Analyyttinen/synteettinen-erottelu ja metafysiikan mahdollisuus

ANALYYTTINEN/SYNTEETTINEN-EROTTELU JA METAFYSIIKAN MAHDOLLISUUS1 TONI KANNISTO 1. Johdanto Arvostelmien jako analyyttisiin ja synteettisiin lienee olion sinänsä ohella Kantin filosofian kiistellyimpiä aiheita. Valitettavasti se on myös väärinymmärretyimpiä. Analyyttisen filosofian piirissä 1900-luvulla käyty keskustelu analyyttisyydestä ja synteettisyydestä on kantilaisesta näkökulmasta ollut väärillä raiteilla. Selvitän tässä artikkelissa, kuinka Kant itse mielsi jakonsa, ja rohkenen esittää arvion, että se on ymmärrettävissä vain hänen semanttisten käsitystensä ja filosofisten tavoitteidensa kautta. Kant esitteli jaon voidakseen muotoilla metafysiikan mahdollisuutta koskevan ongelman kysymyksenä nk. synteettisen a priori tiedon mahdollisuudesta, eikä erottelulle hänestä muutoin ollut mainittavaa käyttöä. Nykykeskustelussa puolestaan analyyttinen/synteettinen-erottelu tavanomaisesti irrotetaan metafysiikasta, jolloin se muuttuu kantilaisesta näkökulmasta merkityksettömäksi.. Koska tapani käsitellä analyyttinen/synteettinen-erottelua poikkeaa tutkimuskirjallisuuden totutuista kaavoista, puolustettakoon sitä lyhyesti. Käsitykseni mukaan erottelua tulkittaessa tehdään kaksi kohtalokasta virhettä: yhtäältä sitä pyritään ymmärtämään Kantin semantiikasta riippumatta, ja toisaalta etsitään (turhaan) sellaista erottelun tulkintaa, jossa jokainen arvostelma olisi yksikäsitteisesti joko analyyttinen tai synteettinen. Edellinen on uskoakseni lähes, jälkimmäinen puolestaan täysin mahdotonta, sillä jokainen arvostelma voi Kantin filosofiassa olla kumpaa tahansa riippuen siitä, mitä lausuja (tai ajattelija) arvostelmansa sisältämillä käsitteillä tarkoittaa. Koska tämä uhkaa tehdä erottelusta mielivaltaisen, analyyttisyyden ja synteettisyyden kontekstuaalisuutta on yritetty selittää pois. Näin on kuitenkin jäänyt huomiotta se olennainen seikka, että (jäljempänä esitetyn mukaisesti) kaikki erottelun mielivaltaisuus häviää Kantin todellisen tavoitteen, synteettisen a priorin, kohdalla. Uskallan toivoa, että paljastamalla tämä saadaan erottelun keskeiset ongelmat ratkaistua. Filosofian luonteen mukaisesti nousee epäilemättä uusia, mutta toivoakseni pienempiä ongelmia. 2. Kantin semantiikka: käsitteen- ja arvostelmanmuodostus On perin ongelmallista, että Kantin semanttisia käsityksiä ei yleensä hänen filosofiansa yhteydessä juuri esitellä. Yhtäältä Kant nimittäin perustaa suuren osan teoreettisesta filosofiastaan niille, ja toisaalta 1 Haluan esittää lämpimät kiitokset Malin Grahnille, Lassi Jakolalle, Tommi Palosaarelle, Henrik Rydenfeltille sekä Miira Tuomiselle terävästä kritiikistä, oivaltavista huomioista ja hyödyllisistä ehdotuksista. 2 hänen pääteoksessaan Puhtaan järjen kritiikissä ne tuodaan esiin lähinnä mainintojen tasolla – oletuksena kun oli, että kohdeyleisö tuntee aikansa logiikan perusteet. Nykypäivän lukijalle tämä on harmillista, sillä 1800–1900-lukujen taitteessa tapahtuneen logiikan murroksen takia Kantin logiikka ei avaudu samoin kuin ehkä hänen aikalaisilleen. On syytä huomata, että Kantille (kuten yleisestikin ennen 1900-lukua) termin ”logiikka” alaan kuului nykyään mm. semantiikkaan ja tieto-oppiin luettavia teemoja, erityisesti käsitteen- ja arvostelmanmuodostus. Kantin semantiikan tärkeys liittyy hänen teoreettisen filosofiansa ydintavoitteeseen: selvittää kaiken tiedollisen kokemuksen (Erfahrung) rajat ja siten sen välttämättömät (ennakko)ehdot. Tätä varten Kant analysoi kokemusta ja sen syntyprosessia määrittääkseen eri vaiheiden ehdot ja suhteet toisiinsa. Hänen mukaansa jäsentynyt kokemus maailmasta on mahdollista vain mikäli sellaisenaan irralliset aistivaikutelmat jäsennetään vaiheittain yhä järjestäytyneemmäksi kokonaisuudeksi. Aistimateria jäsentyy käsitteissä, käsitteet arvostelmissa jne. Kant kutsuu tätä prosessia synteesiksi, millä hän tarkoittaa erillisten mielteiden yhdistämistä yhdessä ajatuksessa eli yhden mielteen alle.2 Jokaiseen tiedollisen kokemuksen jäsentymisen vaiheeseen eli synteesiin kuuluu sen materiaali (Materie), eli se, mitä syntetisoidaan, sekä muoto (Form), eli se tapa, jolla (tämä jokin) syntetisoidaan (KrV, A266; B322). Mikäli esimerkiksi kokoan kaksi pyramidia, toisen omenoista ja toisen persikoista, kokoamisen tapa (muoto) on molemmissa tapauksissa sama, kokoamisen materiaali puolestaan eri. Erityisesti Kantin mukaan kaikki (tiedollinen) kokemus on aina materiaalin ja muodon synteesi: kokemus muodostuu pohjimmiltaan koetusta sekä siitä tavasta, jolla tämä koettu koetaan tai mielletään. Kantin transsendentaaliseksi idealismiksi3nimeämän opin mukaan kokemuksen materiaali on aina meille annettu, sen muoto puolestaan meidän siihen asettamamme. Taustalla on (toisinaan kyseenalaistettu) ajatus, että synteesi on Kantin mukaan aina spontaania toimintaa: kokemuksen materiaali ei itse voi järjestyä, vaan se tulee järjestää (KrV, B129–30). Toisin sanoen esimerkiksi aistivaikutelmat jäsentyvät tajunnassamme siten, että aktiivisesti ajattelemme sinänsä erillisiä vaikutelmia yhden ajatuksen alla: esimerkiksi punaiset aistimukset eivät itsekseen jäsenny, vaan ne jäsennetään punaisuuden käsitteen alle. Tästä seuraa se Kantin teesi, että analyysia edeltää aina synteesi: voimme jakaa osiin vain sen, joka on ensin jostakin rakentunut (KrV, B130). Samaten seuraa se, että Kantin mukaan objektit eivät koskaan tule tajuntaamme sellaisenaan, vaan ovat aina aistimateriaalista koottuja. Mikäli tajunta ei kokoaisi yhteen saamiaan aistivaikutelmia, ne jäisivät erillisiksi, vaille mitään yhteyttä toisiinsa. Näin voidaan sanoa, että 2 Kreik. syn- (yhdessä) + tithenai (asettaa). Synteesi on siis tässä merkityksessä yhdessä asettamista tai yhdistämistä. Transsendentaalisen idealismin määritteleminen ei ole lainkaan yksioikoista, mutta lyhyesti sanottuna se tarkoittaa Kantilla teesiä, jonka mukaan tiedollinen kokemuksemme koskee aina ilmiöitä, ei koskaan olioita sinänsä. Ongelma on se, kuinka ilmiöt ja oliot sinänsä tulisi ymmärtää. Omaksun nk. ”kahden näkökulman” tulkinnan: ilmiöllä tarkoitetaan oliota tarkasteltuna (inhimillisen) kokemuksen välttämättömien ehtojen alaisena, kun taas olio sinänsä on sama olio ajateltuna näistä ehdoista riippumatta. Transsendentaalisesta idealismista ja sen tulkintaongelmista ks. esim. Allison 2004 sekä Robinson 1994, Langton 1998 ja Quarfood 2004. 3 3 kokemuksen syntyprosessin analyysissa Kantin tavoitteena on itse asiassa selvittää kaikki ne (edeltävät) synteettiset prosessit, joiden kautta analysoitava tiedollinen kokemus on alun perin syntynyt. Synteesiä on siis monenlaista riippuen siitä, mitä ja miten syntetisoidaan. Analyyttinen/synteettinenerottelun kannalta tärkeimmät kolme kokemuksen organisoitumisen tasoa ovat havainnoinnit, käsitteet ja arvostelmat (Anschauung, Begriff ja Urteil). Kutsun käsitteelliseksi ja arvostelmalliseksi synteesiksi niitä kahta synteesin lajia, jotka kytkevät tämän kolmikon toisiinsa. Käsitteellisessä synteesissä havaintomateriaalia kootaan käsitteiksi (esimerkiksi joukko aistimuksia yhdistetään käsitteen ”vompatti” alle). Arvostelmallisessa synteesissä käsitteitä puolestaan kootaan arvostelmiksi (vaikkapa käsitteet ”vompatti” ja ”kelmi” arvostelmaksi ”vompatit ovat kelmejä”). Lisäksi voidaan puhua aistimellisesta synteesistä, jossa epämääräiset aistivaikutelmat jäsentyvät varsinaiseksi havainnoinniksi. Kunkin synteesin materiaalina on siis ”alemman tason” mielteet, jotka asettuvat kullekin synteesille tyypilliseen muotoon. Tarkastelen seuraavaksi seikkaperäisesti havainnointia, käsitteitä ja arvostelmia sekä määritän kunkin muodot.4 Täsmälliset määritelmät ovat tärkeitä, koska suuri osa Kantin analyyttinen/synteettinen-erottelun väärinymmärtämisistä johtuu hänen filosofiaansa sopimattomien määritelmien soveltamisesta. On myös hyvä huomata, että käsitteet ja arvostelmat on erotettava niiden kielellisistä vastineista. Arvostelmat ja käsitteet ovat ajattelun akteja, eivät näitä akteja edustavia kielellisiä ilmaisuja. Esimerkiksi eri sanat ”platypus” ja ”vesinokkaeläin” ilmaisevat otaksuttavasti saman käsitteen (ja viittaavat siten samoihin olioihin). Havainnointi on käsitteenmuodostuksen lähtökohta: se syntyy, kun aistimellisuus järjestää (aistimateriaalina) vastaanottamiansa vaikutelmia (Empfindung) määrättyyn muotoon. Kantin mukaan aistimellisuuden muodot ovat aika ja avaruus (KrV, A22–31; B37–49; A42; B60) – havainnointi on siis aika-avaruudellisesti jäsentynyttä aistimista. Kantin mukaan havainnoinnit ovat objektin välittömiä singulaarisia representaatioita, eli havainnointi on se tapa, jolla olemme aistimellisuuden kautta välittömästi kytköksissä yksittäisiin olioihin (KrV, A19; B33; Jäsche Logik, §1). Tällaisina niiltä puuttuu kuitenkin käsitteellinen yleisyys: pelkkä talon havainnointi ei vielä ole sen tiedostamista nimenomaan talona – tähän tarvitaan käsitteitä. (Voisi ajatella, että eläimet voivat kyllä havainnoida taloja, mutta koska niiltä puuttuu talon käsite, ne eivät tiedosta taloja juuri taloina.) Toisaalta vastaavasti käsitteet vailla suhdetta (mahdolliseen) havainnointiin ovat merkityksettömiä tai tyhjiä. Kant ilmaisee käsitteiden ja 4 Kantin omia luonnehdintoja ovat mm. KrV, A19–21; B33–5; A66–70; B91–4; JL, §§1–16 & 17–40. 4 havainnoinnin keskinäisriippuvuuden seuraavin kuuluisin sanoin: ”Ajatukset ilman sisältöä [havainnointia] ovat tyhjiä, havainnoinnit ilman käsitteitä ovat sokeita” (KrV, A51; B75). Käsitteet ovat Kantilla ensisijaisesti representaatioita eli mielteitä siitä, mitä ajatellaan yhteisesti (potentiaalisesti) useasta objektista. Niiden kyky representoida perustuu viime kädessä niiden syntytapaan: ymmärrys tunnistaa5 aistimellisuuden antamassa havaintomateriassa piirteitä, joiden perusteella se kokoaa havainnointia yhteen. Käsite lisää yhteisten piirteiden tunnistamiseen objektiivisuuden: käsitteet viittaavat (mahdollisiin) objekteihin. Siinä missä esimerkiksi punaisten havaintojen samankaltaisuuden tunnistamisessa on kyse vain subjektin sisäisestä assosiaatiosta, mikä viittaa lähinnä subjektin omiin mielentiloihin, punaisuuden käsite viittaa punaisiin olioihin (subjektin itsensä ulkopuolella). Käsitteen materiaalina on sen viittauskohteena olevat, havainnoinnissa annetut objektit, muotona puolestaan sen universaalisuus eli kyky edustaa olioita (JL, §2). Käsite voi edustaa olioita 12 universaalilla tavalla, joita Kant kutsuu kategorioiksi (KrV, A70; B95). Kategoriat siis kuvaavat niitä välttämättömiä muotoja, joissa jokaisen käsitteellisesti koetun objektin on ilmettävä tai joita ilman saadun havaintomateriaalin käsitteellistäminen olisi mahdotonta. Kant jakaa käsitteet edelleen materiaalinsa suhteen tehtyihin ja annettuihin. Materiaalisesti tehdyillä hän tarkoittaa puhtaasti konstruoituja eli luotuja käsitteitä, joiden mahdollisesta suhteesta todellisiin objekteihin ei (ainakaan lähtökohtaisesti) olla kiinnostuneita; materiaalisesti annetut käsitteet on puolestaan muodostettu kokemuksessa saadun havaintomateriaalin perusteella. (JL, §4) Esimerkiksi seepran käsite on annettu, ja sen on (yleensä) tarkoitus viitata tiettyihin maailmassa tosiasiassa käyskenteleviin otuksiin, jotka siten osaltaan määräävät käsitteen oikean sisällön. Mikäli seepran käsitteessäni ajattelen märehtimistä, olen sikäli erehtynyt, että käsitteeni ei (pyrkimyksestäni huolimatta) tosiasiassa viittaa seeproihin – ne kun eivät märehdi. Voin tästä huolimatta toki luoda märehtivän seepran käsitteen (kuten pegasos on lentävän hevosen luotu käsite). Kant toteaa lisäksi, että annettujen käsitteiden materiaali voi olla annettu joko a posteriori tai a priori, eli kokemuksessa tai siitä riippumatta (ks. osio 4 alla). Jälkimmäisen kaltaisia (hieman vaikeasti ymmärrettäviä) käsitteitä ovat mm. kategoriat. Ne ovat siis kyllä annettuja, mutta ei kokemuksessa (me niin sanoakseni annamme ne itsellemme). Lukijan on syytä pitää tämä erottelu visusti mielessään, jälkimmäiset kun osoittautuvat myöhemmin synteettisten a priori arvostelmien, edelliset synteettisten a posteriori arvostelmien rakennusaineiksi. Kantin mukaan käsitteet muodostetaan kolmivaiheisesti, vertailun, reflektion ja abstraktion avulla. Ensin vertailen saatuja aistivaikutelmia keskenään, sitten reflektoin niiden samankaltaisuuksia ja eroja, ja 5 Kant ei valitettavasti kerro miten tämä tunnistaminen tarkalleen ottaen tapahtuu. Tämä on ongelmallista, koska kysymys siitä, miten aistimellisuuden materiaali välittyy ymmärrykselle, on filosofisesti perin keskeinen. 5 lopulta abstrahoin näistä eroista, jolloin syntynyt käsite sisältää aistivaikutelmien yhteiset piirteet. Kant antaa esimerkin kuusesta, pajusta ja lehmuksesta: ”Ensin vertailemalla näitä objekteja keskenään huomaan, että ne ovat erilaisia suhteessa runkoon, oksiin, lehtiin jne. Mutta seuraavaksi reflektoin sitä, mikä niille on keskenään yhteistä, itse runkoa, oksia ja lehtiä, ja abstrahoin näiden koosta, muodosta jne. Siten saan puun käsitteen.” (JL, §6.) Tämä prosessi on toki jatkuva: yhtäältä myöhemmät havainnot voivat tuoda esiin uusia eroja, toisaalta tarkempi reflektio voi paljastaa uusia samankaltaisuuksia (ks. JL, §103). Esimerkiksi mustan joutsenen havaitseminen voi johtaa valkoisuuden poistamiseen joutsenen käsitteestä, tai vastaavasti seeprojen tarkkailu voi johtaa sen oivaltamiseen, että niiden kuviointi on yksilöllinen. Käsitteitä ei siis Kantin mukaan käsiteuniversalismin tavoin saada suoraan kokemuksesta, vaan ne syntyvät aistimateriaaliin kohdistettavan aktiivisen jäsennyksen tuloksena. Käsitteet syntyvät siis ymmärryksen organisoidessa sinänsä sekalaista havaintomateriaalia yhteisen representaation alle. Kant kutsuu niitä piirteitä, jotka määrittävät käsitteen sisällön, käsitteen tunnuspiirteiksi (Merkmal).6 Näin ollen ne yhtäältä koostuvat tunnuspiirteistä ja toisaalta viittaavat objekteihin – nimittäin niihin, joista ne on alun perin muodostettuja. Koska käsitteen sisältämien tunnuspiirteiden joukko määrittää sen, mitä käsitteessä ajatellaan, sitä on nykyfilosofian termein kutsuttava käsitteen intensioksi (mieleksi). Käsitteen viittauskohteena olevaa oliojoukkoa on vastaavasti luonnehdittava käsitteen ekstensioksi (referentiksi, merkitykseksi).7 Käytän tätä myös Kantilta löytyvää erottelua (nimellä ”sisältö” (Inhalt) ja ”ala” (Umfang), ks. JL, §§7–8) myöhemmin analyyttinen/synteettinen-erottelun selventämiseen. Voi olla hyödyllistä havaita, että käsitteen sisältö ja materiaali eivät näin muodoin ole sama asia: koska materiaali viittaa käsitteen objektiin, se on lähempänä käsitteen ekstensiota (alaa) kuin sen intensiota (sisältöä, mieltä).8 Arvostelmat suhteuttavat yksinkertaisimmillaan käsitteitä toisiinsa, mutta ne voivat vertailla myös toisia arvostelmia (ks. alla). Kantin mukaan ymmärryksellä ei ole käsitteille muuta käyttöä kuin arvostelmien muodostaminen niiden avulla (KrV, A68; B93). Esimerkiksi arvostelma ”tapiirit ovat epeleitä” suhteuttaa tapiirin ja epelin käsitteet toisiinsa. Koska arvostelmassa yhdistettävät käsitteet representoivat niiden alaan eli ekstensioon kuuluvia olioita, arvostelmatkin representoivat (välillisesti käsitteiden kautta) objektien välisiä suhteita. Siis arvostelma ”tapiirit ovat epeleitä” koskee, paitsi käsitteitä, myös 6 Tunnuspiirteet ovat käsitteen osakäsitteitä. Esimerkiksi tapiirin tunnuspiirteitä ovat nisäkkyys, pitkänenäisyys ja karvaisuus. Kantin näkemys on eräällä tavalla melko ongelmallinen: on oltava ”peruskäsitteitä”, joista toiset käsitteet koostuvat, mutta jotka itse eivät enää koostu toisista käsitteistä – eikä niillä siten Kantin määritelmien mukaan näytä olevan tunnuspiirteitä eli (ajatus)sisältöä. Ratkaisuna voisi olla se, että tällaisten käsitteiden tunnuspiirteenä on se välitön havaintomateriaali, johon käsite viittaa (esim. punaisuudella punaisen havainto tai kvalia). Tällaiseen ratkaisuun Kant ei kuitenkaan nähdäkseni ainakaan suoraan viittaa. 7 Nojaudun toistuvasti intension ja ekstension (mielen ja merkityksen) käsitteisiin. Intensiolla tarkoitetaan käsitteen tai arvostelman ajatussisältöä, ekstensiolla sen viittauskohdetta (käsitteillä oliot, arvostelmilla totuusarvo). 8 Nähdäkseni materiaali ei kuitenkaan välttämättä ole käsitteen ekstensio. Ensinnäkin, voin muodostaa tapiirin käsitteen vain muutaman tapiirin havaittuani (ne ovat siten käsitteen materiaali), mutta tämä käsite viittaa takaisin kaikkiin mahdollisiin tapiireihin. Toisekseen, ”tapiirin” ekstensio tyhjenisi siinä surullisessa tapauksessa, että tapiirit kuolisivat sukupuuttoon, mutta ei ole selvää, että saman voisi sanoa materiaalista: käsite olisi silti rakennettu tapiirihavaintojen avulla. 6 ihan oikeita tapiireja. Kant toteaakin, että arvostelma on ”objektin välillinen tiedostus” eli ”sen representaation representaatio” (ibid.). Arvostelman materiaaliksi Kant nimeää siinä vertailtavat representaatiot, ovat ne sitten käsitteitä tai toisia arvostelmia. Arvostelman muoto puolestaan on se tapa, jolla ko. representaatiot yhdistetään (JL, §18). Kant luettelee arvostelmien loogisessa taulukossa 12 muotoa: neljä yläluokkaa, joissa jokaisessa on kolme muotoa (KrV, A70; B95; JL, §20–30). Tarkastelumme kannalta olennaisin ryhmä on relaation ryhmä, joka jakaa arvostelmat kategorisiin, hypoteettisiin ja disjunktiivisiin arvostelmiin. Kategorinen arvostelma suhteuttaa kaksi käsitettä toisiinsa ja on muotoa ”A on B”. Hypoteettinen arvostelma puolestaan yhdistää kaksi arvostelmaa: ”jos p, niin q” ja disjunktiivinen edelleen kaksi tai useampia arvostelmia: ”joko p tai q tai ...”. On huomattava, että Kantilla disjunktiivinen arvostelma on eksklusiivinen eli esittää toisensa poissulkevia mahdollisuuksia, jolloin arvostelmasta ”p tai q” voidaan arvostelman ei-q avulla päätellä p, toisin kuin nykylogiikassa yleensä.9 3. Arvostelmien jako analyyttisiin ja synteettisiin Kant antaa jaolleen useita määritelmiä, jotka poikkeavat muotoilultaan paikoin paljonkin toisistaan. Tämä yhdistettynä siihen, että ne eivät ole järin selkeitä, on johtanut lukuisiin väärinymmärryksiin. Esitän ja selitän kaikki toisistaan selkeästi eroavat määritelmät, joita katson olevan neljä. Koska niiden on (nähdäkseni virheellisesti) väitetty antavan eri tuloksia, osoitan myös niiden yhtenevyyden. Puhtaan järjen kritiikistä löytyvät kaikki neljä määritelmää, Prolegomenasta (1783) vain viimeiset kaksi. Kantin logiikan luennoissa, jotka tunnetaan nimellä Jäsche Logik (JL, 1800), puolestaan esitellään toinen ja neljäs. (AS1) Kaikissa arvostelmissa, joissa ajatellaan subjektin suhdetta predikaattiin [...], tämä suhde on mahdollinen kahdella eri tavalla. Joko predikaatti B kuuluu subjektiin A jonakin, joka sisältyy (piilevästi) tähän käsitteeseen A; tai B on kokonaan käsitteen A ulkopuolella, vaikka se tosin onkin kytköksissä siihen. Ensimmäisessä tapauksessa kutsun arvostelmaa analyyttiseksi, toisessa synteettiseksi. (KrV A6; B10.) (AS2) Analyyttisia arvostelmia (myöntäviä sellaisia) ovat siis ne, joissa predikaatin kytkös subjektiin ajatellaan identiteetin kautta, mutta niitä, joissa tämä kytkös ajatellaan ilman identiteettiä, on kutsuttava synteettisiksi arvostelmiksi. (KrV A6–7; B10; ks. JL, §36.) (AS3) Kaikki analyyttiset arvostelmat nojautuvat täysin ristiriidan laille [Satze des Widerspruchs]10 ja ovat luonteeltaan tietoa a priori, olkoot niiden aineksen tarjoavat käsitteet empiirisiä tai 9 On selvää, että monet arvostelmat ovat Kantin teorialle ongelmallisia. Esimerkiksi ”sataa” ei näytä ylipäänsä suhteuttavan mitään käsitteitä (tai arvostelmia) toisiinsa. Useat tapaukset voidaan kuitenkin muuntaa sopivaan muotoon – kuten ”sataa” vaikkapa muotoon ”ulkona sataa” tai ”ulkona on sadetta”, missä kytketään satamisen ja ulkona olemisen käsitteet toisiinsa. On joka tapauksessa edelleen avoin kysymys, pystyykö kantilainen logiikka käsittelemään kaikkia arvostelmatyyppejä edes tällaisilla muunnostekniikoilla. 10 Kyseessä on nykylogiikan ristiriidattomuuden laki, jonka mukaan propositio ja sen negaatio eivät voi olla totta yhtä aikaa. 7 eivät.11 Koska näet myöntävän analyyttisen arvostelman predikaatti on jo etukäteen ajateltu subjektin käsitteessä, ei predikaattia voi kieltää subjektilta joutumatta ristiriitaan [...]. [Synteettiset arvostelmat eivät] milloinkaan voi syntyä pelkästään analyysin perusperiaatteen eli ristiriidan lain pohjalta [...]. (Prolegomena, §2b–c, suomennosta muutettu; ks. KrV A7–8; B12.) (AS4) [Analyyttisia arvostelmia] voitaisiin myös kutsua selventäviksi [Erläuterungs-] ja [synteettisiä] laajentaviksi arvostelmiksi [Erweiterungsurteile], sillä edelliset eivät predikaatin kautta lisää mitään subjektin käsitteeseen, vaan ainoastaan jakavat analyysin keinoin sen osakäsitteisiinsä, jotka siinä jo (joskin epäselvästi) ajateltiin; siinä missä jälkimmäiset päin vastoin lisäävät subjektin käsitteeseen predikaatin, jota siinä ei lainkaan ajateltu ja jota ei olisi voitu irrottaa siitä analyysin avulla. (KrV A7; B11; ks. Prolegomena §2a; JL, §36.) Määritelmien selventäminen ja käsittely on helpompaa nyt, kun käsitteiden ja arvostelmien synty on selitetty. Tämä on erityisen totta ensimmäisestä muotoilusta, jota pidetään usein ongelmallisimpana ”sisältymisen” käsitteen metaforisuuden takia – ja jonka Kant itsekin esittää vain kertaalleen. Nimittäin nähdään, että sisältyminen on ymmärrettävä käsitteen intension kautta. Prolegomenassa Kant toteaa analyyttinen/synteettinen-erottelun ylipäänsä olevan pelkästään sisällöllinen (Inhalte) eli koskevan käsitteen intensiota – olkoon sen alkuperä tai looginen muoto mikä tahansa (Prolegomena, §2a). Käsitteen intensiona on sen sisältämien tunnuspiirteiden (eli osakäsitteiden) joukko. Mikäli subjektin käsite on siten muodostettu, että sen intension joukkoon kuuluu predikaatin käsite, arvostelma on analyyttinen. ”Kappaleet ovat ulottuvaisia” on analyyttinen arvostelma sikäli kuin kappaleen käsite on alunperin muodostettu mm. ulottuvaisuuden käsitteestä. Erottelua voidaan selventää tarkastelemalla totuusarvoa: analyyttisen arvostelman totuusarvon määräytyminen ei edellytä mitään suhdetta käsitteiden määräämään oliojoukkoon eli niiden ekstensioon, koska ilman muuta jokainen ”kappaleen” alaan kuuluva olio kuuluu myös ”ulottuvaisuuden” alaan. Synteettisissä arvostelmissa puolestaan käsitteet ovat siten muodostettuja, ettei niiden suhteet yksin riitä määrittämään arvostelman totuutta, vaan lisäksi tarvitaan suhde havainnointiin eli käsitteiden viittauskohteisiin (ekstensioon).12 Määritelmät (AS2) ja (AS3) liittyvät kiinteästi toisiinsa. Näyttäisi siltä, että (AS2):n mukaan analyyttisen arvostelman käsitteet olisivat identtisiä eli synonyymisiä, mutta näin ei suinkaan voi olla. ”Kappaleet ovat ulottuvaisia” tuskin väittää jokaisen ulottuvaisen asian (kuten janan tai tason) olevan kappale. Sen sijaan määritelmä on ymmärrettävä käsitteen intension kautta: mikäli predikaatin käsite on identtinen jonkin subjektin alakäsitteen kanssa, arvostelma on analyyttinen, muutoin synteettinen. (Käsitteiden identtisyys on tämän yleisen säännön symmetrinen erikoistapaus.) (AS3) sanoo käytännössä saman kuin (AS2), minkä havaitseminen tosin vaatii lisätyötä. Käsitteisiin sovellettuna ristiriidan laki sanoo, että 11 Tämä yllättävä viittaus empiirisille käsitteille perustuviin analyyttisiin arvostelmiin on huomionarvoinen, mutta siihen on mahdollista tarttua vasta tuonnempana. 12 Jäsche Logikissa Kant kytkee analyyttinen/synteettinen-erottelun eksplisiittisesti arvostelman totuusarvon määräytymiseen (JL, §36, AA 9, 111.) 8 käsite ei voi sisältää sekä ominaisuutta että sen negaatiota: mikään ei voi olla yhtä aikaa (kauttaaltaan) punainen ja ei-punainen. Kantin mukaan analyyttisen arvostelman predikaattia ei voida kieltää subjektilta, koska se johtaisi ristiriitaan. Ristiriita puolestaan syntyy vain, jos arvostelman ”A on B” predikaatin B negaatio (ei-B) on ristiriidassa A:n sisältämän alakäsitejoukon kanssa, eli mikäli A sisältää kielletyn predikaatin B (jolloin A:lle predikoitaisiin yhtä aikaa sekä B että sen negaatio). Näin kyse on samasta ”identiteetin kautta ajattelemisesta”, jossa predikaatti on identtinen erään subjektin intension sisältämän predikaatin kanssa. (AS4) on lähtökohtaisesti ehkä eniten muista poikkeava määritelmä, mutta sen taaja esiintyminen kielii sen tärkeydestä. Jäsche Logikissa Kant antaa seuraavat lisäselvitykset: ”Esimerkki analyyttisestä arvostelmasta on: Jokaiselle x:lle, jolle kuuluu kappaleen (a + b) käsite, kuuluu myös ulottuvaisuus (b)”, ja: ”Esimerkki synteettisestä arvostelmasta on: Jokaiselle x:lle, jolle kuuluu kappaleen (a + b) käsite, kuuluu myös vetovoima (c)” (JL, §36). Samalla Kant toteaa, että jälkimmäiset laajentavat tiedostusta ”materialiter” (sisällöllisesti), edelliset vain ”formaliter” (muodollisesti).13 Tässä esiintyy piilevänä myös määritelmä (AS1), sillä Kant ajattelee kappaleen käsitteen koostuvan (mm.) ulottuvaisuuden käsitteestä, joka sitten analyyttisessä arvostelmassa vain lausutaan julki, siinä missä vetovoiman käsite ei hänen mukaansa kuulu kappaleen intensioon. Esimerkeistä on helppo nähdä, mitä Kant tarkoittaa sisällöllisellä laajentamisella: em. synteettisessä arvostelmassa kappaleen käsitteeseen lisätään ominaisuus, joka ei siihen alunperin kuulu, ja sen sisältö (eli intensio) siis laajenee. Muodollisen laajentavuuden käsite puolestaan on hankalampi, joskin lienee turvallista sanoa, että taustalla on (AS1):ssä ja (AS4):ssä esiintyneet ilmaukset ”piilevästi” ja ”epäselvästi”: muodollisen laajentamisen kautta tulemme tietoisiksi (mikäli emme sitä jo olleet) siitä, mitä subjektin käsitteessä tosiasiassa ajattelimme.14 Tätä tukee myös Kantin toisaalla esittämä erottelu välillisesti ja välittömästi analyyttisten arvostelmien välillä (AA 8, 230–1). Esim. ”kappaleet ovat ulottuvaisia” on välittömästi, ”kappaleet ovat jaettavia” välillisesti analyyttinen arvostelma, sillä jälkimmäisessä, toisin kuin edellisessä, jaettavuuden käsite ei ole suoraan kappaleen osakäsite (vaan pikemminkin ulottuvaisuuden osakäsite). Näin useamman asteen välilliset analyyttiset arvostelmat voivat selventää tiedollisesti paljonkin sitä, mitä subjektin käsitteessä ajattelemme (tästä erityisen selkeänä esimerkkinä lienee formaali algebra). Ne eivät kuitenkaan vielä laajenna tiedostustamme sisällöllisesti. 13 Sisältö/materiaali-erottelun (Inhalt ja Materie) perusteella (ks. osio 2) tässä odottaisi ”materiaalista”, ei ”sisällöllistä”. Kantin käyttämä termi materialiter on tässä kuitenkin latinankielinen ja eroaa siten sekä sanasta Inhalt että Materie. Koska muu evidenssi tukee em. erottelua, lienee turvallista tulkita, että latinan termi materia on logiikan tekninen termi ja vastine sisällölle – Kant käyttää logiikassaan (skolastiikasta juontuvan perinteen mukaisesti) toistuvasti latinankielisiä termejä, mutta suosii saksaa kriittisen filosofiansa julkaisuissa. 14 Käsitteen todellinen ajatussisältö on erotettava tästä ajatussisällöstä tietoiseksi tulemisesta. Jopa silloin, kun tiedän hyvin, mitä käsitteellä tarkoitan, voidaan tämä tarkoite ”nostaa esille tietoisuuteen”. 9 Olen pyrkinyt selventämään kaikkia neljää määritelmää samalla tavalla, jotta niiden yhteys olisi helppo nähdä. Kokoava määritelmä on hyvä muodostaa käsitteen intension ja ekstension kautta. Arvostelma on analyyttinen, mikäli sen totuusarvo määräytyy suoraan jo siinä esiintyvien käsitteiden intensioiden nojalla. Arvostelma on synteettinen puolestaan silloin, kun sen totuusarvo määräytyy vasta siinä esiintyvien käsitteiden ekstensioiden kautta, eli suhteessa niihin objekteihin, joihin käsitteet viittaavat. Synteettisten arvostelmien totuus tai epätotuus määräytyy siis lopulta vasta suhteessa havainnointiin. (Ks. myös AA 11, 38.) Tämä on sopusoinnussa sen kanssa, että Kant sanoo (Prolegomena, §2a; ks. myös (AS3)) analyyttisten arvostelmien olevan sisällön eli intension suhteen pelkästään selvittäviä, synteettisten puolestaan laajentavia. Jälkimmäiset näet lisäävät subjektin käsitteeseen predikaatteja eli kasvattavat sen intensiota. Tämän laajennuksen totuus tai epätotuus nojautuu käsitteiden ekstensioille. Kantin erottelu poikkeaa siten merkittävästi lukuisista nykymääritelmistä: Se ei ole looginen erottelu tautologisten (tai ristiriitaisten) ja ei-tautologisten arvostelmien välillä. Kyse ei myöskään ole synonyymisistä ja eisynonyymisistä (osa)käsitteistä à la Quine, sillä erottelu ei koske (kielen) sanoja vaan (ajattelun) käsitteitä. Analyyttinen/synteettinen-erottelu on (edelleen monista nykymääritelmistä poiketen) täysin intensionaalinen, ei ekstensionaalinen – kyse on siis käsitteiden ajatussisältöjen suhteista: joko jo se, mitä käsitteissä ajatellaan, riittää määräämään arvostelman totuusarvon, tai sitten ei. On huomattava vielä, että erottelussa ei ole kyse siitä, miten voimme tietää arvostelman totuusarvon (se kuuluu a priori / a posteriori -erottelulle), vaan ainoastaan siitä, miten tämä totuusarvo ylipäänsä määrittyy. Edellä todettiin, että käsitteet kokoavat yhteen havaintomateriaa, siinä missä arvostelmat suhteuttavat käsitteitä toisiinsa. Jokainen arvostelma koostuu täten osittain siinä yhdistettävistä käsitteistä ja on näin muodoin aina synteesi. Se, että jokainen arvostelma on (käsitteellinen) synteesi, ei kuitenkaan tarkoita, että jokainen arvostelma olisi täten synteettinen. Synteettisyys liittyy siihen, että arvostelma viittaa käsitteiden kautta välillisesti objekteihin ja siis aistimelliseen synteesiin: käsitteellisen synteesin lisäksi arvostelmassa joko tehdään (synteettinen) tai ei tehdä (analyyttinen) uutta aistimellista synteesiä. Edellisessä tapauksessa arvostelma on synteettinen, jälkimmäisessä analyyttinen. Toki analyyttinen arvostelma voi pohjautua aiemmalle synteesille.15 (Jokainen arvostelma on muodoltaan synteesi, eli yhdistää käsitteitä, mikä ei tarkoita, että se olisi sitä myös sisällöltään, eli suhteuttaisi erillisiä olioita toisiinsa.) 4. Arvostelmien jako apriorisiin ja aposteriorisiin Siinä missä analyyttinen/synteettinen-erottelu koskee arvostelmien totuutta ja on sen vuoksi semanttinen, a priori/a posteriori -erottelu koskee arvostelman oikeuttamisen tapaa ja on niin muodoin tieto-opillinen. 15 Itse asiassa, kuten jo mainittiin, Kantin mukaan kaikkea analyysiä edeltää synteesi: esimerkiksi arvostelman ”poikamiehet ovat naimattomia” käsitteet ”poikamies” ja ”naimaton” ovat itse alun perin synteesin tuloksia. 10 Arvostelma on a posteriori, mikäli sen oikeutus perustuu kokemukselle, ja a priori, mikäli se voidaan oikeuttaa kokemukseen nojautumatta. Tässäkin kohtaa Kant on usein ymmärretty väärin, kun hänen on katsottu a priorillaan sitoutuvan sellaisiin arvostelmiin, jotka voitaisiin tietää todeksi tai epätodeksi täysin vailla kokemusta. Epäilemättä hänen sanankäyttönsä on ollut omiaan ylläpitämään tätä itsepintaista väärinymmärrystä (ks. esim. KrV B2–3). Tämän väärintulkinnan kumoamiseksi riittää kuitenkin lainata Puhtaan järjen kritiikin ensimmäistä sivua: Ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö kaikki tiedostuksemme alkaisi kokemuksesta; sillä kuinka muuten tiedollinen kyky tulisi herättää harjoitukseen, jos ei niiden objektien kautta, jotka stimuloivat aistejamme ja osaltaan tuottavat mielteitä [...]. ? Mutta vaikka kaikki tiedostuksemme alkaakin kokemuksen kanssa [mit der Erfahrung], se ei silti kaikki tämän perusteella nouse kokemuksesta [aus der Erfahrung]. (KrV B1.) A priori ei siis Kantilla melko yleisestä väärinymmärryksestä huolimatta tarkoita ”ennen kokemusta”, eikä a posteriori ”kokemuksen jälkeen”.16 (Muutoin kaikki olisi Kantilla edellä sanotun nojalla a posteriori.) Kyse on pikemminkin siitä, voidaanko arvostelma oikeuttaa ilman viittausta mihinkään (pelkästään) kokemukselliseen seikkaan vai ei. Kuten aiemmin esitettiin, Kantille kokemus on annetun materiaalin ja asetetun muodon synteesi, joten se edellyttää sekä a posteriori että a priori -osaa. A priori arvostelman oikeutus nojautuu vain jälkimmäiselle. Kantin mukaan a priori arvostelma on välttämätön, a posteriori puolestaan kontingentti eli sattumanvarainen. Tässä hän hyväksyy (erityisesti Humen puolustaman) ajatuksen, että kokemus ei voi koskaan perustaa välttämättömyyttä. Kant käyttää välttämättömyyttä perustelemaan esimerkiksi matematiikan apriorisuuden (KrV, B14). A priori arvostelmaan pätee myös tiukka yleisyys eli soveltuvuus kaikissa mahdollisissa tapauksissa, ei vain kaikissa aktuaalisissa (koetuissa) tapauksissa. On kuitenkin huomattava, että nämä kaksi apriorisuuden tuntomerkkiä perustuvat mahdollisuuteen oikeuttaa arvostelma kokemukseen nojautumatta, joten katson yllä antamani määritelmän olevan perustavampi. (Ks. KrV, B3–10.) Jokainen analyyttinen arvostelma on Kantin mukaan a priori. Tämä on sikäli selvää, että mikäli ajattelen esimerkiksi kappaleen käsitteessä ulottuvaisuutta, ei minun toki tarvitse arvostelmaa ”kappaleet ovat ulottuvaisia” oikeuttaessani viitata yhteenkään kappaleeseen: riittää, että totean tarkoittavani kappaleella jotakin ulottuvaista. Kantin mukaan myös kaikki kokemus- eli a posteriori arvostelmat ovat synteettisiä: koska ne on oikeuttava kokemukseen nojautuen, ne eivät voi olla tosia tai epätosia pelkästään 16 Markku Leppäkoski huomauttaa, että Kant käyttää termejä joskus myös ajallisessa merkityksessä, mutta että se ei ole Kantin erottelun päämerkitys (Leppäkoski, 42–44). 11 sisältämiensä käsitteiden perusteella. Kantin kiinnostava väite on, ettei päinvastainen päde: kaikki synteettiset arvostelmat eivät ole a posteriori. Vaikeasti sulatettavan tästä väitteestä tekee se, että synteettinen arvostelma vaatii suhdetta havainnointiin, joten synteettinen a priori arvostelma edellyttää ristiriitaiselta kuulostavaa a priori havainnointia. Syvennyn tähän osiossa 6. 5. Erottelujen kontekstuaalisuus Koska se, mitä käsitteessä ajatellaan, riippuu siitä, kuka ajattelee, analyyttinen/synteettinen-erotteluun on sisäänrakennettu eräänlainen kontekstisidonnaisuus. Tästä syystä mikään arvostelma ei voi olla sellaisenaan eli absoluuttisesti analyyttinen tai synteettinen.17 Koska erottelu liittyy ajatteluun, ilman ajattelevaa subjektia se on mieletön. Toisaalta jokainen ajatteleva subjekti saattaa esim. tapiirin käsitteessä ajatella eri asiaa. Niinpä arvostelma on analyyttinen tai synteettinen vain suhteessa siihen, mitä arvostelman tekijä käsitteillään tarkoittaa tai niissä ajattelee. Esimerkiksi arvostelma ”USA on demokraattinen valtio” on tavanomaisesti synteettinen arvostelma, mutta se voi toki olla myös analyyttinen arvostelma, mikäli joku ajattelee demokraattisen valtion sen kautta, millainen USA:n valtiomuoto on. Vastaavasti voin ensin väittää seeprojen olevan kaksipäisiä, ja kun minulle väitteeni kumoamiseksi osoitetaan yksipäinen seepra, voin joviaalisti todeta, ettei se ole seepra, kun sillä kerran ei ole kahta päätä. Tietysti kielellisen yhteisön jäsenet ajattelevat samaa käsitettä tosiasiassa yleensä enemmän tai vähemmän yhtäläisesti. Käsitteiden aiottu viittauskohde asettaa käsitteille omat vaateensa – ajattelemme tavallisesti, että seeprat nyt vain tosiasiassa tapaavat olla yksipäisiä. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä periaatteellista seikkaa, että käsitteitä voidaan halutessa muodostaa miten mielitään – tai että on vaikeaa löytää yhteisiä standardeja esimerkiksi sille, milloin puukeskittymää olisi syytä kutsua metsäksi (joskin tästäkin lienee EU-direktiivi). Erityisen totta tämä on abstrakteista filosofian ja metafysiikan käsitteistä.. Tietyllä tavalla tulkittuna myös Kantin a priori/a posteriori -erottelu on kontekstisidonnainen: pyrkiessään oikeuttamaan arvostelman ”heksagonit ovat kuusikulmaisia” joku voi osoitella erinäisiä heksagoneja ja todeta jokaisen olevan kuusikulmainen – sen sijaan, että huomioisi heksagonin tarkoittavan tasasivuista kuusikulmaista tasokuviota. Tässä tapauksessa kyseinen henkilö olisi toki hölmö, mutta on lukuisia tapauksia, joissa ihmiset paremman tiedon puutteessa menettelevät näin – erityisesti yrittäessään ratkoa vaikeita ongelmia logiikassa tai vaikkapa formaalissa algebrassa tai geometriassa. 17 Jokainen arvostelma on toki yksikäsitteisesti analyyttinen tai synteettinen, kunhan käsitteiden ajatussisältö on kiinnitetty. Toisin sanoen, sama arvostelma on sellaisenaan aina jompaa kumpaa, vaikka samoin sanoin ilmaistu eri arvostelma ei sitä olisikaan. Leppäkoski huomioi, että sama lause voi olla toiselle analyyttinen, toiselle synteettinen (tai samalle ajattelijalle eri aikana), mutta tällöin kyse on eri arvostelmasta, eli lauseen ilmaisemasta ajatuksesta (Leppäkoski, 55). 12 Kantin kannalta erottelujen kontekstisidonnaisuus on ongelmallista. A priori/ a posteriori -erottelun suhteen ongelma ei kuitenkaan ole merkittävä, koska apriorisuuden ja aposteriorisuuden välillä vallitsee tietty epäsymmetria: tavoittelemme luonnollisesti aina mahdollisimman vahvaa oikeutusta. Jos voimme osoittaa, että jokin on välttämättä niin tai näin, suosimme sellaista oikeutusta pikemmin kuin sellaista, jonka perusteella jokin on joskus niin tai näin. Näin Kantin näkökulmasta analyyttiset arvostelmat ovat a priori, vaikka niitä voisi joku yrittääkin oikeuttaa a posteriori: arvostelmahan on a priori nimenomaan mikäli se voidaan oikeuttaa kokemukseen nojautumatta. Tämän mahdollisuus ei liene mielivaltaista. Analyyttisten ja synteettisten arvostelmien kohdalla tilanne on mutkikkaampi. Ensinnäkin Kant itse näyttää ajattelevan, että arvostelman analyyttisyys tai synteettisyys on absoluuttinen seikka: hänen mukaansa esimerkiksi riittävän perusteen laki on (yksikäsitteisesti) synteettinen (Prolegomena, §3). Tämä olisi kiusallista, mikäli mitään absoluuttisesti analyyttisia tai synteettisiä arvostelmia ei ole. Erityisen vaikeaksi on koettu se, että Kant antaa Prolegomenassa arvostelman ”kulta on keltainen metalli” esimerkkinä analyyttisesta arvostelmasta – vaikka se nykynäkökulmasta vaikuttaneekin kovin synteettiseltä.18 Taustalla lienee ainakin se, että Kant (ja jaksollisesta järjestelmästä mitään vielä tietämätön silloinen tiedeyhteisö) piti tätä kullan määritelmänä.19 Tämä ei silti poista huolta sen enempää siitä, että Kant olisi tiedoton erottelunsa kontekstisidonnaisuudesta, kuin siitäkään, että jos arvostelman synteettisyys tai analyyttisyys on mielivaltainen seikka, myös se, onko arvostelma synteettinen a priori, vaikuttaa mielivaltaiselta. Tämä olisi tuhoisaa Kantin projektille. Analyyttinen/synteettinen-erottelun yhteydessä todettiin, että arvostelman synteettisyys tai analyyttisyys perustuu sille, tehdäänkö siinä uutta aistimellista synteesiä vai ei. Olennaisesti tämä on erottelun kontekstisidonnaisuuden taustalla: riippuu lausujan tarkoitusperistä pyrkiikö arvostelma luomaan uutta aistimellista synteesiä vai ilmaiseeko se vain jo aiemmin tehdyn synteesin. Tehtyjä käsitteitä koskevat arvostelmat ovat selvästi analyyttisiä, koska niihin ei liity aistimellisesti annettua eikä siis sen synteesiä. (Annettuja käsitteitä sisältävä) arvostelma ”USA on demokraattinen valtio” voidaan puolestaan lausua joko siten, että se väittää demokraattisen valtion käsitteen soveltuvan USA:han (eli itse objektiin), tai siten, että se ilmaisee USA:n käsitteen sisältävän demokraattisen valtion käsitteen – eli, että lausuja tarkoittaa USA:lla (ainakin) demokraattista valtiota. Kysymys arvostelman analyyttisyydestä tai synteettisyydestä palautuu siis kysymykseksi sen suunnasta synteesin suhteen: kokoaako arvostelma 18 Toisaalta nykyään on yleinen se intuitio, että ”vesi on H2O:ta” olisi analyyttinen arvostelma – tämä lienee analoginen Kantin väitteelle. (Erityisesti, koska puhuessamme vedestä puhumme yleensä muustakin kuin H2O:sta.) 19 Tarkalleen ottaen tämä ei Kantin kohdalla ole totta. Koska empiiristen käsitteiden kohdalla on aina mahdollista törmätä uusiin tunnuspiirteisiin, niiden määritelmät eivät koskaan voi olla valmiita, eikä niitä siksi saisi kutsua määritelmiksi, vaan pikemminkin ekspositioiksi eli selonteoiksi tai selityksiksi (Erörterung). (Me emme määrittele tapiiria, vaan yritämme selvittää, mitä tapiiriuteen kuuluu.) Kantin mukaan vain matemaattisia käsitteitä voidaan määritellä. (JL, §§99–105.) Käytän tässä kuitenkin luettavuuden vuoksi termejä ”määritelmä” ja ”selitys” synonyymisesti – nähdäkseni mikään ei riipu tästä erottelusta. 13 (synteettisesti) uutta käsitettä vai hajottaako se (analyyttisesti) osiinsa jo koottua käsitettä. Tämä on täysin kontekstisidonnainen seikka. Tilanteen selvittämiseksi on palautettava mieleen Kantin kolmivaiheinen käsitteenmuodostusprosessi, eli vertailu, reflektio ja abstraktio. Empiirisesti (a posteriori) annettujen käsitteiden kohdalla tämä prosessi on päättymätön. Esimerkiksi ”kulta on keltainen metalli” oli aikansa paras selitys kullalle, joten jokaisen tieteellisen yhteisön mielipiteeseen mukautuvan oli myönnettävä arvostelma analyyttiseksi. Määritelmällä (tai selityksellä) Kant tarkoittaa (aristoteelisessa hengessä) yleisintä mahdollista predikaattijoukkoa, joka erottaa määritellyn asian toisista (vrt. JL, §§98–109, AA 9,140–5). Toisin sanoen, A:n määritelmä esittää välttämättömät ja riittävät ehdot A:n erottamiselle kaikista, jotka eivät ole A. Oletetaan nyt, että joku haluaisi esittää edellä mainitusta poikkeavan selityksen kullalle, esimerkiksi: ”kulta on arvokas metalli”. Meidän olisi tällöin kysyttävä hänen selityksensä oikeutuksen perään. Mikäli hän vastaa ainoastaan halunneensa määritellä sanan ”kulta” näin vailla tarkoitusta sanoa todellisesta kullasta mitään, käsite on luotu ja arvostelma sitä myöten epäkiinnostava. Mielenkiintoisempaa olisi, mikäli hän väittäisi kullan todella olevan (yhtä kuin) arvokas metalli. Tällöin arvostelma olisi synteettinen, ja se voitaisiin oikeuttaa joko a priori tai a posteriori. Nyt se, voidaanko arvostelma oikeuttaa kummallakaan tavalla, on kaikkea muuta kuin mielivaltainen seikka. Tässä tapauksessa ”Kulta on arvokas metalli” ei näytä olevan riittävä ehto kullan erottamiselle esimerkiksi hopeasta. Toisaalta juuri määritelmä ”kulta on keltainen metalli” ei puolestaan näytä olevan välttämätön ehto kullalle – ainakaan siksi, että höyrystynyt kulta ei ole keltaista. Ongelmallista arvostelmassa ”kulta on keltainen metalli” ei siis ole sen analyyttisyys, vaan sen riittämättömyys selityksenä.20 Osa kontekstisidonnaisuudesta siis häviää, kun analyyttinen/synteettinen-erottelu kytketään a priori/a posteriori -erotteluun. Voidaan sanoa, että ei ole mielivaltaista, onko analyyttiseksi tai synteettiseksi todettu väite oikeutettavissa a priori vai ainoastaan a posteriori. Ongelmaksi jää kuitenkin yhä, miten määrittää arvostelma jommaksikummaksi. Ratkaisun avain on siinä, että Kantille sekä analyyttiset a priori että synteettiset a posteriori arvostelmat ovat sellaisinaan epäkiinnostavia. Hänen mukaansa ”puhtaan järjen todellinen ongelma” on kiteytettynä kysymyksessä: ”Kuinka synteettiset a priori arvostelmat ovat mahdollisia?” (KrV B19). Näin on, koska kyseinen ongelma koskee metafysiikan mahdollisuutta, eikä sitä voida osoittaa sen enempää analyyttisten a priori kuin synteettisten a posteriori arvostelmienkaan avulla. Edelliset ovat ehkä metafysiikan vaatimusten mukaisesti välttämättömiä ja universaaleja, mutta eivät sano maailmasta mitään; jälkimmäiset koskevat kyllä maailmaa, mutta ovat puolestaan vain 20 Sanotun perusteella voidaan myös vastata usein esitettyyn kritiikkiin, että on vaikea päättää ovatko arvostelmat tyyliin ”vesi on H2O:ta” analyyttisia vai synteettisiä. Ongelma ei nimittäin ole analyyttinen/synteettinen-erottelussa itsessään, vaan vaikeuksissa määritellä empiiriset käsitteet riittävän tarkasti (ks. myös Allison, 92). 14 kontingentteja, sattumanvaraisia. Sekä analyyttinen/synteettinen- että a priori / a posteriori -erottelu ovat Kantille vain välineitä sen näyttämiseen, että koko metafysiikan mahdollisuus nojautuu yhtäältä sille, onko mahdollista muodostaa synteettisiä arvostelmia a priori, ja toisaalta sen selittämiseen, kuinka tämä on mahdollista. Kantin kannalta merkittävä kysymys on siis se, voidaanko synteettisenä ajateltua arvostelmaa oikeuttaa a priori. Vastaus tähän kysymykseen ei puolestaan ole sen enempää kontekstisidonnainen kuin mielivaltainenkaan. ”Kaikilla tapahtumilla on syynsä” voi jollekulle olla analyyttinen arvostelma, mutta se ei estä meitä kysymästä, kuinka hän voisi oikeuttaa sen, että tapahtuman käsitteeseen sisältyy syy. Jos hän vastaa ainoastaan tarkoittavansa käsitteillään tätä, arvostelma on analyyttinen ja näyttää lähinnä sen, että kyseinen ihminen ajattelee kaikilla tapahtumilla olevan syynsä, ei sitä, onko kaikilla tapahtumilla syynsä. Jos hän puolestaan haluaa esittää metafyysisen (tai empiirisen) väitteen siitä, millainen maailma tosiasiassa on, hän esittää synteettisen arvostelman. Tällöin voimme kysyä edelleen, voidaanko kyseinen arvostelma oikeuttaa a priori vai ainoastaan – jos lainkaan – a posteriori, eikä vastaus tähän kysymykseen suinkaan ole sen enempää kontekstisidonnainen kuin mielivaltainenkaan. Analyyttinen/synteettinen-erotteluun liittyvää häilyvyyttä on pyritty ratkaisemaan lukuisin keinoin, mutta väitän, että se on sisäänrakennettu siihen, ja että juuri tämä selittää Kantin oman väitteen, että vaikka ”[analyyttinen/synteettinen-erottelu] on ehdottoman tarpeellinen inhimillisen ymmärryksen kritiikin kannalta”, muilla alueilla hän ei ole ”havainnut siitä olevan erityistä hyötyä” (Prolegomena §3). Vielä selkeämmin hän toteaa miltei vuosikymmen myöhemmin, ettei erottelusta analyyttisten ja synteettisten arvostelmien välillä voi olla mitään muuta hyötyä, kuin se, että sen kautta voidaan kiinnittää huomiota synteettisen a priorin mahdollisuuteen (AA 8, 244–5). Lisäksi sekä Prolegomenassa (§§2-3) että Puhtaan järjen kritiikissä (A9–10; B13–4) Kant toteaa, että analyyttisillä arvostelmilla on merkitystä vain sitä kautta, että niiden julkituominen mahdollistaa analyyttinen/synteettinen-erottelun, ja sitä kautta synteettisten a priori arvostelmien käsittelyn. Näin on selvää, että Kantille ainoastaan metafysiikan mahdollisuutta koskeva kriittinen filosofia voi hyödyntää tätä muutoin turhahkoa jakoa, ja lähinnä vain tekemällä mahdolliseksi muotoilla metafysiikan kohtalon ratkaiseva kysymys: ”Kuinka synteettiset a priori arvostelmat ovat mahdollisia?” (KrV B19; Prolegomena, §5). Mikä tärkeintä, edellä esitetyn nojalla tämän kysymyksen vastaus ei ole kontekstisidonnainen.21 21 Miksi Kant sitten puhuu arvostelmien analyyttisyydestä ja synteettisyydestä kuin se olisi absoluuttinen seikka? Nähdäkseni ongelma syntyy nykyfilosofian näkökulmasta: vaikka meille on Wittgensteinin ja Quinen jälkeen luonnollista kyseenalaistaa käsitteiden universaalit merkitykset, Kantille se ei ollut keskeistä. Hän näytti ajattelevan, että koska kommunikoimme ja operoimme kielellisesti jatkuvasti, tiedämme ihan hyvin, mitä käsitteillämme tarkoitamme. Kantin huomio on käsitteissä eli ajatuksissa, ei kielellisissä ilmaisuissa ja niiden hämäryyksissä. Todetessaan ”tapahtumilla on syynsä” olevan synteettinen arvostelma Kant tarkoittaa lauseen ilmaisemaa arvostelmaa – ko. (kielen) lause voi ilmaista analyyttisen tai synteettisen arvostelman, mutta tällöin se ilmaisee eri arvostelman eli ajatuksen. Jokainen arvostelma on yksikäsitteisesti analyyttinen tai synteettinen, vaikka emme kielen epämääräisyyksien takia voikaan olla täysin varmoja siitä, mitä arvostelmaa kukakin lauseellaan tarkoittaa. Uskoakseni Kant piti ko. 15 Esittämäni väitteet eivät ole uusia – päinvastoin. Samanlaisia ajatuksia on esittänyt jo Kantin hyvä ystävä J. G. Schulze puolustaessaan Kantin filosofiaa sitä kohtaan esitettyä kritiikkiä vastaan. Koska hänen vastauksensa ovat otaksuttavasti olleet Kantin itsensä siunaamia, voimme pitää niitä ainakin suuntaaantavina sen suhteen, miten Kant ajatteli. (Allison 1973, 8, 12–13.) Näin voidaan sanoa, että otan esille jo Kantin aikana esitetyn puolustuksen, joka on ajan saatossa näyttänyt unohtuneen.22 Lainaan Schulzen (epäilemättä edellä sanotun perusteella jo tutun kuuloista) vastausta Kantia kritisoineelle J. G. Maassille: Sillä [Maass] uskoo, ettei tämän jaon perusteella annetusta arvostelmasta voida varmasti sanoa, onko se analyyttinen vai synteettinen. Näin on, koska joku voisi ajatella subjektin käsitteen alla tätä, toinen tuota, eräs enemmän ja toinen vähemmän. Tämä jälkimmäinen huomio on – tietenkin – totta. [...] Silloin kuitenkin [Puhtaan järjen kritiikki] ottaa subjektin käsitteen itsensä tarkasteluun, ja kysyy: kuinka tulit laittaneesi niin monta erilaista tunnuspiirrettä tähän käsitteeseen, että se jo sisältää synteettisiä väitelauseita? Osoita ensin käsitteesi objektiivinen todellisuus [...]. Koko kiistalla siitä, kuinka paljon tai vähän subjektin käsitteen tulisi sisältää, ei ole pienintäkään vaikutusta siihen pelkästään metafyysiseen kysymykseen, kuinka synteettiset arvostelmat ovat mahdollisia a priori, vaan se kuuluu ainoastaan määritelmien loogiseen teoriaan [...]. (Schulze, 174–5.). Schulzen mukaan siis arvostelman analyyttisyys tai synteettisyys todella riippuu siitä, mitä kukin käsitteissään ajattelee. Olennaista Schulzen mukaan kuitenkin on – kuten olen osaltani pyrkinyt näyttämään – voidaanko synteettistä arvostelmaa oikeuttaa a priori – ja tämän metafysiikan kysymyksen vastaus on yksikäsitteinen. Olen pyrkinyt tuomaan esiin sen, mikä analyyttinen/synteettinen- ja a priori / a posteriori -erotteluissa todella on kontekstisidonnaista, erottaakseni sen siitä, mikä ei ole. Toivon, että olen näin pystynyt sekä todentamaan erotteluissa havaitut epämääräisyydet että näyttämään niiden epäolennaisuuden Kantille. Seuraavaksi käsittelen vielä lyhyesti synteettisen a priorin ja metafysiikan suhdetta. Valitettavasti synteettisen a priorin todistukset ovat Kantin filosofiassa niin monimutkaisia, ettei niitä voida tämän artikkelin puitteissa kiteyttää edes lyhyesti. Artikkelin tavoite on analyyttinen/synteettinen-erottelun selventämisen ohessa osoittaa synteettisen a priorin suhde metafysiikkaan. Asiasta kiinnostunutta rohkaistaan tutustumaan aiheeseen bibliografiassa mainittujen johdantoteosten kautta. lausetta synteettisenä yksinkertaisesti siksi, että sitä käytettiin niin: sen esittäjä väittää maailman tapahtumilla olevan syynsä, ei ajattelevansa tapahtumassa syytä. Kyseinen lause kun on metafyysisesti kiinnostava vain synteettisenä arvostelmana. (Ks. myös Leppäkoski, 52–58.) 22 Vaikka Allison esittelee teoksessaan The Kant-Eberhard Controversy (1973) samoja lainauksia ja ajatuksia kuin minä, hän vetää niistä pitkälti eri johtopäätöksiä (Allison 1973, 61–7). Sama pätee hänen myöhempään, Kant-tutkimuksen mahdollisesti keskeisimpään teokseensa Kant’s Transcendental Idealism (1983 ja 2004). Allison ei riittävästi huomioi sitä, että koko arvostelmien jako analyyttisiin ja synteettisiin on tarkoitettu palvelemaan vain metafysiikan tarpeita synteettisen a priorin kautta (ks. Allison 2004, 89–96). Tämä johtaa hänet etsimään ratkaisua jaon kontekstuaalisuuden ongelmaan – ratkaisua, jota hänellä ei omien sanojensakaan mukaan tosin ole esittää (ibid., 90–1; ks. myös alaviite 98, ss. 464–5). Artikkelissa puolustamani kannan mukaan todellinen ongelma on lähinnä se, että hän ylipäänsä etsii turhaan ratkaisua tähän ”ongelmaan”. 16 6. Synteettinen a priori ja metafysiikka Metafysiikan arvostelmien on oltava yhtäältä a priori, sillä niiden on esitettävä välttämättömiä totuuksia kaikesta mahdollisesta kokemuksesta; ja toisaalta niiden on oltava synteettisiä, koska ne koskevat maailmaa, eivät ajattelua tai maailmasta irrallisten käsitteiden välisiä suhteita. Tämä kietoo metafysiikan ja synteettisen a priorin mahdollisuuden erottamattomasti toisiinsa: mikäli synteettisiä a priori arvostelmia ei ole, metafysiikka on mahdotonta. Kantin mukaan juuri tämä oivallus synteettisen a priorin ja metafysiikan kytköksestä mahdollistaa metafysiikan pelastusoperaation ja sallii sen saattamisen ”tieteen varmalle polulle” (KrV, Bxvi).23 Synteettisen a priori arvostelman totuusarvo määräytyy (synteettisyyden nojalla) suhteessa havainnointiin, ja sen totuusarvo voidaan (apriorisuuden nojalla) tietää kokemuksesta riippumatta. Mikäli on synteettisiä a priori arvostelmia, on näin ollen oltava myös kokemukseen perustuvan havainnoinnin lisäksi kokemukseen nojautumatonta havainnointia. Kantin keskeinen filosofinen väite onkin, että tällaista paradoksaalisen oloista a priori havainnointia todella on olemassa. Koska havainnointi ei ole mahdollista ilman aikaa ja avaruutta, aika ja avaruus ovat Kantin mukaan havainnoinnin välttämättömiä ehtoja eli muotoja (KrV, A22–36; B37–53). Tällaisina välttämättöminä ehtoina niiden on edellettävä (loogisesti) kokemusta ja oltava siten a priori. Koska aika ja avaruus aistimellisuuteen kuuluvina ovat myös itse edelleen havainnointia, ne ovat a priori havainnointeja. Vastaavasti niille perustuvat arvostelmat ovat synteettisiä a priori. Tässä yhteydessä on mahdotonta perustella Kantin keskeistä väitettä, että myös kategorioita ilmiöihin soveltavat arvostelmat, kuten ”kaikilla tapahtumilla on syynsä”, ovat synteettisiä a priori, sillä kategorioita voidaan soveltaa ilmiöihin vain ajan ja avaruuden kautta (KrV, A137–47; B176–87). Ajan ja avaruuden a priori status riittää Kantin mukaan transsendentaaliselle idealismille, koska tällöin jokainen aistimellisuuden kautta saatu objekti on tajunnan sille asettamien ehtojen alainen ilmiö, ei olio kuten se on itsessään (näistä ehdoista riippumatta) (KrV, A28; B44; A36; B52). Näin ollen, mikäli on synteettisiä a priori arvostelmia, ajan ja avaruuden on edellä sanotun nojalla oltava a priori havainnointia, mikä taas johtaa suoraan transsendentaaliseen idealismiin. Sama pätee myös kääntäen: mikäli aika ja avaruus ovat havainnoinnin välttämättömiä ennakkoehtoja ja siis transsendentaalinen idealismi on totta, silloin aikaa ja avaruutta koskevat arvostelmat ovat synteettisiä a priori. Transsendentaalisen idealismin 23 Viimeistään nyt on syytä todeta, ettei Kantin analyyttinen/synteettinen-erottelu ollut lajissaan ensimmäinen. Hänen itsensäkin mukaan Locke teki samantyyppisen jaon puhuessaan mielteiden liittymisestä toisiinsa arvostelmissa ja erottaessaan niiden kaksi eri lähdettä: identiteetti tai ristiriita, tai mielteiden olemassaolo subjektissa. Myös Leibniz erotteli järjen totuudet ja tosiasioiden totuudet; ja Humella on erottelu tosiasiaväitteiden ja ideoiden suhteita koskevien väitteiden välillä. Kant pitää kuitenkin – jaottelutapojen erojen lisäksi – olennaisena sitä, että hän ymmärsi asettaa erottelun niin tärkeään asemaan (Prolegomena, §3, §5). 17 puitteissa synteettisten a priori arvostelmien olemassaolo on siis likipitäen itsestään selvää – ongelmaksi jää vain se, kuinka transsendentaalinen idealismi oikeutetaan. Tämän transsendentaalisen idealismin ja synteettisen a priorin välisen tiukan siteen takia kysymystä synteettisen a priorin mahdollisuudesta ei ole välttämättä edes mielekästä irrottaa Kantin muusta filosofiasta. Niinpä myös synteettisen a priorin todistukset kytkeytyvät olennaisesti Kantin kokonaisfilosofiaan – eikä niihin niiden laajuuden takia ole mahdollista tarttua tässä yhteydessä. Kantin mukaan metafysiikan lisäksi myös matematiikka (ja geometria) sekä puhdas luonnontiede ovat synteettisiä a priori tieteitä. Esimerkiksi geometrian arvostelmat ovat synteettisiä a priori, koska ne koskevat a priori havainnoitavan avaruuden ominaisuuksia. Koska Kant näyttää antavan erityisesti matematiikan kohdalla erillisiä todistuksia, transsendentaalisen idealismin voitaisiin ajatella olevan todistettavissa osoittamalla mainittujen tieteiden todella sisältävän synteettisiä a priori arvostelmia. Tämä ei kuitenkaan (ainakaan Kantin filosofiassa) onnistu, koska osoittautuu, että nämä todistukset nojautuvat viime kädessä ajalle ja avaruudelle a priori havainnointeina, ja siis edellyttävät pikemminkin kuin todistavat transsendentaalisen idealismin.24 7. Huomioita nykyfilosofiasta Esitän vielä lopuksi huomiota siitä, kuinka eräät kuuluisat nykyfilosofit, W. V. Quine, Saul Kripke ja Jaakko Hintikka, ovat käsitelleet analyyttinen/synteettinen-erottelua. Pyrin ainoastaan näyttämään, kuinka heidän teesinsä suhteutuvat edellä esitettyihin Kantin ajatuksiin, en arvioimaan heidän kantojensa uskottavuutta yleisesti. Tunnetusti Quine hylkäsi sekä analyyttisyyden että apriorisuuden (paitsi triviaaleina konstruktioina). Hänen käyttämänsä määritelmät eivät juuri koske Kantin erotteluja, vaan pikemminkin loogisten empiristien niistä tekemiä uudelleenmuotoiluja. Hylätessään apriorisuuden Quine tekee olennaisesti saman kuin Kant siteeraamassani Puhtaan järjen kritiikin johdannon kohdassa (B1). Vastaavasti kiistäessään analyyttisyyden Quine kiistää nähdäkseni sen, että mikään arvostelma olisi absoluuttisesti analyyttinen – tämä on myös Kantin näkemys. Quine ei kuitenkaan ota huomioon juuri Kantin puolustamaa ajatusta, että analyyttiset arvostelmat olisivat vain selventäviä, eli lausuisivat julki sen, mitä puhuja käsitteillään tarkoittaa. Mm. näistä syistä Quinen argumentteja ei voida sellaisinaan käyttää Kantin kritisoimiseen. (Vrt. Quine 1997.) 24 Sebastian Gardner spekuloi, että Kant käyttää matematiikkaa esimerkkinä synteettisestä a priorista lähinnä luodakseen sille lähtökohtaista uskottavuutta (koska Kant ei (erheellisesti) uskonut edes Humen voivan epäillä matematiikan välttämättömyyttä), ei missään nimessä perustellakseen synteettistä a prioria (Gardner, 58–60). Olen samaa mieltä. Ylipäänsä Kant käyttää matematiikan synteettis-apriorista luonnetta vain johdantomaisesti ja eräänlaisena mielenkiinnon herättäjänä eikä (filosofisena) perusteena. 18 Kripke on vastustanut Kantin asettamaa kytköstä a priorin ja välttämättömyyden välillä ja puolustanut a posteriori välttämättömyyttä sekä a priori kontingenssia. Mitä tahansa mieltä Kripken teesistä sinänsä ollaan, selvää on ainakin se, ettei hän käytä Kantin määritelmiä ja puhuu siten eri asiasta. Kripke katsoo a posteriorin tarkoittavan jonkin löytämistä kokemuksesta. Niinpä ”Aamutähti on Iltatähti” on hänen mukaansa a posteriori välttämätön arvostelma, koska yhtäältä se, että ”Aamutähti” ja ”Iltatähti” viittaavat samaan olioon (Venus), on kokemuksellinen seikka, ja toisaalta identiteetti on välttämätön relaatio (arvostelma ”Aamutähti = Iltatähti” on ekstensionaalisesti ekvivalentti arvostelman ”Venus = Venus” kanssa). Kantilla a posteriori koskee kuitenkin arvostelman oikeuttamista. Kripkekään ei sentään väitä, että itse identiteetin välttämättömyys (eli juuri se osa äsken mainittua arvostelmaa, joka on välttämätön) oikeutettaisiin kokemuksella, vaan ainoastaan, että tämä kyseinen identiteetti oikeutetaan kokemuksella. Tässä on hyvä muistaa, että Kantille arvostelma voi olla analyyttinen, vaikka sen sisältämät käsitteet olisivat empiirisiä. (Vrt. Kripke 1980.) Analyyttisen nykyfilosofian analyyttinen/synteettinen-erottelun käsittelijöistä suomalainen Jaakko Hintikka on ymmärtänyt Kantia ehkä parhaiten.25 Hän on sekä lukenut Kantia huolella (toisin kuin Quine ja Kripke) että havainnut Kantin erottelun monisyisyyden. Hintikan mukaan kaikista erilaisista tarjotuista analyyttisyyden määritelmistä Kantin näkemys on lähinnä hänen omaansa: analyyttinen arvostelma on sellainen, joka voidaan perustella (ground) argumentein, joissa on vain analyyttisia askeleita (Hintikka, 143–5). (Analyyttinen askel on sellainen, jossa arvostelmiin ei lisätä yksilövakioita.) Yhteys Kantiin on siinä, että Hintikan mukaan Kant tarkoittaa havainnoinnilla ”singulaarista representaatiota”, eli yksilöolion miellettä (Hintikka, 145; vrt. JL, §1). Näin havainnointiin perustuva synteettinen arvostelma voidaan perustella vain sellaisin argumentein, jotka edellyttävät enemmän yksilövakioita kuin perusteltavassa arvostelmassa on valmiiksi – ne kun sanovat jotakin uutta yksilöolioista eli havainnoinnista. Täten synteettisen arvostelman oikeutuksessa on tarpeen nojautua havainnointiin yksilövakioiden lisäämiseksi. Hintikan tulkinta ei ainoastaan mahdollista analyyttinen/synteettinen-erottelun soveltamista predikaattilogiikassa, vaan siitä kumpuaa myös eräs varsin kiinnostava synteettisen a priorin tulkinta. Hintikan näkemys on monimutkainen (ks. Hintikka 123–98), mutta sen perusajatus on seuraava. Hän erottelee arvostelman pinta- ja syvyysinformaation. Edellinen on informaatiota, jota voidaan lisätä analyyttisesti yksinkertaisin loogis-deduktiivisin päättelyin: se on informaatiota siitä, mitä arvostelmassa sanotaan. Syvyysinformaatioon puolestaan päästään käsiksi sellaisin loogisin päättelyin, jotka lisäävät 25 Myös Erik Stenius on käsitellyt Kantin analyyttinen/synteettinen-erottelua kiinnostavasti (Stenius 1972 ja 1989). 19 yksilövakioita – siis ovat synteettisiä (a priori).26 Näitä päätelmiä Hintikka kutsuu syvyystautologioiksi, ja hänen mukaansa Kant tarkoitti tätä puhuessaan synteettisestä a priori (Hintikka, 189–90). Tämä sopii hyvin yhteen sen kanssa, että Kantille eräs synteettisten a priori arvostelmien perustyyppi on kausaaliarvostelma, jossa (yksilö)olion olemassaolosta päätellään toisen (yksilö)olion olemassaoloon. Hintikan tulkinta on kiinnostava, mutta on vaikea nähdä, miten se voisi vastata Kantin näkemystä. Hintikan määritelmä käsittelee ensinnäkin päättelyä, kun taas Kant oli kiinnostunut arvostelmista. Kantilla analyyttinen/synteettinen-erottelu koskee sitä, miten totuus määräytyy, Hintikalla sitä, miten arvostelma oikeutetaan tai perustellaan.27 Myös Hintikan määritelmä havainnoinnille on asetettu Kant-kirjallisuudessa laajamittaisesti kyseenalaiseksi (esim. Allison 2004, 80–1; Longuenesse, 220n), sillä siinä huomioidaan vain toinen Kantin esittämästä kahdesta havainnoinnin kriteeristä, jotka ovat singulaarisuus ja välitön kytkös objektiin.28 Pelkän singulaarisuus-kriteerin käyttö erottaa Hintikan Kantista: se jättää huomiotta sen tavan, jolla ihminen Kantin mukaan välttämättä mieltää objekteja. Koska Kantin filosofiassa on viime kädessä kyse nimenomaan tämän määrittämisestä, Hintikka ajautuu lopulta varsin kauaksi Kantin näkemyksestä. Hintikankaan tulkintaa ei täten voida pitää Kantille uskollisena, eikä sen ansiot tai puutteet heijastu suoraan Kantin erotteluun. Yleisesti voidaan sanoa, että Kantin analyyttinen/synteettinen-erottelu koskee, sitä, mitä käsitteissämme ajattelemme ja mitä emme. Kun hänen määritelmiään on pidetty sekavina ja yritetty korjata, ollaan usein siirrytty jompaankumpaan suuntaan: joko sanoihin (kuten Quine) tai logiikkaan (kuten Hintikka). Näin 1900-luvun keskustelut analyyttinen/synteettinen-erottelusta eivät näin juurikaan kosketa Kantia. 8. Lopuksi Olen pyrkinyt johdattelemaan lukijan synteettisten a priori arvostelmien äärelle Kantin itse kulkemia polkuja pitkin, vaikka se varmasti osaltaan on tehnyt analyyttinen/synteettinen-erottelusta melko monimutkaisen filosofisen ongelman. Olen kuitenkin vakuuttunut, että tämä on oikea tie, sillä kyseinen erottelu ei ole yksinkertainen. Tätä käsitystä voisi tukea myös huomioimalla, että erottelu ja sen tärkeys oli Kantin mukaan jäänyt muilta filosofeilta huomaamatta, eikä se siten liene ainakaan itsestään selvä. 26 Tällaisia päätelmiä voidaan muodostaa analysoimalla nk. distributiivista normaalimuotoa, jolloin on mahdollista päätellä loogisesti yksilön a olemassaolosta yksilön b olemassaoloon, eli lisätä päättelyyn yksilöitä. 27 Hintikan idea arvostelmaan johtavasta päättelyketjusta ei myöskään toimi suurelle osalle Kantin arvostelmista, kuten ”Kulta on keltainen metalli” – on ainakin vaikea nähdä, mikä (analyyttinen) päättelyketju perustelisi tämän väitteen. 28 Leppäkoski on osittain puolustanut Hintikkaa huomioimalla, että välittömyys-kriteeri koskee ainoastaan aistimellista havainnointia, joten teknisesti ottaen Hintikan määritelmä on kelvollinen, jos sillä tarkoitetaan yleistä havainnointia riippumatta niistä rajoituksia, jotka koskevat ihmisen tiedostuskykyä (Leppäkoski, 143–4). Olen samaa mieltä: Kant itse puhuu (ihmisille saavuttamattomasta) mahdollisuudesta havainnoida ”intellektuaalisesti” – tällaisessa tapauksessa mikä tahansa singulaarinen representaatio olisi havainnointia. Kantin filosofian keskeisimpiä väitteitä on kuitenkin se, että aistimellinen havainnointi on ainoaa ihmisille mahdollista havainnointia, joten Hintikan käyttämää havainnoinnin määritelmää voidaan soveltaa vain loogisesti, ei metafyysisesti. 20 Olen myös pyrkinyt kamppailemaan kyseiseen erotteluun liittyviä epämääräisyyksiä vastaan tuomalla ne rohkeasti julki ja esittämällä, kuinka ne voidaan asettaa syrjään Kantin todellisen päämäärän edestä. Toisaalta olen hyvin tietoinen siitä, että erotteluun liittyy lukuisia ongelmia, joita ei ole tässä artikkelissa ollut mahdollista nostaa esiin. Eräs minua pitkään kiusannut ongelma koskee analyyttisesti epätosia väitteitä, jollaisiin Kant ei kuunaan viittaa, ja joiden sovittaminen hänen määritelmiinsä on paikka paikoin vaikeaa – vaikka mieleni tekisi ilman muuta todeta ”kolmioissa on neljä kulmaa” analyyttisesti epätodeksi arvostelmaksi. Toinen sitkeä ongelma on se, kuinka Kantin antamat määritelmät analyyttinen/synteettinen-erottelulle soveltuvat muihin kuin kategorisiin arvostelmiin – tai ylipäänsä, miten erottelu voitaisiin muotoilla nykylogiikassa. Näihin ongelmiin voidaan epäilemättä esittää ratkaisuehdotuksia, mutta tärkeintä lienee lopulta se, että toisin kuin nykyfilosofiassa yleensä, arvostelmien jako analyyttisiin ja synteettisiin ei Kantilla palvele silkan kielifilosofian tai logiikan tarpeita, vaan on synteettisen a priorin kautta keskeinen metafysiikalle, mukaan lukien sen itsensä mahdollisuudelle. Bibliografia: Allison, Henry E., 1973, The Kant-Eberhard Controversy. Baltimore: Johns Hopkins University Press. Allison, Henry E., 2004, Kant’s Transcendental Idealism: an Interpretation and Defense. Revised and Enlarged Edition. New Haven: Yale University Press. Beck, Lewis White, 1955, ”Can Kant’s Synthetic Judgments Be Made Analytic?” Kant-Studien 47: 168–181. Gardner, Sebastian, 1999, Routledge Philosophy Guidebook to Kant and the Critique of Pure Reason. London: Routledge. Hintikka, Jaakko, 1973, Logic, Language-Games and Information – Kantian Themes in the Philosophy of Logic. Oxford: Clarendon Press. Kant, Immanuel, 1902, AA, Kants gesammelte Schriften. Herausgeben von der Deutschen Akademie des Wissenschaften, 29 vols. Berlin: Walter de Gruyter, 1902–. Kant, Immanuel, 1903/1904, A / B, Kritik der reinen Vernunft [Puhtaan järjen kritiikki]. Ensimmäinen painos (A, 1781) teoksessa AA 4, toinen, sieltä täältä paranneltu painos (B, 1787) teoksessa AA 3. Suommennokset ovat omiani. Kant, Immanuel, 1912, Über eine Entdeckung nach der alle neue Kritik der reinen Vernunft durch eine ältere entbehrlich gemacht werden soll [Eräästä löydöstä, jonka tarkoitus on tehdä kaikki uusi puhtaan järjen kritiikki tarpeettomaksi vanhemman kritiikin avulla]. Teoksessa AA 8. Julkaistu alunperin 1790. Suomennokset ovat omiani. Kant, Immanuel, 1923, JL, Jäsche logik [Jäsche-logiikka]. Teoksessa AA 9. Teos ilmestynyt alunperin nimellä Logik vuonna 1800. Käännökset ovat omiani. Kant, Immanuel, 1997, Pro, Prolegomena eli johdatus mihin tahansa metafysiikkaan, joka voi vastaisuudessa käydä tieteestä. Kääntänyt ja esipuheen laatinut Vesa Oittinen. Gaudeamus: Helsinki. Alkuperäinen teos Prolegomena zu einer jeden künftigen Metaphysik die als Wissenschaft wird auftreten können (AA 4) julkaistu vuonna 1783. Kripke, Saul A., 1980, Naming and Necessity. Oxford: Blackwell. Langton, Rae, 1998, Kantian Humility. Our Ignorance of Things in Themselves. Oxford: Clarendon Press. Leppäkoski, Markku, 1993, The Transcendental How. Stockholm Studies in Philosophy 13. Stockholm: Almqvist & Wiksell International. Quarfood, Marcel, 2004, Transcendental Idealism and the Organism – Essays on Kant. Acta Universitatis Stockholmiensis 26. Stockholm: Almqvist & Wiksell International. 22 Quine, Willard van Orman, 1997, ”Empirismin kaksi dogmia”. Teoksessa Panu Raatikainen (toim.), Ajattelu, kieli, merkitys: analyyttisen filosofian avainkirjoituksia. Helsinki: Gaudeamus. Alkuperäinen artikkeli ”The Two Dogmas of Empiricism” julkaistu alunperin 1951. Robinson, Hoke, Schulze, J. G., 1994, "Two Perspectives on Kant's Appearances and Things in Themselves." Journal of the History of Philosophy 32: 411–441. 1973, ”The Analysis of Maaß’s Discussion of the Analytic-Synthetic Distinction”. Teoksessa Henry E. Allison, The Kant-Eberhard Controversy, ss. 408-409. Alkuperäinen julkaisu on Schulzen toimittamassa filosofisessa aikakausilehdessä Allgemeine Literatur-Zeitung (1785–) vuodelta 1790. Käännökset englannista ovat omiani. Stenius, Erik, 1972, Critical Essays I. Acta Philosophica Fennica vol. 25. Helsinki: NorthHolland Publishing Company. Stenius, Erik, 1989, Critical Essays II. Acta Philosophical Fennica vol. 45. Helsinki: Yliopistopaino. *** Suositeltavaa jatkoluettavaa: Suurin osa Kantin analyyttinen/synteettinen-erottelun käsittelystä löytyy Puhtaan järjen kritiikin johdannosta, Prolegomenan alusta ja teoksesta Kant 1912, jonka englanninnos löytyy teoksesta Allison 1973. Jäsche Logikin lukeminen on erottelun ymmärtämiselle elintärkeää. Allison, Henry E., 1973, The Kant-Eberhard Controversy. Baltimore: Johns Hopkins University Press. (Eberhard esitti jo Kantin aikana nykyäänkin perin tuttua kritiikkiä analyyttinen/synteettinen-erottelua kohtaan. Allison on kääntänyt kritiikin ja Kantin sekä Schulzen vastaukset siihen sekä kirjoittanut loistavan selvityksen ko. erotteluun.) Allison, Henry E., 2004 [1983], Kant’s Transcendental Idealism: an Interpretation and Defense. Revised and Enlarged Edition. New Haven: Yale University Press. (Jo klassiseksi muodostunut Kant-tulkinta.) Beck, Lewis White, 1955, ”Can Kant’s Synthetic Judgments Be Made Analytic?” Kant-Studien 47: 168-181. Gardner, Sebastian, 1999, Routledge Philosophy Guidebook to Kant and the Critique of Pure Reason. London: Routledge. (Sisältää ei-järin-syvällisen, mutta kylläkin selkeän esityksen analyyttinen/synteettinen-erottelusta.) Gram, Moltke S., 1968, Kant, Ontology, and the A Priori. Evanston: Northwestern University Press. (Sisältää vanhan, mutta monin tavoin tärkeän tulkinnan analyyttinen/synteettinen-erottelusta.) Kirjallisuusluettelo: 23 Hintikka, Jaakko, 1973, Logic, Language-Games and Information – Kantian Themes in the Philosophy of Logic. Oxford: Clarendon Press. Kant, Immanuel, 1902, AA, Kants gesammelte Schriften. Herausgegeben von der Deutschen Akademie des Wissenschaften, 29 vols. Berlin: Walter de Gruyter, 1902–. Kant, Immanuel, 1903/1904, A / B, Kritik der reinen Vernunft [Puhtaan järjen kritiikki]. Ensimmäinen painos (A, 1781) teoksessa AA 4, toinen, sieltä täältä paranneltu painos (B, 1787) teoksessa AA 3. Suomennokset ovat omiani. Kant, Immanuel, 1912, Über eine Entdeckung nach der alle neue Kritik der reinen Vernunft durch eine ältere entbehrlich gemacht werden soll [Eräästä löydöstä, jonka tarkoitus on tehdä kaikki uusi puhtaan järjen kritiikki tarpeettomaksi vanhemman kritiikin avulla]. Teoksessa AA 8. Julkaistu alunperin 1790. Suomennokset ovat omiani. Kant, Immanuel, 1923, JL, Jäsche Logik. Teoksessa AA 9. Teos ilmestynyt alunperin nimellä Logik vuonna 1800. Käännökset ovat omiani. Nimitys tulee logiikan luennot koonneen ja toimittaneen Gottlob Benjamin Jäschen nimestä. Kant, Immanuel, 1997, Pro, Prolegomena eli johdatus mihin tahansa metafysiikkaan, joka voi vastaisuudessa käydä tieteestä. Kääntänyt ja esipuheen laatinut Vesa Oittinen. Gaudeamus: Helsinki. Alkuperäinen teos Prolegomena zu einer jeden künftigen Metaphysik die als Wissenschaft wird auftreten können (AA 4) julkaistu vuonna 1783. Kripke, Saul A., 1980, Naming and Necessity. Oxford: Blackwell. Langton, Rae, 1998, Kantian Humility. Our Ignorance of Things in Themselves. Oxford: Clarendon Press. Leppäkoski, Markku, 1993, The Transcendental How. Stockholm Studies in Philosophy 13. Stockholm: Almqvist & Wiksell International. Quarfood, Marcel, 2004, Transcendental Idealism and the Organism – Essays on Kant. Acta Universitatis Stockholmiensis 26. Stockholm: Almqvist & Wiksell International. Quine, Willard van Orman, 1997, ”Empirismin kaksi dogmia”. Teoksessa Panu Raatikainen (toim.), Ajattelu, kieli, merkitys: analyyttisen filosofian avainkirjoituksia. Helsinki: Gaudeamus. Alkuperäinen artikkeli ”The Two Dogmas of Empiricism” julkaistu 1951. Robinson, Hoke, 1994, "Two Perspectives on Kant's Appearances and Things in Themselves." Journal of the History of Philosophy 32: 411–441. Schulze, J. G., 1973, ”The Analysis of Maaß’s Discussion of the Analytic-Synthetic Distinction”. Teoksessa Henry E. Allison, The Kant-Eberhard Controversy, ss. 408-409. Alkuperäinen julkaisu on Schulzen toimittamassa filosofisessa aikakausilehdessä Allgemeine Literatur-Zeitung (1785–) vuodelta 1790. Käännökset englannista ovat omiani. 24 Stenius, Erik, 1972, Critical Essays I. Acta Philosophica Fennica vol. 25. Helsinki: NorthHolland Publishing Company. Stenius, Erik, 1989, Critical Essays II. Acta Philosophical Fennica vol. 45. Helsinki: Yliopistopaino.