Tositarinat TOP 5

Viikonlopun tositarinaputkesta inspiroituneena julkaisen karmeimmat true story -kirjat ikinä.. Listaa saa jatkaa!

1) J.T. Leroy: Petollinen on ihmissydän (onneksi paljastui feikiksi!)

2) Dave Peltzer: Pimeän poika (nieleskelin oksennusta kun luin tätä)

3) Deborah Spungen: Nancy
Klassikko! Luin tämän lapsena ja muistan vieläkin miten sain kylmiä kauhunväreitä lapsuusiän skitsofreniasta kärsivän Nancyn kuvitellessa että hyökkäävät hait ympäröivät häntä. Toisessa kohtauksessa hän leikkeli vaatteita saksilla äitinsä kauhuksi. Nyt kohtauksen kauheus ei enää oikein aukene - kuulostaa normaalilta kotiäidin maanantaipäivältäni.

4) Sybil
Lukion äidinkielenopettajani lainasi minulle -tämän vähintäänkin kyseenalaisen kirjan - en muista kirjailijaa. Päähenkilö ihmettelee miksi hänellä on yhtäkkiä aivan erityylisiä vaatteita kuin hän itse ostaisi. Käy ilmi että Sybilille on kehittynyt useita sivupersoonia mielenvikaisen äitinsä mm. roikotettua häntä ylösalaisin lampusta ynnä muuta vatsaa kääntävää.

5) Christiane F: Huumeasema Zoo
Myös tämä on klassikko. Ohessa voi lukea Alice Millerin (Alussa oli kasvatus) kuvauksen päähenkilön lapsuudesta ja miksi hän päätyi narkomaaniksi.

Tässä muutama tositarina lisää.

Viikonlopun true storyt

Haksahdin viime viikonloppuna tosielämän kauhutarinat -kirjallisuuden hetteisille poluille. Luin Vaiennettu Anna (Elbie Lötter) ja Treblinkan viimeinen juutalainen (Chil Rajchman) -kirjat.

Vaiennettu Anna kertoo isäpuolensa hyväksikäytön uhriksi joutuvasta tytöstä. Kirja pohjautuu salanimellä kirjoittavan kirjailijan omaan elämään ja siitä on otettu alkuperämaa Etelä-Afrikassa 11 uusintapainosta. Kirja on dramatisoitu kömpelösti ja henkilöt tyypiteltyjä kuten teiniromaanissa. Tarina kuitenkin on hirveä ja kamalinta siinä on että päähenkilön oma äiti ei uskonut häntä, kun hän vihdoin uskaltaa kertoa mitä kotona öisin tapahtuu.

Tarina ansaitsee tulla kerrotuksi siksi, että lapsia kuunneltaisiin herkemmällä korvalla ja asioihin puututtaisiin. Lopussa on tietopaketti seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sen tunnistamisesta ja siihen puuttumisesta.

Treblinkan viimeinen juutalainen / Rajchman-raportti on harvinainen todistajankertomus Treblinkan tuhoamisleiristä. Kirjoittaja pääsi pakenemaan leirin 2. osasta vankikapinan yhteydessä ja säilyi hengissä sodan loppuun. Hän kirjoitti muistiinpanonsa jo sodan aikana mutta antoi luvan julkaista sen vasta post-mortem, ilmeisesti tuntien syyllisyyttä henkiinjäämisestään ja osuudestaan ruumiiden lajittelussa ja hävityksessä.

Kuten monella muullakin, myös minulla oli viides- tai kuudenluokkalaisena vaihe, jolloin kuulin holokaustista ja pystymättä sitä käsittämään luin kaiken mitä Vuosaaren kirjastolla oli aiheesta tarjota. Rajchmanin kirja on erilainen siinä, että se on tiivistetty, tunteeton ja raivostunut raportti leiriltä, josta selvisi vain muutama edes kertomaan sen olemassaolosta.

Seija Vilén: Mangopuun alla

Tämä kirja kertoo perheväkivallasta, hihhuliuskonnosta ja tytön matkasta pieneltä perähikiäpaikkakunnalta Intiaan kotirouvaksi, ja lopulta takaisin kotiin niin maantieteellisesti kuin oman seksuaali-identiteetin kannalta.

Kirja ei kuitenkaan sovellu sosiaalipornosta pitäville. (Tunnustan joskus kuuluvani tähän joukkoon.)

Aiheiden käsittely on täydellisen erilaista kuin tämän kärjistetyn esittelyn kannalta voisi ajatella. Teksti sekoittaa lyyristä ja arkipäiväistä ihmeellisen hauskalla ja kauniilla tavalla. Tärkeät asiat kerrotaan usein vertauskuvallisesti. Ja silti, teksti imee täysin mukanaan. Se on rehevää, kuulasta ja rinnastaa päähenkilön nykyhetkeä ja lapsuutta jopa samassa kappaleessa, niin että lukijan on pysyttävä tarkkana kuin porkkana.

Värikästä ja hauskaakin ovat kuvaukset angstisesta teini-iästä pikkukylän raitilla ja kotirouvan elämästä Intiassa palvelijoineen - ja kieltoineen. Synkeästä kaamosmaisemasta lapasineen ja tupeerattuine otsatukkineen liu'utaan lämpimänkirjavaan Intiaan, mausteisten ruokien, silkkisten sarien ja korallirannerenkaiden maailmaan.

Monet keskeiset asiat kerrotaan vain vihjeinä tai sivuhuomautuksina. Esimerkiksi perheväkivalta tulee esille niukkoina vihjeinä, kunnes yhdessä lauseessa tuodaan esille aviomiehen väkivaltainen toiminta. Lukija siirtyy seuraavaan kappaleeseen, kunnes tajuaa ja palaa taaksepäin: Hetkinen! Lukiko siinä todella noin?

Kirja antaa mielenkiintoisen kuvan Krishna-liikkeestä, johon itselläni ei ole ollut muuta kosketusta kuin katukulkueet ja temppelin edulliset kasvislounaat, joissa jotkut kävivät opiskeluaikoina. Liikkeeseen liittymisen motiivit käyvät rivien väleistä ilmi ja samoin sen opetusten omaksuminen ja niihin uskominen ja liikkeessä pysyminen samoin, vaikka tämä tuntuukin uskomattomammalta prosessilta.

Kaiken kaikkiaan tarina on huimaava kertomus erilaisesta elämästä. Missään nimessä teos ei ole tilityskirja vaan se on kypsän ihmisen jopa ulkopuolinen selostus kohtalostaan ja ennen kaikkea ehdottoman kaunis kirja, jonka ansio piilee itse tekstissä ja kerronnassa - ei tarinan sinänsä värikkäissä käänteissä.

Kirjailijan itsensä voi kohdata hänen blogissaan. Sain tavata hänet jokin aika sitten livenä Avaimen järjestämässä bloggari-illassa. En ollut tuolloin vielä harmikseni lukenut kirjaa. Kirjailija teki minuun hyvin miellyttävän ja kultaisen vaikutuksen ja lisäksi kun hän mainitsi lukevansa kriittisellä silmällä arvosteluja, oli erinomaisen vaikea kirjoittaa tätä tekstiä... Mutta suosittelen kirjaa siis sen yllättävyyden, kauneuden, sekä herkullisen kannen (Vilénin maalaus) takia. :-)

Sarita Skagnes: Vain tytär

Nyt riittää kärsimyksestä lukeminen. Raskaushormonit saavat minut nyyhkimään jo Aku Ankkaa lapsille lukiessa kun tämä pääseekin treffeille Ineksen kanssa Hannu Hanhen nenän edestä. Puhumattakaan sitten Parvekejumalista tai Sarita Skagnesin Vain tytär -kirjasta (Tammi, 2010).

Minulla oli seuraavana jonossa Mangopuu, mutten uskalla tarttua siihen vielä, vaan avasin uuden Harjunpään, joka on myös ensimmäinen lukemani. Kymmenisen aloitussivua ainakin lupaa hyvää.

Mutta Vain tyttäreen siis. Skagnes on Norjaan intialaisen perheensä luo varhaisteininä muuttanut tyttö. Hän oli alunperin jäänyt Intiaan tätinsä kotiorjaksi, kun vanhemmat vaihtoivat hänet poikaserkkuunsa joka pääsi Norjaan.

Skagnesin biologista perhettä hallitsee arvaamaton ja julma isä, jonka käytös hyväksytään patriarkaalisessa Punjabin maaseudun kulttuurissa, mutta on siinäkin kontekstissa lähinnä patologista. Nujerrettu äiti vetäytyy ja ne harvat kerrat kun avaa suunsa, asettuu miehensä puolelle. Sukulaisia tulee ja menee ja kaikki ovat yhtä parkkiintuneita ja kylmäsydämisiä. Häpäisty, nolattu ja lyöty pieni tyttö yrittää olla mieliksi kaikille, mutta ystävällisyyden pilkahdukset ovat harvinaisia.

Kirja kertoo tarinan selviytymisestä oloissa, joissa lapselle ei voi kuvitella kehittyvän minkäänlaista voimaa vastustaa ja riuhtaista itseään irti. Silti Sarita teki sen. Tarina kertoo myös sairaasta perheestä ja suvusta ja ympäröivistä kulttuurisista asenteista, jotka mahdollistavat tilanteen jatkumisen.

Kirjan tuotto menee Plan Suomen hyväksi ja käytetään Koska olen tyttö -kampanjaan joka tähtää tyttöjen aseman kohentamiseen kehitysmaissa. Skagnes itse toimii hyväntekeväisyydessä ja asiantuntijana maahanmuuttajalasten ja -naisten auttamisessa. Hänellä on kunnollinen aviomies ja perhe ympärillään. Tämä lohduttaa hieman lukijaa.

Isoin kysymys, joka jäi vaivaamaan minua on, eikö Skagnesin isää ja muuta sukua hävetä kun heidän visusti salassapitämänsä kaltoinkohtelu ja ihmisoikeusloukkaukset ovat tulleet kaikkien tietoisuuteen? Skagnesin haastattelu oli eilisessä Hesarissa ja tämän viikon Me Naisissa, mutta tätä siitä ei selviä. Toivon, että mokomat eivät kehtaa päätänsä pistää ovesta ulos!

Skandi-invaasio veronalaisessa kirjakaupassa

Giunti al Punto on ehdoton lempikirjakauppani Veronassa, siksikin että se on auki puoleenyöhön! Pienessä prosecco-hiprakassa illallisen jälkeen tulee ostattu entistä löyhäkätisemmin kirjoja.

Muu kuin italiankielinen valikoima on hyvin pientä. Vampyyrikirjat olivat englanninkielisessä tarjonnassa hyvin edustettuina. :-) Huomasin myös että Harrisin Sookie Stackhouse -kirjat oli kaikki jo käännetty italiaksi.

Skandidekkaristien valikoima taas oli hurmaavan suuri. Ruotsalaisista dekkaristeista löytyivät kaikki isoimmat, sekä uudemmista esim. Camilla Läckberg. Myös Ted Lapiduksen Stockholm Noir II oli jo käännetty, suomeksi se on vasta tuloillaan. Sen lisäksi löytyi paljon minulle täysin tuntemattomia ruotsalaisia dekkarikirjailijoita.

Ja ihana yllätys oli nähdä Sofi Oksasen La Purga (Puhdistus) paraatipaikalla hyllyssä! Kirjaa myös kehuttiin Italian Vanity Fairissa aloituksella: "Ihanaa, vihdoin skandikirjailija, joka ei kirjoita dekkareita!"

Italialaisissa kirjakaupoissa on hämmentävän laaja valikoima tosikertomuksia kolmannen maailman ja arabimaiden naisten kohtaloista. Kansikuvassa tietysti huivin raosta pilkistävät kauniit silmät ja nimenä jotain tyyliin: Elämäni vankina/Elävältä poltettu/Lapsimorsiamen kohtalo/Pakomatka häkistä/Hunnun orjana tms...

Genren kirjoille on omistettu valehtelematta kokonainen pitkän pitkä hyllykkö. Ilmeisesti ne myyvät! Sosiologi voisi analysoida miksi italialaiset naiset (oletettavasti) haluavat lukea niitä.. Ehkä prosessoidakseen oman yhteiskunnallisen asemansa epäkohtia?

Joukossa vilahti tosin yksi helmi: Fatima Mernissin Lapsuuteni haaremissa. Nimi voisi lupailla skandaalinkäryistä kauhukertomusta, mutta tämä on lämminhenkinen ja viisas kirja. Mernissi on marokkolainen tutkija joka kuvaa lapsuuttaan usean perheen yhteisasunnossa, rehellisesti mutta herttaisesti. Suosittelen!

Ulla Appelsin: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen tarina.

WSOY, 2010.

En ollut varma haluanko lukea tätä kirjaa.

Karmeita tositarinoita on tullut luettua joitakin ja vaikka ne ovat jonkun ihmisen oikeita kohtaloita, jotka hän haluaa vihdoin jakaa maailman kanssa, on itseään turha kiduttaa niillä liian usein.

Tässä kirjassa kiinnosti kuitenkin suomalainen viitekehys ja osa paikallista lähihistoriaa. Toinen kirjan lukemisen arvoiseksi tekevä asia on se ihme, miten äärimmäisen sairaissa olosuhteissa kasvaneesta kaikin tavoin hylätystä pojasta voi kasvaa niin suoraselkäinen, järkevä, kunnollinen ja huumorintajuinen mies.

Leevi Laitisen tarina on kirjoitettu selkeästi, kronologisesti ja dokumentoidusti. Leevi annettiin perheestään 4-vuotiaana kasvatettavaksi kartanolaisen kultin piiriin, joka rakentui perustajansa Alma Kartanon henkilön palvonnalle. Kyökkipsykologin (that's me) arvio Kartanosta on varsin selkeä: psykopaatti, sadisti ja narsisti. Leevistä koulitaan lahkon nuorin lapsisaarnaaja. Elämä on turvatonta, ankeaa, väkivaltaista ja julmaa ja lapsen kaikkia perustarpeita loukataan.

Häkellyttävintä fanaattisissa liikkeissä on kuitenkin se, miten aikuiset ihmiset hyväksyvät järjettömät, älyvapaat rituaalit ja periaatteet ja suorastaan kilpailevat vinksahtaneen johtajansa mieliksi tekemisessä. Pätee niin Maoon kuin Kartanoon.

Pieni Leevi tekee mieli ottaa syliin ja pelastaa. Onneksi hän karattuaan 18-vuotiaana sai kokea ihmisten hyvän ja auttavaisen puolen. Kirja saa lähettämään kaikkia hyviä ajatuksia nyt jo yli 70-vuotiaalle Laitiselle, joka kieltäytyy olemasta katkera ja haluaa katsoa maailman kauniita asioita (lentokoneestaan).

Melania Mazzucco: Vita, elämäni

Avain, 2004.

Yritin lukea tämän italiaksi, huonolla menestyksellä. Kieli on kaunista ja monitasoista ja dialogi vilisee murteellisia ilmaisuja. Välillä en siis ymmärtänyt moneen kappaleeseen oikein missä mennään.

(Mielenkiintoinen ilmiö muuten, sama kuin yrittäisi tihrustaa ja tihrustaa katsettaan sumun läpi, saa jonkun aavistuksen ääriviivoista, muttei vaan saa tarkennettua katsettaan...)

Suomeksi onnistui jo huomattavasti paremmin, herran kiitos.

Joku bloggari (anteeksi, en muista kuka, saa ilmoittautua) vertasi kirjaa Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeliin. McCourtin kirja on kuitenkin humoristisempi (kaikessa surkeudessaan), kokemuksellisempi ja keskittyy lapsuuteen. Vita, elämäni on eeppisempi, laajempi, toivottomampi.

Kirja kertoo kirjailijan suvun tarinaa. Mazzuccoja muutti Amerikkaan pienestä eteläitalialaisesta Tufon kylästä. Joltakin jäi kotimaahan vaimo rähmivien silmien takia, joillakin oli varaa lähettää vain poika meren taakse. Diamante ja Vita ovat kaksi lasta jotka lyöttäytyvät yhteen laivamatkalla. Heidän kohtalonsa ovat yhteen kietoutuneet, mutta erilliset. Melkein vertaisin heitä Alkulukujen yksinäisyyden parivaljakkoon; lukija selkeästi tietää että he kuuluvat yhteen, mutta he eivät vain saa toisiaan...

Sankarittaren nimi Vita merkitsee elämää ja se onkin tarkennettu kirjan suomenkieliseen nimeen. Diamante taas on kova kuin jalokivi, mutta hän murtuu ja muuttuu enemmän elämän myötä. Lasten elämä on kovaa, poikien täytyy elättää itsensä raa’alla työllä ja tytöt eivät ulkoilmaa tai auringonpaistetta näe puurtaessaan koko päivän keittiössä. Kotikylästä haaveillaan, sekä vaurastumisesta uudessa maassa.

Mazzucco on tehnyt paljon taustatutkimusta kirjaa varten. Välillä hän kertoo, mikä on historiallista tietoa ja mikä aukkojen fiktiivistä täytettä. Tämä etäännyttää hieman tarinasta, vaikka onkin mielenkiintoista.

Sen perusteella mitä ehdin lukea teosta alkuperäiskielellä, on suomentajalla ollut aikamoinen työ päättää mitä sitaatteja jättää italiaksi ja miten kääntää murreilmaisut. Siirtolaiset puhuvat esimerkiksi ”englantia” foneettisesti italiaksi, ja välillä kesti hetken ymmärtää mitä tarkoitetaan. Esimerkiksi huudahdus: ”Uazza marro?” merkitsee ”What’s the matter?”... :)

Minulle oli yllätys minkälaisena paarialuokkana italialaisia siirtolaisten joukossa pidettiin. Mazzucco on tehnyt taustatyönsä hyvin ja kuva siirtolaisten New Yorkista arjen yksityiskohtineen on uusia maailmoja aukaiseva.

Välivuosi, jota ei äidille referoida

Elina Tiilikka: Punainen mekko. Gummerus, 2010.

Kirja on kerännyt vähintäänkin epäileviä kannanottoja blogeissa. Muussa mediassa keskustelu on kiertynyt siihen, paljonko tarinassa on omaelämänkerrallista aineistoa. Kirjan kehyskertomus omakohtaisista prostituutiokokemuksista on maailmalta tuttu, tuoreimpana esimerkkinä blogi/kirja/TV-sarja Puhelintytön päiväkirja.

Itselleni jäi kaksijakoinen olo. Päähenkilö Noora oli luotaantyöntävä saamattomuudessaan, epäsiisteydessään, ryhdittömyydessään. Hän ei tiedä kuka on, mihin kuuluu, eikä mitä elämässä kannattaisi tehdä. Tyypillinen hajonneen luokkayhteiskunnan eksynyt nuori siis? Jos tarina on pitkälti omaelämänkerrallinen, on Tiilikka äärimmäisen selvänäköinen ja armoton itsensä kuvaamisen suhteen. Tai sitten hän on luonut heikkouksineen kaikkineen todella elävän ja syvän henkilöhahmon.

Lopun havahtumisen tapahtuminen kissan tarinan kautta oli etovaa ja sen myötä koko kirjasta jäi lievästi karmea maku suuhun.

Toisaalta kuvaus prostituutiosta (toki yhden tapauksen näkökulmasta) tylsistyttävässä ja epämukavassa, mutta Nooralle myös koukuttavassa, todellisuudessaan oli mielenkiintoista. Jatkuva jana asiakkaita, joita Noora välinpitämättömänä ottaa vastaan kietaisumekossa (jatkuva riisuminen ja pukeminen rasittaa) ja meikittä sekaisessa huoneistossaan, valuu tasaisena virtana kirjan sivuille ja ulos tarinasta.

Nooran tekniikat etääntyä tilanteesta, käytännön ongelmat (taas unohtui varastaa kondomeja) ja minimalistiset kohtaamiset miesten kanssa ovat uskomattomia.

Mikä taas kosketti minua oli prostituutioteemasta riippumaton yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden kuvaus. Luin noin vuosi sitten tutkimuksen, jossa kerrottiin hyvin monen suomalaisnuoren tippuvan turva- ja kaveriverkkojen ulkopuolelle peruskoulun tai lukion loppumisen jälkeen, muun muassa korkeakoulujen niukkojen aloitusmäärien takia.

Välivuoden ei tarvitse olla näinkään dramaattinen, ollakseen silti syvältä satuttava kokemus yksinäisyydestä, mihinkään kuulumattomuudesta, identiteetittömyydestä.

Ennakkokuvani kirjasta oli kielteinen, mutta luin sen nopsasti ja pidinkin sen ankean elämän kuvauksesta. Pelkäsin koko ajan että paikalle sattuva Sankarimies pelastaa Nooran, mutta onneksi näin ei käynyt, vaan tilanne ratkesi paremmin.

Kommentteja muissa blogeissa: Nulla dies sine legendo, Olivian Kirjasieppo .

Tiilikka Maria!ssa.

Haydenia ja lumisadetta Italiassa

Torey Hayden: Lapsi muiden joukossa. Seven, 2010.

Kirjapeto on Italiassa ja pahoittelee aakkosten puutetta, ja koska tuostakin sanasta jai pikkupallerot paalta pois, menee senkin vaarin...

Hiihtoloma tuli todella tarpeeseen ja loman nimesta huolimatta keskeisin aktiviteetti on tarkoitus olla lukeminen. Jostain syysta luen aina lentomatkalla Torey Haydenia. Hayden ilmeisesti myy hyvin kentalla, koska valikoima on joka kerta kattava.

Onnistuin lukemaan koneessa lievassa sivukenoasennossa kirjaa puoleenvaliin, samalla kun olin koytetty kiemurtelevaan lapseen vauvaturvavyolla (juuri nain pain, MINA olin koytetty HANEEN) ja ahdettu toisen ikkunasta kurkistelun ja kaytavalle karkailun valille energiansa jakavan valiin. Proseccoa en sentaan kyennyt samalla siemailemaan vaan jouduin tyytymaan Air Dolomitin muhkeaan salami-voi-sampylaan ja sylimatkustajan kokiksen rippeisiin (housuillani).

Hayden on psykologi ja erikoisopettaja, joka kertoo työssään kohtaamistaan lapsista. Hänen kirjojaan on mainittu myös tirkisteleväksi psyko-hömpäksi. Mielestäni niistä välittyy aito välittäminen lapsia ja rakkaus työtä kohtaan, joten en allekirjoita edellistä. Sitäpaitsi kahden alle 4-vuotiaan terroristin äitinä saa hyviä vinkkejä Haydenin viilipyttymäisestä suhtautumisesta uhoaviin ja tuhoaviin pienokaisiin.

Lapsi muiden joukossa on taattua Haydenia, muttei tarina rankimmasta paasta, mika oli ihan mukavaa. Erotuksena muihin kirjoihin keskeiseksi ja rakastettavimmaksi vaikka myos sarmikkaimmaksi henkiloksi nouseen eraan oppilaan aiti. Lisaksi Haydenin tamankertaisessa ryhmassa seikkailee Pohjois-Irlannista kotoisin olevia, traumatisoituneita lapsia. Kiinnostavin on kahden pienen sisaruksen valinen suhde: toinen vaikenee tyystin ja toinen omistautuu taman hoitamiselle. Mutta kumpi heista onkaan manipuloiva osapuoli?

Tassa kirjassa Hayden viittaa kirjoittamiseensa ja mainitsee asuneensa ulkomailla muutaman vuoden kirjoittamassa ja palanneensa sitten kenttatyohon. Tama antaa uskottavamman viitekehyksen tarinalle, silla myonnan etta mielessani on kaynyt liekohan nama viimeiset kirjat aivan tosielamasta sittenkaan... Niin samankaltaisia tarinat ovat. Mutta ilmeisesti huonosti kohdeltujen, ongelmaisten ja pelastajaa odottavien lasten tarinat ovat sita.

Hayden on positiinen ja reipas ja kaytannollinen ja hanta on ilo lukea. Suosittelen lentomatkustajille seka toimintaterapeutin tenttien kanssa tuskailevalle ystavalleni josta tulee Suomen Torey Hayden. :)

Vilaisin tuossa illansuussa ulos ikkunasta mukavalta lukusohvaltani takan aaressa, vain huomatakseni etta Veronassa sataa lunta! Mitas pelia se tammoinen on?