) ' R i n d e n b r o t ' . Verf. betont, dass die Phonotaktik allein nicht ausreicht, die Art der Verbindung von Stamm u n d Ableitungssuffix zu erklären (*ruisis z.B. wäre phonotaktisch möglich). Ein Faktor, der die Ableitungsprozesse ganz deutlich beeinflusst, ist die Gesamtstruktur der Ableitungen: die entstehende Ableitung muss möglichst gut zu einem Worttypus der Sprache passen (zu ein u n d demselben Worttypus können Lehnwörter, opake eigenständige Wörter und transparente Ableitungen gehören). D a n n kann die Grenze zwischen Stamm u n d Ableitung schwanken oder auch obskur sein. Auch das G r u n d m o r p h e m kann reduziert werden (z.B. eukko, puhdistaa). Die Grenze kann sich auch verschieben, was in der Diachronie der Sprache als Sekretion z u m Ausdruck k o m m t : an die Ableitungssilbe treten von bestimmten Wortkernen weitere Phoneme. Auch die unregelmässigen Ableitungen zeugen von der Bedeutung der Gesamtstruktur der Ableitung als Faktor, der den Ableitungsprozess lenkt. Sie entstehen nach Auffassung des Verfassers in Anlehnung an konkrete Ableitungsmuster. W ä h r e n d im Finnischen z.B. die Kausativa, die auf N o m i n a mit dem Auslaut -as/-äs basieren, normalerweise den T y p rakastaa 'lieben' hidastaa 'verlangsamen' (vgl. rakas, hidas) vertreten, sind die exzeptionellen ahdistaa 'bedrängen' (vgl. ahdas) undpuhdistaa 'reinigen' (vgl. puhdas) d u r c h Anlehnung a n d e n allgemeinen Ableitungstyp mutkistaa 'komplizieren' (vgl. mutka), aristaa 'empfindlich sein, schmerzen' (vgl. arka) entstanden. 0 solle: Anschrift: Joensuun korkeakoulu Kielten osasto PL 111 SF-80101 Joensuu 10