Aika ja kasvatus

Kasvatus & Aika 16 (1) 2022, 2–4 PÄÄKIRJOITUS https://doi.org/10.33350/ka.115429 Aika ja kasvatus Henri Pettersson Kasvatus katsoo parempaan huomiseen. Toivomme sen tuloksena näkevämme muutoksen yksilössä, yhteiskunnassa ja mikseipä myös meissä itsessämme. Vaikka tämän kasvutarinan yksityiskohtaisempi loppupiste voidaankin jättää valistusajan parhaiden sivistysihanteiden mukaisesti avoimeksi ja viime kädessä kasvatettavan itsensä määriteltäväksi, on askelluksemme kasvatuksen tiellä joka tapauksessa vakaasti eteenpäin. Kasvattajina haaveilemme kaikki paremmasta maailmasta. Ajallisuus ehdollistaa kasvatusta muillakin tavoin, sillä kasvatus ei tietenkään tapahdu missään metafyysisessä tyhjiössä: Käsitykset kasvatuksen ihanteellisista sisällöistä, keinoista ja tavoitteista elävät ajassaan, pyrkien samalla pysymään yhden siirron edellä niitä horisontissa kajastavia haasteita, joiden kanssa yksilöt ja yhteiskunnat tulevina aikoina kamppailevat. Siten ympäröivän maailman ja ennustetun tulevaisuuskuvan muuttuessa on myös kasvatuksen mukauduttava ja yhä uudelleen päivitettävä vastauksensa perimmäisiin kysymyksiinsä: mitä, miksi, miten ja kenelle? Nämä maalailevat avaussanat saattelevat meitä kohti sitä, mikä on ajankohtaista suomalaisessa kasvatusta ja tutkimusta koskevassa yhteiskunnallisessa keskustelussa tänään – minkälaisia yksilöllisiä kasvutarinoita pyrimme mahdollistamaan niille suomalaisille, jotka kenties vasta odottavat syntymäänsä? Yhdenlainen ajassaan elävä painava katse huomiseen on vuosi sitten julkaistu valtioneuvoston tuorein koulutuspoliittinen selonteko eduskunnalle, jossa summataan aivoriihien, työpajojen ja asiantuntijalausuntojen pohjalta kasvatuksen toimintaympäristön suuret mahdollisuudet ja uhkakuvat siirtyessämme kohti 2040-luvun Suomea. Edellinen vastaava visio oli 15 vuoden takaa, joten tilannepäivitys olikin jo paikallaan. Dokumentin tarkoitus on tunnistaa jatkokeskustelujen lähtökohdaksi se ”strateginen tavoitetila”, jota koulutuspolitiikan päätöksillä ja resurssoinneilla tulevina vuosikymmeninä konkreettisesti edistetään vastauksena ”toimintaympäristön muutoksiin”. Suurimpina huomioon otettavina muutostrendeinä ovat pienenevät ikäluokat sekä työelämän laajenevat osaamistarpeet. Kuten odottaa saattaa, korostetaan tekstin linjauksissa ensisijaisesti jatkuvuutta suomalaisen koulutusihmeen kestävimmän arvoperustan kanssa. Ensiarvoista on siten varmistaa yhä jatkossakin se, että tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ylevät ihanteet turvataan mahdollisimman laajalti – miksei jopa aiempaa paremmin. Haluamme, että koulutusmarkkinoilla pysyvät avoinna samat ovet riippumatta yksilön sukupuolesta, asuinpaikasta, kulttuurista tai ruumiillisesta toimintakyvystä. Yhtenä tarkempana maalitauluna on se, että yksilön 2 Pääkirjoitus sosioekonomisen kotitaustan voimistuva vaikutus hänen oppipolkuunsa saadaan käännettyä myöntämällä tarveperusteista lisärahoitusta niille kouluille, jotka ovat eriytymässä oppimistuloksiltaan ei-toivottuun suuntaan. Myös erinäisten kielivähemmistöjen oikeutta saada opetusta omalla äidinkielellään pyritään kunnioittamaan jatkossakin. Jatkuvuutta suomalaisessa kasvatusajattelussa edustaa niin ikään se, että kasvatus ja tutkimus nähdään edelleen kansallisina voimavaroina, ehkä jopa kansantalouden vetureina ja innovaatioiden sytykkeinä. Yhtenä jo tutuksi tulleena kestoteemana tässä yhtälössä on elinikäisen oppimisen korostaminen. Enemmän ajan hengessä kiinni olevia painotuksia tekstissä edustavat viittaukset ekologisesti kestävään elämänmuotoon sekä ajasta ja paikasta riip pumattomiin digitaalisiin oppimisalustoihin. Yhteiskunnallisesti valpas lukija pystyy tunnistamaan tekstistä eri puolueiden ja intressiryhmien odotetut painotukset. Näiltä osin selonteko ei tarjoa dramaattisia yllätyksiä – mitä tosin voinee pitää myönteisenä asiana. Kysymysmerkkien pilvi sen sijaan jää leiju maan sen ylle, miten kaikki yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista lupausta koulutus- ja osaamistason nostamisesta todella lunastetaan käytännössä. Kuten selonteon kirvoittamista vastineista voi lukea, kasvatuksen ja tutkimuksen suorittava porras on (jälleen) huolissaan siitä, halutaanko tässä saada yksinkertaisesti aikaan ”suuri harppaus” tai ”tuottavuusloikka” – enemmän ja paremmin ilman tuntuvia lisäpanostuksia siihen kaikkein kouriintuntuvimpaan ”toimintaympäristöön”. Eräs ristiriita kytee etenkin siinä, miten korkeakoulutettujen määrää luvataan yhdestä suupielestä lisätä tuntuvasti, samalla kun toisesta suupielestä ehdotetaan koulutusleikkauksia hallituksesta toiseen. Yhtälö tuntuu kestämättömältä millä tahansa logiikalla. Toinen suuri huoli kentällä koskee sitä, miten koronapandemian aiheuttamat oppimis- ja hyvinvointivajeet kurotaan umpeen tämän poikkeusajan varjossa kasvaneille. Kasvatus & Aika julkaisee kirjoituksia, jotka tutkivat kasvatuksellisia ilmiöitä niiden ajallisissa ja yhteiskunnallisissa asiayhteyksissä. Katseemme on siten tyypillisesti eilisessä. Jonain päivänä tulevat kasvatustieteilijät pystyvät mittamaan nykyisten juhlapuheiden sanojen ja toteutuneiden tekojen välisen etäisyyden. Meillä aikalaisilla tällaista jälkiviisautta ei vielä ole, joten jatkakaamme siis menneisyyden parissa. Siinäkin riittää vielä kääntämättömiä kiviä. *** Kuluvan vuoden ensimmäinen numeromme tarjoaa jälleen sisältörikkaan lukupaketin. Julkaisun kirjoittajat pohtivat kasvatusta ja sen merkityksiä mitä moninaisimmista suunnista. Nina Haltia, Ulpukka Isopahkala-Bouret ja Marja Peura selvittävät korkeakoulujen opiskelijavalintoja ohjaavia ensikertalaiskiintiöitä ja pohtivat niiden oikeudenmukaisuutta. Marianne Vasara-Aaltosen artikkeli puolestaan vie lukijamme autonomianajan koulutushistoriaan tarkastellen kansakouluopettajien oikeudellista asemaa sekä heille tarjottua oikeusapua. Numeron kirjoittajat ovat toisaalta myös tiukasti kiinni tässä päivässä: Susanna Gillberg ja Inkeri Ruokonen selvittivät koronavirustaudin aiheuttamia vaikutuksia varhaiskasvatuksen asiantuntijoiden toiminnassa, pureutuen näin ajankohtaiseen, niin kasvattajia kuin vanhempiakin koskettaneeseen ilmiöön. Markus Koskinen ja Mikko Puustinen puolestaan suuntaavat katseensa yhteiskunnallisen ja kasvatuksellisen keskustelun ytimeen, analysoidessaan erään aikamme trendiaiheen, yrittäjyyskasvatuksen muotoutumista kansanedustajien puheenvuoroissa. 3 https://doi.org/10.33350/ka.115429 Kasvatus & Aika 16 (1) 2022, 2–4 Heikki Heinonen liikkuu lopuksi kuvataidekasvatuksen filosofisessa päässä, pohtien tilan sosiaalisen tuottamisen tarjoamia mahdollisuuksia taideaineiden opetuksessa. Pekka Mertalan kirja-arvio esittelee meille puolestaan koulutusteknologiakenttää sekä opetuskoneiden historiaa. Runsas lektioiden määrä konkretisoi yhdellä tapaa sen, miten kasvatustiede ja kasvatuksen historia ovat voimissaan ja tuottavat jatkuvasti uusia näkökulmia ja tulkintoja ajan, kasvatuksen ja yhteiskunnan välisistä suhteista. Onnittelumme vielä uusille tohtoreille. *** Numeron 2/2021 pääkirjoituksessa silloinen päätoimittaja Kirsi-Maria Hytönen ennakoi julkaisussamme edessä olevaa ”kattoremonttia”. Vertauskuvalla hän viittasi lehtemme päätoimittajien ja toimitussihteerien tulevaan ”eläköitymiseen” tehtävistään. Kumarrammekin nyt syvään ja kiitämme yhteisesti Kirsi-Mariaa hänen päätoimittajakaudestaan. Kirsi-Marian toimintatapoja voi kuvailla lempeän kannustaviksi – mutta myös napakoiksi. Osana samaa kattoremonttia toiseksi päätoimittajaksi nousi ainakin hetkellisesti julkaisumme pitkäaikainen toimitussihteeri Essi Jouhki, jota kiitämme niin ikään hänen mittaamattoman arvokkaasta työstään kirjoitusten teknisen toimittamisen parissa. Vaikka Essi jätti suuret saappaat täytettäviksi, on jo lyhyenkin tutustumisen jälkeen selvää, että Jenna Pajunen on saapunut täyttämään ne kunnialla. Kirjallisuus Valtioneuvosto 2021. Valtioneuvoston koulutuspoliittinen selonteko. Valtioneuvoston julkaisuja 2021:24. Helsinki [www-lähde]. < http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-383-622-8 > (Luettu 15.3.2022). FT Henri Pettersson toimii kasvatustieteen yliopistonlehtorina Oulun yliopistossa. https://doi.org/10.33350/ka.115429 4