Academia.eduAcademia.edu

Vihapuhe ja demokratia

2017, Suomen Kuvalehti 14.7.2017

Abstract

Vihapuhe nähdään yleensä suvaitsemattomuuden äärimuotona sekä tähän yllyttämisenä. Euroopan neuvoston määritelmäehdotuksen mukaan vihapuhe on kielenkäyttöä, jolla levitetään, edistetään tai oikeutetaan suvaitsemattomuudesta kumpuavaa vihaa, muun muassa rotuvihaa, muukalaisvihaa ja antisemitismiä.

Lyhennetty versio ilmestynyt Suomen Kuvalahdessä 14.7.2017 Vihapuhe ja demokratia Sara Heinämaa Suomen Akatemia, Jyväskylän yliopisto Vihapuhe nähdään yleensä suvaitsemattomuuden äärimuotona sekä tähän yllyttämisenä. Euroopan neuvoston määritelmäehdotuksen mukaan vihapuhe on kielenkäyttöä, jolla levitetään, edistetään tai oikeutetaan suvaitsemattomuudesta kumpuavaa vihaa, muun muassa rotuvihaa, muukalaisvihaa ja antisemitismiä. Ranskalaisfilosofi Jean-Paul Sartren Juutalaiskysymys-teos tarjoaa ilmiöstä vaihtoehtoisen analyysin, joka koskee meitä kaikkia. Vihapuheen päätarkoitus ei Sartren mukaan ole ihmisten tai ihmisryhmien – esimerkiksi maahanmuuttajien, seksuaalisten vähemmistöjen tai toisinajattelijoiden – häpäiseminen ja torjuminen vaan päämääränä on avoimen poliittisen keskustelun ja päätöksenteon järjestelmällinen horjuttaminen. Vihapuhe ei näin ollen ole demokratian virhetoiminto, eikä se merkitse väliaikaista epäonnistumista mielipiteenvaihdossa. Kyseessä on päämäärätietoinen hyökkäys demokratian mielekkyysperustaa vastaan. Tämä mielekkyysperusta on järkiperäisessä keskustelussa, joka tähtää perustelujen ja harkinnan kautta etenevään yhteiseen päätökseen. Vihapuhe pyrkii purkamaan juuri kansalaisten välistä perustavaa keskusteluyhteyttä. Sen välineitä ovat pilkkasanat ja halventavat vertaukset mutta yhtä lailla huuto ja kiroilu. Kaiken vihapuheen olennainen piirre on pilkallisuus, mutta pilkka ei kohdistu vain joihinkin ihmisiin tai ihmisryhmiin vaan kohdistuu järkisperäiseen keskusteluun ylipäätään. Puhuja jäljittelee sekä poliittisen vuoropuhelun että tieteellisten debatin muotoja, mutta hän ei ryhdy väittelyyn vakavissaan. Kysymysten, harkinnan ja perustelujen ketjuun sekoitetaan rivouksia, sadatuksia, hohotusta, kuiskuttelua ja tunteenpurkauksia. Nämä eivät katkaise keskustelua sattumalta vaan tarkoituksellisesti karrikoivat yhteisen harkinnan järjestystä. Antisemitistit eivät tämän analyysin mukaan ole tietämättömiä omien puheenvuorojensa absurdiudesta. Päinvastoin, naurettavien kärjistysten ja ylettömyyksien tarkoituksena on häpäistä vastustajan maltillinen vakavuus ja vaientaa samalla vierestä seuraajat. 1940-luvun antisemitistien tavoin myös nykyiset vihanlietsojat leikittelevät julkisella keskustelulla. He parodioivat poliittisen väittelyn periaatteita ja voivat nauttia tällaisesta toiminnasta, sillä heidän tavoitteenaan ei ole vakuuttaa ketään pätevin perustein vaan aiheuttaa pelkoa ja hajaannusta ja ohjata sitten muita oikeana pitämäänsä suuntaan. Pelon, inhon, halveksunnan ja raivon tunteilla on tärkeä tehtävä kaikessa vihapuheessa. Rasistiset, anarkistiset, seksistiset ja ekstrimistiset toimijat nauttivat negatiivisista tunteista, ennen muuta niiden ilmaisemisesta ja ilmaisujen herättämästä kauhistuksesta. He eivät suinkaan solvaa muita pitelemättömien tunteiden vallassa vaan päinvastoin kokeilevat ja testaavat tunteidensa vaikutuksia eli ilmaisevat tunteitaan näennäisen hillittöminä mutta tosiasiassa niitä kontrolloiden. Tällainen puhe jäljittelee spontaania vihaa, ärtymystä ja inhoa herättääkseen pelkoa ympäristössä. Ja pelon lietsonta on oleellista siitä syystä, että se salpaa järkiperäisen harkinnan. Sartren yhteistyökumppani filosofi Simone de Beauvoir ehdottaa käytännöllistä toimintamallia tällaisen järkyttämiseen tähtäävän puheen arkiseksi vastustamiseksi. Pelottelija on kohdattava kasvokkain ja häntä on puhuteltava tinkimättä poliittisen keskustelun periaatteista. Vuoropuheluun tulee ryhtyä päättäväisesti, eikä pelottelijan eleiden saa antaa aiheuttaa minkäänlaista tunnevaltaista kauhistusta. Pelottelija toimii nimittäin kuin itsensäpaljastaja: kaikki kauhistus ja paheksunta kiihottaa häntä ja motivoi uusiin hyökkääviin eleisiin. Pelottelijan päämäärät ja hänen käyttämänsä keinot on todettava niitä kavahtamatta. Tarjottu antidemokraattinen vaihtoehto – oli se sitten totalitarismi, fasismi, kommunismi, anarkismi, teokratia, teknokratia tai muu asiantuntijavalta – on asetettava yhteisen harkinnan alaiseksi ja sitä on tutkittava yhtenä mahdollisuutena muiden rinnalla. Kysymys kuuluu: Tahdommeko edetä johonkin näistä suunnista vain siitä syystä, että joku huutaa muita vihaisemmin?