Anu Silfverberg: Äitikortti

Jossain mahdollisessa mielenhäiriössä menin kirjastosta lainaamaan ja vielä lukemaankin Anu Silfverbergin Äitikortin. Osasyynä varmaankin oli se, että pidin kovasti Silfverbergin edellisestä esseekokoelmasta Luonto pakastimessa (hänen kaunokirjallisia teoksiaan sen sijaan en ole tullut lukeneeksi). Lisäksi äitiyden ympärillä vellova yhteiskunnallinen keskustelu ja pulmikointi on minusta jollain epämääräisellä tavalla mielenkiintoista, joskin lapsettomana kolmekymppisenä kaupunkilaisnaisena itsesuojeluvaistoni kertookin minulle, että siihen keskusteluun osallistumista minun on syytä välttää (vauva-lehden keskustelupalstaa en lue edes pahimmanluokan masokismikohtauksen iskiessä, mutta sen sijaan luen kyllä silloin tällöin ihan mielelläni Vuoden mutsia ja Katjan ja Sadun blogeja). Ehkä samasta syystä ehdin jo tovi sitten kiikuttaa kirjan takaisin kirjastoonkin, enkä vaan saanut blogatuksi aiheesta. Nyt olenkin sitten onnistunut unohtamaan paljon niitä juttuja, joita halusin kirjasta sanoa, joten tämän bloggauksen anti tulee lähinnä olemaan epämääräistä mielikuvapallottelua (luojan kiitos en ole mikään oikea kriitikko, sikäli anteeksiantamatonta – mutta hauskaa – tälläinen päätön mutuilu on).

Ensinnä: pidän Silfverbergin kirjoitustyylistä ja olen pääsääntöisesti hänen kanssaan asioista samaa mieltä. Siltä osin lähtökohta on siis kunnossa. Silfverberg tarttuu äitiydestä kirjoittaessaankin niihin ihmetyksenaiheisiin, joita olen ehkä itsekin joskus kelaillut. Äitikortin heilutteluun (millä tavoin nimenomaan juuri äitiys pätevöittää yhteiskunnalliseksi keskustelijaksi?), henkilökohtaisen poliittisuuteen, äitiyteen hurahtamiseen (tähän olen itse kyllä törmännyt lähinnä internetissä, en niinkään tosielämässä, ja siten taipuvainen epäilemään, että ainakin osa hurahtaneiksi luokitelluista on oikeasti vauva-palstaa huvikseen trollaavia tolkun tyyppejä), ihmisen ja eläimen eroihin ja yhteyksiin (olen epäillytkin, etten ole ihan ainoa, jonka mielestä toisen eläimen maito on jollain tavalla todella outo, jopa perverssi elintarvike – vaikka käytänkin maitotuotteita, tosin vähenevissä määrin) ja muihin mielenkiintoisiin seikkoihin. Muistan, että Silfverbergin kelat sukupuolivalistuksesta, e-pillereistä ja naisten sukupolvieroista olivat kiinnostavia, mutta en vain enää muista, miksi ajattelin näin (mutta mainittakoon, että kirjoittaja on minua yhdeksän vuotta vanhempi, joten sukupolven määrittelystä riippuu, kuulummeko samaan sukupolveen vai emme).

Lapsettoman – tai ihmettelijän – positiossa äitiyskuvioita kelaillessa olenkin vielä tukevasti kärryillä. Sen sijaan sitten, kun kirjoittaja alkaa ruotia äitiyskokemusta, tipahdan kertalaakista (ja niin tietysti kuuluukin tipahtaa, eihän minulla ole aiheesta mitään omakohtaista kokemusta). En kuitenkaan onnistu välttymään tunteelta, että tässä Silfverberg tekee juuri sitä, mistä äitiyden mustaan aukkoon plompsahtaneita syyttää: yleistää oman äitiyskokemuksensa ja omat kelansa yleismaailmalliseksi kokemukseksi (tai ainakin yleis-länsimaiseksi). Varmasti äidiksi- ja miksei ihan vaan vanhemmaksitulemisen kokemuksessa onkin jotain jopa yleismaailmallista. Jotenkin silti lukijalle (tai siis ainakin minulle lukijana) jäi olo, että ihan loppuun asti jokaista kelaa ei nyt ollut viety. Tosin se on kyllä myönnettävä, että mikäli joskus tulen äidiksi jollekin, muistuttanen häiritsevästi Silfverbergiä: olen epäilyksettä rutkasti päälle kolmenkymmenen, akateemisesti koulutettu, asioita herkeämättä problematisoiva, Helsingin kantakaupungissa asuva tiedostaja.

Tämäkin on aikamoista mutuilua, mutta edellistä ajatusta jatkaakseni saattaa olla, että päälle kolmekymppisinä äideiksi tulevat akateemiset kaupunkilaisnaiset tulevat problematisoineeksi äitiyttä aika tavalla keskimääräistä enemmän. Voisin kuvitella, että heistä (tai siis tavallaan meistä) monet ovat vähintäänkin joskus ajatelleet pysyvänsä lapsettomina koko ikänsä (itsehän en ole muodostanut asiasta oikein mitään mielipidettä vieläkään) ja siten ehtineet pähkäillä äitiyttä, äitiyden yhteiskunnallista roolia ja naisten roolia äiteinä  aika pitkälle jollain tapaa äitiyden ulkopuolisesta näkökulmasta. Ehkä juuri tästä syystä Silfverbergin teos ja siinä esiin tulevat näkökulmat tuntuvat itsestäni niin tutuilta, vaikka juuri se kirjaan kirjoittamiseen mitä ilmeisimmin johtanut avainkokemus minulta puuttuu.

Loppukaneettina voisin todeta, että minusta ensisynnyttäjien keski-ikä (29) ei tunnu ollenkaan vanhalta. Välittömässä ystäväpiirissäni on kasapäin muutaman vuoden kolmenkympin molemmin puolin olevia naisia, mutta yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä äitejä (tai miehiä ja isiäkään sen puoleen). Niinpä hieman hämmennyn joka kerta, kun tapaan ikäiseni naisen, jolla on lapsia. Voisin kuvitella, että jossain toisaalla minä ja lapsettomat ystäväni olisimme kummajaisia (eikä siinä mitään, asia ei herätä minussa sen kummempia tunteita).

Mistä kirja: Rikhardinkadun kirjastosta.

Anu Silfverberg: Äitikortti. Ulkoasu Satu Kontinen/Satukala.Teos 2013. 

Blogijoululahja saatu ja luettu: Milla Ollikainen: Veripailakat

Kirjablogijoulukalenterin lisäksi osallistuin tänä vuonna kirjabloggaajien secret santa -henkiseen joululahjapiiriin. Ideana oli kaivaa omista kirjavarastoista arvotulle vastaanottajalle sopiva kirja ja postittaa se ennen joulua. Minulle paketti saapui Sonjalta Sonjan lukuhetket -blogista (kiitos Sonja!). Lahja osui sikäli kohdilleen, että olin suunnitellut lukevani joulun pyhinä jonkun dekkarin, minkä lisäksi olin juuri puhunut tästä kirjasta lukupiirimme tapaamisessa (jolloin varsinaisena puheenaiheena oli kylläkin Milla Ollikaisen puolison Aki Ollikaisen menestynyt esikoisromaani).

Paketista siis tosiaan paljastui Milla Ollikaisen pohjoiseen sijoittuva esikoisdekkari Veripailakat. Olin varovaisen kiinnostunut romaanista sen ilmestyttyä, mutten ollut kuitenkaan tullut ottaneeksi sitä lukuun. Varovaisuuteeni oli täysin järjenvastainen syy, nimittäin se, että miespuolisen Ollikaisen esikoinen oli minusta niin järjettömän hyvä, että epäilin mielessäni kehittäväni Milla Ollikaisen kirjaa kohtaan liian suuria odotuksia. Onnistuin kuitenkin lopulta karistamaan nämä ennakko-odotukset mielestäni, lukemaan kirjan ja ihan pitämäänkin siitä.

Veripailakat sijoittuu Lappiin, Ylläksen hiihtokeskuksen maisemiin. Tapahtumat saavat alkunsa, kun hiihtohissistä löytyy julmalla tavalla surmattuna nuori poika, joka nopeasti paljastuu miljonäärin jälkikasvuksi. Tapahtuma järkyttää niin turisteja kuin hiihtokeskuksen työntekijöitäkin. Kierrokset lisääntyvät, kun pian löytyy aivan eri tavalla surmattu toinen uhri, nuori nainen.

Romaanisssa liikutaan enimmäkseen hiihtokeskuksen tuntumassa. Vaikka itse en ole sitten 1990-luvun moisessa paikassa käynyt niin sen verran kuitenkin, että tapahtumapaikat tuntuivat jossain määrin tutuilta ja myös melko uskottavilta. Paikallisten tapojen, välimatkojen ja henkilöiden välisten suhteiden kuvauksetkin tuntuivat ihan valideilta, ja ihan toiselta puolelta Suomea olevana ostin myös murteellisen dialogin, joka oli minusta varsin miellyttävä höyste teokseen (joskin minulle tulee aina peräpohjalaismurteista mieleen ensin Timo K. Mukka ja sitten Rosa Liksom, ja näiden myötä ehkä tietynlaisia odotuksia kirjallisuudelle). Toisin kuin esimerkiksi Heli Laaksosen lounaismurretta tai Sinikka Nopolan hämäläistä, peräpohjalaisia murteita on minun helppo lukea, vaikka virallisesti peräpohjalaiset murteet taidetaankin luokitella läntisiin murteisiin, ja oma murretaustani on tukevasti kaakossa.

Veripailakoissa on aika tavalla hahmoja. Pääosiin nousevat kaksi nuorta naista etelästä: kameransa kanssa sattumalta ensimmäisen murhan tapahtumapaikalle osuva, äitinsä kanssa Lapin-matkalle lähtenyt Krisse, sekä tämän tuttava, kunnianhimoinen toimittaja Eerika, jonka Krisse hälyttää paikalle, kun oivaltaa kuviensa mahdollisen lööppiarvon. Lisäksi kuvioissa ovat ainakin hieman hunningolla olevan Krissen huolestunut äiti, pari poliisia, kourallinen hiihtokeskuksen kausityöntekijöitä, eräs Helsingissä asuva toimittaja ja eläköitynyt opettaja. Erityisesti kahden viimeksimainitun rooli tarinassa on ilmeisesti lähinnä tarjota juonta tukevia selityksiä tapahtumille. Näin ollen mielestäni näiden roolia olisi voinut pienentää, sillä juuri mitään lisäarvoa heidän näkökulmistaan kerrotut luvut eivät mielestäni kirjalle tuoneet.

Kaikenkaikkiaan Veripailakat on varsin näppärästi kerrottu kotimainen dekkari (ja mahdollisesti ensimmäinen kotimainen naisdekkaristin teos, jonka olen lukenut. Lisää seuraa tosin ihan pian, kun aloitin juuri Kati Hiekkapellon Kolibria). Tarina pysyy koossa ja vetää, teos on napakka eikä sitä ole tarpeettomasti venytetty, hahmot ja tapahtumapaikat enimmäkseen uskottavia, eikä juuri mikään varsinaisesti häiritse. Kirja muistuttaa moniakin skandidekkareita (esim. Åsa Larssonin ensimmäinen dekkari tuli vähän mieleen, vaikka en siitä kyllä muista paljon muuta, kuin että se sijoittui Ruotsin Lappiin). Toisaalta Veripailakat ei ehkä ihan yllä temponsa ja jännityksen rakentumisen puolesta monien kuulujen skandien tasolle.

Moitteen sanojakin minulla on hiukan. Kuten jo mainitsin, teoksessa on ehkä liian kanssa "tarpeettomia" henkilöhahmoja. Myös juonikuvio (lähinnä murhaajan motiivin ja menettelytapojen osalta) on hippasen epäuskottava eikä takakannessa luvattua vaiettua lähihistoriaa ja suomalaisen kansanperinteen kuvausta ole kuin nimeksi kirjan lopussa. Niitä olisi siis voinut käyttää rohkeammin alusta asti, ja sen sijaan karsia näkökulmista, takaumista ja henkilöhahmoista.

Näistä pienistä moitteista huolimatta Veripailakat oli tosiaan varsin kelpoa viihdettä, ja luulen, että luen kyllä Ollikaisen mahdollisen seuraavankin dekkarin.

Pailakka tarkoittaa muuten kesyttämätöntä poroa.

Milla Ollikainen: Veripailakat. Like 2013. 222 sivua.

Mistä kirja: saatu kirjablogijoululahjaringistä (oho, mikä sanahirviö).

"Reread": Nälkävuosi äänikirjana

Viime vuoden suosikkini kotimaisista romaaneista oli ehdottomasti Aki Ollikaisen Nälkävuosi, häikäisevän hyvä – ja myös palkittu – esikoisromaani. Kirja teki poikkeuksellisen vaikutuksen (yleensä kun koen olevani kriittinen, joskus jopa nihkeä lukija). Siksipä olinkin hieman peloissani, kun lukupiirimme valitsi historiansa toiseksi kirjaksi Nälkävuoden. Olisiko kokemus yhtä vahva? Entä jos en pitäisikään kirjasta uusintaluvulla? Onko vuosi liian lyhyt aika kahden lukukerran välillä?

Ongelma tavallaan ratkesi, kun bongasin Kallion kirjastosta Nälkävuoden äänikirjana. Minulla on ollut joka tapauksessa suunnitelmissa alkaa kuunnella enemmän äänikirjoja (olen aiemmin kuunnellut lähinnä Stephen Fryn lukemia Harry Pottereita), joten sikäli kirja, tai siis levy, osui oivalliseen saumaan. Äänikirjaan on minun kuitenkin syystä tai toisesta hankalampi tarttua kuin tavalliseen romaaniin, joten vetkuttelin äänikirjan kanssa monellakin tapaa: ensin en jaksanut siirtää sitä tietokoneelle. Sitten kun sain sen sinne, en saanut siirrettyä sitä puhelimeen, kun rakkineen muisti oli täysi (huvittaa edelleen, kun kävin ostamassa uutta puhelinta reilu vuosi sitten, ja puhelinkaupan myyjä totesi laitteen 15 gigan muistista, että "se on tosi paljon, useimmilla käyttäjillähän on tarvetta vain yhdelle tai kahdelle gigalle" tms., kun olin huolissani muistin riittävyydestä. Minun piti ihan näyttää silloisesta puhelimestani, että siinä oli ihan oikeasti 14 gigan edestä muistia täynnä jo silloin. Kännykkä = tarpeen vaatiessa kirjasto, viihdekeskus, kamera, videokamera, levysoitin, radio, muistilehtiö, päivän lehti, gradulukemisto jne.).

Lopulta sain aikaiseksi siirtää äänitteen puhelimeeni ja saatoin alkaa kuunnella teosta: viimeiset luvut kuuntelin sunnuntaina aamulla, pari tuntia ennen lukupiirin tapaamisajan alkua. Hups. Itse kokemuksesta minulla on hieman ristiriitaiset tunteet: sisällöllisesti pidin Nälkävuodesta kuunneltuna melkein yhtä paljon kuin ensi kerralla lukien. Tarina on vahva ja kantava, näkökulmat toimivat eikä kirjoittaja sorru selittelyyn, selostamiseen tai ylettömään kuvailuun. Sen sijaan minulla oli pieniä vaikeuksia orientoitua äänikirjaan: lukijan intonaatiot oudoksuttivat aluksi ja jotenkin kuunneltuna tulee huomioitua mahdollisia pieniä kömpelyyksiä tarkemmin kuin lukiessa.

Äänikirjan plussaksi on todettava, että muutamat kohdat kiristivät vatsanpohjassa kuunneltuna vielä kovemmin kuin itse luettuna (eritoten kirjan loppupuolen Marjaan kohdistuvat väkivallanteot). Toisaalta minun oli välillä hiukan vaikea keskittyä äänikirjaan kuunteluun. Kaikki sujui hyvin, jos käsillä oli jotain tekemistä (mm. neuloin sukkaa ja järjestelin kirjahyllyä), mutta kun yritin esimerkiksi bussissa keskittyä pelkästään kuuntelemaan, ajatus alkoi harhailla ja säännöllisesti havahduin siihen, etten ollut pariin minuuttiin kuunnellut mitään kuulemaani. Lisäksi olen verrattain nopea lukija (ja puhuja...), joten toisinaan luennan verkkaisuus hieman tuskastutti.

Tarkemmin mielipiteitäni Nälkävuodesta voi lukaista täältä. Myös lukupiirini osallistujat (tällä kertaa viisi 28–30-vuotiasta naista) olivat pitäneet kirjasta kovasti. Joku harmitteli, miksei kukaan ollut pakottanut lukemaan teosta aiemmin (hmm, pitäisiköhän minun alkaa pakottaa ystäviäni lukemaan hyviksi toteamiani kirjoja?), kaikki kiittelivät uskottavaa ajankuvaa ja Ollikaisen kirjoitustyyliä. Yksi pienen pojan äiti jännitti lukiessaan Juhon kohtaloa ja tuleva lääkäri kiinnitti huomiota kirjan tautien ja lääketieteen kuvaukseen. Keskustelu rönsyili myös nykyajan nälänhätiin ja inhimillisiin katastrofeihin, koulun historianopetukseen ja siihen, miten vähän kukaan meistä oikeastaan tiesi nälkävuosista ennen kirjan lukemista. Kyseessä oli siis kaikin puolin onnistunut tapaaminen, keskustelu ja kirjavalinta. Seuraavaksi kirjaksi valitsimme Johanna Sinisalon Enkelten verta. Kirjojen valintaperusteena on toistaiseksi ollut kotimaisuus ja se, että kirjan saa suhteellisen helposti kirjastosta (osa jäsenistämme on opiskelijoita, joten uutuuskirjojen ostaminen ei aina tule kyseeseen). Tapaamme tammikuun lopulla, joten silloin lienee luvassa myös lukupiiri-postausta Sinisalon romaanista.

Kuvituksena viime syksyn otoksia kirjasta, en tainnut kuvata äänikirjaa, mutta kansikuva siinä joka tapauksessa oli sama.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012. Äänikirja, lukijana Antti L. J. Pääkkönen, BTJ äänikirjat 2013.

Tervon Esikoinen

Yllätin itseni taannoin Kallion kirjaston bestseller-hyllyllä, kun nappasin siitä luettavakseni Jari Tervon tuoreimman romaanin Esikoinen. Sanon yllätin, koska en syystä taikka toisesta ole aiemmin tullut Tervoa lukeneeksi. Sen verran tietysti olen kotimaista kirjallisuuskenttää seurannut, että perusasiat Tervosta tiedän (Rovaniemeltä, aloitti runoilijana, toimi toimittajana, Uutisvuoto, asuu Katajanokalla, vaimo ja poika) – joskin Tervo taitaa olla sen kaliiperin kirjailijakuuluisuus, että nämä seikat ovat tunnettuja kirjallisuutta seuraamattomillekin. Joka tapauksessa olen myös kirjakaupantätiaikoinani myynyt lukuisia miehen teoksia ja suositellutkin niitä, ja olenpa ollut Tervon kanssa pariin otteeseen samoissa kirjallisissa kemuissakin. Ehkäpä oli siis korkea aika jo tarttua miehen kirjoittamaan kirjaankin.

Tammikuun alussa 1972 12-vuotias koulupoika Rovaniemeltä alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Lakonisen toteavaan tyyliin poika havainnoi ympäristöään, perheen työläisideologiaa, kansakoulusta peruskouluksi muuttuvaa koulumaailmaa, päivänpolttavia tapahtumia (Münchenin olympialaiset ja Virénin juoksu, eduskuntavaalit ja hallitusneuvottelut) ja pikkusisarustensa edesottamuksia. Vahvojen naisten ja ajoittain "tuurin", poliitikan ja muiden hullutusten pauloihin joutuvien miesten ympäröimänä nuori Jari odottaa kivestensä laskeutumista, viettää aika isotäti Esmeraldan ja hullun Aune-tädin kanssa, sekä kuljettaa mehumaijaa edestakaisin.

Jarin päiväkirjamerkintöjen ohessa kirjassa kulkee ohessa kaksi muutakin tarinaa: toinen vie isotäti Esmeraldan nuoruusvuosiin, toinen 1600-luvun noitaoikeudenkäynteihin. Ensinmainittua Jari nauhoittaa pikkuhiljaa höppänöityvän Esmeraldan kertomana kaseteille, jälkimmäistä kuuntelee perheen lapsia silloin tällöin kaitsevan Aune-tädin kertomuksissa, joten "sivujuontenkin" tarkastelupiste on 1970-luvulla ja Jari-pojan näkökulmassa.

Esikoisen lukeminen lähti minulla syystä tai toisesta käyntiin hieman tahmeasti, mutta jossain suunnilleen sivun 70 tienoilla alkoi vetää. Alussa en oikein myöskään lämmennyt ajoittaisille hyppäyksille muihin aikatasoihin, vaikka sinänsä erityisesti 1900-luvun alkuun, lokakuun revoljutsijan tunnelmiin vievät jaksot olivat erinomaisen vetäviä (ja saivat minut samalla aiempaa kiinnostuneemmaksi Tervon Myyrä, Ohrana ja Troikka -trilogiasta). Kirjan lopussa Tervo onnistuu kuitenkin vetämään langat yhteen ja kolme tarinaa tuntuvat ihan perustellulta ratkaisulta. Sinänsä pidin kyllä  kovasti Tervon pelkistetystä, lyhytlauseisesta kirjoitustyylistä, vaikka ehkä humoristiseksi tarkoitettua, savolaishenkistä sanavalintakikkailua olisi voinut olla vähemmänkin. Tai ehkä kyseessä on rovaniemeläisen puheenparren ja -tyylin toisintaminen, en tiedä kun en ole koskaan 1970-luvun Rovaniemellä ollut. Yhtä kaikki paikoittainen "lupsakkuus" vähän häiritsi etenkin alussa.

Sitten täytyy kirjoittaa jostakin, jota en nyt välttämättä haluaisi ottaa esiin, taas, mutta joku tässä syksyssä on, kun kaikki tiet tuntuvat vievät yhteen suuntaan, norjalaisen miehemme luo. Puhun siis, jälleen, Knausgårdista. Minulla on itseasiassa epämääräinen muistikuva siitä, että Tervo itse jossain yhteydessä kommentoi jotain mielenkiintoista Knasusta, mutta en nyt onnistunut googlella selvittämään, mistä tämä muistikuva on peräisin. Yhtä kaikki, perhekuvaus, ajankuva, yksityiskohtien runsaus, 1970-luku, ainakin osittainen omaelämäkerrallisuus; kovin monet seikat Esikoisessa tuovat mieleen Karl Ove Knausgårdin, etenkin kun minulla on juuri nyt kesken Taistelujeni kolmas osa, jossa ollaan ainakin alkupuolella vahvasti juuri Knausgårdin lapsuudessa. Vaikka tietysti siinä missä pikku Jari elää vahvojen naisten ja hyväntahtoisten aikuisten ympäröimänä, pikku Karl Oven kohtalona on voimakastahtoinen, pelottava isä ja epäreilut, ikävätkin aikuiset ja ikätoverit. Ehkä juuri siksi, että olin juuri lukenut Taisteluni 3 alkupuolta, Tervon kirjaan sisään pääsemisessä meni niin kauan; se tuntui omituisen kepeältä, hyväntuuliselta, melkein epäuskottavalta ollakseen 70-luvun lapsuudenkuvaus. Hämmentävää.

Seuraavaksi yritän laatia bloggauksen ilman ainuttakaan mainintaa Karl Ovesta. Iltalukemisena on nyt J. K. Rowlingin Robert Galbraith -pseudonyymillä laatima Käen kutsu -dekkari. Siinä ei ainakaan toistaiseksi ole juuri mitään, mikä toisi mieleeni vuonojen Proustin, joten jos ehdin lukea tuon loppuun ennen Taisteluni 3:sta, saatan pystyä pitämäänkin lupaukseni.

Esikoisesta ovat jo monet ehtineet blogata. Koetan ehtiä lisäillä linkkejä myöhemmin, nyt yritän ehtiä julkaista tämän ja kiirehtää treenien kautta kirjastolle graduhommiin. On maanantai!

Jari Tervo: Esikoinen. WSOY 2013.

Loppukesän dekkarikatsaus: Vala, Hiltunen, Wennstam ja Kazinski

Postauksen otsikko on sikäli harhaanjohtava, että osan mainituista dekkareista/jännäreistä luin jo ennen loppukesää, Vera Valan kirjan itseasiassa jopa jo alkuvuodesta: se oli kuitenkin jäänyt bloggaamatta, joten sisällytän sen tähän samaan juttuun. Tässä teelmässä tarkoituksenani on siis käsitellä lyhyehkösti seuraavia kirjoja: Vera Valan Kuolema sypressin varjossa, Pekka Hiltusen Sysipimeä, Katarina Wennstamin Tahra sekä A. J. Kazinskin Viimeinen hyvä ihminen. Ensinmainitut kaksi ovat kotimaista tuotantoa (joskin Vala taitaa asua pysyvästi Italiassa), Katarina Wennstam on ruotsalainen ja nimen A. J. Kazinski takaa löytyy kaksi tanskalaista kirjailijaa. Teoksissa liikutaan Italiassa, Isossa-Britanniassa, Ruotsissa ja Tanskasssa.

Kuolema sypressin varjossa

Vera Valan esikoisdekkarissa Kuolema sypressin varjossa suomalais-italialainen kreivitär ja yksityisetsivä Arianna de Bellis selvittelee murhaa ja siinä samalla saa selville asioita omasta, kadonneesta menneisyydestään. Kuolema sypressin varjossa sijoittuu Tolfan pikkukaupunkiin, jossa paikallisen hotellinomistajaperheen amerikkalainen miniä löytyy kuolleena ammoiselta etruskimenojen paikalta. Murhaa selvitellessään Arianna joutuu perehtymään pikkukaupungin kiistoihin ja ristiriitoihin. Luurangot kolisevat kaapeissa ja onpa päähenkilöllekin käydä köpelösti.

Kiitämme: sujuvaa tekstiä, mukavaa pohjustusta myöhemmille osille, kirjoittajan ilmeistä paikallistuntemusta, joka vie lukijan hyvin uskottavan tuntuisesti piazzoille ja puutarhakutsuille sekä autenttisentuntuista Italian ja italialaisuuden kuvausta.
Moitimme: paikoittain hieman latteaa kerrontaa ja ehkä siitä aiheutuvaa jännityksen puutetta (edes ne kohdat, joissa Ariannan henkeä uhataan, eivät saaneet minua kääntelemään sivuja rivakammin) sekä joitakin yhdentekeviksi, jopa stereotyyppisiksi jääviä henkilöhahmoja.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Gummerus, 2012.

Sysipimeä

Pekka Hiltusen Studio-sarjan toisessa osassa, Sysipimeä, tapaamme jo edellisestä osasta tutut Lian ja Marin, kaksi Lontoossa asuvaa suomalaisnaista, jotka selvittelevät rikoksia ja tarttuvat maailman epäoikeudenmukaisuuksiiin. Tässä toisessa osassa framille nousevat internet ja äärimmäisyyksiin menevä julkkispalvonta: joku lataa nettiin videoita, aluksi pelkkää mustaa ja sitten kauhistuttavaa väkivaltaa. Uhreja tuntuu yhdistävän ainoastaan se, että he ovat joutuneet tappajansa kynsiin tunnettujen homoklobien lähettyviltä. Studion porukka päättää ottaa jutun tutkittavakseen ja pian siitä paljastuukin lisää karmaisevia yksityiskohtia (joihin liittyy se, että kirjan lukemisen ajan päässä soivat taukoamatta Queenin biisit).

Periaatteessa haluaisin pitää Pekka Hiltusen jännäreistä, sillä jostain syystä tunnen Hiltusta kohtaan sympatiaa ja olen jopa aika vakuuttunut, että hän voisi olla hyvä kirjailija. En oikeastaan juurikaan pitänyt esikoisesta Vilpittömästi sinun, mutta halusin ilmeisesti antaa Hiltuselle vielä uuden mahdollisuuden.

Tässä Sysipimeässäkin on minusta varsin hyvä idea taustalla (jopa parempi kuin ykkösosassa), mutta en silti oikein jaksanut innostua. Henkilöhahmot jäävät enimmäkseen pinnallisiksi ja yhdentekeviksi, tarinan käänteet lainaavat liikaa supersankarileffoista uskottavuuden kustannuksella, ote on paikoin ärsyttävän opettava (monien dekkaristien ja thrilleristien helmasynti, tämä), jännitys kantaa vain paikoin ja radiotoimittajaan liittyvä sivujuoni tuntuu turhalta. Kiitän kuitenkin hyvää ideaa ja sen melko hyvin kantavaa toteutusta sekä uskottavaa ympäristön kuvausta (Lontoo, Sansibar). Totean myös, että vika saattaa tällä(kin) kertaa olla lukijassa, sillä yleisesti ottaen kirjablogeissa Hiltusen teoksista on kyllä tykätty.

Kiitämme: ideaa ja kirjan melko toimivaa rakennetta (toiminee myös ykkösosasta erillisenä teoksena), Queen-korvamatoradiota (huonomminkin voisi olla), taitavaa tapahtumaympäristön kuvausta.
Moitimme: Yhdentekeviä tai ärsyttäviä henkilöhahmoja, tarpeetonta opettavaisuutta, epäuskottavuutta.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä. WSOY, 2012.

Tahra

Kaksi edellistä kirjaa lainasin edellisen työpaikkani kirjastosta ja luin ne Madridissa. Heinäkuussa Suomeen palattuani Lappeenrannan kirjastosta tarttui käpälään ruotsalaisen Katarina Wennstamin esikoisteos Tahra. Tästä kirjasta muistelen saaneeni joskus kirjakauppa-aikoinani arvostelukappaleen, mutta en koskaan tainnut ottaa sitä lukuun ja lopulta taisin antaa sen jollekin työtoverille.

Teos taitaa löytyä dekkarihyllystä, mutta ihan tyypillinen dekkari se ei ole, sillä kirjassa ei ole ruumista, ei edes varsinaisesti yhtä rikosta, jota nokkela poliisi tai etsivä selvittelisi. Kyseessä on ehkä ennemmin yhteiskuntakriittinen jännityskertomus tms. Tahra sijoittuu Tukholmaan ja kertoo seksikaupasta. Menestyvällä julkkisjuristi Johanilla on täydellinen perhe, kaunis talo, vetävä ura ja pieni pahe, seksin ostaminen prostituoiduilta. Toisaalla taas syyttäjä Madeleine Edwards jahtaa seksiä ostavia miehiä, ja heidän perässään ovat myös aktivistit (Ruotsissahan seksin ostaminen on kiellettyä). Kirja kertoo ihmiskaupasta, mutta esiin nousee myös seksinostorikoksen painaminen villasella ja se, kuinka syylliset pääsevät kuin koira veräjästä. Välillä syyllistytään luennointiin.

Kiitämme: aihevalintaa ja sen perinpohjaisehkoa käsittelyä, henkilöhahmoja (monet epämiellyttäviä, mutta kuitenkin uskottavia, eläväntuntuisia).
Moitimme: ajoittaista sekavuutta ja paikoillaanjunnaavuutta, jopa tylsyyttä sekä teoksen turhan ilmeistä valistusmotiivia.

Katarina Wennstam: Tahra (Smuts). Suom. Laura Beck. Otava, 2011.

Viimeinen hyvä ihminen

Viimeksi, ja ehkä myös vähäisimmäksi, luin tanskalaisen, A. J. Kazinskin nimellä kirjoittaneen kirjailijakaksikon teoksen Viimeinen hyvä ihminen. Kirja pohjautuu juutalaiseen myyttiin maailman 36 oikeamielisestä ihmisestä, joiden kaikkien kuollessa koittaa apokalypsi. Näyttää siltä, että joku listii näitä oikeamielisiä, sillä ympäri maailmaa löytyy kuolleina tunnettuja hyväntekijöitä, selässään omituinen kuvio. Tapauksesta kiinnostuu ensin venetsialainen poliisi Tommaso di Barbara. Hän perehtyy asiaan ja päättelee, että seuraava surmapaikka on Kööpenhamina. Näin tapauksen selvittelyyn ajautuu mukaan kööpenhaminalaispoliisi Niels Bentzon ja tämän vanavedessä myös tähtitieteilijä Hannah Lund.

Kirjan lähtökohta on varsin mielenkiintoisen ja vetävän oloinen, mutta teos käynnistyy hitaanlaisesti, jopa pitkäveteisesti. Di Barbaran äidin kuolinvuoteella oleminen, Niels Bentzonin puuhat ja Hannah Lundin henkilökohtaiset tragediat haukkaavat hyvän osan kirjan alusta. Puolen välin tienoilla tahti alkaa kiihtyä ja paikoin tarina onnistuu tempaamaan mukaansa. Loppuratkaisu tuntuu kuitenkin taas tarpeettoman venytetyltä ja paranormaalin höpöhöpön puolelle lipsahtava selitys oli allekirjoittaneelle liikaa. Tai liika ei ehkä ollut paranormaali selitys sinänsä vaan henkilöhahmojen omituisen kyseenalaistamaton suhtautuminen siihen. Olenhan parantumaton skeptikko, huomattavasti enemmän Dana Scully- kuin Fox Mulder -koulukuntaa (sinänsä hassua minulta viittailla Salaisiin kansioihin, sillä en ole koskaan oikeastaan seurannut kyseistä sarjaa).

Kiitämme: mielenkiintoista set-upia, kohtuullisen uskottavia hahmoja, ihan hienosti loppua kohden rakentuvaa jännitystä.
Moitimme: alun hidassoutuisuutta ja lopun venyttelyä, rajatiedon puolelle lipsahtavaa loppuratkaisua, yleistä epätasalaatuisuutta.

A. J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen (Den sidste gode mand). Suom. Päivi Kivelä. Otava, 2011.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Joulunpyhien aikaan lukemisenani oli viimein myös hienosta Kirjava kammari -blogista tutun Karoliina Timosen esikoisromaani Aika mennyt palaa. Kirja oli odottanut lukemistaan hyllyssä jo hyvän tovin, ja niin oli lopulta käynyt ehkä vähän tarkoituksellakin. Vaikka en tunne Karoliinaa henkilökohtaisesti, on kyseessä  kuitenkin kirjoittaja, jonka blogia olen seurannut aika pitkään ja jonka kirjoitustyyli ja elämäkin siltä osin, kun sitä blogissa näkyy, on jossain määrin tuttu. Kirjasta tuli myös heti ilmestymisen perään aika lailla blogiarvioita. Näiden kahden seikan myötävaikutuksesta en uskaltanut ihan heti tarttua kirjaan, mutta jouluna pakkasin sen vihdoin mukaani.

Kuva kustantajan sivuilta.

Kirjassa päähenkilö, suomalainen Klarissa (jonka jotenkin koko ajan mielsin kirjan kirjoittajaksi, vaikka kyseessä on tietenkin fiktiivinen henkilö) muuttaa perheineen Bostoniin miehensä työn takia. Aiemmin työlleen omistautunut nainen jää uudessa maassa kahden lapsensa kanssa kotiin. Romaanin kirjoittamisesta haaveilevan Klarissan elämä saa uusia käänteitä, kun hän alkaa nähdä hämmästyttävän todentuntuisia unia Corinne-nimisestä naisesta, ja alkavatpa unikokemukset sekoittua Klarissan arkielämäänkin. Tarina kulkee unien myötä kahdessa aika- (ja todellisuus-) -tasossa. Monet kirjasta kirjoittaneet bloggarit ovat aprikoineet teoksen lajityyppiä, ja kyllähän minäkin mietin, miten tämän luokittelisi. Kyseessä on ehkä juonivetoinen, maagisista elementeistä ammentava älyllinen lukuromaani. Tms.

Romaanissa oli minusta hyvin toimiva rakenne:  lyhyet ja napakat luvut sekä kahden aikatason vuorottelu pitivät mielenkiintoa yllä ja tarina veti loppuun asti. Perhe- ja äitiystematiikka, aihe joka ei minua yleensä niin hirveästi jaksa kiinnostaa, nousi kirjassa jonkinlaiseksi yhdistäväksi langaksi. Mielestäni myös henkilöhahmot olivat varsin uskottavia, ja erityisesti pidin Corinnen ja hänen tuttavapiirinsä hahmoista, ehkä erityisesti koska kirjan (toinen) päähenkilö perheineen puolestaan tuntui edustavan liiankin läheisesti korkeasti koulutettua, kaupunkilaista media-alalla (tms.) työskentelevää keskiluokkaa, jota omaan tuttavapiirinikin kuuluu. Tuttua ja siksi tylsää?

Tästä kirjasta puhuttaessa minun lienee myös kiitettävä toimivia unijaksoja. Yleensä nimittäin inhoan kirjojen kuvitteellisia unijaksoja, koska unien logiikkaa on todella vaikea tuoda uskottavasti valvemaailmaan, ja yleensä unijaksot ovatkin joko pitkäveteisiä tai epäuskottavia. Tässä romaanissa  "epärealistisen realististen unien" ratkaisu toimi mielestäni hyvin, koska näin ne kuljettivat tarinaa eteenpäin. Itseasiassa unijaksot olivat suosikkiosiani kirjasta, pidin Corinnen tarinasta enemmän kuin Klarissan (sikäli kun ne ovat erotettavissa).

Vaikka pidin kirjasta lukuelämyksenä, olisi se sietänyt ehkä vielä yhden editointikierroksen (sanon nyt näin tuntematta tarkemmin kirjan syntyprosessia, sen aikataulua tai editointikertojen määrää). Kirjassa, ehkä erityisesti sen alkupuolella, oli minusta nimittäin aika paljon tarpeetontakin selittämistä, joka etenkin minä-kerrontaan yhdistettynä alkoi lukiessa vähän ärsyttää, ja jota olisi voinut ehkä karsia reippaastikin. Muissa arvioissa en tosin muista kenenkään tätä esille nostaneen, joten ehkä minä vähän turhankin yliherkkä rönsyilylle. Noin muuten kyllä kirja oli oikoluettu ja muutenkin tehty huolellisesti.

Toinen minua, paatunutta skeptikkoa, häirinnyt seikka oli kirjan jälleensyntymäajatuksen varaan rakentuva juonikuvio.Vaikka juoni rullasi hyvin ja kerronta liimasi lukiessa nojatuolin uumeniin, joku kirjan hieman yliluonnollisen puolelle menevässä juoniratkaisussa minua ärsytti, vaikka toki yliluonnollisia ja maagisia elementtejä voikin kaunokirjallisuudessa viljellä mielin määrin. Ehkä tämä liittyy siihenkin, että lukiessa arvasin monta juonenkäännettä etukäteen. Vaikka kirja ei olekaan mikään murhamysteeri, odotin vähän, että jossain kohdassa lukijalta olisi ns. vedetty matto jalkojen alta.

Kaikenkaikkiaan kirja oli minusta pääasiassa sujuvaa ja miellyttävää luettavaa, vaikka minulla kieltämättä onkin taipumusta kriittiseen lukemiseen. Karoliina osaa kirjoittaa ja romaanin rakenne on hallussa. Ehkä osittain kirjailijan blogia seuranneena ja tämän kirjamieltymyksistä tietävänä kirjasta tulee mieleen erityisesti angloamerikkalainen kerronta ja sieltä erityisesti toimivat, juonivetoiset romaanit (esim.Nicole Krauss, Chris Cleave, Rosamund Lupton jne.). Tuossa edellä nostamistani pienistä moitteista huolimatta, tai ehkä jopa niistä johtuen jopa sanoisin, että uskon kirjailijan mahdollisen seuraavan kirjan olevan yhtä hyvä, luultavasti jopa parempi.

Kuvan nappasin nyt Tammen sivuilta, kun en muistanut ottaa itse kuvaa kirjasta, ja siellä se nyt nököttää kirjahyllyssäni Helsingissä.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Kansi: Emmi Kyytsönen. Tammi, 2012.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Aloitetaan tämänkertainen juttu blogger-raivolla. Olin jo kertaalleen kirjoittanut Maihinnoususta ja yritin tallentaa sen myöhempää kuvien lisäämistä ja julkaisua varten, mutta sen sijaan teksti haihtuikin taivaan tuuliin. Vips vaan. Saahan näitä.

Minua vähän harmittaa, että satuin lukemaan Maihinnousun vähän huonoon saumaan, heti Nälkävuoden jälkeen. Maihinnousu nimittäin on varsin hyvä kirja, mutta eihän se nyt Ollikaisen jälkeen tuntunut paljon miltään. Ala-Harjalta en ollut aiempia kirjoja lukenutkaan, lähinnä muistan pidelleeni kirjastossa käpälissäni Maata meren alla -romaania ja jättäneeni sen sitten kuitenkin hyllyyn.

Maihinnousu sijoittuu Normandian maihinnousun maisemiin. Kirjan ranskalainen päähenkilötär Julie toimii maihinnousun maisemissa turistioppaana. Tohtorinopintonsa kesken jättänyt Julie uhkaa menettää sekä lapsensa että aviomiehensä. Aviomies osoittautuu petturiksi ja 8-vuotias tytär sairastuu syöpään.

Ala-Harjan kirjoitustyyli on vimmainen ja tarkkakin, tyyli vaihtelee päähenkilön tunteiden mukana. Sodan ja maihinnousun metaforat limittyvät yksityisen ihmisen kriisiin, tarinasta tulee sotakuvaus, yhden ihmisen silmin nähtynä. Pidinkin Ala-Harjan kerrontatyylistä. Sen sijaan en erityisesti pitänyt kirjan hahmoista: muut kuin Julie tuntuivat hiukan turhankin pelkistetyltä taustalta, kulisseilta Julien tunteille (johtuu varmaan osittain minäkerrontatekniikasta), kun taas itse päähenkilö ärsytti minua, mikä ei tietenkään välttämättä ole huono asia, siis kirjallisessa mielessä. Johtuiko sitten tuntemastani vastenmielisyydestä päähenkilöä kohtaan vai mistä lie, mutta lopulta teos ei oikein onnistunut koskettamaan minua. Tai siis, minulle oli lukiessa suoraan sanottuna herttaisen yhdentekevää, kuoleeko lapsi ja tuleeko ero. Höh.

Tästä romaanista kirjoitettaessa tulee tietysti melkein väistämättä mieleen kirjan aiheuttama kohu, joka syntyi siitä, kun kirjailijan sisar miehineen julkisesti syytti Ala-Harjaa oman perheensä kokemusten härskistä hyödyntämisestä kirjan materiaalina; sisaren lapsi siis oli sairastanut leukemian, kuten kirjan Emma-tytär, ja ilmeisesti kirjassa oli aika suoraan käytetty perheen kertomia seikkoja, jopa sähköpostiviestejä. Minä en oikein osaa sanoa, mitä mieltä tästä kohusta olisin, en sen enempää nyt kuin ennen kirjan lukemistakaan.

Pääsääntöisesti olen sitä mieltä, että kirjailija käyttää materiaalinaan mitä lystää, myös lähipiirissään tapahtuneita asioita, myös lupaa kysymättä. Se ei ole minusta lähtökohtaisesti moraalitonta, ainakaan jos kyseessä ei ole mikään pelkästään mustamaalaukseen pyrkivä "paljastuskirja" (ja esim. tässä tapauksessa selvästikään ei ole). Suoraan sanottuna minusta on outoa (tai typerää) vaatia taiteilijoilta edes erityistä hyvien tapojen ja sopivan käytöksen mukaisia teoksia ihan näin taiteen ja kirjallisuuden historiaakin ajatellen. Jopa typeriä ja huonoja teoksia voi julkaista (jos löytää kustantajan). Kunnianloukkauksia ja muita pulmia varten meillä taas on lainsäädäntöä, josta voi katsoa osviittaa tai hakea oikeutta.

Sen sijaan lievää kummeksuntaa minussa herättää se, etteivät aikuiset ihmiset osanneet selvittää tätä asiaa jossain muualla kuin lehtien palstoilla. Toisin sanoen minusta olisi ollut kohtuullista, että kirjailija olisi vähintäänkin varoittanut sisartaan siitä, mitä on luvassa, ja sisar puolestaan olisi voinut ilmaista närkästyksensä suoraan kirjailevalle siskolleen. Ja jos erityisenä ongelmana oli tämä sisaren lapsen suojeleminen, millä tavalla asian tuominen julkisuuteen tässä nyt auttoi?

Blogistaniassa Maihinnousu on kerännyt monenlaisia arvioita. Minnan blogissa puidaan kirjailijan etiikkaa, Hanna ei kauheasti innostunut hänkään, Mari A tykkäsi, samoin Jenni ja Mika.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu. Like 2012.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Kiinnostuin Aki Ollikaisen Nälkävuodesta keväällä sen ilmestyttyä ensisijaisesti kirjan kauniin kannen takia, mutta pian aloin kiinnittää huomiota myös kirjalle sateleviin lukuisiin ylistäviin arvioihin. Kevään ja kesän aikana en kuitenkaan tullut kirjaan tarttuneeksi, ja pian huomasinkin syksyn koittaneen ja Ollikaisen nousseen HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi. Yleisesti ottaen en mitenkään erityisesti pyri lukemaan palkintoehdokkaita (tai no, usein ajattelen lukevani, vaan en kyllä yleensä saa luetuksi), mutta nyt päätin kuitenkin viimein tarttua tähän kirjaan.

Hiukan vielä vetkuttelin asiassa, kunnes muistin laittaa kirjan varaukseen. Ja kerrankin minulla kävi hyvä tuuri kirjastovarausten ajoituksessa; laitoin varauksen sisään pari päivää ennen kuin Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittaja julkistettiin. Näin ollen en joutunut odottamaan teosta ihan mahdottoman kauan (vaikka jonkun aikaa kylläkin), ja sain sen lopulta luettavakseni hiukan ennen kuin Finlandia-palkinnon jakoa (tänäkään vuonna en siis lukenut Finlandia-ehdokkaista kuin yhden – Dora, Doran – ennen palkinnon jakoa, mutta finalisteista kuitenkin luin neljä kuudesta, hyviä kirjoja olivat). Joululomalla luin Jään (siitä juttu tulossa myös), mutta itse olisin ehkä antanut palkinnon Ollikaiselle. Niinpä minusta olikin ihan mahtavaa, että Blogistanian Finlandia meni Ollikaiselle, vaikka en itse muistanutkaan osallistua. Nälkävuosi nimittäin on todella hyvä romaani.

Nälkävuoden tarina on verrattain yksinkertainen: on 1860-luvun suurten nälkävuosien pahin talvi, jona maan monilukuiset köyhät joutuvat suurin joukoin kerjuulle, tulevat lyödyksi, häpäistyksi ja ulosajetuksi, kuolevat ja kohmettuvat tienpenkoille ja pellonpientareille. Kirjassa seurataan nälkävuoden tapahtumia kolmesta näkökulmasta: teoksessa esiin nousevat kerjuutielle joutuva torpparivaimo Marja lapsineen sekä varakkaat, verrattaisessa yltäkylläisyydessä elävät Renqvistin veljekset, apulaiskamreeri ja lääkäri. Kolmantena kurkistuspisteenä tapahtumiin toimii senaattori (esikuvanaan ilmeisesti itse J. V. Snellman). Köyhät kulkevat ovelta ovelle, pyytävät vellitilkkaa tai yösijaa, ovat toisten armoilla, kun taas hyväosaiset saavat pohtia tilannetta lämpimissä kodeissaan, vaivata mieltään perheasioilla, sukupuolimoraalisilla kysymyksillä, valtion taloustilanteella ja poliittisilla periaatteilla. Lopussa tiet kohtaavat, ainakin tavallaan.

Pituudeltaan Nälkävuosi on melkeinpä pienoisromaani, eikä siinä ole mitään ylimääräistä. Tarina kantaa läpi koko kirjan, eikä kirjailija ajaudu sivupoluille, harhaudu tarpeettomaan kuvailuun tai ylenmääräiseen selittämiseen.  Henkilöistä ei lukijalle paljoa kerrota, silti he elävät ja hengittävät, tuntuvat aidoilta. Kirjassa nälkävuodet tulevat yllättävänkin todeksi, vaikka kyseessä on niinkin kaukainen aika sekä ajallisesti että temaattisesti. Teoksen kieli on tiivistä, hiottua ja kaunista, mutta ei kuitenkaan läpikotaisesti puunattua. Minulla on taipumusta löytää kirjoista aina jotain jos nyt ei moitittavaa, niin ainakin jotain vastapainoa kehuille ja ylistyksille, mutta nyt on kyllä todettava, että Nälkävuosi otti ja yllätti. En nimittäin oikeastaan keksi, miten tämän tarinan olisi voinut paremmin kertoa. 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Kansi Elina Warsta. Siltala 2012.

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Tyylilleni uskollisena en tänäkään vuonna ehtinyt juurikaan lukea Finlandia-ehdokkaita (olen muutenkin edelleen lukenut hävettävän vähän kotimaista kaunokirjallisuutta). Dora, Doran tulin kuitenkin varanneeni kirjastosta jo aikapäivää sitten, ja niinpä ehdin sen saada käsiini ja lukea tässä iltana muutamana. Myös Ollikaisen Nälkävuoden älysin varata ajoissa ennen voittojen ja ehdokkuuksien sumaa, joten sekin varaus on jo matkalla ja ehkä ehdin siis senkin saada lainaan ennen voittajan julistamista (lukemisesta en sitten olekaan niin varma). Muihin ehdokkaisiin en tainnut tänä vuonna ehtiä tutustua.

Mutta nyt siis Köngäkseen. Dora, Dora on kirja matkasta. Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer haluaa matkustaa jouluksi pohjoisimpaan pohjoiseen, Jäämerelle, katsastamaan Petsamon nikkelintuotantoa. Speer on kadottanut yhteyden rakkaaseen führeriin, ja siinä samalla itseensä, eikä huikaiseva etäisyyskään tunnun tuovan helpotusta tilanteeseen. Matkaseurueeseen kuuluvilla henkilöillä, sihteeri Annemariella ja taikuri Himmelblaulla, merkillinen matka pohjoiseen aiheuttaa omanlaisiaan seuraamuksia, ja erityisen kohtalokkaaksi matka osoittautuu suomalaiselle yhteysupseerille ja tulkille, Eerolle. Dora, Dora sijoittuu vuodenvaihteeseen 1943–44, aikaan, jolloin Saksan kahden rintaman sota alkaa käydä toivottomaksi ja aiemmin niin selvältä näyttänyt voitto livetä näpeistä. Varustelu on kiivasta ja Saksa tarvitsee niin kaiken liikenevän vankityövoiman kuin mineraalivarannotkin pystyäkseen toteuttamaan aseen, joka voisi kääntää sodan kulun (no, kaikkihan toki tiedämme, miten siinä lopulta kävi). Speer haluaa kiihdyttää nikkelimalmin tuontia Saksaan, mutta lopulta hänen mielensä arkartelee enemmän itse führerissä kuin varusteluministerin pestin yksityiskohdissa, aivan kuin kaikki mitä hän on tehnyt, hän on tehnyt vain Hitleriä varten. Speerin henkilökohtainen sihteeri Annemarie, berliiniläiskaunotar on aloittanut työnsä puolueen eteen vapaaehtoisena ja palkattomana. Sodan pitkittyessä hänenkin uskonsa aatteeseen ja valtakuntaan alkaa olla koetuksella, kun taas taikuri Himmelblau yrittää vain ylipäänsä jotenkin selvitä hengissä; esiintymisistä, pommituksista, tästä matkasta.

Kirjan tapahtumat ovat eräänlaista sodan, tappamisen, murentuneiden aatteiden, paljaan inhimillisyyden ja pohjoisen kiiman sekoitusta, jossa ihmiset törmäävät toisiinsa, ovat samaan aikaan lähellä ja etäällä, haparoivat tunteissaan mutta yrittävät säilyttää etiketinmukaisen ulkokuoren. Saksalainen jäykkyys, pohjoisen luonnon sokaisevuus, rehellinen kuolemanpelko ja vuosien jalostama pahuus sekoittuvat jännitteiseksi keitokseksi, jossa vain muutaman päivän ajalle sijoittuvat tapahtumat ravistelevat osallisiaan perusteellisesti.

Dora, Dora oli minusta enimmäkseen hieno kirja ja tarina, loppu suorastaan todella vetävä. Luin kirjaa perjantai-iltana iltalukemisena. Olen ollut hiukan nuhassa, joten nukuin huonosti ja kirjan tapahtumat tulivat uniinkin. Niinpä päädyin lukemaan kirjan loppuun keskellä yötä.

Työn puolesta olen tullut lukeneeksi toisen maailmansodan henkilö- ja muuta historiaa yli oman tarpeen (mm. sekä Hitlerin että Eva Braunin elämäkerrat), mutta tätä lukiessa olin iloinenkin taustatiedoistani: matkaseurueen kuviteltu, pieni tarina solahti jotenkin kauhean luontevasti suuriin kehyksiinsä (toinen maailmansota, natsi-Saksa, jatkosota, vankileirit jne.) ja kirjailijan tekemä pohjatyö on varmasti ollut melkoinen, niin tarkasti ja yksityiskohtaisesti "oikean" historian tapahtumat sekoittuvat fiktioon (tosin eivät aina aivan saumattomasti, kuten seuraavassa kappaleessa totean).

Kirjan kerronta nojaa moneen minäkertojaan (Speer, Annemarie Kempf, taikuri Himmelblau ja tulkki Eero). Olen joskus tullut moitiskelleeksi tällaisen kertojaratkaisun yleisyyttä kotimaisissa romaaneissa, ja kyllä se tässäkin vähän ärsytti, erityisesti alussa. Enimmäkseen ratkaisu oli kuitenkin toimiva, sillä eri kertojilla oli selkeästi toisistaan erottuva ääni (erityisesti pidin taikurista). Tarinaa paikoin kuormittava perinpohjainen historiallinen luennointi kuitenkin sopi kerrontatyyliin varsin huonosti, sillä miksi ihmeessä minäkertoja kertailisi mielessään historian käänteitä ja sodan tapahtumia? Erityisesti Speerin näkökulmissa historian kertaaminen käy väliin melko raskaaksi. Samoin paikoin tekstissä oli vähän toistoa ja huolimattomuutta, mutta näiden huomioiminen saattaa kyllä johtua taas siitäkin, että olen viime aikoina oikolukenut aika paljon.

Kaikenkaikkiaan Dora, Dora oli varsin hieno, mutta ei suinkaan täydellinen kirja. Sitä oli mukava lukea, mutta se ei missään määrin räjäyttänyt tajuntaa tai hämmästyttänyt hienoudellaan. En usko, että tällä korjataan Finlandiaa, mutta mistä sitä tietysti ikinä tietää. Kohtahan se selviää. En muistaakseni ollut muuten aiemmin lukenut mitään Heidi Köngäkseltä.

Heidi Köngäs: Dora, Dora. Otava 2012. 333 s.

J. & J. Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi?

Luinpa tuossa kirjan, jonka nimen perusteella olisin sivuuttanut pelkällä olankohautuksella, sillä en ole oikein koskaan halunnut kirjailijaksi, ja päättelin, että en taida olla kohderyhmää. How stupid of me, totesin kun luin Kirjavan kammarin ja Taas yhden kirjablogin arviot kirjasta. Kirjailijan urasta haaveilevien lisäksi teos olikin – alaotsikkonsa Matkaopas kirjamaailmaan mukaisesti – täsmälukemista myös muille kustannusalan nykymenosta kiinnostuneille, alan liepeillä norkoileville ja peräti alalla töitä tekeville (alan freelancerina lasken itseni johonkin kohtien kaksi ja kolme välimaille, eritoten siksi, että kaunokirjallisuuden maailma, joka kuitenkin on monille sitä aidointa kustannustointa, on itselleni jäänyt hiukan vieraaksi). Siispä kiinnostuin ja pistin oitis varauksen sisään kirjastoon, ja sainkin lopulta kirjan luettavakseni parahultaisesti juuri kirjamessujen alla.

Messuilin kirja laukussani, ja osittain sen innoittamana kävinkin kuuntelemassa esimerkiksi "Kuinka kirjailijaksi tullaan" -paneelia. Sen sijaan itse kirjaa käsittelevän keskustelun onnistuin missaamaan. Sattuuhan noita.

Rakenteeltaan Haluatko todella kirjailijaksi? on varsin näppärä. Alkusanoja seuraa muutaman sivun mittainen kertaus kirja-alan yleisestä tilasta ja kirjailijan elämän todellisuudesta sekä kuvitteellisen runoilija Uunikosken tarinan. Havainnollistavaa, ehkä. Kirjan varsinainen asiasisältö on laadittu sanakirjan muotoon, Aamun kirjasta Öykkäriin. Oman hakusanansa ovat saaneet niin käytännön kirjantekemiseen liittyvät sanat (kustannussopimus, oikovedos, markkinointi), lähes kaikki suomalaiset kustantamot ja useat kirja-alan silmäätekevät sekä koko joukko kirja-alan juoruja ja legendoja. Kirjan lopussa on vielä Sofi Oksasen Huoneentaulu aloitteleville kirjailijoille, joka tosin käsittelee kirjallisuusagentuureja ja niiden kanssa menettelyä, ja jolle en oikein keksinyt muuta oikeutusta kuin  halun saada kanteen Oksasen nimen (eittämättä myyvä, se nimi).

Käytännön kirjanjulkistustoimesta ja kirjailijuuden taloudellisesta kannattamattomuudesta yms. kirja ei allekirjoittaneelle tarjonnut mitään erityistä uutta. Työskentely sekä kirjojen tekemisen että niiden vähittäismyynnin parissa on tehokkaasti karistanut loputkin mahdolliset illuusiot mielestä ja suomut silmiltä. Suomi on pieni markkina-alue, jossa julkaistaan todella paljon kirjoja. Väistämättä keskimääräinen teos ei myy juuri mitään, menestys tuo lisää menestystä ja iso osa kirjoista menee ohi niin medialta kuin potentiaalisilta lukijoiltakin. Jopa kirjablogeissa, niin ansiokkaita kirjallisuuskeskustelun laajentajia ja kirjojen esiinnostajia kuin olemmekin, kokemukseni mukaan käsitellään kuitenkin pääasiassa aika kapeaa otantaa suomalaisesta kirjallisuudesta. Ja keski-ikäiset naiset pitävät pystyssä (muun muassa) kotimaista kustannusmaailmaa (oppikirjakustantamisen rahantekokoneen lisäksi). Lisäksi käy ilmi, että koko kirja-ala, kuten tietysti mikä tahansa melko tarkoin rajattu ala tämänkokoisessa maassa, on sangen sisäänpäinlämpiävä viritys. Hänniset pitävät huolen, että nämä tosiasiat eivät lukijalta unohdu.

Suhtauduin ennen kirjan lukemista himppusen nihkeästi yllämainitsemissani arvioissa(kin) esiin nousseeseen juoruiluaspektiin, ja vaikka olenkin sitä mieltä, että etenkin kustannusalalle sopii tietty nurkkien tuuletus ja itsekritiikki, voi tietysti kysyä, mitä tarkoitusta osa juoruista palvelee. No, toisin kuin ennakkoon pelkäsin, varsinaisten juorujen määrä oli kirjassa melko vähäinen (ja niiden suurehkosta levinneisyydestä kertonee, että olin joka tapauksessa kuullut niistä jo suurimman osan). Sen sijaan teos on avoimesti kriittinen erityisesti monia kustannusalan johtoportaan pamppuja kohtaan. Käy ilmi, että varsinkin isoissa taloissa ei ole pulaa excel-taulukoita heiluttelevista talousniiloista, jotka innoissaan ulkoistavat tekijöiden lisäksi kaiken mahdollisesti kannattamattoman sisällönkin talosta pihalle. Muutamat erityisen hyvin ryssityt yt-neuvottelut puidaan tarkastikin ja johtoporras nimeltä mainiten. Ansionsa mukaan, varmasti, mutta ehkä isot talot saavat osakseen suhteellisestikin turhan paljon ryöpytystä (lukijalle saattaa jopa tulla mieleen, että taustalla voi olla tekijöiden taholta enemmän tai vähemmän henkilökohtaisia kaunoja)?

Juoruiluun suhtaudun siis hiukan nihkeästi. Varsinainen mutta tulee kuitenkin nyt, ja se liittyy kirjan paikoin suorastaan luokattoman heikkoon viimeistelyn tasoon. Voi olla, että kirja on pitänyt saada kauppaan nopeasti, voi olla että kustannusalan realiteetit ovat iskeneet silmille Helsinki-kirjoissakin, eikä firmassa ole ollut tarpeeksi tekijöitä, jotta joku olisi ehtinyt oikolukea teoksen huolella. Syitä voi olla monia, ja tiedän että tekevälle sattuu, mutta lukiessa kirjan huolimaton viimeistely häiritsi aika tavalla. Tavanomaisten, usein väistämättömien lyöntivirheiden ja rumien tavutusten lisäksi kirjassa vilisi taittoon liittyviä erheitä, väärinkirjoitettuja nimiä ja suoranaisia asiavirheitäkin. Apua.

Nopealukuinen Haluatko todella kirjailijaksi? oli ylläesitetyistä lievistä moitteista huolimatta mielenkiintoinen, teräväkielinen ja hauskakin katsaus kirjallisuuteen ja kustantamiseen. Opus kiinnostaa varmasti ihmisiä, joilla on jo jotain kokemusta alasta, ja kokonaan ulkopuolisillekin se varmasti valottaa pätevällä tavalla alan kommervenkkejä. Nimensä mukaisesti sopii se varmaan luettavaksi myös kirjailijan urasta haaveileville, jos nyt vielä jostain löytyy joku, joka ei tiedä, miten kiven takana ylipäänsä julkaisuohjelmaan pääseminen on, saati sitten kirjallisen ja myynnillisen menestyksen saavuttaminen (vilpittömästi kunnioitan kaikkia yrittäjiä).

Jyri Hänninen & Jera Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi? Matkaopas kirjamaailmaan. Kannen suunnittelu Laura Noponen. Helsinki-kirjat, 2012.

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan

Minulla on taipumusta – kuten täälläkin on tainnut joskus tulla ilmi – tieteiden rajat ylittävään rakkauteen luonnontieteitä, ja erityisesti niiden popularisointia kohtaan (vaikka olenkin itse pesunkestävä humanisti pienellä valtiotieteellisellä höysteellä; olisin jossain tähtitieteen luennolla aivan totaalisen kuistilla). Kotimaisista tekijöistä olen erityisesti tykännyt Esko Valtaojasta ja Kari Enqvististä. Maailmojasyleilevä tähtitieteilijä ja semisti kärttyinen kosmologi ovat paitsi eittämättä hienoja tiedemiehiä, myös vallan eteviä kynäilijöitä. Molemmat ovat myös jo aiemmissa kirjoissaan sivunneet luonnontieteen ja uskonasioiden suhdetta, Valtaoja vieläpä kahdella kirjeenvaihtokirjalla yhdessä Juha Pihkalan kanssa (Tiedän uskovani, uskon tietäväni ja Nurkkaan ajettu Jumala, näistä kumpaakaan en ole  lukenut).

Kun luin kirjan, ulkona oli vielä vihreää.

Tällä kertaa uskontoihin ja uskonnon ja tieteen suhteeseen tarrautuu Kari Enqvist syksyn uutuuskirjassaan Uskomaton matka uskovien maailmaan. Vaikka itselleni uskonto on kieltämättä aika yhdentekevä viritys, olen kuitenkin jossain määrin kiinnostunut uskontoa ja uskon ja uskonnottomuuden suhdetta käsittelevistä teoksista (olen aiemmin lukenutkin mm. Dawkinsia ja Hitchensiä), joten päätin pikapikaa laittaa kirjan varaukseen kirjastosta, ja sainkin sen aika nopeasti.

Nopeasti sen myös luin, vaikka jokseenkin koko ajan mietin, mitä järkeä tällaisessa käännytetyille saarnaamisessa (uskonnollinen kielikuva tahallinen, huom.) oikein on. Huomasin olevani Enqvistin kanssa enemmän tai vähemmän samaa mieltä, mutta en vieläkään oikein tiedä, mitä tarkoitusta kirja palveli. Uskonnottomia uskontojen omituiset edesottamukset tuskin jaksavat satunnaista kauhistelunsekaista ihmetystä enempää kiinnostaa, ja epäilen, että kukaan ääripään uskovainen tulee tähän kirjaan edes tarttuneeksi, saati sen lukemisen seurauksena mielipidettään muuttaneeksi. Maltillisellekin uskovaiselle kirja lienee jossain määrin yhdentekevää luettavaa: kuten Enqvist taitaa itsekin jossain kohtaa tuumata, uskonnollisen ja uskonnottoman ihmisen välinen keskustelu uskonnoista ei voi johtaa mihinkään, koska katsantokannoissa on niin fundamentaalinen ero. Uskonnoton ei kertakaikkiaan käsitä uskomista, uskonnollisia tunteita ja niihin liittyviä positiivisia kokemuksia (vaikka siis voikin sinänsä arvostaa esim. perinteisiä rituaaleja, musiikkia tms.), eikä uskonnollinen ihminen varmaankaan hahmota tätä uskonnottoman ihmisen "kokemuksen puutetta" saati tämän puutteen ongelmattomuutta (tästä kielinee uskonnollisten piirien pakonomainen tarve jollain ihmeellisellä ajatuskuperkeikalla vääntää ateismikin itseasiassa eräänlaiseksi uskonnoksi).

Rakenteeltaan Uskomaton matka uskovien maailmaan on ihan näppärä paketti. Aluksi Enqvist positioi itsensä huolella (viitekehyksinä tiedeyhteisö ja uskonnottomuuden "kokemus"), jonka jälkeen hän mm. vertailee tieteellistä ja uskonnollista maailmankuvaa (arvaatte varmaan kumman kannalla Enqvist on). Hän myös erittelee erilaisiä "tapauksia" ja myös esittelee tiukkaa lukufaktaa mm. eri uskonnollisuuden "tyypeistä", tieteen ja uskonnon rajanvedoista historiassa ja nykyään, evidentialismista, ID:n kannattajista, natsien uskonnollisuudesta, lapsikasteesta, ja islaminuskoisten maiden tieteen jälkeenjääneisyydestä. (Etenkin viimeksi mainittuun liittyi aika kylmääviä lukuja.) Enimmäkseen asioita, jotka saavat allekirjoittaneen pyörittelemään päätään.

Enqvist on myös kirjaansa varten käynyt joidenkin kotimaisten lahkojen ja myös "tavan luterilaisten" kirkonmenoissa ihmettelemässä, mistä toki sinänsä pisteet, vaikka ei hän nyt niistä mitään kovin ihmeellistä tunnukaan irti saavan (sen enempää kokemusmielessä kuin polemiikinkaan kannalta). Vähän kyllä myös ihmettelen, mitä Enqvist oikein kuvitteli sieltä löytävänsä. Voisi minustakin olla ihan human interest -tyyppisen kiintoisaa seurata erinäisiä uskonnollisia menoja, mutta minun on vaikea kuvitella kyseisten menojen jäävän itselleni muuta kuin ulkokohtaisiksi, tyhjiksi rituaaleiksi (koska tässä taas uupuu se kuuluisa uskonnollinen kokemus, tai sellaisen tarve).

Kirja on tavallaan hieno tieteellisen maailmankuvan ja tieteen puolustuspuhe uskontojen värittämässä maailmassa ja tekijä kyllä nostaa esiin monia uskonnon ja tieteen rajanvetoon liittyviä kysymyksiä (esim. voiko uskon asioista ylipäänsä puhua tieteen kielellä, onko mielekästä esimerkiksi "todistaa" jumalan olemassaoloa tieteellisenkuuloisilla argumenteilla jne.) monin tavoin, ja esitystapakin on ihan raikas. Minä siis tykkäsin, mutta jäin silti edelleen miettimään kirjan tarkoitusta ja kohderyhmää. Ehkä me nasevasta kirjoitustyylistä pitävät uskonnottomat ja luonnontieteellisestä koulutuksesta salaa haaveilevat kirjanörtit olemme kohderyhmää? Niin sen täytyy olla.

Kirja on luettu ja tykätty mm. täällä, ja täältä taas voi lukea, miten toisin ajatteleva kirjan näkee. Ja jos kirjan nimellä vähän googlailee, niin löytää varmasti kasapäin muitakin kommentteja ja röykkiöittäin nenään vedettyjä herneitä (mutta omalla vastuulla sitten luette niitä!).

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY 2012.

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa

Kesän fillarimatkan pohjustukseksi luin Soininvaaran ja fillarifoorumin lisäksi yhden toisenkin pyörämatkakirjan, nimittäin Matti Rämön ensimmäisestä pitkästä pyöräreissusta kertovan Rengasrikkoja Saharassa. Sittemminhän mies on polkenut Kauko-Idässä, Intiassa sekä Jäämerelle, mutta ensimmäisessä teoksessa liikkeellä on verrattain noviisi pyörämatkailija. Rämö polki parin kuukauden aikana Tallinnasta aina Afrikkaan asti, ja oli itseasiassa liikkeellä samana kesänä kuin Odekin.

Vaikka Rämön kirja on itsessäänkin vallan mielenkiintoinen, sitä oli vaikea olla vertaamatta Soininvaaran matkapäiväkirjaan, kun se kerran oli vielä tuoreessa muistissa. Vaikka miesten reitti on ainakin osittain sama, matkanteko on hyvin erilaista. Ode polki maantie-Bianchilla vain pieni reppu selässään, kun taas Rämöllä oli kuormaa 40 kg edestä (en kyllä oman reissun jälkeenkään käsitä, mitä ihmettä mies oikein kantoi mukanaan. Itsestä kun tuntuu, että vaikka olisimme lisänneet teltat, makuupussit, trangiat ja ruokavarastot, olisivat kuormamme silti jääneet parinkymmenen kilon tuntumaan). Soininvaara yöpyi sisätiloissa, Rämö enimmäkseen telttaili vaihtelevissa tienvarsipusikoissa. Molempien matkaan sattui kommelluksia, mutta Rämö käytti huomattavasti enemmän aikaa pyöränkorjailuun (etenkin poikkinapsahtelevat pinnat tuntuivat vaivaavan) ja ylipäänsä tuntui, että hänelle sattui enemmän hankalia vastoinkäymisiä (reissukin oli toki pitempi).

Eroista huolimatta Rämö kirjoittaa Oden lailla oikein sujuvaa ja mielenkiintoista tekstiä, ja ohitetut maisemat inspiroivat monenlaisiin pohdintoihin. Myös tavattujen ihmisten ja visitoitujen paikkojen kuvaus on miellyttävän eläväistä. Rakenteeltaan molemmat kirjat ovat sangen matkapäiväkirjamaisia, jossa kukin päivä on omana tekstinkohtanaan, mutta tämän lisäksi Rämön kirja on jaettu isompiin alalukuihin. Ei huono.

Allekirjoittanut valmiina iskemään tietä.

Rengasrikkoja Saharassa on myös kuvitettu sekä piirroskuvin että Rämön omin valokuvin ja näiden yhdistelmin. Hauska idea, mutta en kauheasti pitänyt niistä piirroksista. Tämä taitaa kuitenkin olla makuasia.

Yhtä kaikki, vaikka Rämön matkassa on vastoinkäymisiä, eikä niiden kuvaus ehkä ensimmäisenä houkuta lukijaa hyppäämään pyörän selkään, minulla kirja kuitenkin lisäsi pyörämatkakuumetta (tosin vielä enemmän sitä lisäsi itse reissu). Luulen, että jossain vaiheessa lueskelen vielä miehen myöhemmätkin pyörämatkakirjat. Vielä enemmän luulen, että jossain vaiheessa myös itse hyppään taas pyörän selkään ja huristelen Eurooppaan, ensi kerralla ehkä teltta muassamme.

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa. Minerva kustannus, 2009. Kansi: Rami Saaristo.

Osmo Soininvaara: Fillarilla Nizzaan, matkasuunnittelua ja lopussa vielä mainos

Osmo Soininvaara löi keväällä 2007 vetoa, että polkisi kuukaudessa Tallinnasta Nizzaan. Matkan aikana Soininvaara piti blogia Hesarin nettisivuilla, ja seuraavana vuonna blogi jalostui Teoksen kustantamana kirjaksi. Itse muistan seuranneeni satunnaisesti tuota blogia, ja myös havainneeni kirjan ilmestymisen. Omaksi ja luettavaksi kirja tuli kuitenkin hankittua vasta, kun omat kesäiset pyörämatkasuunnitelmat alkoivat mielessä kehkeytyä. Mutta niistä lisää kohtaa, ensin puin Oden kirjaa.

En enää löydä kirjasta kohtaa, jossa Soininvaara esittää alkuperäisen arvionsa siitä, miten pitkä pyörämatka Tallinnasta Nizzaan on. Oli miten oli, mutkittelevien kiertoteiden ja muiden hidasteiden takia lopullinen matka on 3395 km. Tämä tarkoittaa yli 100 km päivämatkoja ja loppua kohti kirjoittajalla alkaakin tulla kiire. Soininvaara kuitenkin onnistuu tavoitteessaan ja ehtii kuin ehtiikin määräajassa perille. Matkan kirjoittaja polki Bianchin maantiepyörällä (voi mikä pyöräkateus!) ja hyvin kevyin kantamuksin, matkatavarat pakattuna kahdeksan kilon painoiseen reppuun.

Koska tosiaan olin lueskellut kirjoittajan reissun päältä päivittämää blogia, Fillarilla Nizzaan tuntui lukiessa jo hiukan tutulta. Pieni tuttuus ei kuitenkaan haitannut, sillä kirja on sujuvasti kirjoitettu matkapäiväkirja mielenkiintoisesta reissusta. Kirjan pääpaino on matkan käytännöllisissä asioissa, kuten reittivalinnoissa, säätilassa, varusteissa, majapaikan etsimisessä ja matkan varren maisemien kuvailussa. Toisaalta päiväkirjassa on myös pitkien polkupäivien aikana jalostuneita ajatuksia ja erilaisten ilmiöiden pohdintaa Euroopan yhdentymisestä kaupunkisuunnitteluun ja energiantuotannosta maaseuturakenteeseen. Soininvaara kirjoittaa hyvin ja vaikuttaa sympaattiselta tyypiltä.

Itselleni kirjan mielenkiintoisinta antia tällä kertaa olivat käytännön vinkit ja tiedot liittyen varusteluun, karttoihin, tiemerkintöihin jne. Kiinnostuksenkohteeni johtuvat siitä luonnollisesta syystä, että reilun viikon päästä lähdemme itse pyörämatkalle. Matkan kesto ja pituus toki kalpenevat Soininvaaran reissun rinnalla, sillä aiomme ajaa pyörillämme vain Kööpenhaminasta Berliiniin, n. 630 km. Päivämatkamme tulevat olemaan melko varmasti alle sata kilometriä päivässä, mutta perille olisi tarkoitus kuitenkin päästä n. viikossa. Matkantekoon on alustavasti varattu yhdeksän päivää, joten tämä tarkoittaisi n. 70 km päivämatkaa. Pohjakuntoa on haettu lähinnä ahkeralla työmatkapyöräilyllä (10 km suuntaansa). Toisin kuin Ode, itse aiomme pakata tavaramme takalaukkuihin, mutta tarkoitus on kuitenkin matkustaa verrattain kevyin kantamuksin ja esim. yöpyä hotelleissa, hostelleissa tai muissa vastaavissa majoituspalveluissa.

Nyt seuraakin mainoskatko: viime viikolla otin ja perustin toisen blogin (jonka joku onkin jo ehkä tuosta sivupalkista bongannut), joka keskittyy enemmänkin ruumiinkulttuuriin, kuntoiluun ja sen sorttisiin asioihin, jotka eivät luultavasti kiinnosta kirjablogini lukijakuntaa kovin laajasti (tervetuloa vierailulle kaikki kiinnostuneet tietenkin!). Koska en muutenkaan halua tätä kirjablogia floodata liioilla "ulkokirjallisilla" sepustuksilla, päätin, että myös kesäisen pyöräreissun kulkua pyrin päivittämään tuonne toisen foorumin puolelle.

Yksi kirjoihin liittyvä kysymys tässä kyllä vielä on: mitä ihmettä minä oikein otan matkalukemiseksi? Yleensä kiikutan mukanani lyhyillekin reissuille kaksi tai kolme kirjaa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Nyt lukemiset pitää kuitenkin saada kulkemaan pyörän päällä, ja luulen, että mitä kevyempi kuorma, sitä iloisempi polkija. Harmittaa, etten ole tullut hankkineeksi e-kirjalukijaa, vaikka Kindlen hankinta on ollut suunnitteilla jo iät ja ajat. Varmuudeksi olen puhelimeeni ladannut pari project Gutenberg -ilmaisklassikkoa, mutta pakkohan minun on joku pokkarikin mukaan ottaa. Tuleeko jollekulle mieleen erityisen hyvin tällä matkalle sopivia kirjoja, esimerkiksi Tanskaan ja/tai Saksaan sijoittuvia?

Osmo Soininvaara: Fillarilla Nizzaan. Graafinen suunnittelu ja kuvitus Timo Ketola. Teos 2008.

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Olen taas viime aikoina ollut ylityöllistetty, kiireinen ja harvoina vapaahetkinä laiska ja aikaansaamaton. Muistin kuitenkin äsken, että minullahan oli tosiaan tämä blogi! Juupeli! Onneksi luin joulukuussa kirjoja suorastaan varastoon, sillä en myöskään ole ehtinyt/jaksanut viime aikoina juurikaan lukea. Olisi siis mistä kirjoittaa, kunhan vaan saisi kirjoitettua. Huoh.

Tuossa jossain vaiheessa ennen joulua luin vähän niinkuin välipalakirjana Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (muistaakseni oli jopa niin, että minulla oli samaan aikaan kesken Näkymätön silta). Olen ehkä joskus aiemminkin maininnut täällä, että minulla on jonkinlainen heikkous kosmologeihin, fyysikoihin, tähtitieteilijöihin sun muihin "kovien tieteiden" edustajiin ja heidän kirjoihinsa (lähinnä nyt tiedettä popularisoiviin sellaisiin, sillä minulla ei valitettavasti riitä yläpäässä holtti ymmärtämään kvanttifysiikka noin niinkuin an sich). Enqvistiinkin olen saattanut aiemmin tutustua (muistaakseni olen lukenut ainakin osan Monimutkaisuudesta). Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoissa Enqvist ei kuitenkaan kirjoita varsinaisesti tieteestä (sitä toki sivutaan useinkin), vaan olemisesta, kuolemasta, ihmisyydestä.

Enqvist on läpeensä tiedemies, siinäkin mielessä, että hän ei näe aiheelliseksi kuvitella asioita, joita ei tieteellisesti ole voitu todentaa. Enqvistin maailmassa ihminen on lähinnä vain aivojensa sähkökemiaa, ja "sielun", "kohtalon" ja "jumalan" tapaisten entiteettien olemassaolon lisäksi hän tulee kyseenalaistaneeksi myös ihmisen vapaan tahdon. Uskontoja hän (varsin hyvin perustein) pitää meeminä, aivoista toiseen leviävänä tartuntana.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat jakaantuu kolmeen osioon. Kirjan alussa ote on paikoin hyvin henkilökohtainen Enqvistin kirjoittaessa vanhempiensa kuolemasta ja äitinsä muistisairaudesta, sekä omasta paikastaan suvun jatkumossa. Kirjan seuraavissa osissa lähestymistapa on etäisempi, ja loppupuolen uskontoon kohdistuva kritiikki tuo jo mieleen monet (Enqvistinkin mainitsemat)  kuulut ns. uusateistit, vaikka Enqvist itse pitääkin tiukan rodin siitä, että hän on uskonnoton, ei mikään ateisti. Tämän määritelmäeron ymmärrän: ateistit ikään kuin (määritelmällisesti) leikkivät uskonnon leikkikentällä, kun taas uskonnottomalle uskonto on yhdentekevä asia ja väitelause "jumala on olemassa" on paitsin käsittämätön, myös epärelevantti. Toisaalta mielestäni ero Enqvistin ja monien itsensä ateistiksi määrittelevien välillä ei minusta (kirjan sisällön perusteella) ole kuitenkaan järin suuri.

Jonkun lukijan mielestä Enqvistin maailmankuva lienee kylmänkalsea, minusta se on ehkä lähinnä rauhallinen, looginen, ja lohdullinenkin: turha vatvoa asioita, joita ei ole, kun voi keskittyä iloitsemaan asioista, joita meillä varmasti on. Kuten nyt vaikka tämä ainutkertainen elämä.

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Kannen suunnittelu Sari Marttiini. WSOY 2009. 205 s.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

En ymmärrä miten tästä Hiltusesta on nyt näin hankala kirjoittaa. Tämä lienee kolmas kerta kun aloitan, tällä kertaa päätin napata itseäni niskasta ja sanoa edes jotakin, onhan Hiltusen kirja päässyt Hesarin esikoiskirjaehdokkaaksikin.

Pekka Hiltunen on ymmärtääkseni Image-lehden toimituspäällikkö. Sapattivuotensa aikana hän laati ihan pätevänoloisen esikoistrillerin, jonka Gummerus otti ja kustansi (ja myöhemmin lähetti minullekin lukukappaleen, kiitos vaan!). Ja minä luin, kun kaipasin jotain keveähköä lukemista (olen viime aikoina kaivannut aika paljon kevyttä lukemista).

Vilpittömästi sinun sijoittuu Lontooseen ja sen päähenkilöinä on kaksi kaupungissa asuvaa suomalaisnaista: menneisyyttään pakeneva graafikko-Lia ja omituinen, ihmisten sisimpään näkevä Mari, joka pyörittää hämäräperäistä maailmanparannuspuljua, joka rahaa ja vaivaa säästelemättä antaa pahiksille opetuksia. Naiset  joutuvat, osin uteliaisuuttaan ja hyväntahtoisuuttaan, erilaisiiin pälkähiin ja sekaantuvat järjestäytyneen rikollisuuden kuviohin. Sivussa matalaksi yritetään panna myös inhottava rasistipoliitikko.

Vilpittömästi sinun oli ihan viihdyttävä teos ja pätevä trilleri, mutta kuten jo aiemmin mainitsin, en kyllä täysin vakuuttunut. Paikoin mieleen tuli turhankin paljon Larssonin Millennium-hökötys (jota en kyllä myöskään rakastanut), siis lähinnä kuviossa, jossa nuoret päähenkilöt yrittävät antaa päihin pahiksille: naisten hyväksikäyttäjille ja ilkeille rasisteille. Hiltusen teos tosin on sisäisesti uskottovampi ja henkilöhahmotkin ovat minusta paremmat. Uskottavuusseikoista minua muuten häiritsi kirjassa eniten se pikkuseikka, että päähenkilöt soittavat kännykällä Lontoon metrossa. Jokainen joka on yhtään Lontoossa oleskellut, tietää, että tubessa ei kertakaikkiaan ole kenttää, siellä ei paljon matkapuhelimessa juoruilla.

Viihdyttävyydestä huolimatta Vilpittömästi sinun jäi minusta vähän vajaaksi suunnasta tai toisesta: trilleriksi siinä ei ollut makuuni tarpeeksi kierroksia, vääntöä ja vauhtia, vaan tarpeettoman paljon tylsähköjä suvantokohtia. Yhteiskunnallinen ja kirjallinen ote taas puolestaan kärsi trillerimäisistä "mutkat suoriksi" -ratkaisuista. Lisäksi päähenkilöttäret olivat minusta lapsellisia ja/tai ärsyttäviä tyyppejä ja hyvikset ja pahikset jakaantuvat pitkästyttävän mustavalkoiseen tyyliin (joka tosin taitaa olla lajityypin, ei vain tämän romaanin piirre).

No, kaiken tämän moitiskelun päätteeksi todettakoon kuitenkin, että kirja oli luultavasti paras suomalainen trilleri, jonka olen koskaan lukenut (tai no, Sarasvatin hiekkaa ehkä on parempi, paitsi sen teennäisen rakkausjuonen osalta), ja kirjallisilla ansioillaan ja romaanin maailman uskottavuudella päihittää esimerkiksi Remeksen ihan kuus-nolla. Lisäksi kirjan pahikset ja heidän rikoksensa ovat paitsi todellisempia ja, myös mielenkiintoisempia ja oikeasti hyytävämpiä kuin useimmat "kansainvälinen terroristi saa käsiinsä venäläisen ydinpommin" -viritelmät. Vilpittömästi sinun on käsittääkseni suunniteltu jonkinlaisen sarjan avausosaksi, ja voisin kyllä kuvitella lukevani jotain jatko-osiakin.

Vähän jäi semmoinen olo, että lyttäsin nyt liiaksikin tätä. Sori Pekka.

Kirjan ovat lukeneet lisäksi ainakin Jenni, Salamatkustaja ja Booksy.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Gummerus 2011. 424 s.