Miten sinä näet maailman ja arkesi?
Kolikolla on kaksi puolta, sanotaan. Ja todella onkin. Kun kumarrat, toiselle pyllistät. Maailma on täynnä kliseitä ja sanontoja, jotka ovat ihan oikeassa. Meistä jokainen varmasti kumartaa elämälle ja pyllistää syövälle tai muulle pahalle asialle, joka omaa elämää keikauttaa päälaelleen. Ehkä se on sydänsairaus, ehkä lapsen ongelmat koulussa tai vaikkapa köyhyys. meitä ympäröi niin monia haasteita ja vaiheita elämässä, että niistä todella saa punottua räsymattoonsa tummia, peräti mustia raitoja. Minä täällä hiljaisessa makuuhuoneessa naputtelen ja mietin, että punottavaksi on todellakin jo vähän kirkkaampaa kudetta. Ehkä mustuus ja synkkyys hiukan väistyy? Ainakin kevätaurinko saa kaiken näyttämään valoisammalta, kirkkaammalta. Selkenee, hiljalleen.
Voisinko jotenkin itse vaikuttaa tähän kaikkeen kuitenkin? Voisiko asiat olla valoisammin, jos minä päätän niin? Tekisin omalta osaltani jotain, mikä auttaisi? Kyllä ja ei. Voin päättää oman asenteeni ja tapani, kuinka asiat otan vastaan, mutten mitenkään voi esimerkiksi leukemian kulkuun vaikuttaa. Vaikka kuinka tajuttoman paljon tahtoisin, en voi vaikuttaa. En luuytimen toimintaan, en solutasolla edes hippustakaan. Ja voin sanoa, että tämän asian hyväksymiseen on mennyt ja tulee edelleen menemään aikaa. Voin tarjota parhaimmat puitteet omasta näkövinkkelistäni mietittynä, missä Tiinalla itsellään olisi paras olla ja kulkea tätä matkaa. Voin kehottaa ja houkutella terveellisempään ruokavalioon, voin kuntouttaa liikunnan avulla. Voin tarjota turvallisia purkukeinoja ahdistukselle. Voidaan paukuttaa pienin ja suurin nyrkein vaikkapa sohvan tyynyjä, purkaen turhautumista ja vihaakin. Voin rakkaalle lapselleni vakuuttaa, että äiti auttaa kaikin tavoin, kuin vain ikinä mitenkään on mahdollista. Tämä on minun osani tässä taistelussa. Olen kuin taistelumme kertovan maalauksen raamit. Kaikki tapahtuu asettamieni rajojen sisällä, jossa keskellä viuhuu meidän Tinttara milloin pohjattoman vihaisena, milloin lannistuneena pikkumyttynä sylissä uupuneena. Joinakin päivinä hän on maailman iloisimpana keltaisena värinä maalauksessamme. Voi sitä värien sekamelskaa. Sitä elämä on. Tottavie siinä on ihan kaikki värit. Ja niin sen kuuluukin mennä.
Miten jälkeenpäin sitten kannattaa katsoa maalaustaan? Kuinka suhtautua sen tummiin ja synkkiin sävyihin? Itseään pitäsi armahtaa, vähän silittää ja paijata. Niin paljon tapahtuu meistä johtumattomista syistä. Elämässä on niin paljon surua ja epätoivoa. Jokaisella on varmasti omat kuoppansa kuljettavana, eikä niitä mitenkään voi verrata toisiinsa. Onneksi on asioita ja ihmisiä, jotka niistä kuopista pois auttavat. Pitää vain löytää keinot ja antaa ajan tehdä oma tehtävänsä.
Tällä hetkellä me roiskitaan taideteokseemme ihan kivojakin värejä. Kevään vaikutuksesta pirskahtelevaa iloista keltaista ja vaaleaa vihreää, vähän sinistäkin luottamuksesta tulevaan. Ei Tinttaran tarinan tummaa sinistä, vaan ihanaa vaaleaa ja kirkasta taivaansinistä. Kesätaivaan sinistä. Lähipäivinä joukkoon lisätään tummempia sävyjä, nimittäin metotreksaatin jälkimainingit lähestyy vääjäämättä. Tiina meni maanantaina illasta nesteytykseen ja tiistaina annettiin it-lääke humautuksessa (kevyt nukutus osastolla huoneessa, selkään pistettävä on tuo it-lääke) sekä laitettiin metotreksaatti (sytostaatti, 24h tiputus) tippumaan. Arvo laski samaan tuttuun tapaan niin, että tänään perjantaina Tiina pääsi kotiin. Kolmas tämän hoitokaavion metotreksaatti on siis takana ja edessä enää toukokuun ja heinäkuun tiputukset! Niin se aika vaan kuluu ja hoitojakso kerrallaan mennään eteenpäin. Vikristiinejä on kolme jäljellä, joten yhteensä suoneen tiputettavia hoitoja on jäljellä viisi. Vain viisi enää! Voisin oikeastaan joku päivä laskea, monta niitä on jo takanapäin. Useita kymmeniä, mutta tarkkaa lukua en osaa sanoa, saati muista. Seuraavaan postaukseen voisinkin tehdä koonnin, mitä kaikkea ja kuinka paljon Tiina on saanutkaan tähän mennessä.
Itse kuulumisia ei sen kummemmin ole, kuin että ihan hyvin menee. Veriarvot on pysyneet hyvinä ja hienoa, että flunssatauti ehdittiin sairastaa pois alta, ettei hoitoja tarvinnut siirtää eteenpäin. Nyt vain jännitetään tuota maagista viidettä päivää metotreksaatin alotuksesta, jolloin pahoinvointi astuu kuvioihin ja mahdolliset limakalvorikot ilmaantuvat. Ennaltaehkäistään taas niin hyvin, kuin mahdollista.
Erityiskiitos ihanalle Marra-mummulle, kun tämän hoitojakson sairaalassa Tinttaran kanssa vietti. :) Sinjakin sai extrasti huomiota molemmilta vanhemmilta näiden päivien ajan kotona. Osastolla kävin eilen hoitamassa paperijuttuja kuntoutusohjaajan ja sosiaalityöntekijän kanssa eteenpäin, että saadaan sitten hoitovälineitä ja kotisairaanhoitoa muuton jälkeenkin. Paljon on haettavaa ja hoidettavaa byrokratian saralla näissä tilanteissa, kun paikkakunta muuttuu. Mutta päivä kerrallaan eteenpäin.
Räkänokat kuvattuna viime viikonloppuna herkkumukiensa kanssa. :D
