SIM-kortti
SIM-kortti (engl. subscriber identity module) on älykortti, jota käytetään matkapuhelinliittymän tilaajan yksilöllisen IMSI-avaimen tietoturvalliseen tallentamiseen. SIM-kortteja käytetään laajimmin GSM-protokollan kanssa, mutta yhteensopivaa moduulia käytetään myös UMTS-päätelaitteissa (USIM) ja iDEN-puhelimissa sekä WLAN-päätelaitteen käyttäjän tunnistamisessa. Kortti sisältää tallennustilaa myös tekstiviesteille ja puhelinluettelolle, tyypillisesti 128–255 paikkaa.
Tekniset ominaisuudet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]SIM-kortilla on mikrotietokone, joka tekee tarvittavat operaatiot perustuen siihen tallennettuun tietoon. Se koostuu prosessorista, ROM-muistista, RAM-muistista, EEPROM-muistista sekä I/O-piireistä.
SIM-korteissa on eri kokoisia tallennusmuisteja; suurin koko on 128 kt, yleisin 64 kt.
Kortin käyttöä ja sisältöä voidaan suojata käyttäen PIN-koodia. Ensimmäinen koodeista, PIN1, voidaan määritellä ohjaamaan puhelimen normaalia käyttöä. Toista koodia, PIN2:ta, voidaan käyttää määräämään erikoistoimintojen käyttöä (kuten rajoittamaan soitettavien numeroiden määrää tiettyyn listaan). PUK1- ja PUK2-koodeja käytetään asettamaan PIN1- ja PIN2-koodit alkutilaansa (esitetyssä järjestyksessä).
Kortin koko ja ulkonäkö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Varhaisimmat SIM-kortit olivat noin luottokortin kokoisia, 85 mm × 54 mm. Kilpailu kuitenkin johti nopeasti pienempään versioon kortista, mini-SIMiin (25 mm × 15 mm). Useissa älypuhelimissa on käytetty sitäkin pienempiä mikro-SIM-kortteja (15 mm × 12 mm), ja sen jälkeen käyttöön otettiin nano-SIM-kortit (12,3 mm × 8,8 mm). Nano-SIM on myös edeltäjiään ohuempi.[1][2]
Fyysisten, muovikorttiin kiinnitettyjen SIM-korttien ohelle on vuonna 2016 esitelty laitteen sisälle esiasennettu, sulautettu SIM-piiri eli eSIM (5 mm x 6 mm x 1 mm).[2][3][1] Nämä ovat yleistyneet aluksi kalliimmissa mobiililaitteissa ja esimerkiksi älykelloissa. Toistaiseksi eSIM löytyy (2024) vasta vain melko rajoitetusta joukosta lähinnä ylemmän hintaluokan matkapuhelimia. Lisäksi on julkistettu muuhun mikropiiriin integroitu SIM eli iSIM, jonka uskotaan yleistyvän erilaisissa mobiiliyhteyksiä käyttävissä laitteissa.[3]
Palvelut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kortille voidaan sijoittaa myös sovelluksia, jotka toteutetaan SIM Application Toolkitin (STK) määrittelemää rajapintaa käyttäen.[4] Suomessa SIM-kortin voi saada varustettuna mobiilivarmenteella, joka suorittaa käyttäjän henkilöllisyyden todentamiseen talletetun ID:n ja henkilön syöttämän tunnusluvun yhdistelmällä.
SIM-kortti on myös tietovarasto. Se tallentaa matkapuhelinverkon tilatietoja kuten kulloisenkin paikkatiedon (LAI). Jos päätelaitteesta kytketään jännite pois ja taas takaisin, SIM-kortilla olevaa tietoa käytetään löytämään, millä alueella päätelaite oli. Tämä säästää aikaa, koska matkapuhelimen ei tarvitse etsiä läpi kaikkia mahdollisia taajuuksia, vaan se voi päätellä millä taajuuksilla paikallinen tukiasema todennäköisesti toimii.
Japanin PDC-protokolla mahdollistaa myös SIM-kortin käytön, mutta tätä ominaisuutta ei ole koskaan otettu käyttöön kaupallisesti. Rajapintamäärittely päätelaitteen ja SIM-kortin välille on kuvattu RCR STD-27:n liitteessä 4.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Kasia Gerlée: Differences between SIM card types – 4FF SIM cards, 2FF SIM cards, and more Freeeway, freeeway.com. 10.12.2021. Viitattu 21.9.2024. (englanniksi)
- ↑ SIM Toolkit gemalto.com. Viitattu 8.1.2013. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Petri Karttunen: GSM verkkojen rakenne. 1996. Teknillinen korkeakoulu