Toyoo Itō

Toyoo Itō vuonna 2009

Sendai Mediatheque

Kaohsiungin kansallinen stadion

Toyoo Itō (jap. 伊東豊雄, s. 1. kesäkuuta 1941 Keijō, Chōsen, Japani) on arvostettu japanilainen arkkitehti. Yli nelikymmenvuotisen uransa aikana Itō on suunnitellut kirjastoja, teattereita ja puistoja, sekä myös yksityiskoteja, kauppoja ja toimistoja. Itōn tunnetuimpiin toteutuneisiin töihin kuuluvat esimerkiksi Sendai Mediatheque, Tod’s Omotesandō -liikerakennus ja Kaohsiungin kansallinen stadion.

Elämäkerta ja työt

Itō syntyi Keijōssa (nyk. Soul) Japanin hallinnassa olleessa Koreassa vuonna 1941. Hän opiskeli 1960-luvulla Tokion yliopistossa ja liittyi ajan sodanjälkeiseen modernistiseen virtaukseen. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli metabolisti Kiyonori Kikutaken toimistossa. Metabolismin edustama kulttuurioptimismi sammui kuitenkin pian, mitä seurasi nuorten arkkitehtien keskuudessa pettymys ja uskonkriisi. Oman toimistonsa, jonka nimi oli alun perin ”Urban Robot”, Itō perusti vuonna 1971.

Itō kiinnostuikin metabolismia kritisoineen Kazuo Shinoharan töistä. Radikaalien visioiden sijaan hänen tavoitteenaan oli luoda pieniä tiloja yksilön hengen viljelemiseksi. Tämä ajattelutapa on nähtävillä Itōn sisarelleen suunnittelemassa U-House-talossa, joka valmistui vuonna 1976. Hänen myöhempi tuotantonsa on sijoittunut näiden ääripäiden, idealistisen modernismin ja Shinoharan sisäänpäinkääntyneen maailman väliin.

Itōn läpimurtotyö oli vuonna 2001 valmistunut Sendai Mediatheque -kulttuurikeskus Sendain kaupungissa Koillis-Japanissa. Sitä hallitsevat ilmeisen väljästi, lähes satunnaisesti asetellut ohuet valkoiset pilarit, jotka muodostavat kantavan rakenteen. Tavoitteena oli vapautua jäykästä ristikkorakenteesta ja luoda ehdotus vapaammasta ja inhimillisemmästä ympäristöstä. Samat teemat toistuvat myöhemmin valmistuneessa Taman taideyliopiston kirjastossa kevyine, epäsäännölliseen verkkoon järjestettyine betonikaarineen.

Kirjaston jälkeen Itō suunnitteli monia erilaisia rakennuksia. Za-Kōenji-teatteri Tokiossa on eläväinen, ympäristönsä dynaamisuutta heijasteleva rakennus, jonka epätasainen ulkomuoto muistuttaa telttaa. Kaohsiungin kansallinen stadion Taiwanilla ei taas perinteisen stadionin tapaan sulkeudu täysin ympäristöstään vaan säilyttää yleisön tietoisuuden siitä. Rakennus muistuttaa kerälle kiertyvää käärmettä. Taichungin oopperatalossa monet Itōn tavoittelemat ajatukset ovat lähellä kypsyyttä: laatikon muotoon leikatut amorfiset muodot luovat vaikutelman, että rakennus on juuttunut jatkuvaan muodonmuutoksen tilaan. Sen joustavilta vaikuttavat luolamaiset sisätilat laajenevat ja supistuvat tarvittavien toimintojen mukaan.

Huomiota ovat saaneet myös Itōn Tokioon suunnittelemat liikerakennukset. Niihin kuuluvat Omotesandō-kadun varrella sijaitseva Tod's Omotesandō ja Mikimoto Building Ginzassa. Molemmat rakennukset ovat Tokiolle tyypilliseen tapaan laatikkomaisia, mutta niiden rakenne ja julkisivu huomiota herättäviä. Tod's-liikkeen puun oksistoa muistuttava betonirakenne perustui aiemmin valmistuneen Lontoon Serpentine Gallery -paviljongin rakenteeseen.

Itō on uransa aikana suunnitellut monipuolisen joukon erityyppisiä rakennuksia. The New York Timesin mukaan hänen tyyliään on hyvin vaikea luokitella, eikä hänen töitään yhdistä mikään tietty esteettinen virtaus tai sanoma, vaan pikemminkin epäluottamus yksinkertaisiin ratkaisumalleihin. Hänen uransa voidaankin nähdä ”retkenä, jonka tavoitteena on löytää tasapaino toisilleen vastakkaisten arvojen – yksilön ja yhteiskunnan, koneen ja luonnon, miehen ja naisen, fantasian ja todellisuuden välille”.

Itō sai Pritzker-palkinnon vuonna 2013. Palkintoraati kiitti häntä "ajattomista, luovista ja silti loistavan toiminnallisista rakennuksista".

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Toyoo Itō Wikimedia Commonsissa

• Toyo Ito & Associates, Architects (japaniksi) (englanniksi)

Pritzker-palkinnon saajat

1979 Philip Johnson – 1980 Luis Barragán – 1981 James Stirling – 1982 Kevin Roche – 1983 I. M. Pei – 1984 Richard Meier – 1985 Hans Hollein – 1986 Gottfried Böhm – 1987 Kenzō Tange – 1988 Gordon Bunshaft ja Oscar Niemeyer – 1989 Frank O. Gehry – 1990 Aldo Rossi – 1991 Robert Venturi – 1992 Alvaro Siza – 1993 Fumihiko Maki – 1994 Christian de Portzamparc – 1995 Tadao Andō – 1996 Rafael Moneo – 1997 Sverre Fehn – 1998 Renzo Piano – 1999 Norman Foster – 2000 Rem Koolhaas – 2001 Jacques Herzog ja Pierre de Meuron – 2002 Glenn Murcutt – 2003 Jørn Utzon – 2004 Zaha Hadid – 2005 Thom Mayne – 2006 Paulo Mendes da Rocha – 2007 Richard Rogers – 2008 Jean Nouvel – 2009 Peter Zumthor – 2010 Kazuyo Sejima ja Ryūe Nishizawa – 2011 Eduardo Souto de Moura – 2012 Wang Shu – 2013 Toyō Itō – 2014 Shigeru Ban – 2015 Frei Otto – 2016 Alejandro Aravena – 2017 Rafael Aranda, Carme Pigem ja Ramón Vilalta – 2018 Balkrishna Doshi – 2019 Arata Isozaki – 2020 Yvonne Farrell ja Shelley MacNamara