Rooman valtaus
| Rooman valtaus | |||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Italian yhdistymistä | |||||||||||
 Taistelu Porta Pian portilla. Carlo Ademollon maalaus vuodelta 1880.
| |||||||||||
| |||||||||||
| Osapuolet | |||||||||||
| Komentajat | |||||||||||
| Tappiot | |||||||||||
|
40 kaatunutta |
19 kaatunutta | ||||||||||
Rooman valtaus oli 20. syyskuuta 1870 käyty yhteenotto Italian kuningaskunnan armeijan ja paavi Pius IX:n johtaman Kirkkovaltion välillä Roomassa. Yhteenotto päättyi Kirkkovaltion sveitsiläiskaartin antautumiseen, Rooman liittämiseen Italiaan ja Kirkkovaltion loppuun itsenäisenä territoriaalivaltionaan. Toisaalta paavin asema muuttui paikallishallitsijasta laajempimuotoiseksi kirkon päämieheksi, minkä lisäksi paavin hallintaan jätettiin Vatikaanin alue.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Paavi Pius IX valittiin virkaansa edeltäjänsä Gregorius XVI:n kuoltua vuonna 1846 ja häntä pidettiin aluksi huomattavan liberaalina. Kirkkovaltion vangitut vallankumoukselliset vapautettiin, ja paavi oli puhunut myönteiseen sävyyn italialaisesta kansakunnasta, minkä vuoksi häntä pidettiin Italian yhdistymisen kannattajana. Kirkkovaltion uudistukset tekivät hänestä myös vapaamielisen lehdistön suosikkihahmon. Uudistukset lakkasivat kuitenkin Euroopan hulluun vuoteen 1848. Kansallismielisten pyrkiessä karkottamaan itävaltalaiset Italiasta paavi kehotti uskovia pysymään lojaaleina paikallisille ruhtinailleen. Paavin kannanotosta syntyi mellakoita Roomassa, ja hän joutui pakenemaan Gaetaan. Roomassa Giuseppe Mazzini ja Giuseppe Garibaldi perustivat Rooman tasavallan, jonka Ranskan armeija palautti paavin hallintaan. Paavi palasi vuonna 1850 ja hallitsi Kirkkovaltiotaan vielä kahdenkymmenen vuoden ajan ranskalaisten sotilaiden turvin. Paavin toiminta teki hänestä katkerasti vihatun hahmon Italian katolilaisten parissa, vaikkakin hänellä oli suuri suosio ulkomailla. Italian yhdistymisen kannattajat eivät takaiskuista huolimatta olleet luopuneet tavoitteestaan. Liikkeen uudeksi johtohahmoksi nousi Piemonten kuningas Viktor Emanuel II ja hänen pääministerinsä Camillo Cavour.[1]
Valtaus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maailmanpoliittinen tilanne muuttui Kirkkovaltion kannalta nopeasti vuonna 1870. Ranskan keisarikunta kävi vuonna 1870 sodan Saksaa vastaan. Sodan seurauksena Ranskan keisari Napoleon III kukistui, ja keisarikunnan tilalle perustettiin uusi Ranskan tasavalta. Ranska veti Kirkkovaltiota suojaamassa olleet joukkonsa Italiasta, jolloin maata suojasivat enää vain paavin omaan armeijaan kuuluneet 15 000 sveitsiläiskaartilaista ja muuta palkkasotilasta. Italian hallitus päätti Kirkkovaltion liittämisestä Italiaan syyskuussa 1870, ja paavia tapaamaan lähetettiin edustusto. Alkuperäisenä tarkoituksena oli tehdä liitos ilman verenvuodatusta, ja paaville aiottiin jättää Vatikaanin ja Città Leoninan alueet sekä mahdollisesti myös maakaistale meriyhteyden luomiseksi. Pius IX ei kuitenkaan ollut valmis neuvottelemaan Italian hallituksen kanssa, jolloin tuloksena oli sotilaallinen yhteenotto.[2]
Italian armeijan joukot ja Kirkkovaltion sveitsiläiskaartilaiset ottivat yhteen 20. syyskuuta Rooman kaupunginmuuriin kuuluvan Porta Pian portin tuntumassa. Italian armeijan joukot menettivät yhteenotossa 40 sotilasta kaatuneina ja sveitsiläiskaarti 19. Pian yhteenoton jälkeen Kirkkovaltion valtiosihteeri Giacomo Antonelli määräsi sveitsiläiskaartin antautumaan enempien uhrien välttämiseksi. Paavilta lupaa antautumiselle ei oltu kysytty, mutta antautuminen merkitsi taistelun loppua.[2]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paaville pienimuotoinen aseellinen vastarinta merkitsi lähinnä sitä, että Kirkkovaltion ei voitu sanoa luopuneen hallinnostaan vapaaehtoisesti, vaan se saattoi väittää juridisen oikeutensa olevan edelleen voimassa. Alueen valtaamisen jälkeen Italia järjesti Roomassa kansanäänestyksen alueen liittämisestä Italiaan, jossa suurin osa alueen asukkaista äänesti liittämisen puolesta.[2]
Paavi Pius IX vetäytyi kirkon hallintaan jätettyyn Vatikaaniin ja kieltäytyi poistumasta sen alueelta pitäen itseään Italian valtion vankina. Italian valtion suhtautuminen paaviin ja kirkkoon oli kuitenkin tätä retoriikkaa suopeampaa. Vuonna 1871 tuli voimaan laki, joka takasi kirkon riippumattomuuden valtiosta ja myönsi paaville verovapaan kolmen ja puolen miljoonan liiran avustuksen. Avustussumma vastasi lähes 5 % budjetista. Italian ja kirkon suhteet vakiintuivatkin sittemmin nopeasti, vaikkakin paavit jatkoivat muodollista mielenilmaisuaan Vatikaanissa vuoden 1929 lateraanisopimukseen saakka.[2]
Kirkkovaltion hallinnan menettäminen merkitsi paaveille osaltaan paavin viran muuttumista pienehkön italialaisen territoriaalivaltion hallitsijasta katolilaisen kirkon universaaliksi johtajaksi, mitä voidaan pidemmällä aikavälillä pitää paaveille myönteisenä kehityksenä.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Hanska, Jussi: Kristuksen sijaiset maan päällä? - Paaviuden historia Pietarista Johannes Paavali toiseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-719-2