Äidin pelkoja ja metotreksaatti 2/5

Tammikuu lähenee loppuaan ja pian on tämä pimeä ja juupas-eipäs "talvi"kuukausi ohi. Eihän tässä enää ole, kun helmikuu ja sitten siirrytään kevääseen hiljalleen. Kevät on erityisen ihanaa aikaa ollut itselleni aina ja sitä odotellaan kovasti. Talvi ei ole mua varten. Ainoastaan tässä vuodenajassa kiehtoo pimeys ja valkeus. Puhdas, kimalteleva lumi on niin kaunista. On rauhoittavaa ajatella, että osa luontoakin saa nukkua välillä. Harmaus mahdollistaa kotonakin kätevästi muutamien kotitöiden laiminlyönnin; pöly ei paljoa hämärässä näy, saati haittaa. Poissa silmistä, poissa mielestä. Pätee ainakin pölyyn. Ihmisiin se ei onneksi päde.

Tiina meni tosiaan maanantaina illalla nesteytykseen. Veriarvot on hyvät ollu nyt koko ajan (hb 127, tromb yli 300 ja leuk 3,8) ja siksipä tiistaina olikin metotreksaatti-päivä. Iltapäivään asti tyttö paastosi ja sitten huoneessa annettiin taas tuttuun tapaan selkälääke (it-lääke, suoraan piikillä selkään) ja tytön heräiltyä kevyestä nukutuksestaan aloitettiin 24h korkea annos sytostaattia. Keskiviikkona tuntia ennen tiputuksen lopetusta katsotaan veren huippuarvo. Sen toivotaan olevan noin 20-150 (ulkomuistista, en ihan täysin varma ole nyt tuosta haitarista) ja Tiinan arvo oli tällä kertaa 87. Oikein hyvä! Tiputuksen jälkeen pitoisuus halutaan mahdollisimman nopeaa alas. Avuksi annetaan lääkettä suoraan suoneen ja samalla tytölle menee kovasti nestettä cvk:n kautta. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä arvo oli 4, tavoitteiden rajoissa. Seuraava lukema olikin jo päälle 0,8 ja nyt edellinen mittaus tänään iltapäivällä oli päälle 0,4. Arvoa mitataan kuuden tunnin välein ja se halutaan olevan alle 0,20. Ja juuri nyt tällä minuutilla sain viestin, että illan arvo oli nyt 0,28! Eli oletettavasti arvo on yöllä jo alle tavoiteen ja se taas tarkoittaa, että tyttö pääsee kotiin jo aamupäivällä. <3 Meidän pienimmäinen rinsrempsa päätti viime yönä nukkua niin hyvin, että Jounillakin oli sen verran hyvät unet alla, että meni yöksi osastolle Tiinan kaveriksi. Toivottavasti tyttö nukkuu, jotta molemmat jaksavat huomenna. Täällä meillä kotona Sinja tuntuu taas kipuilevan hiukan enemmän, joten omat unet jää varmaan vähiin. Mutta sanonpa suoraan, että ei harmita hiukkaakaan. Huomenna me ollaan taas yhdessä koko perhe. <3

Juttelin eilen osastolla lääkärille ja sairaanhoitajalle Tiinan kovasta levottomuudesta. tyttö ei vaikuta ahdistuneelta, vaan on suorastaan riehakas. Kiljuu, huutaa, laulaa ja puolijuoksee ympyrää. Saa välillä silmittömiä raivareita kyllä. Onko sitten viivästynyttä uhmaa, patautumia vai mitä, mutta äitinä hälytyskellot jo soivat. Lääkärin mukaan tuo hydrokortisooni ei vilkkautta aiheuta, mutta dexametason vaikuttaa kyllä. Syy ei siis ole tuossa ns. normaalissa kortisonissa, mitä Tiina on alusta asti saanut. Menenkin aamulla psykiatriselle juttelemaan hoitajalle, jonka luona kaikki osaston vanhemmat käyvät aina tarvittaessa. Hänellä on ehkä jotain näkemystä asiaan. Puhelimessa rauhoitteli jo, että kuulostaa tavalliselta. Ei ole tavatonta. Mutta huolettaa se silti. Haluamme tukea ja auttaa Tinttaraa niin paljon, kuin mahdollista. Jos lisävinkkejä on tarjoilla, niihin tarraudun vapisevin käsin. Suoraan sanottuna psyyke on hiukan rakoillut viime aikoina ja pelkotiloja on tullut kovasti. Mietinkin, haluanko niitä tänne avata. No, avaan. (Varoitus sinulle, lukijani, etukäteen. Hyppää seuraava kappale yli, jos et halua lukea vuodatusta ja vähän faktaakin mm. selviytymisprosenteista jne.)

Noniin. Mistä aloitan? Ensinnäkin alkuun iso helpotus. Jotenkin on mennyt ohi sellainen tieto, että jokaisen it-lääkkeen kohdalla Tiinasta otetaan pieni luuydinnäyte, joka tutkitaan. Siitä tarkistetaan, että tautia on edelleen tasan nolla ja syöpä on remissiossa. Eilen olikin hurjaa, kun lääkäri kierrollaan sanoi, että "luuydin on edelleen puhdas". Kyllä siinä loksahti leuka ja kädet meni jääkylmiksi. Mielen valtasi järjetön pelko hetkeksi, ihan pieneksi hetkeksi. Pian perään tuli suuren suuri helpotus. Ja ymmärrys. Kun olen pohtinut, miksei näytteitä oteta ennen seuraavaa kertaa (2,5v kohdalla hoitojen lopussa otetaan), mutta kyse onkin siitä, että sillä tutkitaan, onko leukemia levinnyt verenkierrosta muualle, kuten keskushermostoon. Olen kyllä tajunnut, että juuri sitä(kin) lyp:ssä tutkitaan, mutta en ole tiennyt/muistanut/rekisteröinyt missään vaiheessa, että luuydintä (missä veren solut muodostuu, missä muodostuu siis syöpäsolutkin) tutkitaan niin tiuhaan. It-lääkehän menee aina 2kk välein ja alussa se meni todella tiuhaan, eli näytteitäkin on otettu tiuhaan. Toisaalta ihan jees, etten ole hermorauniona joka kerta tuloksia odotellut. Nyt oli mukava kuulla, että remissioon päästyä Tiinan luuydin on koko ajan ollut puhdas! Mielettömän hienoa. Mutta vaikka tämä tietysti rauhoittaa, on joukko asioita, jotka on viime aikoina mielessä pyörineet. Ylilääkäri saikin vastata tiukkoihin kysymyksiin, joita kalpea ja vapiseva äiti-ihinen muistinsa syövereistä osasi kysyä. Keskustelu käytiin Tiinan huoneessa, joten olen erityisen ylpeä, että pysyin rauhallisena ja en itkenyt kyyneltäkään. Tiina tuntuu huolestuvan kovasti, kun näkee minun itkevän ja en halua, että hän itsestään puhuttaessa näkee minun itkevän, jos huolta ei edes ole. Mutta tosiaan, kysymyksiä oli muutama. Sen verran isoja juttuja, että enempää tietoa olisin tuskin voinut edes vastaanottaa. Kysyin, kuinka moni lapsi selviytyy yhdellä leukemian sairastamisella, ettei uusintaa tule. Vähän yli 80%, eli vähän vähemmän, kuin yksi viidestä sairastuu uudestaan. Tuosta reilusta 80% määrästä voidaan kivuta ylöspäin tai alaspäin, kun jokaisen yksilölliset piirteet sairaudesta otetaan huomioon. Tiinan tauti on pilkottuna moniin ryhmiin sellaista syöpää piirteiltään, jossa on varsin hyvät paranemismahdollisuudet. Kriittisin aika hoitojen jälkeen on 18kk, jonka aikana uudelleen sairastunut todennäköisimmin menehtyy. Jos tauti uusii, hyvin todennäköisesti silloin on edessä reissu Helsinkiin ja uudet kantasolut. Leukemiaahan hoidetaan matalan riskin, keskiriskin ja korkean riskin hoidoilla sen mukaan, kuinka ärhäkkä tauti on kyseessä. Tämä riskiryhmä on suoraan verrannollinen myös taudin uusimiseen. Tietystikkään kaikki uudestaan sairastuneet eivät ole korkean riskin ryhmäläisiä alunperin, vaan heitä on määrällisesti suurempi joukko. Matalan riskin lapset ovat nimensä mukaisesti onnekkaimpia, koska uusimisen riski on matalin ja ennuste on parhain. Hirveän isoa eroa ei keskiriskiin ole, mutta lääketieteellisesti se on kuitenkin jonkin asteinen. Tiinahan kuuluu onnekseen matalan riskin lapsiin ja on kuin neliapila suupielessä oleva onnenpekka leukemiaa sairastavien joukossa. Tiinan tauti havaittiin niin sopivassa vaiheessa, ettei se ehtinyt kauaa veressä jyllätä. Akuutti leukemiahan on nimensä mukaisesti hyvin akuutti ja ihminen menehtyy siihen parissa viikossa nopeasti. Siksi jokainen päivä on diagnoosivaiheessa elintärkeä. Taas jälleen tunnen suurta kiitollisuutta, kun luotin itseeni ja vaistoihini, jotta Tiina sai nopeasti tarvitsemaansa hoitoa. Toinen asia, mikä mieltä on askarruttanut, on se, voiko tauti yhtäkkiä lähteä ns. "uuteen nousuun" tässä ensimmäisen vuoden aikana tai ylipäänsä ylläpitohoidon aikana. Nyt on uutisissa pyörinyt paljon juttu pojasta, jonka tauti lähti etenemään nopeasti vuoden kohdalla ylläpidon kakkosvaiheen kohdilla. Pojalla oli tismalleen sama leukemia, matalan riskin hoito ja muut jutut. Hänellä oli tuossa tiulanteessa siirtyminen korkean riskin hoitoon. Itse uutisen voi lukea netistä kokonaisuudessaan. Poika sai uutta, upeaa hoitoa Oslossa ja on nyt selvinnyt useasta uusinnasta onneksi! Mutta tosiaan, kuinka yleistä tämä tämmöinen on? Äärimmäisen harvinaista. Hyvin harvinaista. Näin sanoi lääkäri ja siinä ajatuksessa nyt sitten mennään, että hyvin epätodennäköistä sellainen olisi. Tuo uutinen, vaikkakin päättyi hyvin lopulta, sai aikaan minulle todella kovan pelkotilan. vapisin vessassa, itkin ja olin musertua pikkuisiksi palasiksi. Vaikka arvasin jo aiemmin, ettei mikään ole varmaa, niin kuvittelin, ettei tauti yhtäkkiä pomppaa puskista jylläämään kesken hoitojen. Tämä on oikeastaan ollut nyt yksi syistä, miksen ole tänne kirjoittanut. En halunnut kirjoittaa sysimustaa tekstiä. Halusin itkeä pahimman tummuuden pois. Että pelko vähän hellittäisi. Ja onhan se nyt jo helpompaa tämä hyengittäminen. Kun muistuttaa, että tämä vain ei ole omissa käsissäni. Elämästä täytyy nauttia hetkissä. Pienistä onnen hetkistä koostuu parempi arki.

Itse asiassa enpä vuodattanutkaan. Lähinnä kerroin faktoja. Ehkä olo alkaa jo oikeasti olemaan parempi? Olisko kirjoitustauko nyt tässä ja kirjoittelisin usemminkin porinoitani tänne? Hyvältä ainakin tuntuu! Sekavaa tämä kirjoitus voi olla, mutta tämä kun tulee suoraan sydämestä ja mielestä. 

Mitäs sitten muuta? No, huomenna tyttö kotiutuu, jos ei mitään uutta ilmene ja sitten aletaan laskemaan niitä maagisia 14 päivää tiputuksen lopusta ja kokeillaan selvitä mahdollisimman vähällä. Tiedossa on limakalvorikkoja, ruokahaluttomuutta, ehkä verisolujen tankkausta ja oksentamista. Ihan mahtavaa, että tämä metotreksaatti on tämän ekan hoitovuoden neljänneksi viimeinen. Enää on edessä maaliskuun, toukokuun ja heinäkuun tiputukset ja it-lääkkeet. vastaavasti helmi-, huhti-, kesä- ja elokuussa tiputellaan vikristiinit ja syödään viikon kiukkupussi-dexametason kortisonikuurit. Listattuna ei ihan mahdoton määrä enää. Yksi kerrallaan eteenpäin mennään.

Tinttaraisen ulkoinen olemus muistuttaa yhä enemmän meidän omaa prisnsessaa itseään ja hiukset jatkaa kasvamistaan ja ripset on jo lähes entisellään. Tyttö on innostunut pukeutumaan mekkoihin ja käyttää paljon koruja ja pantoja. Osastolla viilettää tippatelineensä kanssa aikamoinen neitokainen. Tiina tutustui eilen uuteen tyttöön, joka ystävällisesti teki Tiinalle ihanan käsikorun helmistä. Tyttö myy helmikorujaan ja ostin itsellenikin hurmaavan korun, sekä yhden Tiinallekkin. Jotenkin ihana ajatus, kuinka sinnikkäitä lapset ovatkaan. Kivuista huolimatta jaksavat elää mahdollisimman normaalisti. Ihailtavaa, koskettavaa. Niin mahtava persoona tämä uusi tuttavuus on, että pientä yllätystä hänelle (ja toisellekkin syöpää sairastavalle lapselle) on huomenna tiedossa. Sain toimia pienenä salapoliisina ja vuotaa tietoni Brother Christmasille. Toivottavasti yllätys piristää molempia lapsia! Laitan alle tuttuun tapaan kuvia lähipäiviltä. :)

 Leukemia- ja laktoosialoihin erikoistunut ylitohtori-Tiina. :D Kiitos päivän nauruista Jounille, joka kuvan nappasi. <3

 Prinsessailua ja rentoilua

 Sinja-kuppipää. <3

 Lahjoitusvaroin mahdollistettu hese-päivä osaston lapsille aina keskiviikkoisin. <3

 Neiti ajelulla. Ja äiti juoksee tippatelineen kanssa perässä. :D

Koko perheen terapiakissa. <3

 Tärkeä karvanlähtöinen Leevi-muru. <3

 Pikku Myy-yöpäidassa on kiva nukahtaa uuden ystävän tekemä helmikoru kädessä. <3

Mukavaa loppukuuta kaikille teille! <3 Kiitos kaikista kommenteista. Ne piristää aina. :)

Levottomuus

Niin vaan aika kuluu hiljalleen. Ollaan jo lähempänä helmikuun alkua. Päivät pitenee, valo lisääntyy. Hiukset ja ripset kasvaa. Moni asia pitenee ja kasvaa. Mutta moni myös vähenee ja lyhenee. Minun unet ainakin vähenevät ja vähenevät. Pääsen uneen ehkä neljältä ja heräilen vähän väliä. Takaisin uneen on mahdotonta päästä. Pyörin ja etsin parempaa asenntoa sitä kuitenkaan löytämättä. Torkahtelen ja näen painajaisia. Päivisin yritän jaksaa olla mahdollisimman hyvä äiti, vaikka uupumus varmasti näkyy. Mieliala on ihan hyvä, mikä onkin erikoista. Ihminen jaksaa melkoisia juttuja ja voimavaroja voi löytyä aina vaan lisää, olen oppinut. Eihän mikään kaivo pohjaton ole, mutta nyt ainakin pohja on ulottumattomissa ja niin vaan päiviä paahdetaan eteenpäin. Parhainpina päivinä ulkoillaan jopa kahdesti lasten kanssa ja askarteluja ja virikkeitä tulee keksittyä. Pakkohan se on, jotta arki rullautuisi eristyksissä jotenkin. Paljon on ympärillä sairastavia ja heitä tässä väistellään. Onneksi voi soittaa ja viestiä naputella, ettei ihan yksin olla. Hoitajakin käy pari kertaa viikossa, jotta saadaan Jounin kanssa kierrellä vaikkapa kirppareita tai hoitaa virastoasioita.

Päivät sujuu tätä samaa arkea pyörien. Kieltämättä välillä tuo Tiinan yli-energisyys mietityttää ja uuvuttaa meitä muita. Illat on yhtä taistelua ja kukkumista. Oon tämän kirjoituksen aikana käynyt jo neljästi huoneessa rauhoittelemassa. Ehkä energiaa on patoutunut kuukausien aikana? Sisimmässäni en siihen vaihtoehtoon kyllä usko, jos rehellisiä ollaan. Miten yksinkertaisesti voi riittää energiaa kahteen ulkoiluun, useisiin virikkeellisiin hetkiin ja useimmiten ilman päiväunia? Siihen vielä pitkä kylpy ja paljon syli-aikaa.. Näiden tekemisten välit Tiina kirjaimellisesti kävelee ympyrää ja laulaa lakkaamatta. Voi kuulostaa kivalle ulkopuolisen silmin, että mukava, kun on virtaa. Mutta on tämä aika raskasta. Hoitajan tullessa tekis mieli vaan mennä nukkumaan vaikka autoon. Tätä on vaikeaa kuvailla riittävän hyvin. Enkä halua kiittämättömälle kuulostaa, tietysti oon kiitollinen tästä tilanteesta myös! Osastolta joskus kerrottiin, että jotkut lapset reagoivat näiden keveämpienkin tablettihoitojen aikana esim unettomuudella. Ehkä lääkkeet saa aikaan tämän? En tiedä. Ajatus katkeilee koko ajan.

Tiina tekee tällä hetkellä kaikkensa, että saisi Sinjan herätettyä. En ehdi kirjoitella nyt tällä kertaa enempää. Jouni on parhaillaan tekemässä ruokaostoksia Prismassa. Tiinaa on alkanut enemmän harmittamaan, kun kauppaan ei pääse mukaan, joten ostoksia kokeillaan välillä tehdä näin myöhään.

Terveisiä minulle itselleni ja ylipäätään meille molemmille vanhemmille, jos tätä joskus myöhemmin satun lukemaan: Jos tästä ajasta selvisitte, selviätte mistä vaan

Hiuksia ja ripsiä prinsessalle

Nyt on kyllä vierähtänyt luvattoman pitkä tauko edellisestä postauksesta. No, ehkä se on hyväkin juttu, nimittäin mitään mullistavaa ei ole tämän tammikuun alun aikana tapahtunut. Tiinan cvk:n juuri punoitti hiukan tuossa viime viikolla, mutta osastolla se katsottiin ja vain ärtyneeksi julistettiin. Eilen puhdistuksen lomassa huomattiinkin, että punoitus oli kadonnut. Huh, hieno juttu!

Kiukkukortisonit (dexametason) on  taas toistaiseksi napsittu ja tänään Tinttaralla oli kortisoni-rasitus. Eli aamulla jätettiin tavallinen kortisonitabletti (hydrokortisoni) ottamatta ja verikokein osastolla testasivat, onko oma kortisonin tuotanto lähtenyt käyntiin. Tulokset saadaan huomenna, kun meille soittavat niistä. Muuta ei lähiviikkoina sitten olekaan. 24.1. alkaa taas metotreksaatti-tiputus ja osastolla vierähtää taas ainakin kolme päivää. Tuntuu, että ihan vastahan se oli, mutta niin vaan edellisestä on jo 2kk aikaa! Tämä on siis 2/5, joten kovasti eteenpäin paahdetaan ja tiputuksia "lusitaan", yksi kerrallaan eteenpäin.

Tiinan ruokahalu on parantunut viime aikoina, mikä on hurjan kiva piristys. Tyttö syö aikalailla laidasta laitaan ruokia. Hiukan pienempiä annoksia, mutta hyvin maistuu. Salmiakki on super-ihanaa herkkua molemmille tytöille. Sinja maiskuttaa suu muikiana ja sanoo, että "nammnam". Tiina makustelee silmät kiinni hymyillen. Mitä suolaisempaa, sitä herkullisempaa. Apteekin salmiakki on herkkua. Salmiakki on myös oma lempparini, mitä raskaana söin herkuksi. Verenpaine oli mulla niin järkyttävän matala, että sitä oikein suositeltiin. Eipä se arvoja nostanut, mutta teki ainakin minut onnellisemmaksi. Ehkä salmiakkihimo on siirtynyt jo silloin tyttöihin. :D

Kun ensimmäinen päivä Tiinan dexametason-viikko tuli päätökseen, huomattiin me vanhemmat heti tytössä muutos. Aluksi ajateltiin, että on varmasti nyt päivän tai pari erityisen virkeä, koska dexa tekee mielen kurjaksi ja vetelän, saamattoman ja väsyneen olon. Miten väärässä oltiinkaan.. Tyttö laulaa taukoamatta, touhottaa, höpöttää, tarinoi ja on täynnä virtaa. Siinä määrin, että päiväunet on lähes mahdottomuus. Myös yöunille nukahtaminen on tiukassa. Kieltämättä sitä jo miettii, missä menee se normaalin raja tuon virkeyden suhteen. Ihan kuin Tiina ei pystyisi rauhoittumaan, vaikka haluaisi. Lisäksi pintaan taitaa puskea uhmaakin. Hyvin mielenkiintoisista aiheista itku parahtaa tämän katon alla useammalla, kuin yhdellä. :D Sinjan elämä tuntuu esimerkiksi sortuvan jo pienistä kehotuksista. "Sinja, laitatko sen pikkukiven roskiin" ja tuloksena on tajuttomuuden partaalla huutava hikinen taapero makaroonina lattialla. "Tiina, ei se haittaa, vaikka se legorakennelma sortui. Tehdään uusi" Tyttö heittäytyy teatraalisesti kontilleen, huutaa leuka kuolassa suurien kyyneleiden valuessa kaulalle. Samalla tuijotetaan murheenmurtamina äitiä; kun on niin pirskatin pyllystä kaikki. :D Kyllä siinä saa pokkaa pidellä, kun välillä itkujen aiheet on niin löyhässä. Itseasiassa on kyllä minullakin. Ei kahta itkupilliä ilman kolmatta!

Lähiaikoina olen itsekkin herkistynyt. Viime kesänä ei ollut mitään takeita, että Tiina eläisi tänä vuonna. Että aika auttaisi, hoidot tehoisivat näin hyvin ja että todellakin tässä ollaan jo kuntoutumisen alkupäässä. Katson tuota pientä touhottajaa, joka vähän väliä sipaisee sileää siilitukkaansa ja pukeutuu taas jälleen kerran mekkoon. Koska hänhän on prinsessa. Hän on ihana Pinkie Pie prinsessa, joka osaa käyttäytyä juuri kuin oikea prinsessa. Tyttö tipsuttelee pienin askelin silmät raollaan leuka koholla ja hymyilee nätisti. Ylväs ilmestys lipuu ohitseni herkkänä, mutta ylväänä ja lopulta repeää hurjaan naurunremakkaan, johon ei voi olla yhtymättä! Pieni tyttö nauraa katketakseen itselleen ja hienolle esiintymiselleen. Onhan sentään ihan parasta olla ihka oikea prinsessa! Peilistä katsoo tyttö hyvin lyhyillä hiuksilla. Hiuksilla, ajatella. Ei kalju, vaan siilitukka. Tätä me ihmetellään ja silitellään. "Minusta myös tuntuu prinsessalta. Eikä vain näytä prinsessalta." kertoo ilmeisen ylpeä lapsi. Olo on jo ihan erilainen. Ja tyttö näyttääkin jo paljon enemmän omalta itseltään! Katsokaas nyt neitokaista!

Näitä kuvia on tyttö itsekkin ihaillut. Ripset ja kaikki! <3 On siinä ilon aihetta kylliksi meille kaikille. Tiinan silmissä peilistä katsoo prinsessa, mutta me vanhemmat näemme muutakin. Uskomattoman reippaan ja urhean soturiprinsessan, joka todellakin on ansainnut kaiken tämän riemun aiheen. Tiina on kulkenut todella rankan jakson elämästään; vaikeamman puolivuosikkaan, mitä kuvitella voi. Kymmeniä ja taas kymmeniä sytostaatteja, antibiootteja ja pistoksia. Ihan uskomatonta, miten paljon niitä alussa olikaan. Miten kipeä tämä rakas lapsi on ollutkaan.. Vertailuksi pari kuvaa alle joulukuulta.

Miltä leukemia oikeasti näyttää? Miten se näkyy? Kalpea, karvaton, kuin puoliksi jo tyhjä ihmisriepu. Viimeisillä voimillaan ja lääketieteen avuilla elämässä löyhästi roikkuva ihmisrauhio poloinen. Kipeä, tuskainen, turvonnut, mutta laihtunut, kuihtunut. Silmien tuike katoaa, harmaus peittää kaiken alleen. Kaiken tuon alla sykkii kuitenkin terve sydän. Päässä on tuntevat, ymmärtävät aivot. Mielen lujuus, valoisa ote tulevaisuuteen. "Sitten kun parannun.." sanoi Tiina. Nyökkäilin aina, mutta sydäntä nipisti pelko. Nipistää edelleenkin, mutta todellakin nyt voin olla vähän rohkeammin toiveikas. Selvät sävelet, selvät tulokset, selvä suunta eteenpäin. Nyt vain hengitellään ja pidetään elämännarusta kaksi käsin kiinni porukalla. Yhtään ei lipsuta. Kaikki tehdään, mitä voidaan. Pidetään peukaloita, toivotaan, anellaakin pahimpina hetkinä mustan veden ympäröiminä. Ei vajota. Ei ihan varmasti vajota! Valjastetaan kaikki ilo, positiivisuus ja rentous, mitä vain itsestämme irti saamme. Varjellaan itseämme kaikelta, mihin voimme vaikuttaa. Varjellaan tätä rakasta lasta. Ja edelleen, sitten vain loppuaika hengitellään. Ollaan elossa. Niin me tämä tuleva kevät kuljetaan ja eletään.

Ihania talvipäiviä teille jokaiselle! <3 Alla vielä muutama kuva lähipäiviltä.

 "Metsä" kertoi Tiina taideteoksen ideasta.

 Leevi. <3

Lumiukko tehtäisiinkös? No tehtiinhän me. :D

<3