Nono Söderberg

Arno Arvid ”Nono” Söderberg (s. 8. elokuuta 1945 Helsinki) on suomalainen itseoppinut muusikko ja pedagogi, pääinstrumenttina sähkökitara. Hän on opiskellut musiikkitiedettä Helsingin yliopistossa. Söderberg on soittanut monissa 1960-luvun suosituissa popyhtyeissä, ja studiomuusikkona hänelle oli 2000-luvun alkuun mennessä kertynyt yli 3 500 levytystä. Hän on toiminut myös teatterimuusikkona ja opettanut sähkökitaran- ja yhtyesoittoa Sibelius-Akatemiassa, Teatterikorkeakoulussa, Oulunkylän pop- ja jazzopistossa, Metropolia-ammattikorkeakoulussa ja Sibelius-lukiossa.

Uran alku

Ensimmäisen kitaransa Nono Söderberg sai kuusitoistavuotiaana vuonna 1962 langoltaan. Se oli huono akustinen kitara, jolla hän soitti vuoden verran, kunnes hankki puoliakustisen Hofner-sähkökitaran. Vuonna 1963 Söderberg alkoi kehitellä Eero Luparin kanssa rautalankasysteemejä, joista kehittyi yhtye The Needles. Söderberg soitti yhtyeessä bassokitaraa. The Needles sai myös levyttää kaksi singleä, joista ensimmäinen oli 5. helmikuuta 1965 purkitettu ”A Dying Man” ja toinen 3. kesäkuuta 1965 taltioitu ”Where Can She Be”. Molemmat singlet tehtiin Scandialle.

Bassosta kitaraan

The Needlesin hajottua Nono Söderberg soitti The Madcaps -nimisessä yhtyeessä, joka teki vuonna 1966 singlen "Pakoon, pakoon" / "Pihkaa ja paprikaa". Söderberg ei ollut levytysvaiheessa mukana eikä levyttäneen yhtyeen kokoonpano ole tiedossa, mutta Söderbergin ollessa mukana kokoonpano oli tämä: Tommy Merijuuri (laulu), Jukka Vaasjoki (laulu), Christopher Grönholm (kitara), Nono Söderberg (basso) ja Erkko Kajander (rummut).^lähde?

Talven 1966–1967 Söderberg oli basistina The Islandersissa, josta siirtyi lokakuussa 1967 The Boysiin ja sai tällöin ensimmäisen virallisen kitaristinvakanssinsa. Samalla hän opiskeli yliopistossa musiikkitiedettä. Hän on opiskellut myös Liikemiesten kauppaopistossa ja Ateneumin kamerataiteen linjalla, mutta jätti ne opinnot kesken.

Lokakuussa 1968 Raittisen veljekset lähtivät eri teille ja The Boys pantiin kahtia. Söderberg seurasi Eero Raittista ensimmäiseen Help-yhtyeeseen, jonka kokoonpano vaihtui tammikuussa 1969. Seuraava yhtye Nonon uralla oli Paroni Paakkunaisen lyhytaikainen Utopia, joka teki singlen "Anne" / "Sister Jo" loppuvuonna 1969. Yhtyeen kokoonpano oli seuraava: Paroni Paakkunainen (saksofoni), Gugi Kokljuschkin (laulu), Nono Söderberg (kitara), Timo Väkevä (basso) ja Ken McLeod (rummut). Utopian hajottua Söderberg meni armeijaan, minkä jälkeen hän työskenteli pitkään studiomuusikkona ja oli mukana myös Matti Oiling Happy Jazz Bandissa, jonka ensialbumilla on hänen sävellyksensä "3/8 of Nono". Keväällä 1971 Söderberg oli jonkin aikaa Eero Raittisen Groon-yhtyeessä.

Vaiheet 1970-luvulla

Vuonna 1973 syntyi Ilokaasu, jossa Söderbergin soittokumppaneina olivat The Islandersista eronneet Eero Lupari (kitara) ja Jakke Leivo (basso) sekä Maaritin yhtyeen ex-rumpali Upi Sorvali. Noin vuoden toimineen Ilokaasun saama julkisuus ja huomio jäivät vähäisiksi eikä yhtye ehtinyt edes studioon asti, koska muut hommat alkoivat houkutella liikaa. Lähinnä vain Uudenmaan läänin alueella varsin vähän keikkaillut Ilokaasu hajosi Söderbergin ja Leivon lähdettyä syksyllä 1974 Hectorin yhtyeeseen.

Nono Söderberg oli mukana Jussi Raittisen eläinasuihin sonnustautuneessa ryhmässä, joka voitti vuoden 1974 Syksyn sävel -kilpailun kansansuosikiksi nousseella kappaleella ”Metsämökin tonttu”.

Kitaratutkimus

Nono Söderberg oli mukana Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksessa rock-kitaransoitosta tehdyssä etnologisessa tutkimuksessa, joka oli laatuaan ensimmäinen Suomessa. Idean isänä oli Philip Donner. Tutkimukseen ryhdyttiin keväällä 1975 ja tavoitteena oli saada tietoa rock-kitaransoitosta, lähinnä soittotekniikasta kuten virityksestä, eri otteista, plektran käytöstä jne. Nono edusti tutkimuksessa esimerkkiä rock-kitaransoittajasta. Valokuvaajana tutkimuksessa toimi Irma Rinne ja äänittäjänä Erkki Pekkilä. Tutkimus jäi kuitenkin hieman kesken Donnerin lähdettyä Tansaniaan tekemään toisenlaista tutkimusta. Keväällä 1976 järjestetyssä etnomusikologian näyttelyssä tutkimuksesta pyöri lyhyt diasarja Töölön musiikkikirjastossa.^lähde?

Ensimmäinen LP

Vuonna 1975 Nono Söderberg soitti yhden albumin tehneessä Unisonossa. Keväällä 1976 ilmestyi sooloalbumi Nono, jonka tuotti Tommi Liuhala. Levytyskokoonpanossa soittivat Pekka Pöyry (saksofoni ja huilu), Olli Ahvenlahti (kosketinsoittimet), Heikki Virtanen (basso) ja Roope Koistinen (rummut). Musiikki on Söderbergin säveltämää ja sovittamaa instrumentaalista popjazzia, jossa on vaikutteita mm. kotimaisen kitarajazzin kovilta nimiltä Jukka Toloselta ja Rekku Rechardtilta sekä amerikkalaisilta Al DiMeolalta, Bill Connorsilta, John Abercrombielta ja Philip Catherinelta, jota Söderberg itse on pitänyt suosikkinaan. Sävellyksillään hän onnistuu luomaan levystä ehyen, soinnukkaan kokonaisuuden. Levyn tunnelmat vaihtelevat villistä sähköisestä laukasta lyyriseen akustiseen unelmointiin. Levytyksen jälkeen Söderberg kokosi yhtyeen esittämään levytyskappaleita. Mukana olivat Jakke Leivo (basso), Esa Kotilainen (kosketinsoittimet), Reijo (Takku) Ylinen (saksofoni), Esa "Nätsi" Rosvall (lyömäsoittimet) ja ainoana levyllä soittaneena Roope Koistinen (rummut). Ryhmä esiintyi TV:n Iltatähdessä ja radion Popstudiossa, mutta keikkoja ei juuri löytynyt.

1970-luvulta 1980-luvulle

Syksyllä 1976 Nono Söderberg oli Antero Jakoilan, Ilkka Willmanin ja Ronnie Österbergin kanssa säestämässä Malvina Reynoldsia tämän Suomen- ja Ruotsin-kiertueilla. Syksyllä 1976 hän oli perustamassa Ball-yhtyettä, joka 1978 muuttui Boxcariksi. Georg Malmstén -rahastolta Söderberg sai 4 000 markan apurahan sävellystyöhön.^lähde?

Keväällä 1977 Nono Söderberg oli mukana alkuperäisessä The Group -kokoonpanossa, mutta erosi siitä syksyllä 1977 musikaalisten erimielisyyksien vuoksi. 1980-luvun alkuun Söderberg lähti oman kokoonpanonsa, Nono Söderberg Group, kanssa. Yhtyeeseen kuuluivat alun perin Eero Raittinen (laulu), Jukka Hakoköngäs (kosketinsoittimet), Kalle Fält (saksofoni ja laulu), Måns Groundstroem (basso) ja Hannu Lemola (rummut). Sittemmin kokoonpanossa tapahtui muutoksia: Raittinen jätti ryhmän, Groundstroemin korvasi Heikki Virtanen ja Lemolan tilalle tuli Upi Sorvali. Kaikki muusikot soittivat myös muissa kokoonpanoissa ja yhtye oli heille lähinnä terapeuttinen muodostelma, jossa heidän ei tarvinnut tehdä kompromisseja. Nono Söderberg Group soitti rockia ja bluesia vahvasti jazzahtavaan tyyliin.^lähde?

Vuonna 1986 Nono Söderberg perusti yhdessä Teatterikorkeakouluun opiskelemaan tulleen Markku Musti Mustosen kanssa Kapteeni Nemo -yhtyeen. Yhtyeessä koskettimia soitti Tapio Niemelä, bassoa Kari Peltonen ja Juha Tikka sekä rumpuja Seppo Rauteva. Yhtye julkaisi kaikkiaan kolme levyä ennen hajoamistaan 1989.

Toinen LP

Vuonnas 1982 ilmestyi Nono Söderbergin toinen sooloalbumi Rare Bird, jolla ovat mukana Hakoköngäs, Virtanen, Sorvali, Laszlo Varga (basso ja syntetisaattori), Pentti Lahti (saksofonit), Esa Kotilainen (urut ja syntetisaattori), Kalle Fält (laulu) ja Marjo-Riitta Kervinen.

Nono nykyisin ja muut toimet

Nono Söderberg on 1990-luvulta lähtien tehnyt comebackeja ja hän käyttää nykyisin^milloin? kitarana Burns Marqueeta. Hän on myös kiinnostunut kuvataiteesta, vaikka musiikki onkin hänelle ensisijainen todellisuuden vangitsemisen muoto. Nono Söderberg on harrastanut piirtämisen ja maalaamisen lisäksi valokuvaamista, jota hän on opiskellut Helsingin Ateneumissa. Opiskelu jäi kuitenkin kesken musiikkihommien takia. Nono on myös toiminut opettajana Oulunkylän pop/jazz-opistossa ja pop/jazz-musiikkileireillä. Hän jäi eläkkeelle Pop & Jazz Konservatorion opetustoimista syksyllä 2009.

Vuonna 1994 Söderberg julkaisi rock-kitarismin opaskirjan Rockroots. Vuonna 1998 hän lahjoitti Helsingin yliopiston kirjastoon arkistoaan, johon sisältyy muun muassa 45 sävellystä 1970–1990-luvuilta, mukaan lukien rockooppera 1892 vuodelta 1986.

Sooloalbumit

• Nono (1976)
• Rare Bird (1982)
• Hot Wires (1993)

Aiheesta muualla

• Nono Söderberg: Tide (live 1976). Ylen Elävä arkisto.