Bob Dylan

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Bob Dylan
Bob Dylan vuonna 1984.
Bob Dylan vuonna 1984.
Henkilötiedot
Koko nimi Robert Allen Zimmerman
Syntynyt24. toukokuuta 1941 (ikä 83)
Duluth, Minnesota, Yhdysvallat
Muusikko
Taiteilijanimi Bob Dylan
Aktiivisena 1959–
Tyylilajit folk, rock, folk-rock, country, blues
Soittimet kitara, laulu, huuliharppu, koskettimet
Yhtyeet sooloyhtye, The Traveling Wilburys
Levy-yhtiöt Columbia, Asylum
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Palkinnot

Nobel-palkinto Nobelin kirjallisuuspalkinto

Aiheesta muualla
www.bobdylan.com

Bob Dylan (syntyjään Robert Allen Zimmerman, s. 24. toukokuuta 1941 Duluth, Minnesota) on yhdysvaltalainen folk- ja rocklaulaja ja -lauluntekijä. Häntä pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä lauluntekijöistä. Musiikkilehti Rolling Stone on sijoittanut Dylanin kaikkien aikojen parhaiden artistien listalla toiselle sijalle The Beatlesin jälkeen. Vuonna 2016 Dylanille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto.

Dylanin tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa ”Blowin’ in the Wind”, ”The Times They Are a-Changin’”, ”Like a Rolling Stone”, ”Knockin’ on Heaven’s Door” ja ”Mr. Tambourine Man”.

Varsinkin uransa alkuvaiheissa Dylan otti lauluissaan aktiivisesti kantaa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Bob Dylan oli yksi tunnetuimpia henkilöitä 1960-luvun protestiliikkeessä.

Bob Dylanin tuotanto on vaihdellut tyyliltään, sovituksiltaan ja myös tasoltaan valtavasti. Uran alkuvaiheita pidetään merkittävimpinä, erityisesti vuosia 1963–1966. Dylanin uran katsotaan kokeneen renessanssin 1990-luvun lopulta alkaen.

Elämä ja musiikkiura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Robert Allen Zimmerman syntyi 24. toukokuuta 1941 Minnesotan Duluthissa Abram ja Beatrice ”Beatty” (o.s. Stone) Zimmermanin esikoisena. Abram työskenteli Standard Oil -öljy-yhtiössä toimistopäällikkönä.[1] Hänen sukunsa oli juutalaissiirtolaisia Ukrainan Odessasta ja Beatricen suku Liettuan ja Latvian juutalaisia.[2] Vuonna 1946 perheeseen syntyi toinen poika, David. Abram sairastui polioon 1946 ja Zimmermanit muuttivat Hibbingin kaupunkiin, missä Beattyn vanhemmat asuivat.[3]

Robert kirjoitteli ahkerasti runoja jo kymmenvuotiaana.[4] Televisiosta hän katseli tuonikäisenä mielellään musiikki- ja varieteeohjelmia sekä lännenseikkailuja.[5]

Nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ollessaan noin 14-vuotias Robert alkoi opetella soittamaan. Aluksi hän kokeili huonolla menestyksellä puhallinsoittimia, minkä jälkeen hän vuokrasi halvan kitaran ja opetteli soittamaan sitä. Pian hän kantoi kitaraa mukanaan ja käytti suuren osan vapaa-aikaansa soittamiseen ja laulamiseen.[6] Hän myös luki paljon, kävi kirjastossa ahkerasti, kirjoitti runoja sekä piirsi ja maalasi.[7]

Radiosta Robert kuunteli etelästä kantautuneita blues- ja kantrikanavia ja varhaisia rock and roll -kanavia, sillä Hibbingin paikallisasemat eivät nuorisomusiikkia soittaneet.[8] Hän osti myös itselleen kunnollisen kitaran. Kahdeksannella luokalla hän perusti soittokavereineen yhtyeen The Golden Chords, jossa Robert soitti komppia pianolla ja lauloi. Yhtye soitti monissa paikallisissa kykykilpailuissa. Aluksi se esitti kantricovereita, mutta siirtyi Robertin vaikutuksesta rock and rolliin.[9] Golden Chords hajosi musiikillisiin erimielisyyksiin ja Robert liittyi 1955 toiseen, nimettömään yhtyeeseen laulajaksi, kitaristiksi ja pianistiksi. Yhtye soitti Elvis Presleyn ja Little Richardin kappaleita ja herätti huomiota lukion kykyjenetsintäkilpailussa meluisalla esityksellään, jonka rehtori keskeytti.[10] Koulunsa vuosikirjassa 1959 Robert kertoi tavoitteekseen ”liittyä Little Richardin bändiin”.[11] Little Richardin lisäksi Robert ihaili tuolloin myös Hank Williamsia, Elvistä ja Johnny Rayta.[12] Kesällä 1959 high schoolin jälkeen hän esiintyi kahdesti Bobby Veen kanssa soittaen pianoa ja taputtaen käsiään.[13]

Syyskuussa 1959 Robert, nyt jo taiteilijanimeltään Bob Dylan, muutti Minneapolisiin ja aloitti opinnot Minnesotan yliopistossa. Hänen musiikillinen kiinnostuksensa rock and rolliin väistyi ja tilalle tuli uusi gael-tyyppinen amerikkalainen folkmusiikki, jota esitettiin tavallisesti akustisen kitaran säestyksellä. Hän pääsi pian mukaan Dinkytownin folkpiireihin, jossa hän tutustui moniin folkista kiinnostuneisiin ihmisiin.

Minneapolisissa Dylan kertoi omasta nuoruudestaan keksimiään tarinoita, joilla hän pyrki salaamaan keskiluokkaisen juutalaisen menneisyytensä. Hän kertoi kuinka hän olisi kierrellyt maata junanvaunussa, soittanut suurten trubaduurien kanssa ja kiertänyt sirkuksen mukana.[14][15]

Dylan vietti kesän 1960 Denverissä ja omaksui siellä bluesmuusikko Jesse Fullerilta kitaran ja huuliharpputelineen yhdistelmän. Palattuaan Minneapolisiin syksyllä Dylan suunnitteli jo musiikista uraa itselleen.[16]

Nimen vaihto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Robert kokeili nuorena eri taiteilijanimiä: Elston Gunn, Robert Allyn ja lopulta Bob Dylan.[17] Hän alkoi käyttää sukunimeä Dillon tai Dylan joskus high schoolin viimeisen vuotensa ja Minneapolisiin muuton välillä.[14] Robertin silloisen tyttöystävän mukaan Robert sanoi hänelle vuonna 1958 aikovansa ottaa käyttöön nimen Bob Dillon. Hän alkoi käyttää uutta nimeä säännöllisesti 1959 ja vaihtoi nimensä lopulta laillisesti Dylaniksi 1962. Hän itse kertoi nimen alkuperästä erilaisia tarinoita. Vuonna 1965 Dylan väitti haastattelussa ottaneensa sukunimensä sedältään, jonka nimi on Dillion, ja vain muuttaneensa kirjoitusasua paremmaksi. Välillä hän väitti nimen olleen äitinsä tyttönimi tai kaupunki Oklahomassa. Dylanin tiedetään myös nuorena poikana ihailleen televisiosarjan Gunsmoke šeriffihahmoa nimeltä Matt Dillon. Dylan on monesti kiistänyt ottaneensa nimensä runoilija Dylan Thomasilta, kuten moni on arvellut.[18][19][14]

Dylan kertoi vuonna 2004 julkaistussa Muistelmat-kirjassaan aikoneensa alun perin käyttää nimeä ”Robert Allen”, mutta Down Beat -lehteä lukiessaan hän huomasi, että musiikkimaailmassa oli jo saksofonisti David Allyn. Hieman myöhemmin hän tutustui kirjailija ja runoilija Dylan Thomasin tuotantoon ja teki vaikean valinnan Robert Allynin ja Robert Dylanin välillä. Etunimeen Bob hän päätyi, koska niihin aikoihin populaarimusiikissa oli muutamia Bob-nimisiä.lähde?

Levytyssopimus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Joan Baez ja Bob Dylan vuonna 1963.

Tammikuussa 1961 Dylan muutti New Yorkiin, missä hän tapasi sairaalaan joutuneen idolinsa Woody Guthrien. Dylan asui Greenwich Villagen kaupunginosassa ystäviensä elättämänä ja soitti kahviloissa kuten Gerde’s Folk Cityssä. Musiikkitoimittaja Robert Sheldon kirjoitti Dylanin esiintymisestä kiittelevän arvion The New York Times -lehteen, minkä vaikutuksesta kykyjenetsijä ja tuottaja John Hammond teki hänen kanssaan levytyssopimuksen Columbia Recordsille. Dylan soitti myös huuliharppua Harry Belafonten eräällä albumilla.[12]

Protestialbumien aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dylan julkaisi ensimmäisen albuminsa Bob Dylan vuonna 1962. Dylanin laulutavassa kuului vahva Woody Guthrie -vaikutus ja hänen epätavallinen lauluäänensä jakoi mielipiteitä.[12]

Protestihenkinen The Freewheelin’ Bob Dylan (1963) nosti Dylanin tunnetuksi folkin vastakulttuuripiireissä. Albumin tunnetuimpia kappaleita oli ”Blowin’ in the Wind”, josta folktrio Peter, Paul and Mary teki samana vuonna tunnetuksi nousseen version. Näihin aikoihin Dylan kirjoitti seitsenvuotisen managerisopimuksen Albert Grossmanin kanssa ja sai tuottajakseen Tom Wilsonin.[12]

Dylanin ensimmäinen suuri konsertti New Yorkissa oli elokuussa 1963 Town Hallissa. Hän soitti myös Newportin folkfestivaalilla ja nousi esiintymisensä myötä maan johtavaksi folklaulajaksi. The Times They Are a-Changin’ (1964) -albumin nimikkokappale nousi yhdeksi ajan tunnussävelmistä. Dylan tuli aluksi tunnetuksi vain protestilaulajana, mutta Newportissa 1964 hän esitti myös henkilökohtaisia lauluja uudelta albumiltaan Another Side of Bob Dylan.[12]

Siirtyminen rockiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumilla Bringing It All Back Home (1965) kuuluu jo sähkösoittimiakin, mikä alkoi etäännyttää Dylania folkyleisöstään. The Byrdsin sähköinen versio kappaleesta ”Mr. Tambourine Man” nousi singlelistan ykköseksi, minkä jälkeen muutkin rockyhtyeet alkoivat tehdä versioitaan Dylanin lauluista.[12] Vuosien 1964–1966 aikana yli 100 artistia julkaisi Dylanin kappaleista omia versioitaan.[16]

Kokonaan sähköisellä albumilla Highway 61 Revisited (1965) on yksi Dylanin tunnetuimmista lauluista, ”Like a Rolling Stone”, joka nousi Billboardin listakakkoseksi. Newportin folkfestivaalille vuonna 1965 Dylan otti mukaan sähköisen taustayhtyeensä. Jotkut katsojat buuasivat hänelle lyhyen esiintymisen jälkeen, ja Dylan esittikin kaksi akustista encorea. Dylanin siirtyminen sähköiseen rockiin yhtäältä toi hänelle uutta yleisöä, mutta toisaalta aiheutti pahaa verta, ja folkpiirit alkoivat hylkiä häntä. Kuukausi Newportin jälkeen Dylanin taustalla soitti The Hawks -yhtye, josta myöhemmin tuli The Band. Dylan konsertoi taustayhtyeensä kanssa ahkerasti 1965–1966 ja soitti täysille saleille. Marraskuussa 1965 hän meni naimisiin Sara Lowndesin kanssa, ja pari alkoi pitää kotia Greenwich Villagessa ja Woodstockissa. D. A. Pennebaker teki Dylanin Britannian-kiertueesta 1965 dokumenttielokuvan Älä katso taaksesi (1967).[12]

Blonde on Blonde (1966) oli hiotumpi kuin edeltäjänsä. Se nousi Billboardin listalla yhdeksänneksi, sai kriitikoilta hyvät arvostelut ja nosti Dylanin suosionsa huipulle. Kesällä 1966 Dylan joutui Woodstockissa moottoripyöräonnettomuuteen, loukkasi niskansa ja vetäytyi Woodstockin-kotiinsa toipumaan pariksi vuodeksi. Vuoden 1967 aikana Dylan ja The Band nauhoittivat Woodstockissa kappaleita, jotka julkaistiin myöhemmin kokoelmalla The Basement Tapes (1975).[12]

Toivuttuaan Dylan palasi levytysstudioon. John Wesley Harding (1968) oli riisuttu albumi ja nousi Billboardin listalla kakkoseksi. Dylan palasi esiintymislavoille tammikuussa 1968 Woody Guthrien muistokonsertissa New Yorkissa. Hän oli hiukan uudistanut ulkonäköään: hän oli lyhentänyt tukkaansa, käytti laseja ja hänellä oli risuparta. Seuraava albumi Nashville Skyline (1969) sisälsi countryrocktyylistä musiikkia ja aiempaa yksinkertaisempia sanoituksia.[12]

1970-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1971 Dylan julkaisi ensimmäisen kirjansa Tarantula. Se koostui toisiinsa liittymättömistä kirjoituksista, jotka Dylan oli kirjoittanut viisi vuotta aiemmin. Vuoden 1971 lopulla Dylan osti talon Kalifornian Malibusta.[12]

Dylan esiintyi Sam Peckinpahin elokuvassa Pat Garrett ja Billy the Kid (1973) ja kirjoitti siihen musiikkia, kuten kappaleen ”Knockin’ on Heaven’s Door”. Hän julkaisi runojensa ja sanoitustensa kokoelman Writings and Drawings (1974). Samana vuonna hän lähti ensimmäiselle kiertueelleen kahdeksaan vuoteen ja julkaisi kiertuealbumin Before the Flood.[12]

Blood on the Tracks (1975) nousi jälleen listaykköseksi, kuten sitä seurannut Desire (1976). Vuonna 1978 Dylan aloitti vuoden kestäneen maailmankiertueen ja julkaisi studioalbumin Street Legal sekä livealbumin Bob Dylan at Budokan. Hän kääntyi kristinuskoon 1979 ja julkaisi seuraavien kolmen vuoden ajan vain uskonnollista musiikkia, saarnaten konserteissaan kappaleiden välissä. Hän sai Grammyn 1980 kappaleestaan ”Gotta Serve Somebody”.[12]

1980-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1982 tienoilla Dylanin uskonnollisuus oli hiipumassa. Dylan osallistui hyväntekeväisyyssinglelle ”We Are the World” (1985) ja lähti 1986 taas kiertueelle. Dylan liittyi Traveling Wilburysiin tunnettujen muusikkotoveriensa kanssa, ja kokoonpano julkaisi ensimmäisen albuminsa. Dylanin seuraava albumi, Daniel Lanois’n tuottama Oh Mercy (1989) oli menestys ja sai kiitosta.[12]

1990-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bob Dylan konsertoimassa Tukholmassa vuonna 1996.

Vuoden 1990 Under The Red Sky -levy sai huonot arvostelut ja myi heikosti. Vuonna 1992 ilmestyi Good As I’ve Been To You ja 1993 World Gone Wrong, joilla Dylan palasi juurilleen ja esitti vanhoja folk- ja bluesklassikkoja pelkän akustisen kitaran säestyksellä.

Dylan esiintyi presidentti Bill Clintonin virkaanastujaisissa 1993.[12]

Kokoelmien, livealbumien ja coveralbumien jälkeen Dylan julkaisi vuonna 1997 ensimmäisen uutta materiaalia sisältäneen albuminsa seitsemään vuoteen. Time Out of Mind sai erinomaiset arvostelut, kolme Grammy-palkintoa ja myi platinaa.[16]

2000-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2000 Dylan voitti Golden Globen ja Oscarin parhaasta alkuperäisestä laulusta ”Things Have Changed” elokuvaan Wonder Boys. Hän voitti Grammyn jälleen 2002 parhaasta nykyaikaisesta folk-albumista Love and Theft (2001).[12]

Dylan oli yksi elokuvan Masked and Anonymous (2003) käsikirjoittajista ja näyttelijöistä. Konserttiesiintymisissään hän alkoi suosia kosketinsoittimia kitaran sijaan. Hän julkaisi omaelämäkertansa ensimmäisen osan Muistelmat. Osa 1 (Chronicles: Volume One, 2005). Vuonna 2005 sai televisioensi-iltansa Martin Scorsesen Dylan-dokumentti No Direction Home, joka käsitteli Dylanin uran alkuvaiheita vuoteen 1967 saakka. Dylan alkoi juontaa satelliittiradio-ohjelmaa ja julkaisi albumin Modern Times (2006), jolla hän voitti jälleen Grammyn. Seuraava albumi Together Through Life (2009) nousi listaykköseksi.[12]

Dylan levytti vuonna 2009 albumillisen joululauluja. Levy Christmas in the Heart ilmestyi lokakuussa, ja sen tuotto meni hyväntekeväisyyteen, Feeding America -hankkeeseen, joka avustaa köyhiä ja nälkää kärsiviä yhdysvaltalaisia.

2010-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuussa 2012 ilmestyi albumi Tempest.[20]

Albumilla Shadows in the Night (2015) Dylan tulkitsee vanhoja klassikoita rock and rollia edeltävältä ajalta. Sitä seurasivat samalla teemalla Fallen Angels (2016) ja Triplicate (2017).[16]

Vuonna 2019 Netflix julkaisi Martin Scorsesen ohjaaman elokuvan Rolling Thunder Revue: A Bob Dylan Story.

2020-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa 2020 julkaistiin uusi studioalbumi Rough and Rowdy Ways .

Vuonna 2023 julkaistiin elokuvasoundtrack-albumi Shadow Kingdom.

Tunnustuksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Princetonin yliopisto myönsi Dylanille vuonna 1970 musiikin kunniatohtorin arvonimen.[12]

Dylan nimettiin Songwriters Hall of Fameen vuonna 1982 ja Rock and Roll Hall of Fameen 1988.[12]

Vuonna 1990 Life-aikakauslehti nimesi Dylanin 1900-luvun sadan vaikutusvaltaisimman yhdysvaltalaisen joukkoon. Seuraavana vuonna hän sai Recording Academyn elämäntyöpalkinnon.[12]

Dylan sai vuonna 2008 Pulitzer-kunniamaininnan perustavanlaatuisesta vaikutuksestaan populaarimusiikkiin ja amerikkalaiseen kulttuuriin.[21]

Vuonna 2012 Yhdysvaltain presidentti Barack Obama myönsi Dylanille Presidentin vapaudenmitalin.[22]

Vuonna 2016 Dylanille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto, ja palkintoperusteluissa todettiin, että hän on tuonut ”uudenlaista runollista ilmaisua vanhaan amerikkalaiseen lauluperinteeseen”.[23][24] Hämmästystä herättäneen pitkän hiljaisuuden jälkeen hän ilmoitti parin viikon kuluttua Nobel-komitealle, että hän ottaa palkinnon vastaan,[25] mutta ilmoitti marraskuussa ettei pääse juhlaseremoniaan Tukholmaan sitä vastaanottamaan muun samanaikaisen menonsa vuoksi.[26] Dylanin palkinnon otti vastaan Patti Smith, joka esitti tilaisuudessa Dylanin kappaleen ”A Hard Rain’s a-Gonna Fall”.[27]

Sanoittajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bob Dylan esiintymässä Espanjassa vuonna 2010.

Dylan on ensimmäinen, joka on palkittu Nobelin kirjallisuuspalkinnolla rocklyriikastaan. Dylan on jo uransa alkuvuosista ja etenkin vuodesta 1965 alkaen tunnettu uudenlaisesta tavastaan käyttää kieltä. Jotkut näkivät tuolloin Dylanin vallankumoukselliset sananvalinnat umpimähkäisinä, toiset neologismeina ja uutena suuntana.[28]

Dylan aloitti uransa rock and roll -muusikkona mutta kiinnostui pian folkmusiikista. Hän on kertonut, kuinka vakavaa folk hänestä oli, ja kuinka folklaulut kertoivat syvällisesti epätoivosta, surusta, voitoista ja uskosta yliluonnolliseen. Ihanteensa Woody Guthrien sanoituksissa oli Dylanin mukaan ääretöntä inhimillisyyttä.[28]

Dylan sai kirjallisia vaikutteita monesta lähteestä. Hän luki nuorena miehenä hyvin paljon antiikin klassikoita kuten myös esimerkiksi Yhdysvaltain sisällissodasta kertovia sanomalehtiartikkeleitakin. Vanhasta testamentista Dylan omaksui omaan runouteensa kielenkäyttöä ja vihaa. Runoilijoista hän sai vaikutteita esimerkiksi romanttisen tyylisuunnan Samuel Taylor Coleridgeltä ja William Blakelta sekä Arthur Rimbaudilta. Hän tutustui aikalaistensa beat-kirjailijoiden Jack Kerouacin ja Allen Ginsbergin tuotantoon. Dylan tutki myös blueslaulaja Robert Johnsonin sanoitusten rakennetta.[28]

Kun Dylan alkoi itse kirjoittaa sanoituksia, hän tarttui Yhdysvaltain silloiseen ilmapiiriin taisteluineen, pelkoineen ja epäoikeudenmukaisuuksineen. Hänen tunnetuimpia sanoituksiaan tuolta yhteiskunnallisten laulujen ajalta ovat ”Blowin’ in the Wind”, ”The Times They Are a-Changin’’” ja ”A Hard Rain’s a-Gonna Fall”.[28]

Albumillaan Another Side of Bob Dylan (1964) Dylan siirtyi sanoituksissaan uusiin teemoihin. Hän ei enää tehnyt protestilauluja, jotka ”osoittivat sormella”, kuten hän itse sanoi. Hän kertoi kirjoittavansa nyt omasta sisimmästään eikä kuulijoitaan varten.[29]

Dylanin kolme albumia vuosilta 1965–1966, Bringing It All Back Home, Highway 61 Revisited ja Blonde on Blonde ovat hänen tuotantonsa keskeisimpiä ja maineikkaimpia, ja niihin myös Nobel-komitea useimmin viittasi myöntäessään Dylanille kirjallisuuden Nobelin palkinnon vuonna 2016.[28] Dylanin sanoituksissa on Bringing It All Back Homella nyt uudenlaista auktoriteetinvastaista kyynisyyttä, eksistentialistista välittömyyttä ja ruokotonta satiiria sekä surrealistista näkymää nykyaikaan, Amerikan historiaan ja ihmissuhteisiin. Sanoitukset eivät ole aina suoraviivaisia vaan tuntuvat pilkkaavan kuulijan halua kerronnalliseen jatkuvuuteen. Dylanin uudessa runollisessa tyylissä nähtiin vaikutteita symbolismista, folkin arkikielisyydestä, beat-kirjailijoiden välittömyydestä, Blaken visionäärisyydestä sekä ajan hipsterislangista. Dylan itse kertoi haastattelussa kirjoittavansa nyt ytimekkäämmin ja vähemmän eksyttävästi kuin ennen. ”Runoilijaksi” hän ei itseään kutsunut, koska ei pitänyt siitä sanasta.[30]

Kappale ”Like a Rolling Stone” (1965) oli Dylanin suurin hitti ja täysin uudenlainen tapa kirjoittaa rocklyriikkaa, pitkä ja pureva yksinpuhelu nuorelle naiselle, joka ei ollut nähnyt todellisuutta ympärillään. Kappale teki Dylaniin itseensäkin vaikutuksen, ja sen tehtyään hän päätti keskittyä vain laulujen tekemiseen eikä ajatellut enää romaanin tai näytelmän kirjoittamista.[28] Albumilla Highway 61 Revisited Dylanin sanomat ovat vähemmän suoria kuin ennen, ja hän keskittyy seurauksien kuvailuun ja päätelmien tekoon, joskus vaikeaselkoisesti.[31] Albumilla Blonde on Blonde on aiempaa enemmän rakkauslauluja, ja jotkut pitivät sitä helpommin lähestyttävänä kuin Dylanin edeltävät albumit.[32]

Seuraavilla albumeillaan Dylan jätti yhteiskunnallisen kommentoinnin pitkäksi aikaa vähemmälle, kunnes palasi sille jälleen albumillaan Blood on the Tracks. 1970-luvun lopulla Dylan teki pitkän aikaa kristillistä musiikkia. Vuoden 1990 jälkeisillä albumeillaan hän on tuonut sanoituksiinsa ylihistoriallista näkemystä.[28]

Kuvataiteilijana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dylan on pitänyt näyttelyitä taidemaalarina. Hänen akvarellejaan oli esillä Saksassa Chemnitzissä 2007 ja 2010 hänen 40 akryylimaalaustaan oli Tanskan valtion taidemuseossa näyttelyssä The Brazil Series.[33] Töiden joukossa oli myös kahdeksan piirustusta.[34]

Maailmankatsomus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monissa Bob Dylanin lauluissa esiintyy pasifistisia ja rasisminvastaisia näkemyksiä. Lehtihaastattelussa kesällä 2008 hän ilmaisi tukensa Barack Obaman presidenttiehdokkuudelle.

Dylan on esiintynyt monissa hyväntekeväisyyskonserteissa. Hän oli mukana George Harrisonin järjestämässä Concert for Bangladesh -tapahtumassa. Harrison muisteli myöhemmin, että erityisesti Dylan oli innoissaan siitä, että voisi musiikillaan auttaa pakolaisia. Dylan oli mukana Band Aid -levyllä ja -konserteissa Yhdysvalloissa. Eräässä konsertissa Dylan lausui esiintymislavalla toivomuksen, että pieni osa konsertin tuotosta voitaisiin käyttää vaikeuksissa olevien yhdysvaltalaisten viljelijöiden auttamiseen. Lausuntoa pidettiin sopimattomana, mutta se antoi Willie Nelsonille kipinän järjestää Farm Aid -hyväntekeväisyyskonsertit.

Dylanin kääntyminen kristityksi 1979 hämmensi monia hänen ihalilijoitaan. John Lennon kirjoitti ”Gotta Serve Somebody” -kappaletta ivailevan laulun ”Serve Yourself”, joka julkaistiin postuumisti 1990-luvulla. Dylan on etniseltä ja uskonnolliselta taustaltaan alun perin juutalainen. Dylan kommentoi aiempaa uskonnollisuuttaan vuonna 1997 sanoen, ettei hän ”enää ole kiinnostunut mistään järjestäytyneestä uskonnosta”. Lehtihaastattelussa samana vuonna Dylan sanoi: ”Tässä minun suhteeni uskonnollisiin asioihin, yksinkertainen totuus: musiikista löytyy minun uskonnollisuuteni ja filosofiani. Ei mistään muualta. Sellaiset laulut kuin ’Let Me Rest on a Peaceful Mountain’ tai ’I Saw the Light’ – siinä minun uskontoni. En välitä rabbeista, papeista, evankelistoista ynnä muusta sellaisesta. Olen oppinut lauluista enemmän kuin mistään tuollaisista yhteisöistä. Uskon lauluihin.”

Dylan esittää edelleen uskoontulonsa aikaisia gospel-sävelmiään. Vuonna 2009 Dylanilta kysyttiin uskooko hän tuolloin levyttämiensä joululaulujen teemoihin, Dylan vastasi ”olen tosi uskovainen”.[35]

Dylanin vuonna 1983 tekemän kappaleen ”Neighborhood Bully” on tulkittu olevan kannanotto Israelin valtion puolesta. Sanoitukset kertovat hyökkäysten kohteena olevasta mutta silti öykkäriksi leimatusta miehestä kielikuvin, jotka sopivat Israeliin ja juutalaisiin.[36]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dylanin ensimmäinen vaimo oli Sara Lowndes (1965–1977) ja toinen Carolyn Dennis (1986–1992). Dylanilla on viisi omaa lasta, joista neljä Lowndesin ja yksi Dennisin kanssa. Heidän lisäkseen Dylan oli adoptoinut Lowndesin edellisestä liitosta syntyneen lapsen. Dylanin poika Jakob Dylan soittaa Wallflowers-yhtyeessä.[37] Dylan seurusteli myös satunnaisesti vuoteen 1965 saakka muusikkotoveri Joan Baezin kanssa.[38]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Bob Dylanin diskografia

Bibliografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennetut teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Muistelmat. Osa 1. ((Chronicles. Volume One, 2004.) Suomentanut Erkki Jukarainen) Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-30380-1
  • Sanat / The Lyrics. 1961–2012. Helsinki: WSOY, 2016. ISBN 978-951-0-42557-2 (englanniksi)

Suomentamattomia teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääosassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sivuosassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esiintyjänä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Festival (1967) – dokumentti
  • The Concert For Bangladesh (1972) – dokumentti
  • The Last Waltz (1978) – dokumentti
  • Rolling Thunder Revue: A Bob Dylan Story, (2019) - dokumenttia ja fiktiota
  • Shadow Kingdom: The Early Songs of Bob Dylan (2023) – dokumentti

Muut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • I’m Not There (2007) – elämäkerta, jossa useat eri näyttelijät esittävät Dylania

Bob Dylan Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • 23. syyskuuta 1987, Helsingin jäähalli
  • 30. toukokuuta 1989, Helsingin jäähalli
  • 1. heinäkuuta 1990, Turku, Ruisrock
  • 21. heinäkuuta 1996, Pori, Kirjurinluoto
  • 16. toukokuuta 2000, Helsingin areena
  • 9. lokakuuta 2003, Helsingin areena
  • 1. kesäkuuta 2008, Helsingin areena
  • 17. heinäkuuta 2014, Pori, Kirjurinluoto
  • 24. kesäkuuta 2019, Helsingin areena

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Epstein, Daniel Mark: The Ballad of Bob Dylan. A Portrait. London: Souvenir Press, 2011. ISBN 978-0-285-63900-3 (englanniksi)
  • Gill, Andy: Bob Dylan. The Stories behind the Songs 1962–1969. London: Carlton Books, 2011. ISBN 978-1-84732-759-8 (englanniksi)
  • Shelton, Robert: Bob Dylan. Elämä ja musiikki. ((No Direction Home. The Life and Music of Bob Dylan, 1986.) Suomentanut Jukka Jääskeläinen) Espoo: Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-4035-9

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Shelton 1987, s. 29–32.
  2. ↑ Shelton 1987, s. 27.
  3. ↑ Shelton 1987, s. 32–33.
  4. ↑ Shelton 1987, s. 37.
  5. ↑ Shelton 1987, s. 38.
  6. ↑ Shelton 1987, s. 39–40.
  7. ↑ Shelton 1987, s. 46.
  8. ↑ Shelton 1987, s. 41–42.
  9. ↑ Shelton 1987, s. 44–45.
  10. ↑ Shelton 1987, s. 47–48.
  11. ↑ Shelton 1987, s. 43.
  12. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Kooper, Al: Bob Dylan Encyclopædia Britannica. Viitattu 12.4.2015. (englanniksi)
  13. ↑ Bobby Vee interview Bob Dylan Musical Roots and Influences Pages. Viitattu 6.4.2015. (englanniksi)
  14. ↑ a b c Corbett, Ben: How Bobby Zimmerman Became Bob Dylan (Arkistoitu – Internet Archive) About.com. (englanniksi)
  15. ↑ Epstein 2011, s. 43–45.
  16. ↑ a b c d Erlewine, Stephen Thomas: Bob Dylan Artist Biography AllMusic. Viitattu 22.6.2019. (englanniksi)
  17. ↑ Epstein 2011, s. 56.
  18. ↑ Shelton 1987, s. 56.
  19. ↑ Thomson, Elizabeth: Five myths about Bob Dylan. The Washington Post. 7.2.2014. (englanniksi)
  20. ↑ Dylan’s Tempest: first listen. (englanniksi)
  21. ↑ The Pulitzer Price Winners 2008 - Special Citation The Pulitzer Board. Viitattu 18.6.2010. (englanniksi)
  22. ↑ President Obama Names Presidential Medal of Freedom Recipients 26.4.2012. Whitehouse.gov. Viitattu 30.4.2012. (englanniksi)
  23. ↑ Kangasniemi, Sanna: Nobelin kirjallisuuspalkinto Bob Dylanille Helsingin Sanomat. 13.10.2016. Arkistoitu 29.10.2016. Viitattu 29.10.2016.
  24. ↑ The Nobel Prize in Literature 2016 - Press Release Svenska Akademien. Viitattu 13.10.2016. (englanniksi)
  25. ↑ Parkkinen, Pia: Dylan: ”Otan vastaan Nobel-palkinnon” Yle uutiset. 29.10.2016. Viitattu 29.10.2016.
  26. ↑ Ylimutka, Leena: Bob Dylan ei osallistu Nobel-juhlaan Iltalehti. 16.11.2016. Viitattu 16.11.2016.
  27. ↑ Pavia, Will: Very Nobel: Dylan will let friend pick up his prize The Sunday Times. 6.12.2016. Viitattu 6.12.2016.[vanhentunut linkki]
  28. ↑ a b c d e f g Gilmore, Mikal: Why Bob Dylan Is a Literary Genius Rolling Stone. 9.12.2016. Viitattu 21.6.2019. (englanniksi)
  29. ↑ Gill 2011, s. 72–73.
  30. ↑ Gill 2011, s. 90.
  31. ↑ Gill 2011, s. 112–113.
  32. ↑ Gill 2011, s. 134–135.
  33. ↑ Uimonen, Anu: Dylan maalasi tauluja. Helsingin Sanomat, 5.9.2010, s. C1.
  34. ↑ Rocklegenda Bob Dylanin taidenäyttely avattin Tanskassa Yle uutiset. 5.9.2010. Viitattu 23.6.2024.
  35. ↑ Bob Dylan gives interview to The Big Issue. MusicNews.com. Viitattu 29.6.2012. (englanniksi)
  36. ↑ Friedman, Gabe: Bob Dylan’s forgotten pro-Israel song, revisited The Times of Israel. 24.5.2016. Viitattu 27.12.2020. (englanniksi)
  37. ↑ Bob Dylan biography Rolling Stone. Arkistoitu 29.4.2016. Viitattu 6.4.2015. (englanniksi)
  38. ↑ Ryan, Patrick: Netflix documentary ’Rolling Thunder Revue’ gives intimate look at Bob Dylan and Joan Baez’s relationship USA Today. 10.6.2019. Viitattu 11.2.2022. (englanniksi)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bell, Ian: Once Upon a Time. The Lives of Bob Dylan. New York: Pegasus Books, 2012. ISBN 978-1-60598-481-0 (englanniksi)
  • Gray, Michael: Song & Dance Man III. The Art of Bob Dylan. Continuum, 2000. (englanniksi)
  • Immonen, Tenho: Bob Dylan. Ikuinen vaeltaja. Tampere: Pop-kirja, 2003. ISBN 952-99007-4-0
  • Jacobsson, Mats: Dylan i 60-talet. Tematiken i Bob Dylans sångtexter och dikter 1961–67. Lund: Ellerströms, 2004. ISBN 91-7247-100-X (ruotsiksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bob Dylan.

Artikkeleita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Bob_Dylan&oldid=22709397”