Osallisuus

Tämän tutkimuksen päämääränä on kansalaiskasvatuksen sosiaalipedagogisen teoriakehyksen muodostaminen. Kyseessä on kirjallisuuslähteisiin perustuva teoreettinen tutkimus, joka rakentuu kolmesta analyysiosasta: kansalaisuuden sosiaalisen luonteen ja kansalaiskasvatuksen tavoitteiden jäsennyksestä, nyky-yhteiskunnan
tarkastelusta kasvatustodellisuutena sekä kansalaiskasvatuksen periaatteiden ja muotojen analyysista. Ensimmäinen analyysiosa kiinnittää teoriakehyksen kansalaisuuden historiaan sekä eri ideologisten perinteiden piirissä korostettuihin kansalaisuusihanteisiin ja kansalaiskasvatuksen tavoitteisiin. Toinen analyysiosa perustuu globalisaation ja hyvinvointiyhteiskunnan käsitteiden analyyttiseen
jäsennykseen, ja sen pohjalta tarkastellaan kansalaiskasvatuksen keskeisimpiä haasteita. Kolmas analyysiosa keskittyy kansalaiskasvatuksen toteutusperiaatteiden
ja ‑muotojen jäsentämiseen sosiaalipedagogisen kirjallisuuden pohjalta.
Tutkimuksen lähtökohtana on kansalaisuuden määritteleminen jäsenyydeksi poliittisessa yhteisössä, eli kansalaisuus nähdään perusluonteeltaan sosiaalisena ilmiönä. Sitä voi tarkastella teoreettisesti kolmesta näkökulmasta: annettuna jäsenyytenä
eli yksilön muodollisena kansalaisuusasemana, osallistuvana jäsenyytenä eli kansalaisten toiminnassa ja vuorovaikutuksessa vahvistuvana ilmiönä sekä koettuna jäsenyytenä eli kokemuksellisena kiinnittymisenä yhteisöön. Tämä jäsennys tarjoaa perustan sekä kansalaisuusihanteiden ja kansalaiskasvatuksen tavoitteiden analyysille että globalisaatioon ja hyvinvointijärjestelmien muutoksiin liittyvien kansalaisuuden kehitystendenssien ja kansalaiskasvatuksen haasteiden
tarkastelulle.
Tutkimuksen tuloksena on sosiaalipedagoginen teoriakehys, jossa kansalaiskasvatuksen tavoitteiksi määritellään kansalaisten
osallisuuden, toimijuuden ja solidaarisuuden vahvistaminen.  Kasvatustodellisuus eli globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunta
todetaan analyysin perusteella aiempaa avoimemmaksi, moninaisemmaksi ja markkinaehtoisemmaksi kansalaisten elin- ja toimintaympäristöksi. Kansalaisuus puolestaan on muuttunut luonteeltaan yksilöllisemmäksi ja omavastuisemmaksi, ja kansalaistoiminnassa korostuvat sen eettinen ja taloudellinen
luonne. Tämä asettaa uudenlaisia haasteita, joihin vastaaminen edellyttää kokonaisvaltaista kansalaiskasvatusta. Vastauksena haasteisiin jäsennetään sosiaalipedagogisen kansalaiskasvatuksen
toimintamallia. Sen periaatteellisiksi lähtökohdiksi määritellään personalistinen ihmiskäsitys, näkemys yhteiskunnasta yhteiselämän muotona ja yhteisöistä muodostuvana kasvuympäristönä sekä kokonaisvaltainen kasvatuskäsitys, jossa kasvatus nähdään ihmisen sosialisaatio-, personalisaatio- ja sivistysprosessien tukemisena.
Metodologisina periaatteina ovat osallistuminen ja yhteisöllisyys, jotka
konkretisoituvat kasvatuksen yhteistoiminnallisuutena, reflektiivisyytenä ja dialogisuutena.
Osallisuuden vahvistaminen kansalaiskasvatuksen tavoitteena tarkoittaa ensisijaisesti kasvatusta yhteiselämään ja osallistumiseen yhteiskunnassa, toimijuuden vahvistaminen puolestaan kansalaisten sosiokulttuurisen toiminnan kautta toteutuvan kriittisen yhteiskunnallisen toimintakyvyn tukemista. Solidaarisuuden tavoite edellyttää kansalaisten solidaarisen toimijuuden kehittämistä, eli pyrkimyksenä on tukea kansalaisten valmiuksia sitoutua inhimillisen ja
sosiaalisen hyvinvoinnin edistämiseen.

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan kulttuurin, talouden ja paikallisuuden leikkauskohtaa eli tarkemmin ilmaistuna kulttuurin ja taiteen merkitystä kaupunkien elinvoiman ja elinkeinoelämän kehittämiselle. Pyrkimys on hahmottaa erityisesti sitä,  millaisia lähestymistapoja kulttuurivetoisen kehittämistoiminnan tiimoilta on syntynyt.

Kyseisen ilmiön taustoista todettakoon, että suomalainen kulttuuripolitiikka oli pitkään lähinnä korkeakulttuurin ja taiteen edistämistä, joka institutionalisoitui osaksi hyvinvointivaltiokehitystä. Tätä seurasi kulttuurin, taiteen ja luovuuden taloudellista merkitystä korostava vaihe 2000-luvun jälkipuoliskolla, jossa avauduttiin kansainvälisille vaikutteille ja markkinoille. Olennainen muutos tapahtui kun ”kulttuuriteollisuudesta” huomio kiinnittyi luoviin toimialoihin ja niitä syvällisemmin vielä luovaan talouteen ja sen sisäisen dynamiikan ymmärtämiseen. Tässä suhteessa suomalainen luovien alojen kehittäminen heijastelee pitkälti yleismaailmallista kehitystä. Yksi aluekehitykseen liittyvä tärkeä erityispiirre on se, että kulttuurin talouden yritykset ja työpaikat keskittyvät pitkälti suurille kaupunkiseuduille, mikä korostaa kaupunkien roolia luovassa taloudessa.

Kirjoituksessa hahmotetaan maininnallisesti erilaisia lähestymistapoja kulttuurivetoiseen elinvoiman ja elinkeinojen edistämiseen, jotka jäsentyvät lähinnä kulttuuriresursseja korostavan ja innovaatiotaloutta korostavan ääripään välille, paradigmaattisina esimerkkeinä kulttuuriresurssien johtaminen, kulttuurin taloustiede, kulttuuri osana yhteisöllisiä voimavaroja, inklusiivinen luova kaupunki, osallistava ja integroiva luova kaupunki (Charles Landry), luovien alojen kehittäminen ja luovan luokan houkuttelu. Eri lähestymistapojen kenttä muodostaa vaikeasti jäsennettävän kokonaisuuden, josta tässä kirjoituksessa esitellään vain tärkeimpiä suuntauksia kokonaiskuvan hahmottamiseksi.