TarinaMaanantai: Keskiviikko

Hän oli Keskiviikko

Hänen katseessa loisti kulta. Hän oli kultaa. Hän hymyili aina.

Hänet löydettiin vauvana asumattomasta saaresta läheltä laivareittejä. Hänet huomasi yksinäinen, lapseton nainen ruotsinlaivan kannelta.

Pieni noin kahden kuukauden ikäinen tyttövauva oli maannut kapaloissa männyn juurella keskellä kauneinta heinäkuuta. Keskiviikkona.

Pienen tyttövauvan äitiä etsittiin. Vauva oli terve ja iloinen.

Eikä äitiä löydetty koskaan.

Keskiviikko annettiin hyvää perheeseen adoptoitavaksi. Hänelle annettiin nimeksi Irene. Mutta Irene koskaan ajatellut itseään Irenenä. Hän oli Keskiviikko.

Kun Keskiviikko täytti 16-vuotta, hän lähti kesällä risteilylle Tukholmaan kummitätinsä kanssa. Kun laiva ohitti Keskiviikon synnyinsaaren, tyttö hyppäsi. Hän hyppäsi mereen.

Eikä häntä löydetty koskaan.


**********

TarinaMaanantain 61. aihe.

Zen-tarinoita

Etsin erästä zen-tarinaa, jossa munkki saa vauvan hoitaakseen. Löysin sen täältä:

Zen-tarinoita.

Siellä onkin todella monta vanhaa, hyvää zen-tarinaa suomennettuna! Ihastuin ikihyviksi tästä löydöstä.

Sivuilla pyydetään myös omia kommentteja tarinoihin. Minusta zen-tarinoita ei kuulu selittää sanallisesti, vaan ne pitää oivaltaa kokemusperäisesti. Se on paljon parempi tapa. Oivaltaminenhan on sitä. Ehkä ensimmäinen tarina ei aukea, eikä toinen. Ehkä vasta se sadas tarina tulee tajutuksi, ja kun sen oivaltaa, ymmärtää muutkin.

Mikä oli se etsimäni tarina. No, tietenkin tämä: Vai niin.

PakinaPerjantai: Limaista malvaa

Nuori ja vahva mies, Atem, kaivaa suurta kuoppaa hiekkaan. Koivut kurottelevat oksiaan kaiken yllä. Vanha mies, Seom, lepää ja nojaa lapioonsa. Hän seuraa kuinka Atem kiroilee ja vihaisena tekee työnsä. Seom kävelee lähemmäksi kuoppaa ja kysyy hiljaa nuorelta mieheltä:

- Huutaako villiaasi vihannassa ruohikossa, ammuuko härkä rehuviljansa ääressä?

Atem viskaa lapionsa maahan, nousee kuopasta ylös ja marssii vanhan miehen luo. Hän repii vanhaa miestä korvasta ja huutaa takaisin:

- Että huutaako aasi keskellä tuoretta nurmea? Kehtaatko kysyä minulta, että mylviikö härkä, kun sillä on rehua edessään?

Atem irrottaa otteensa. Seom kaatuu polvilleen maahan ja itkee. Atem laskeutuu nuorilla jaloillaan takaisin hiekkakuopaan ja jatkaa haudan kaivamista. Hauta on saatava valmiiksi ennen kuin tulee pimeä.

Seom jatkaa itkuaan ja valittaa:

-Käykö äitelää syöminen ilman suolaa, tahi onko makua munanvalkuaisessa?

Atem lopettaa kaivamisen ja nousee taas vihaisena ylös. Hän ryntää vanhan miehen luokse ja lyö häntä kasvoihin.

- Kysytkö kuka huolisi suolatonta ruokaa, kenelle maistuisi limainen malva? Sinun on sitä syötävä, kun minä niin sanon!

Nuori mies jättää vanhan miehen maahan. Veri valuu ryppyisestä poskesta. Vielä kerran vanha mies kohottautuu ylös. Vapisella äänellä hän kuiskaa:

- Sieluni ei tahdo koskea sellaiseen, se on minulle kuin saastainen ruoka.

Atem hakee lapion ja lyö sillä vanhaa miestä. Seom menettää tajuntansa.

- Vai sitä mieltä olet, että tämä, mitä joudut nielemään, on yhtä iljettävää, voit pahoin, kun vain näetkin sitä!

Atem tuijottaa hiljaista vanhusta, joka makaa vaatemyttynä hiekassa. Hetken jälkeen hän laskeutuu takaisin kuoppaan. Hauta on saatava valmiiksi ennen kuin tulee pimeä.


*********************

PakinaPerjantaissa aiheena oli Raamatunlause: Huutaako villiaasi vihannassa ruohikossa, ammuuko härkä rehuviljansa ääressä? Huomaisin, että se oli vanhasta Raamatun versiosta ja uusi versio kuuluu näin: Huutaako aasi keskellä tuoretta nurmea, mylviikö härkä, kun sillä on rehua edessään?

Päätin vertailla lisää uutta ja vanhaa Raamatun suomennosta. Vanha mies sanoo lisää Jobin kirjan 6 luvun säkeitä. Nuori mies puhuu mukaellen uudesta versiosta samat kohdat.

Voitte lukea ne itsekin:
Job 6 (vanha versio)
Job 6 (uusi versio)

Ja mistä tarina kertoo? En itsekään tiedä. Ehkä vain Atem ja Seom tietävät sen.

Kuinka lumiukoille kävikään?

Olen saanut käsiini kuvamateriaalia siitä kuinka kuuluisille lumiukoille oikeasti kävi.

Kun vertasin niitä muihin selvityksiin tapahtuneesta, erään katkeran kotirouvan tilitys vaikutti sopivan yhteen filmin tunnelman ja tapahtumien kanssa.

Vaikuttaisi siltä, että tapaus on selvitetty lopullisesti.

Tarkkailkaa lumiukkojanne! Katkera kotirouva... eikun... totuus on tuolla ulkona!

PakinaPerjantai: kuvapari

Alma ja Elmeri

Aurinko paistoi pilvien takana. Kyllä se siellä paistoi, vaikka ei sen säteet maahan asti yltäneetkään. Taivaalla roikkui raskaita, harmaita pilviä. Ne sentään lähes ylettivät koskettamaan sohjoista maata. Oli olevinaan talvi.

Alma ja Elmeri, vanhat eläkeläiset, olivat normaalilla päiväkävelyllä. He kävelivät varovasti toisiaan tukien, koska tie oli liukas. Pariskunta oli ollut yhdessä jo yli puoli vuosisataa. Alma oli rehevä ja vahvarakenteinen emäntä. Elmeri oli jo kutistunut pienemmäksi aikojen saatossa. Elmeri tosin väitti usein, että kerran hän oli ollut Almaa isompi. Alma ei moista muistanut.

Päästyään puistoon, he heittivät puiston linnoille siemeniä ja leivänpaloja. Sen jälkeen he istahtivat hetkeksi vihreälle puistonpenkille hengähtämään ja vaihtamaan muutaman sanan. Aivot vetreentyivät mukavasti hiljaisella kävelyllä, ja olihan parisuhteen kannalta hyvä, että joka päivä kysyttiin toisiltaan kuulumisia.

Juuri kun Elmeri oli kysymässä kuulumisia, Alma yllättäen keskeytti hänet.

- Ohoh, Alma huudahti ja löi kätensä yhteen.

Elmeri lähes hämmästyi, mutta ei sentään. Sydänkohtaushan siinä pian tulisi, jos aina hämmästelisi Alman aivoituksia.

- Mitä tuota ohottelet? Elmeri kysäisi puolihuolimattomasti.
- Katsopa tuonne metsän laitaan. Siellähän ollaan me! Alma sanoi ja naurahti pyrskähtäen.
- Joko sitä muisti alkaa noin heiketä? Me ollaan tässä, eikä tuolla, Elmeri sanoi eikä edes yrittänyt katsoa metsään päin.
- Ei, ukkorukka. Yritäpä pysyä perässä. Tuolla tien toisella puolen on kaksi lumiukkoa. Iso emäntä ja pieni ukko, Alma selitti ja siristi silmiään. - Kyllä sinä ne näet, kun minäkin näen.

Elmeri tihrusti vuorostaan pienten, ryppyisen silmäluomiensa läpi ja huomasi myös lumiukot.

- Niinpä siellä onkin. Ja ihan niin kuin me, Elmeri sanoi ja hihitteli.

Elmeri ei ollut tosikko. Ei sellainen Alman kanssa pärjäisi.

- Mutta miksi sinä olet kaatumassa minun päälleni? Elmeri kysyi ja iski silmää Almalle.
- Kyllähän sinä sen tiedät, Alma virnuili ja tökkäisi Elmeria kyynärpäällä kylkeen, varovasti. -Mutta sanopa sinä, miksi sinulla on noin mairea hymy, vaikka olen kaatumassa sinun päällesi? Alma jatkoi ja hytkyi naurusta.
- Mikäs siinä ollessa, kun on makea elämys tiedossa, Elmeri riemastui ja iski kävelykepillä maata.

Molemmat nauroivat hetken iloisena omista mielikuvistaan. Mutta äkkiä he hiljenivät, vilkaisivat toisiaan ja nyökkäsivät virnistäen.

- Eiköhän, Elmeri, lähdetä jo kotiin? Alma kysyi hymyillen.
- Puhut nyt asiaa, Alma, Elmeri sanoi ja kohottautui hitaasti ylös.

Alma kampesi itsensä voimalla irti penkistä ja huoahti. Elmeri virnisti ja läimäytti Alman toista pakaraa, lujaa.

- Oletkos siinä! Alma tirskahti ja otti Elmeriä käsivarresta kiinni.

Pariskunta lähti kävelemään kohti kotia. Lumiukkopariskunta jäi haikeana katsomaan heidän peräänsä. Aurinko paistoi edelleen pilvien takana. Edelleen oli olevinaan talvi, mutta Almasta ja Elmeristä elämä oli juuri sellaista kuin sen pitikin olla.



PakinaPerjantaissa aiheena kuvapari.

Minulla oli nyt pienoinen kotipihaetu. Katselin muutaman päivän noita kahta ja mietin heidän tarinaansa.

Apua, Ally!

Tule apuun, Ally!


Ne jotka eivät tiedä mistä on kysymys, niin tästä on kysymys.

Pottumiesten tarina

Eräänä sateisena syksyiltana erään talon emäntä päätti keittää perunoita. Hän otti jääkaapista muutaman kourallisen raakoja perunoita -kiireellä-, koska hänellä oli kiire kaupungille. Hän ei huomannut, että kolme perunaa putosi keittiön lattialle.

Kun kattilaan päätyneet perunat olivat kypsyneet, emäntä laittoi kypsät perunat jääkaappiin ja kiireesti häipyi autollaan lähikaupunkiin. Vain kaulahuivi vilahti oven raosta. Hän ei edes ehtinyt syödä keittämiään perunoita. Niin kiireinen hän oli.

Talo oli tyhjä. Vai oliko?

- Joko se meni? kysyi perunoista pienin, RockyPeruna nimeltään.
- Jo, huh, nyt meille koitti tilaisuus, huudahti perunoista suurin, jonka nimi oli PerunaUkko.
- Nyt häivytään täältä! Ei enää ikinä jääkaappia! Eikä pelkoa tuskallisesta keittämiskuolemasta, sanoi suipponenäinen PerunaMyyrä totisena.

Kaverukset kävelivät halki keittiön ja läpi olohuoneen. He kiipesivät vaivoin ikkunalaudalle ja tuijottivat pimeyteen.

- En minä uskalla mennä tuonne, sanoi PerunaUkko.
- En minäkään, kuiskasi PerunaMyyrä. - Elämme vaarallisia aikoja. Pian on Tyrnävän Perunamarkkinat.
- Voi ei! Vapaan potun pitää olla todella varuillaan tuolla ulkona, kiljahti RockyPeruna.

Kaverukset katsoivat mustaan, pimeään vapauteen, huokasivat ja lähtivät hitaasti taapertamaan vailla suuntaa. Tähänkö päättyi heidän pakoretkensä?


He kulkivat läpi sinisen tasangon, ohi sinisen vuoren, laulaen surullisia PottuBlues-lauluja. Vain PottuMyyrä yritti joskus piristää tunnelmaa - tuloksetta.


Mutta kuin ihmeen kautta, vai johdatustako se oli, he päätyivät vihreälle tasangolle, jolta he löysivät jotain todella salaperäistä. Oliko tämä ratkaisu heidän pulmiinsa?

- Tuo on varmaankin tietokone! huudahti RockyPeruna ja heittäytyi riemuissaan näppäimistön päälle makaamaan.
- Mistä sinä muka tiedät mikä tuo on, tuhahti PerunaUkko.
- Olen kuunnellut tarkasti mitä ihmiset puhuvat keittiössä ollessaan, selitti pieni, pippurinen RockyPeruna.
- No, mitä tuolla sitten voi tehdä? kysyi PerunaMyyrä epäuskoisena.
- Minäpä näytän! RockyPeruna sanoi ja avasi tietokoneen, avasi internetyhteyden ja käynnisti GoogleEarth-ohjelman sekä selaimen.


- WAU! Tämän kaikenko olet oppinut vain kuuntelemalla? huudahtivat muut hämmästyksestä soikeina ja hieman multaisina.
- No, oikeastaan, taisin olla edellisessä elämässä jonkin sortin atk-nörtti, mumisi RockyPeruna.
- Ja mitä teit, että olet tässä elämässä peruna? kysyi PerunaMyyrä uteliaana.
- Tuota... jos ei puhuttaisi siitä nyt... punastui RockyPeruna.

Muut pottumiehet ymmärsivät hiljetä. Tämä oli selvästikin sellainen asia, josta kannattaa pysyä vaiti.

Kaverukset tutkivat koko GoogleEarthin. He etsivät Perunamaata. Sellaista maata, jossa he voisivat elää vapaina ilman pelkoja. Maata, jossa peruna olisi todella jotain merkityksellistä, ei vain ruokaa. Mutta sellaista maata ei löytynyt. Löytyi vain jotain hyvin pelottavaa.

Ehkä heidän pitäisi kääntää katse avaruuteen? Onko olemassa PerunaPlaneettaa?

Kyllästyttyään maapallon pyörittelyyn kaverukset ryhtyivät surffaamaan halki internetin ilman mitään päämäärää, ja yllättäen heidän eteensä ilmestyi heidän elämänsä kaunein asia. Se oli jotain niin satumaista, että he unohtivat ahdinkonsa välittömästi.

- Oi, mikä lyyli! Oi, mikä tyyli! he huokasivat yhteen ääneen.
- Hän on rohkea kaunotar. Yksin pimeässä metsässä, kuiskaa PerunaUkko hiljaa.
- Katso, hänellä on pyssykin! Hän voisi suojella meitä! huomaa RockyPeruna yllättäen.

Niin he päättivät ryhtyä seuramaan tämän uhkean sulottaren elämää. Ehkä he löytäisivät vielä keinon päästä hänen luokseen?


Kun talon emäntä tuli takaisin kotiin myöhään illalla, hän löysi kolme ihastuksesta näytön ääreen jähmettynyttä perunaa. Emännän sydän heltyi, ja hän haki lasten nukkekodista perunakaveruksille punaisen sohvan.

Siinä he sitten istuivat aamut, päivät, illat ja yöt miettien keinoa saada yhteys heidän idoliinsa. Ehkä vielä jonain päivänä he löytävät ratkaisun?

***************************

Tämä on kunnianosoitus ja kiitos Allylle, joka on ilahduttanut meitä blogi-ihmisiä jo tovin aikaa ratkiriemukkailla tarinoilla, pelottavilla kertomuksillaan ja kuvillaan. Toivottavasti saamme jatkossakin nauttia hänen huumoristaan ja oivalluksistaan!

Samalla vastaan Ritan haasteeseen, jossa piti ottaa kuva omasta bloggausympäristöstä. No, täällä on olen minä ja pottumiehet, nykyään. ;)

Minua auttoivat tässä projektissa kolme tyttöäni, joita ilman tätä koko tarinaa ei olisi.

TarinaMaanantai: Retki

Karon kauhea retki

Karvaton, kalju pikkutonttu Karo päätti lähteä hipsimään -hiphop- kotoaan suureen, avaraan maailmaan. Sellaista matkaa kutsutaan retkeksi. Tästä retkestä tulikin aivan kauhea ja pöyristyttävän hirvittävä!

Ensimmäiseksi, kun pieni Karo-tonttu astui ulos puumajastaan, tuosta säälittävästä vajastaan, putosi hänen päällensä lihava, oululainen orava. Orava kuoli. Voi voi. Karo ei edes pyörtynyt. Hän vain työnsi oravan pois päältään, oikoi samenttisen takkinsa laskokset ja jatkoi matkaansa. Karo oli kova poika pitämään pokkansa. Tonttumetsän kovin pokerinaama.

Karo käveli kaksisataa metriä ja pysähtyi. Nyt oli ihan selvästikin lounasaika. Sitä mieltä oli myös iso, karvainen, vihreä hirviö nimeltä Antabus Kuskus.

Kuskus tuli ja söi Karon.

Voi voi.



*************
Tarinamaanantain aiheena on siis retki.

Oma Muusa-kirjoituskilpailutekstini

Olen julkaissut paljon runoja täällä blogissani ja Aukeassa, mutta nyt ehdottomasti haluan julkaista Muusa-kirjoituskilpailunovellini.

Sen nimi on Kasvosi hiekassa. Käykää lukemassa ja kommentoikaa sitä sinne tai tänne, jos haluatte.

En päässyt finaaliin saakka. No, harmittiko, kun en sijoittunut? Ei oikeastaan. Tämä ei ollut sitä mitä tuomaristo halusi. Lainaan suoraan Huutomerkin tiedotusta:

Kirjoituskilpailun aiheena oli tänä vuonna kuolema. Aihetta lähestyttiin usein hyvin perinteisin keinoin ja arkipäivisin kertomuksin. Monet töistä ammensivat osallistujien omista, voimakkaista kokemuksista ja läheisten kuolemista. .... Finaaliin selvinneet nimimerkit onnistuivat rikkomaan kisan yleiskuvana kummitelleen pateettisen monotonian.

Kuten aikaisemmin olen sanonut, itse kirjoittamisprosessi on opettava. Olen nyt oppinut osallistuessani moniin kilpailuihin työtapoja ja rutiineja. Olen saanut tekstejä valmiiksi. Olen uskaltanut lähettää niitä eteenpäin. Kaikki muu mikä tulee sen jälkeen on extraa tai plussaa.

Julkaisen tekstini nyt netissä, että teksti pääsisi keskustelemaan lukijan kanssa eli minä pääsisin näkemään, kuulemaan ja tuntemaan ihmisten ajatuksia tästä tekstistäni.

Sehän on monen kirjoittajan syy omalle kirjoittamiselleen. Kommunikointi muiden kanssa.

Kirjoitan vahvasti itselleni, mutta samalla muille. En osaa oikein selittää kumpi tulee ensin. Asiat vain tapahtuvat. Limittäin, päällekkäin, vuorotellen, ei-kenellekään, jollekulle, kaikille, ei-missään ja kaikkialla.

Ja minä rakastan tätä. :)

TarinaMaanantai: Kuka piilotti sen?

Henkilöt:
Neljä veljestä: Antti, Matti, Eero ja Aulis sekä heidän äitinsä Toini.

Tapahtumapaikka:
Auliksen lakkiaisjuhlat suvun yhteisessä kesäpaikassa.


Aulis: Sanokaahan poijat ny. Mihin te sen ootta piilottanut?

Antti: En mää oo sitä ikinä ees nähäny!

Eero: En määkään.

Matti: En mää tiiä ees mistä puhutaan...

Aulis: Äiti, sano ny sinä nuille! Ei ne kerro. Ihan varmana ne tietää mihin sen laitto!

Toini-äiti: Jos poijat sannoo, ettei ne tiiä, niin ne ei tiiä. Sun pittää uskoa. (istuu keinussa ja polttaa tupakkaa)

Antti: Jospa sitä ei oo koskaa ollu olemassakaan. Sää oot nähäny unta?

Aulis: Haista sinä Antti pitkä...

Toini-äiti: Soo, soo Aulis! Ylioppilas ei kirroile.

Aulis: Mutta kun...

Toini-äiti: Sano se sivistyneesti.

Aulis: Että Antti haistaa paskat?

Toini-äiti: No niin... sillä lailla niinkuin tuo naapurin agrologi sannoo.

Aulis: Eihän se puhu mittään, kun sen vaimo ei anna sen puhua.

Toini-äiti: Niin juuri.


Antti, Matti ja Eero pärähtävät nauramaan.


Aulis: No, pitäkää se sitten! En minä sitä ois halunnutkaan. (lähtee sisälle ja paiskaa oven kiinni)

Matti: Mikähän sille tuli?

Eero: Siitä on tullut nyt niin ylypiä, kun se on suvun ainu ylioppilas.

Antti ja Matti (yhteen ääneen): Niin-o, niin-o.


Toini-äiti nousee keinusta ja kumartuu ottamaan portaiden alta täyden Koskenkorvapullon.


Toini-äiti: Sitähän ne sannoo televiisiossa, että viinalla lähtee järki päästä. (aukaisee pullon) Pijetään huolta, että Aulis pyssyy järjissään. (ojentaa pullon Eerolle)

Eero: Sää se oot hyvä äiti.

Antti ja Matti (yhteen ääneen): Kyllä näin on!


***********************

Olipas hauska TarinaMaanantain aihe!

Tarina: Luola

Tajusin, että te olette lukeneet minulta vain esseitä ja runoja. Siis te ette tiedä ollenkaan miten kirjoitan proosaa tms. Siksipä päätin julkaista pienen pätkän eräästä viime vuoden lopulla kirjoittamasta tarinasta. Se on tässä.

LUOLA

"Kävelen saniaisten peittämässä metsässä. Kuuset ja männyt ovat suuria ja vihreän sammaleen peittämiä. Aurinko paistaa jossain kaukana korkealla. Sen säteet tunkeutuvat valaisten metsästä pieniä alueita. Kävelen polulla, jonka on kuivanneiden neulasten peitossa. Saniaisten seassa kasvaa korkeita mustikanvarpuja. Mustikat ovat kypsiä, suuria ja mustansinisiä. Minun vasemmalla puolellani on jyrkkää kalliota. Kallio on niin korkea, että se pimentää metsää. Muutamista kallion ulokkeista kasvaa koivuja ja mäntyjä. Ne uhmaavat luontoa kasvamalla siinä. Enimmäkseen kalliolla kasvaa sammalia ja jäkälää.

Olen yksin. Metsässä on hiljaista.

Polku kaartuu vasemmalle myötäillen kallion muotoja. Kallio on saarella, jonka nimi on Sininen nuorineito. Nimensä se on saanut siitä, että mantereelta katsottaessa se näyttää siniseltä. Saari ei ole suuri. Eikä siellä asu ketään. Mutta kesäisin ihmiset tulevat laivalla sinne retkelle. Laiva voi myös kiertää saaren ympäri ja palata takaisin satamaan. Saari on kaunis myös ulapalta. Lähikaupungin ihmiset rakastavat tuota sinistä saarta. Se on innoittanut taiteilijoita vuosisatoja.

Minä olen nyt täällä yksin. Tulin laivalla tänne ja sanoin kapteenille, että lähden pois huomenna. Aion olla yötä täällä. Minulla on selässäni reppu, jossa on myös teltta. Ehkä en tarvitse telttaa, koska olen päättänyt löytää tästä suuresta kallioseinämästä luolan. En ole ikinä ollut yötä luolassa. Haluan tietää miltä se tuntuu."

Tämä on siis alku. Sain kirjoitettua aiheesta 8 sivua. Tämä on tekstin 2. versio. Ei siis lopullinen. Muokkaan sitä varmasti. Ehkä jatkan sitä tai sitten jätän sen novelliksi.

Oletteko muuten lukeneet sen vanhan postauksen nimeltä Blogisaaret, joka on myös eräänlainen tarina tai jopa runomainen teksti? Tajuan, että jo tuolloin kirjoitin luonnon ja metaforien avulla. Minun kaikki nykyiset tekstini ovat täynnä mäntyjä, soita, kallioita, järviä, vettä ja taivasta. Kuvaan niiden kautta tunteita ja ihmissuhteita.

Maaliskuu2006: Pienet blogisaaret

Blogit ovat kuin pieniä asumattomia saaria, joiden ainoita asukkaita me olemme. Aluksi saaret ovat autiota ja tyhjiä. Jokainen asukas koristelee oman saarensa omalla tavallaan. Joku ripustaa tunteiden oksille tuskaa ja ahdistusta. Toinen kylvää positiivisuuden ja viisauden kukkia. Yksi asettelee tapahtumien ketjuja kallioille. Kolmas sytyttää nuotion ja lähettää savumerkkejä kaikesta tärkeästä.

Kun saaremme on valmis, odotamme vierailijoita. He tulevat aluksi pienillä veneillä. He katsovat kaukaa veneistä. Lopulta joku uskaltaa rantautua ja ilmoittaa olevansa saarella. Hän jättää jalanjälkensä hiekkaan.

Vieraat voivat kutsua meidät käymään kylässä heidän saarellaan. Käymme siellä meidän omilla pienillä veneillä. Voimme myös painaa jälkemme kosteaan santaan. Voimme myös lähteä seikkailuun. Tutkia tuntemattomia saaria. Voimme astua saarille kutsumattomia.

Kun ihastumme johonkin uuteen ja eksoottiseen saareen, teemme sinne sillan. Saari voi olla myös tuttu, kodikas ja turvallinen. Siltoja kertyy pikkuhiljaa joka puolelle. Niitä pitkin on helppo juosta katsomaan ystäviään.

Tervetuloa minun pikku saareeni! Koskettakaa minun saareni pehmeää hiekkaa.