John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Luin tämän italiaksi - Il bambino con il pigiama a righe - mutta se on myös suomennettu, koska muistan lukeneeni joitain arvosteluja.

Mitä voin sanoa tästä kirjasta? Ilmeisesti hyvin käyttäytyvän kirjabloggarin pitäisi noudattaa takakannen linjaa ja olla paljastamatta juonta, jotta lukija saa itse keksiä mistä on kyse. Kirja on alunperin tarkoitettu nuorisokirjaksi, mutta ainakin aikuinen lukija (ja veikkaan että nuorikin) huomaa kyllä varsin pian, vain muutaman sivun jälkeen mistä on kyse.



Jos et halua tietää, älä siis lue tästä eteenpäin.



Tarina on kerrottu lapsen näkökulmasta ja kirjoitettu sadunomaisesti esimerkiksi toistoa ja yksinkertaistamista hyväksi käyttäen. Päähenkilö Bruno on 9-vuotias poika toisen maailmansodan aikaisessa Saksassa. Perhe joutuu jättämään kauniin kotinsa Berliinissä, ystävät ja isän ammattia paheksuvan rakkaan isoäidin ja muuttamaan Puolaan isän työn perässä.


Brunolle ei ole koskaan selvinnyt mitä isä työkseen tekee, mutta jotain hyvin tärkeää se on. Lukijalle valkenee pian, että isä on natsiupseeri ja johtaa Auschwitzhin tuhoamisleiriä. Uusi koti on ankea, muita lapsia ei ole lähimaillakaan ja Brunon ikkunasta näkyy vain outoja parakkeja piikkilanka-aidan takana. Aidan takana vaeltaa ihmisiä joilla kaikilla on raidallinen pyjama.



Tekemisen puutteessa Bruno suorittaa tutkimusretkiä ja päätyy piikkilanka-aidan luo. Sen toisella puolella istuu samanikäinen, laiha, kuoppasilmäinen poika pyjamassa. Shmuel ja Bruno ystävystyvät salaa aidan eri puolilla istuen.



Kirja tarjoaa uudenlaisen näkökulman juutalaisvainoihin. Sen idea on paljastaa yhden ihmisryhmän sorron järjettömyys viattoman lapsen kysymysten kautta sekä rinnastaen kaksi samaan aikaan syntynyttä lasta: miksi toinen saa roast-beefiä illalliseksi kun toisen kohtalo on lyönnit ja erottaminen vanhemmista?



Asettelu on vain viety niin pitkälle, että se alkaa jo ärsyttää. Päähenkilö olisi ollut uskottavampi 6-vuotiaana. Tuntemani 9-vuotiaat ovat skarppeja ja fiksuja. Brunon naivius ja ymmärtämättömyys on tietysti seurausta saksalaisesta kasvatuksesta, jonka uhri kyselemättä totteleva isäkin on. Vanhemmat eivät selitä tai kerro Brunolle mitään ja hänen pitää seurata sääntöjä vastaan pukisematta.



Siltikin Bruno tuntuu suorastaan törpöltä, vaikka ilmeisesti maailmasta paljon enemmän ymmärtävä Shmuel pitää häntä hyväsydämisenä. Spartalaisesta kastatuksesta huolimatta/johtuen ei Brunolla myöskään ole paljon selkärankaa, vaan hän esimerkiksi syö kävellessään suklaakakun palan, jonka oli aikonut viedä luurankomaisen laihalle ystävälleen.



Jos päähenkilön tekee näin pöhelöksi, ei voi vaatia että lukijaa liiemmin itkettäisi loppuratkaisu.



Ajattelin kuitenkin lainata myös leffan; lapsinäyttelijät ja ajankuvaus voisivat tehdä sen mielenkiintoiseksi.

------

Jatkuu saman päivänä... kävin hakemassa leffan lainaan ja sain jopa katsottua sen putkeen (lapset isoäidin kanssa kävelyllä).

Harvoin käy niin, että leffa on kirjaa parempi mutta nyt väittäisin melkeinpä niin. Leffassa oli ajankuvaa ja interiöörit sekä vaatteet kuvittivat kirjaa mahtavasti. Bruno oli sympaattisempi ja uskottavampi hahmo, ei niin yksinkertaisen oloinen kuin kirjassa. Myös äidille oli annettu loogisempi, isompi rooli. Pidin myös loppuratkaisun eroavaisuudesta. Kannattaa katsoa.

Vaihteeksi leffassa: Precious

Päähenkilö Precious on massiivisen ylipainoinen, umpimielinen musta tyttö Harlemin slummista. Hän on 17-vuotias ja toista kertaa raskaana - isälleen. Äiti on narsistinen, julma nainen, joka linnoittautuneena gettokopperoonsa TV:n eteen purkaa oloaan Preciousiin niin sanoin, nyrkein kuin pakottamalla tämän syömään. Precious ei osaa lukea eikä kirjoittaa.

Ei kuulosta siis turhan hilpeältä.

Tarina oli kuitenkin niin groteskin kaamea, että sille osin lähes nauroi. Preciousin paholaismainen äiti, elefantin kokoisena ja pukeutuneena tiukkaan kukkaiseen kokovartalotrikooseen TV:n edessä tanssimassa, antoi hetken hengähdystauon surkeuksien tykityksestä. Lisäksi katsoja vietiin välillä synkästä tarinasta Preciousin svengaavaan mielikuvitusmaailmaan.

Mielessä käväisi niin Unelmien sielunmessu kuin Petollinen on ihmissydän. Onneksi löytyy myös ihmisiä jotka välittävät, ja heidän avullaan Precious saa elämänsä haltuun, niin kuin se edes on mahdollista. Tässä leffassa on itse asiassa ilahduttavan paljon hyviä ihmisiä.

Myös vastasuomennettu kirja (ilmestynyt Likeltä) on ilmeisesti mielenkiintoinen ja perustuu Preciousin merkintöihin, jotka selkenevät ja muuttuvat hänen kirjoitustaitonsa parantuessa. Tositarinasta ei kuitenkaan ilmeisesti ole kyse (thank god).

Katsojan ahdistuneisuutta lisäsivät mielettömän hyvin tehdyt interiöörit; harlemilaisen klaustrofobisen asunnon värit ja vihertävät valot. Yksityiskohdat ovat kunnossa hiusharjasta tursuavaa tukkatuppoa ja rasvassa paistuvien sianpotkien karvoja myöten.

Leffassa oli siis kuitenkin sekä hauskuutta että toivoa. Ja Preciousin piru äidiksi teki niin uskomattoman roolisuorituksen että on lähes mahdotonta uskoa näyttelijän olevan tosielämässä yhtään kiltimpi kuin roolihahmonsa... Toinen ylläri oli sosiaalityöntekijän roolissa Mariah Carey, jota en todellakaan ollut tunnistaa! Hänelle täydet pisteet roolistaan ja meikittömästä naamasta. :)

Traileri täältä.