Uusplatonismi

Uusplatonismi on filosofinen koulukunta, joka syntyi 200-luvulla kreikkalaisen filosofian eri suuntausten, pääosin platonismin ja aristotelismin, yhtymisestä. Aikakaudelle oli ominaista yhden totuuden etsiminen ja hahmottaminen. Siksi eri filosofisia ajatuksia pyrittiin harmonisoimaan. Esimerkiksi Platonin opetuksia uusplatonikot tulkitsivat hyvin uudella tavalla.

Uusplatonismi on vaikuttanut merkittävästi sekä kristinuskon filosofisiin kantoihin että koko keskiaikaisen ja uuden ajan filosofian itseymmärrykseen että nykyaikaisen luonnontieteen, erityisesti matematiikan, filosofiaan.

Antiikin uusplatonismi

Uusplatonismin oppi-isä Plotinos.

Uusplatonismi syntyi aikakautena, jolloin neljän suuren filosofisen koulukunnan, platonismin, aristotelismin, stoalaisuuden ja epikurolaisuuden, filosofista elämäntapaa opetettiin laajasti Rooman valtakunnassa. Uusplatonismi kehittyi keskiplatonismista ja sen tavoitteena oli harmonisoida kaikki filosofinen tieto yhdeksi Totuudeksi. Uusplatonismin alkuunpanijana pidetään aleksandrialaista Ammonios Sakkasta, ja sen merkittävimpänä edustajana ja varsinaisena oppi-isänä Plotinosta, joka sanoi saaneensa oppinsa Ammoniokselta. Merkittäviä myöhempiä uusplatonikkoja olivat muun muassa Porfyrios, Proklos, Iamblikhos, Hypatia sekä Damaskios, joka oli uusplatonismin viimeinen opettaja Ateenassa.

Platonin Akatemia oli ollut tuhoutuneena koko keskiplatonismin ajan ja se avattiin uudelleen uusplatonismia varten, ja uusplatonikot toimivat koulun johdossa sen viimeisinä vuosina. Ateenan filosofikoulu suljettiin ja filosofian opetus kiellettiin vuonna 529. Tällöin koulussa toimi opettajana ainoastaan seitsemän filosofia. Nämä olivat Damaskios, Simplikios, Eulalios, Priskianos, Isidoros, Hermias ja Diogenes. He valitsivat mieluummin maanpaon kuin luopuivat ajattelun vapaudesta. Vuonna 531 tai 532 he löysivät turvapaikan Persian kuninkaan Khosrau I:n hovista. Heidän saamansa vastaanotto oli lämmin, mutta he huomasivat pian, että heidän oli mahdotonta elää "barbaarien" keskuudessa. Kahden vuoden päästä he palasivat takaisin Kreikkaan. Khosrau oli solminut tällöin keisari Justinianuksen kanssa rauhansopimuksen vuonna 533, ja sen ehtoihin kuului, että filosofit saavat palata koteihinsa ja jatkaa elämäänsä ajatuksenvapautta nauttien.

Filosofia

Uusplatonismi perustui Platonin, Aristoteleen ja muiden antiikin filosofisten koulukuntien ajatuksiin, mutta koska filosofisia ajatuksia pyrittiin harmonisoimaan, se sisälsi niin paljon omaperäisiä tulkintoja Platonin opeista, että uusplatonismi oli filosofialtaan merkittävästi erilaista kuin mitä Platon kirjoitti ja uskoi. Uusplatonilaiset halusivat usein sanoa harjoittavansa filosofiaa, jotka Platon oli aiemmin opettanut. Etuliitteen uus- (kreikan neo-) liittivät koulukunnan nimen alkuun nykyaikaiset tutkijat, jotka halusivat tehdä eron näiden kahden filosofian välille. Antiikin uusplatonilaiset pitivät itseään kuitenkin platonilaisina.

Uusplatonismin voikin katsoa edustavan platonismin luonnollista jatkumoa vanhasta platonismista ja keskiplatonismista, eikä radikaalisti syntynyttä uutta haaraa. Jo keskiplatonismi sisälsi monia uusplatonismin varsinaisesti tunnetuksi tekemiä painotuksia. Uusplatonismi sai keskiplatonismin tavoin vaikutteita aristotelismista ja stoalaisuudesta. Nämä vaikutteet johtivat lisääntyneeseen dogmaattisuuteen. Plotinos myös hyödynsi aristotelista ja stoalaista käsitteistöä filosofiassaan.

Uusplatonismi on eräs idealistisen monismin muoto. Plotinos selittää filosofiansa pääteoksessaan Enneadit, jonka kokosi hänen oppilaansa Porfyrios. Hän opetti, että on olemassa sanoin kuvaamaton Ykseys, josta koko muu kaikkeus on saanut alkunsa useina erilaisina vähäisempinä olioina emanaatioiden eli eräänlaisten virtaamisten kautta. Myöhemmät uusplatonilaiset filosofit, erityisesti Iamblikhos, lisäsivät Ykseyden ja ihmiskunnan väliin sadoittain erilaisia välittäviä jumaluuksia. Plotinoksen alkuperäinen malli oli kuitenkin paljon yksinkertaisempi. Hänen todellisuustasonsa eli hypostaasinsa olivat ykseys (hen), ymmärrys (nous), sielu (psykhe), aistimaailma (aistheta) ja aine (hyle). (Tosin varsinaisesti aine ei ole hypostaasi, vaan ”peili, johon ylemmät hypostaasit heijastuvat”.) Kaikki aistimaailman ilmiöt ja kaikki aineellinen olivat kolmen ensimmäisen todellisuustason heijastumaa.

Uusplatonilaiset uskoivat, että inhimillinen täydellisyys ja onnellisuus ovat saavutettavissa tässä maailmassa, ilman tarvetta odottaa tuonpuoleista elämää. Täydellisyys ja onnellisuus, jotka nähtiin synonyymeinä, voitiin saavuttaa filosofisella mietiskelyllä. Tällöin filosofi kykeni kohoamaan (tai siirtymään kohti hypostaasihierarkian keskusta) hypostaasien kautta kohti Ykseyttä, vapautumaan aineellisuudesta ja siirtymään puhtaan järjen tasolle. Filosofin kehityksen viimeinen vaihe, jota kaikki eivät olleet kykeneviä saavuttamaan, oli mystinen yhdistyminen Ykseyden kanssa.

Uusplatonilaiset eivät uskoneet pahan itsenäiseen olemassaoloon. He vertasivat sitä pimeyteen, joka ei ole olemassa itsessään vaan ainoastaan valon puuttumisena. Samoin paha oli yksinkertaisesti hyvän puuttumista. Asiat ovat hyviä niin kauan kuin ne ovat olemassa. Ne ovat pahoja ainoastaan sikäli mikäli ne ovat epätäydellisiä ja niistä puuttuu jotain hyvää mitä niissä tulisi olla. Uusplatonismin keskeisiin oppeihin kuuluu myös ajatus siitä, että kaikki ihmiset palaavat sinne mistä ovat lähtöisin. Lähde, absoluutti eli Yksi, on se mistä kaikki on saanut alkunsa ja virrannut ja minne kaikki tulevat palaamaan. Voidaan sanoa, että kaikki tietoisuus tullaan pyyhkimään tyhjäksi ja palauttamaan tyhjään tilaan lähteeseen palattaessa.

Filosofit

Hypatia Aleksandrialainen

Kreikkalaiset

• Ammonios Sakkas (noin 175–242)
• Plotinos (noin 204–270)
• Amelios (200-luvun loppu)
• Porfyrios (noin 232–304)
• Iamblikhos (noin 245–325)
• Sopatros (k. noin 330–337)
• Sosipatra (300-luvun alkupuoli)
• Aidesios (k. 355)
• Deksippos (noin 350)
• Khrysanthios (300-luku)
• Salustios (300-luku)
• Maksimos Efesoslainen (k. 372)
• Eusebios Myndoslainen (300-luku)
• Plutarkhos Ateenalainen (noin 350–430)
• Hypatia Aleksandrialainen (noin 350/370–415)
• Hierokles Aleksandrialainen (400-luku)
• Syrianos (400-luku)
• Hermias Aleksandrialainen (n. 410–450)
• Aidesia (400-luku)
• Proklos (412–487)
• Marinos (400-luvun puoliväli)
• Asklepigenia (noin 430–485)
• Asklepiodotos Aleksandrialainen (400-luvun loppupuoli)
• Isidoros (400-luvun loppupuoli)
• Ammonios Hermias (noin 440–520)
• Kalkidios (400-luku)
• Damaskios (s. noin 480)
• Simplikios (500-luku)
• Priskianos (500-luku)
• Eulalios (500-luku)
• Olympiodoros nuorempi (noin 495–570)

Roomalaiset

• Gaius Marius Victorinus (noin 281/291–363)
• Macrobius (300- ja 400-luvun vaihde)
• Martianus Capella (400-luku)

Kristitty uusplatonismi

Kristinuskon saavutettua merkittävän aseman uusplatonismia käytettiin pakanuuden puolustamiseen kristinuskoa vastaan. Kuitenkin myös monet kristityt saivat paljon vaikutteita uusplatonismista. Uusplatonismin kristityissä tulkinnoissa Ykseys on tulkittu Jumalaksi. Kristinuskon ja uusplatonismin yhteensulautumista edesauttoivat muun muassa näkemykset ykseydestä korkeimpana hyvänä, korkeimman olennon eri hypostaaseista eli olemuksista (vertaa kolminaisuusoppiin), sielusta sekä rakkauden merkityksestä.

Uusplatonismin opetukset auttoivat kirkkoisä Augustinusta tämän oman kertoman mukaan hylkäämään dualistisen manikealaisuuden ja kääntymään kristinuskoon. Kun hän kolme tai neljä vuotta vuonna 387 suoritetun kasteensa jälkeen kirjoitti tutkielmansa Tosi uskonnosta, hän tulkitsi kristinuskoa edelleen uusplatonilaisesta näkökulmasta. Kun hänet vihittiin papiksi ja piispaksi ja hän hankki enemmän tuntemusta Raamatusta, hän oppi näkemään eroja uusplatonilaisuuden ja kristinuskon välillä. Hänen myöhemmän ajattelunsa alisteisuus Raamatulle on täysi vastakohta ei-kristillisen filosofian ajattelulle. Uusplatonismin lisäksi hän sai vaikutteita kuitenkin myös keskiplatonisteilta, kuten Cicerolta.

Monet kristityt saivat kuitenkin hänenkin jälkeensä vaikutteita uusplatonilaisuudesta. Merkittävin ja vaikutusvaltaisin kristitty uusplatonikko ja mystikko oli 400-luvulla vaikuttanut kirjoittaja, joka tunnetaan nimellä Pseudo-Dionysios Areopagita. Hänen teoksensa ovat olleet merkittäviä sekä itäiselle että läntiselle kristinuskolle ja vaikuttivat laajalti ajatteluun keskiajalla. Johannes Scotus Eriugenan 800-luvun käännös eräästä hänen teoksestaan oli laajalti käytössä. Monet myöhemmät keskiajan mystikot, kuten Mestari Eckhart, olivat uusplatonilaisia.

Varhaiskristillisinä aikoina uusplatonilaisuus vaikutti huomattavasti myös gnostilaisuuteen, myöhemmin harhaopiksi julistettuun kristilliseen mystiikkaoppiin. Plotinos kuitenkin torjui gnostilaisuuden toisen Enneadin yhdeksännessä traktaatissa, nimeltään Niitä vastaan, jotka katsovat maailmankaikkeuden luojan ja maailmankaikkeuden itsensä olevan pahoja, yleisesti tunnettu nimellä Gnostilaisia vastaan. Oppinsa Platonin ajatuksiin perustavina uusplatonilaiset paheksuivat erityisesti gnostilaista käsitystä demiurgista, jumaluudesta, jota Platon käsitteli Timaioksessa. Jotkut tutkijat ovat katsoneet, että myös uusplatonismi olisi saanut vaikutteita kristinuskolta. Tämä saattoi tapahtua gnostilaisuuden välityksellä.

Uusplatonismi jatkui itäisessä kirkossa itsenäisenä perinteenä, ja lännessä sen esitteli uudelleen Plethon. Renessanssin ajan Italiassa sen herättivät henkiin muun muassa Marsilio Ficino, Medicit ja Sandro Botticelli. Thomas Taylor kirjoitti laajalti platonismista ja käänsi englanniksi lähes koko Platonin tuotannon. Uusplatonismi on vaikuttanut myös joihinkin nykyisiin kristittyihin teologeihin.

Juutalainen ja islamilainen uusplatonismi

Keskiajalla uusplatonilaiset ajatukset vaikuttivat juutalaisten kabbalistien, kuten Iisak Sokean, ajatteluun. Kabbalistit kuitenkin muokkasivat uusplatonilaisia oppeja sopimaan omiin monoteistisiin uskomuksiinsa. Solomon ibn Gabirol oli myös tunnettu juutalainen uusplatonikko. Tällä ajalla uusplatonistiset ajatukset vaikuttivat myös islamilaisiin ja sufilaisiin ajattelijoihin kuten al-Farabiin ja hänen kauttaan Avicennaan.

Islamilainen uusplatonismi kehittyi ympäristössä, joka oli jo alun perinkin kyllästetty Plotinoksen ja Aristoteleen ajattelulla. Ensin mainittu opiskeli Aleksandriassa, ja aleksandrialaisiin piireihin kuuluivat myös monet muut uusplatonilaiset, kuten Porfyrios ja Proklos. Näihin oppineisiin liittyvät kaksi islamilaisen uusplatonilaisuuden kannalta tärkeää teosta, pseudo-Aristoteleen Aristoteleen teologia sekä Liber de causis (Syiden kirja). Ensiksi mainitulla ei ole todellisuudessa mitään tekemistä Aristoteleen kanssa, vaan se sisältää yhteenvedon Enneadien kirjoista IV–VI pienillä lisäyksillä. Viimeksi mainittu taas perustui Prokloksen teokseen Teologian alkeet. Muita merkittäviä islamilaiseen filosofiaan liittyviä keskuksia Aleksandrian ohella olivat Gundishapur ja Harran.

Islamilaiset uusplatonikot painottivat yhtä Koraanin Jumalan aspektia, ylimaallisuutta, ja unohtivat toisen, luovan aspektin. Uusplatonisteille kaikki asiat emanoituivat jumaluudesta. Islamilaiset filosofit olivat enemmän tai vähemmän kyllästettyjä aristotelismilla tai uusplatonilaisuudella, ja usein molemmilla. Al-Kindi, islamilaisen filosofian isä, oli uusplatonilainen, mutta islamilainen uusplatonismi huipentui al-Farabin ja Ibn Sinan kehittämissä monimutkaisissa emanaatiohierarkioissa. Heidän näkemyksensä ovat myöhemmin kehittyneet myöhempien ajattelijoiden valojen emanaatiohierarkiaksi, jota esitti muun muassa Shihab al-Din al-Suhrawardi, ja Olemisen Ykseyden opiksi, jota esitti Ibn al-'Arabi. Al-Ghazali ja Ibn Rushd vastustivat uusplatonilaisia näkemyksiä voimakkaasti, mutta viimeksi mainittu hyökkäsi myös ensin mainittua vastaan, koska tämä vastusti kaikkea filosofiaa.

Uusplatonismi vaikutti suuresti šiamuslimeihin jotka tunnetaan isma'ileina ja siitä tuli heidän teologiansa osa. Vaikka uusplatonismi menetti suurimman merkityksensä, se jätti pysyvän jäljen islamilaisen maailman uskonnolliseen, historialliseen ja kulttuurilliseen perintöön, ja vaikuttaa ismailiittien kautta nykyäänkin.

Renessanssin ja uuden ajan uusplatonismi

Renessanssin uusplatonismia ei voida varsinaisesti pitää koulukuntana tai edes selkeänä liikkeenä. Päinvastoin kuin humanismi tai aristotelismi, sillä ei ollut koulutusohjelmia eikä se näin ollen ollut osa koulutusta. Marsilio Ficinon ja Cosimo de’ Medicin perustaman Firenzen Akatemian ohella se sai vain vähän institutionaalista tukea. Vain muutamat filosofit, kuten Ficino, Johannes Bessarion, Nicolaus Cusanus ja Giovanni Pico della Mirandola voidaan lukea selkeästi uusplatonilaisiksi. Aatehistoriassa renessanssin uusplatonismi on merkittävintä siinä, että se vaikutti useisiin muihin filosofioihin, sekä kulttuuriin, kuten kirjallisuuteen, maalaustaiteeseen ja musiikkiin.

Humanistit, alkaen Petrarcasta, yhdistivät itsensä osittain platonilaiseen filosofiaan reaktiona aristotelismia vastaan, vaikka varhaiset humanistit tiesivätkin platonismista vain vähän, jos mitään. Vasta Bysantin filosofien, kuten Plethonin, siirryttyä länteen italialaiset pääsivät tutustumaan Platonin koko tuotantoon. Ensimmäinen joka otti tehtäväkseen Platonin teosten kääntämisen ja välittämisen muulle Euroopalle oli kardinaali Bessarion, joka oli ollut Plethonin oppilaana tämän vieraillessa Italiassa ja omaksunut näin platonismin. Bessarionin aloittama käännöstyö valmistui muutamassa kymmenessä vuodessa, kun Ficino otti tehtäväkseen mammuttimaisen työn Platonin teosten kääntämisestä latinan kielelle.

Ensimmäinen laajalti vaikuttanut italialaisen renessanssin uusplatonilainen filosofi oli Nicolaus Cusanus, joka kehitti rikkaan ja monimutkaisen näkemyksen maailmankaikkeudesta ja inhimillisestä tiedosta. Hänen tärkeimpiin ja kauaskantoisimpiin ajatuksiinsa kuului ajatus matemaattisesta tiedosta aina täysin varmana tietona. Sellaisena matemaattiset tieteet olivat hänen mukaansa korkeampia kuin muut tieteet, mukaan lukien Aristoteleen kvalitatiivinen empirismi. Cusanus myös katsoi, että Jumalan mielessä oli olemassa yksi, arkkityyppinen idea, joka oli läsnä kaikissa muissa ideoissa ja fyysisissä kappaleissa. Oikealla ymmärryksellä oli mahdollista päästä tähän arkkityyppiseen ideaan tutkimalla mitä tahansa asiaa tai kappaletta.

1600-luvulla Cambridgen platonistit kannattivat uusplatonismia toisaalta puritaanien dogmatismia ja toisaalta ajan muita filosofisia näkemyksiä, kuten René Descartesin kartesiolaisuutta ja Thomas Hobbesin materialismia, vastaan.

Vaikutus

Uusplatonismi on vaikuttanut länsimaiseen kulttuuriin erityisesti kahden aspektin kautta: toisaalta painottaessaan matematiikan ensisijaisuutta ja varmaa totuutta, toisaalta Ficinon platonista rakkautta koskevien ajatusten kautta. Siinä missä renessanssiajan taiteilijat, ajattelijat ja muut kulttuurintuottajat omaksuivat uusplatonismista vain osia, platonisen rakkauden ajatus vaikutti laajalle kaikkeen kulttuuriin.

Nicolaus Cusanus laajensi platonilaista ajatusta siitä, että matematiikka oli täydellisen varmuuden muoto, radikaaliksi teesiksi, jonka mukaan matematiikka edusti jumalallisia ideoita. Tämä uusplatonilaisten laajalti omaksuma kanta muodostui kokonaisen uuden tieteen pohjaksi. Sydänkeskiajalla tieteellistä tutkimusta hallitsi kvalitatiivinen, empiirinen aristoteelinen tiede, johon oli yhdistynyt arabifilosofi Averroeksen oppi siitä, että fyysisen maailman tutkimuksen ei tulisi koskaan sisältää Jumalaa tai muuta metafysiikkaa koskevia pohdiskeluita. Vastakohtana tälle, uusplatonilaiset uskoivat, että fyysinen maailma oli perusteiltaan matemaattinen ja että tieto tästä matematiikasta tarjoaisi pääsyn jumalalliseen mieleen.

Kuuluisimmat tämän tieteellisen mielipiteen omanneista olivat Johannes Kepler ja vuosisata myöhemmin Galileo Galilei. Kepler uskoi, että maailmankaikkeuden matematiikka oli totuutta maailmankaikkeudesta. Ennen Kepleriä tähtitieteilijät ja astrologit uskoivat, että kvalitatiivinen ymmärrys maailmankaikkeudesta ohitti kvantitatiivisen ymmärryksen.

Ptolemaioksen maailmankuva, joka selitti taivaankappaleiden liikkeet matemaattisesti suhteessa keskellä sijainneeseen Maahan, oli jo pitkään katsottu matemaattisesti järjettömäksi. Vaikka siinä ei ollutkaan matemaattisesti paljon järkeä, se oli tarjonnut kuitenkin jonkinlaisen matematiikan, jolla taivaankappaleiden liikkeet voitiin ennustaa jotenkuten oikein. Keplerille tähtien ja planeettojen liikkeiden matematiikka oli tähtien ja planeettojen liikettä – kaikkein rationaalisin matemaattinen maailmankaikkeus oli sellainen, jossa planeetat ja tähdet kiersivät aurinkoa. Koska tämä oli matemaattisesti rationaalisinta, se edusti hänelle myös fyysistä totuutta. Tämä edusti täydellistä matemaattista uudelleensuhtautumista fyysisiin ilmiöihin.

Vaikka Galilein suhde uusplatonismiin on paljon kiistanalaisempi, hän vaikuttaa perineen uusplatonismista ainakin tämän saman suhtautumisen matematiikkaan. Hän katsoi, että maailmankaikkeuden perimmäinen totuus oli matemaattinen. Vasta kun ymmärryksemme maailmankaikkeudesta vastasi maailmankaikkeuden matematiikkaa, voimme sanoa ymmärtävämme maailmankaikkeutta. Vastauskonpuhdistuksen jälkimainingeissa kirkko ei ollut valmis hyväksymään kaikkia johtopäätöksiä, joita tästä näkökulmasta seurasi, kuten ajatusta siitä, että aurinko on aurinkokunnan keskipisteessä. Tämä matemaattinen näkemys maailmankaikkeudesta sai pysyvän jalansijan vasta Newtonin aikana ja muutti eurooppalaisen tieteen pysyvästi.

Nykyajan uusplatonismi

Integraalifilosofi Allan Combs väittää esseessään Inner and Outer Realities: Jean Gebser in a Cultural/Historical Perspective, että kymmentä uuden ajan ajattelijaa voidaan pitää uusplatonilaisina. Hänen mukaansa he ovat: J. W. von Goethe, Friedrich Schiller, F. W. J. Schelling, G. W. F. Hegel, S. T. Coleridge, R. W. Emerson, Rudolf Steiner, Carl Jung, Jean Gebser sekä Brian Goodwin. Hän näkee näiden ajattelijoiden olevan osa perinnettä, joka eroaa sekä empiristisestä, rationalistisesta, dualistisesta että materialistisesta länsimaisesta perinteestä.

Katso myös

• Uusplatonismi ja gnostilaisuus
• Uuspythagoralaisuus

Kirjallisuutta

• Armstrong, A. H. (toim.): The Cambridge History of Later Greek and Early Medieval Philosophy. Cambridge: Cambridge University Press, 1970. (englanniksi)
• Hadot, Pierre: Mitä on antiikin filosofia?. ((Qu’est-ce que la philosophie antique?, 1995.) Suomentanut Tapani Kilpeläinen) Tampere: Niin & näin, 2010. ISBN 978-952-5503-48-7
• Harris, R. Baine (toim.): The Significance of Neoplatonism. Norfolk: International Society for Neoplatonic Studies, 1976. (englanniksi)
• Lloyd, A. C.: The Anatomy of Neoplatonism. Oxford: Clarendon Press, 1990. (englanniksi)
• Remes, Pauliina: Neoplatonism. (Vol. 4 / Ancient Philosophies) University of California Press, 2008. ISBN 0520258347 (englanniksi)
• Thesleff, Holger: Platon ja platonismi. Teoksessa Korkman, Petter & Mikko Yrjönsuuri (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-708-0
• Wallis, R. T.: Neoplatonism. London: Bristol Classical Press, 1992. (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Moore, Edward: Neoplatonism The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
• Turner, William: Neo-Platonism Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)
• International Society for Neoplatonic Studies. Malline:€n

Antiikin filosofiset koulukunnat