Kaarina Maununtytär

Kaarina Maununtytär
Kaarina Maununtytär, yksityiskohta Erik Johan Löfgrenin maalauksesta Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär vuodelta 1864.
Ruotsin kuningatar
Valtakausi	4. heinäkuuta 1568 – 29. syyskuuta 1568
Kruunajaiset	5. heinäkuuta 1568
Edeltäjä	Katariina Stenbock
Seuraaja	Katariina Jagellonica
Syntynyt	6. marraskuuta 1550 Tukholma
Kuollut	13. syyskuuta 1612 (61 vuotta) Liuksialan kartano
Puoliso	Eerik XIV
Lapset	Sigrid Vaasa Kustaa Eerikinpoika Vaasa Henrik Arnold
Suku	Vaasa
Isä	Måns
Äiti	Ingrid
Uskonto	luterilaisuus

Kaarina Maununtytär (ruots. Karin Månsdotter) (6. marraskuuta 1550 Tukholma – 13. syyskuuta 1612 Liuksialan kartano) oli Ruotsin kuninkaan Eerik XIV:n puoliso ja Ruotsin kuningatar 87 vuorokautta vuonna 1568. Kaarina Maununtyttären nousu talonpoikaissäädystä Ruotsin kuningattareksi oli yksi niistä seikoista, jotka johtivat Eerik XIV:n syrjäyttämiseen valtaistuimelta syksyllä 1568. Kruununsa menettänyt nuori kuningatar lähetettiin Turun linnaan Suomeen vangittuna yhdessä miehensä ja pienten lastensa Sigridin ja Kustaan kanssa vuonna 1570. Myöhemmin heidät siirrettiin uudelleen Ruotsiin, jossa pariskunta lopulta erotettiin väkivaltaisesti toisistaan ja Kaarina siirrettiin lapsineen ilman Eerikiä takaisin Turun linnaan. Kaarinan ja Eerikin seitsemänvuotias poika Kustaa Eerikinpoika vietiin vielä vuonna 1575 Kaarinalta. Kaarina lapsineen vapautettiin vankeudesta Eerikin kuoltua Ruotsin Örbyhusissa vuonna 1577.

Valtaistuimen, miehensä ja poikansa menettänyt Kaarina sai langoltaan Ruotsin kuningas Juhana III:lta vapautumisensa jälkeen omistukseensa Liuksialan kartanon Kangasalan pitäjästä. Siellä hän vietti loppuelämänsä. Talonpoikaissyntyperää ollut kuningatar on kiehtonut ruotsalaisia ja suomalaisia hieman eri tavoin. Ruotsissa Kaarina Maununtytär on ollut kiinnostava syntyperänsä sekä statuksensa, ensin kuninkaan rakastajattarena ja sitten kruunattuna kuningattarena, että hänen merkityksensä Eerik XIV:n elämässä vuoksi. Yleisimmän käsityksen mukaan Kaarina Maununtytär rauhoitti Eerikiä, joka oli tasapainoton ja kärsi mielenterveysongelmista. Suomalaiset ovat arvostaneet ja rakastaneet Kaarinaa "omana" kuningattarenaan, koska hän eli vuosikymmenet Suomessa Kangasalan Liuksialan kartanossa ja hänet lopulta haudattiin Suomeen.

Kaarina Maununtytär kuoli 13. syyskuuta 1612 kotonaan Liuksialan kartanossa, ja hänet haudattiin 21. maaliskuuta 1613 Turun tuomiokirkkoon Tott-suvun kuoriin. Hautajaisissa luettiin Johannes Petri Parginsulanus -nimisen henkilön laatima Epicedion eli sururuno ja Grafscrift eli hautakirjoitus. Eerik XIV:n ja Kaarina Maununtyttären haudat ovat eri maissa, satojen kilometrien päässä toisistaan, koska Eerik XIV haudattiin 1500-luvulla vaatimattomasti Västeråsin tuomiokirkon lattian alle, mutta Kustaa III teetti hänelle komean sarkofagin ja siirrätti sen päälle Juhana III:n haudan arvonmerkit. Kaarina Maununtyttären hautaa ryhtyivät kohentamaan komitea ja vapaaehtoinen keräys 1860-luvulla. Hänetkin nostettiin kirkon lattian alta Tottien hautaholvista, josta arkku oli vielä tunnistettavissa. Kaarina Maununtyttären maalliset jäännökset nostettiin 27. elokuuta 1867 arkustaan, tutkittiin ja sijoitettiin omaan kappeliinsa arkkitehti Theodor Deckerin piirtämään marmorisarkofagiin.

Nousu Ruotsin kuningattareksi

Kaarina Maununtytär, Eerik XIV ja kuninkaan sihteeri Yrjänä Pietarinpoika Georg von Rosenin maalauksessa vuodelta 1871.

Kaarina Maununtyttären lapsuudesta ja syntyperästä tiedetään hyvin vähän. Hänen vanhempansa olivat suomalaiset vaikka syntyisin Uplannista. Isä Måns (Maunu) oli jalkaväen sotilas eli nihti Ruotsin armeijassa. Äiti Ingrid oli syntyisin talonpoikaissäädystä, ja hänen kerrotaan kuolleen Kaarinan ollessa pieni. Perhe muutti jo varhain Tukholmaan, missä Kaarina syntyi 6. marraskuuta 1550. Kaarina oli näin siis tulevaa miestään Eerik XIV:ttä seitsemäntoista vuotta nuorempi.

Kaarinan ja Eerikin ensimmäisestä kohtaamisesta on olemassa useita eri kertomuksia. Suosituimman Johannes Messeniuksen kronikan mukaan, Eerik kohtasi Kaarinan Tukholman torilla pähkinöitä myymässä. Eerik hurmaantui kauniiseen neljätoistavuotiaaseen Kaarinaan ja kutsui tämän prinsessa Elisabethin seurueeseen. Vakavat historiankirjoitukset kuitenkin kumoavat tämän väitteen. Todennäköisempänä pidetään sitä, että Kaarina olisi tavannut Eerikin Gert Cantorin luona, joka piti vaimoineen krouvia linnan lähellä ja työskenteli samanaikaisesti myös muusikkona hovissa. Nykytutkimuksen mukaan Eerikin ja Kaarinan oletetaan joka tapauksessa tavanneen tammikuussa 1565, vähän sen jälkeen kun Kaarina oli täyttänyt 14 vuotta. Jo pian tämän jälkeen Kaarinasta on mainintoja linnassa kuninkaan rakastajattarena. Virallisesti Kaarina esiintyi hovissa Eerikin nuorimman sisarpuolen, prinsessa Elisabet Vaasan hovineitona. Elisabet oli Kaarinaa vain vuoden vanhempi.

Seuraavana vuonna 15. lokakuuta 1566, ollessaan vasta 15-vuotias, Kaarina synnytti ensimmäisen lapsensa Svartsjön linnassa. Tytär sai nimekseen Sigrid Vaasa. Kaksi vuotta myöhemmin, vain vähän sen jälkeen kun Eerik ilmoitti julkisesti hänen ja Kaarinan avioliitosta, syntyi heidän ensimmäinen poikansa ja täten kruununperijä 28. tammikuuta 1568. Pojan nimeksi annettiin tämän isoisän mukaan Kustaa Eerikinpoika Vaasa. Eerik ja Kaarina avioituivat ensin salaa ja vasta 4. heinäkuuta 1568 virallisesti. Kuninkaan veljet eivät olleet häissä läsnä, mutta Kaarina Maununtyttären enot olivat. Häissä Eerik kantoi itse poikansa kirkkoon ja sekä Kustaa että Sigrid olivat morsiuskatoksen alla arkkipiispa Laurentius Petrin suorittaessa vihkimisen. Vihkimistä seuraavana päivänä Kaarina kruunattiin Ruotsin kuningattareksi. Aatelittoman Kaarina Maununtyttären nostaminen Ruotsin kuningattareksi oli yksi syy, miksi Ruotsin aatelisto syrjäytti Eerik XIV:n valtaistuimelta vain pari kuukautta myöhemmin syyskuussa 1568.

Vankeusaika Tukholman linnassa

Tre Kronorin linna eli Tukholman kuninkaanlinna sijaitsi samalla paikalla jossa nykyisin sijaitsee Tukholman kuninkaanlinna.

Syyskuussa 1568 Ruotsin aatelisto pakotti Eerikin luopumaan Ruotsin kruunusta ja vangitutti Eerikin ja Kaarinan. Uudeksi kuninkaaksi asetettiin Eerikin nuorempi veli, entinen Suomen herttua Juhana III, jonka Eerik oli aiemmin vuonna 1563 vanginnut Turun linnassa. Eerik ja Kaarina lapsineen suljettiin ensin Tukholman kuninkaanlinnan huoneisiin, joissa he olivat aiemminkin asuneet, mutta vähän myöhemmin Juhanan muuttaessa linnaan heidät siirrettiin esilinnan luoteiskulman huoneisiin. Tiloja oli aikaisemmin käyttänyt tilikamari, mutta niitä voitiin käyttää myös vankilana, koska niiden ikkunoissa oli kalterit. Huoneista näki ainoastaan linnapihalle, mutta ne eivät olleet huonot, sillä ne oli alun perin rakennettu virastohuoneiksi ja niiden ikkunat olivat "suuret kuin kirkonikkunat". Tarkoituksena ei ollutkaan aiheuttaa ylimääräistä kärsimystä entiselle kuningasparille ja heitä kohdeltiin eri tavalla kuin normaaleja vankeja. Entinen kuninkaallinen perhe sai paljon kynttilöitä vuorokauden pimeitä tunteja varten ja heille tarjottiin säädynmukaista kahdentoista ruokalajin ruokaa hopea-astioilta.

Vaikka olot eivät olleet huonot, Eerikin mielenterveys ilmeisesti järkkyi ja hän myös raivosi Kaarina Maununtyttärelle. Hänen tasapainottomuudestaan kertoo esimerkiksi epätoivoinen ensimmäinen pakoyritys, jossa Eerik yritti viilata vankihuoneistonsa ikkunoiden kalterit rikki. Tämän johdosta pariskunnan olot huononivat, kun suuret osat ikkuna-aukoista päätettiin muurata umpeen. Samaan aikaan Kustaa Vaasan puoliso leskikuningatar Katariina Stenbock otti Kaarinan ja Eerikin lapset Kustaan ja Sigridin huostaansa ja antoi näiden vierailla vanhempiensa luona vain lyhyesti tiettyinä aikoina. Jouluna 1568 perhe sai olla yhdessä Tukholman kuninkaanlinnassa, mutta vain neljä kuukautta myöhemmin huhtikuussa 1569 lapset otettiin jälleen vanhemmilta pois.

Tammikuussa 1569 Ruotsin valtiopäivät kokoontuivat Tukholmaan ja Eerik noudettiin vankilasta ja asetettiin säätyjen eteen tuomittavaksi. Tukholman linnan kappelissa Eerik jälkeläisineen tuomittiin menettämään kaikki oikeudet Ruotsin valtaistuimeen. Näin Ruotsin valtiopäivät siirsivät perimysoikeuden Juhana-herttualle, josta tuli Ruotsin kuningas Juhana III. Juhana lähetti vallankumouksen jälkeen Euroopan ruhtinashuoneille saksaksi ja latinaksi kirjoitetun kirjeen, joissa hän kuvaili Eerikiä julmaksi tyranniksi. Näin Juhana perusteli vallananastustaan myös ulkomaisille kuningashuoneille ja pyrki varmistamaan etteivät Eerik ja Kaarina saaneet apua ulkomailta.

Eerikin ja Kaarinan oloja Tukholman linnassa pahensi lasten poissaolo ja Eerikin mielenterveysongelmat. Syksyllä 1569 olot vielä huononivat. Eerikin vanha vihamies Olof Gustavsson Stenbock, jonka Eerik oli tuominnut viisi vuotta aiemmin kuolemaan, syyllistyi vankilassa väkivaltaan Eerikiä kohtaan ja aiheutti hänelle olkavarteen pahan haavan, joka parani vasta useiden kuukausien päästä. Kun Eerikin jäännökset tutkittiin 1958 Västeråsin tuomiokirkossa, vamman jäljet näkyivät yhä ja osoittivat Eerikin vasemman käsivarren olleen myöhemmin enemmän tai vähemmän halvaantunut.

Vuoden 1570 alkupuoliskolla Kaarinan ja Eerikin olot paranivat jonkin verran. Kaarina synnytti 24. tammikuuta 1570 perheen kolmannen lapsen Henrikin. Eerikin omien kalenterimerkintöjen mukaan Eerik sai tämän jälkeen vierailla vaimonsa luona, joka ilmeisesti tuolloin asui erillään Eerikistä jossakin toisessa linnan osassa. Myöhemmin helmikuussa koko perhe yhdistettiin jälleen, todennäköisesti siksi että Juhanalla oli jo tässä vaiheessa tarkat suunnitelmat siirtää perhe pois Tukholman linnasta. Ajatus entisen kuningasperheen siirtämisestä oli ilmeisesti syntynyt jo vuonna 1568, jolloin Juhana paljasti Eerikin hyväksi tehdyn salaliiton. Vangit olisi turvallisempaa siirtää riittävän kauas pääkaupunki Tukholmasta.

Elämä Turun linnassa

Erik Johan Löfgrenin maalaus Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär vuodelta 1864 kuvaa Kaarinaa lohduttamassa miestään. Kaarina Maununtyttärestä ei ole Eerik XIV:n luonnoksia lukuun ottamatta yhtään oman aikansa muotokuvaa.

Vuoden 1570 alussa Juhana päätti lopulta siirtää Eerikin ja Kaarinan lapsineen Turun linnaan, jossa Juhana oli itse herttua-aikanaan asunut vuodesta 1556 vuoteen 1563. Eerikin tekemien muistiinpanojen mukaan perhe seurueineen lähti matkaan Tukholmasta Turkuun 9. heinäkuuta 1570. Suurimman vastuun vangeista kantoivat aatelismiehet ja veljekset Ture ja Johan Bielke. Kuusi päivää lähdön jälkeen vangit saapuivat Turun linnaan 15. heinäkuuta. Linnan tilitiedoista sekä Bielken veljesten ja Juhana III:en kirjeenvaihdosta käy ilmi, ettei linna ollut joka suhteessa varustautunut ottamaan vastaan näin korkea-arvoisia vankeja. Bielket joutuivat viipymään linnassa ylimääräiset kaksi viikkoa odotellessaan Turun linnan uusien kaltereiden ja raudoitettujen ovien saapumista. Myös linnan pääporttia vahvistettiin turvallisuuden lisäämiseksi. Bielken veljesten lähdettyä vastuun vangeista otti neljä Juhanan herttuakauden aikaista Juhanalle uskollista palvelijaa sekä satakunta linnaan sijoitettua nihtiä, joiden ainoa tehtävä oli vartioida vangittua kuningasperhettä.

Turussa Eerik ja Kaarina saivat solmia uudelleen tuttavuuden vanhan ystävänsä Bengt Olofinpojan kanssa, joka oli ensimmäinen lääkäriksi opiskellut ruotsalainen. Bengt oli ollut aiemmin Eerikin henkilääkäri, läheinen ystävä ja sihteeri. Bengt oli hyvissä väleissä myös Juhana III:n ja kuningatar Katariina Jagellonican kanssa, minkä vuoksi hän oli yrittänyt Eerikin vangitsemisen jälkeen puhua heille entisen kuninkaan lempeän kohtelun puolesta. Juhana III oli kuitenkin tämän vuoksi vanginnut myös Bengtin ja hänet oli lähetetty Turun linnaan jo syksyllä 1568. Eerikin ja Kaarinan tullessa linnaan Bengt oli siis ollut linnassa vangittuna jo kaksi vuotta, mutta vuonna 1571 Bengt vapautettiin Katariina Jagellonican myötämielisyyden johdosta, kun Eerik ja Kaarina jäivät vielä vangittuina linnaan.

Kuningasperheen sijoituspaikka Turun linnassa on epäselvä. Perimätiedon mukaan Eerikiä säilytettiin jossain vaiheessa linnan esilinnan pienessä kuusikulmaisessa tornissa, mutta tämä on epätodennäköistä. Asiakirjojen ja Eerikin merkintöjen perusteella perhettä säilytettiin aluksi linnassa yhdessä eikä erotettuna. Eerikin seurueeseen kuului yli parikymmentä henkeä ja asiakirjojen mukaan hänellä oli hallussaan linnassa suurehko huoneisto, jonka sijaintia ei tarkkaan tiedetä. Huoneisto oli kuitenkin täysin eristettynä muista linnan tiloista, eivätkä vangit tai heidän seuralaisensa saaneet olla tekemisissä linnan muiden asukkaiden kanssa. Yksi linnan keittiöistä oli kokonaan varattu kuninkaalliselle perheelle ja siellä kolme, ajoittain neljä kokkia vastasi siitä, että vangit saivat siedettävää ruokaa.

Eerikin ja Kaarinan seurueesta on saatu tietoa linnan ruokailijaluetteloista. Ensimmäisellä vankeusviikolla luetteloon on merkitty "Kuningas Eerik itse seitsemäntenä", mikä merkitsee sitä, että varsinaisen perheen lisäksi seurueen muodosti aluksi seitsemän henkeä. Siihen laskettiin siis kuuluviksi Eerik, Kaarina, tytär Sigrid, pojat Kustaa ja Henrik, sekä kuninkaan oma palvelija Bovik Tattare ja lastenhoitaja. Kuusi viikkoa myöhemmin, 20. elokuuta, mainitaan luettelossa "Eerik itse kahdeksantena" mikä tarkoittanee että perhe oli saanut vielä yhden palvelijan lisää. Luettelo käsittää edelleen kaksi vahtimestaria, Olof Olofinpojan ja Michel Michelinpojan sekä tarjoilija Joen Perinpojan ja kellaripalvelija Lasse Perinpojan. Kolmella ensin mainitulla oli mukanaan myös vaimot, koska heidät mainitaan luetteloissa "itse toisena". Lisäksi seurueeseen kuului vielä neljä kokkia ja parturi sekä riistanampuja jonka tehtävänä oli huolehtia siitä, että Eerik ja Kaarina saivat syötäväksi tuoretta riistaa. Seikkaperäisten luettelojen ansiosta tiedetään myös melko tarkasti mitä entinen kuningasperhe Turun linnassa söi. Tiedot osoittavat että elämä linnassa oli hyvin siedettävää ja entisen kuninkaan ja kuningattaren seurue loi kuninkaan ympärilleen pienimuotoisen hovin johon Eerik oli varmasti tottunut koko elämänsä ajan. Esimerkkinä voidaan mainita että yhden viikon aikana elokuussa 1570 perhe seurueineen söi ja joi 2 tynnyriä (240 litraa) herrainolutta, 2 tynnyriä voudinolutta, 4 kannua (10,5 litraa) etikkaa, 10 vehnäleipää, 1½ tynnyriä yksinkertaisempaa leipää, runsaat 26 kiloa voita, 8½ kiloa suolaa, 133 munaa, 2½ sivua läskiä, 1¾ tynnyriä naudanlihaa, 7 lammasta, 16 kanaa, 1 porsaan, 3 kappaa vehnäjauhoja, 3 kappaa kauraryynejä ja vajaat 10 kiloa lohta. Tällä tavoin jatkettiin viikko toisensa jälkeen. Lisäksi perhe sai merkintöjen mukaan uusia damastivaatteita ja turkiksia tarpeen mukaan.

Linnan tapahtumien perusteellinen kirjanpito antaa siis olettaa, että Eerik ja Kaarina viettivät Turun linnassa mukavaa mutta melko tapahtumatonta elämää. Asiakirjoissa on eräs yksityiskohta, joka on kiinnostanut tutkijoita jo pitkään. Eerik seurueineen siirrettiin Kastelholmaan 5. elokuuta 1571, koska Juhana III pelkäsi venäläisen retkikunnan vapauttavan Eerikin Turun linnasta. Jo kaksi viikkoa aiemmin perheen lukumäärä oli kuitenkin yhtäkkiä laskenut linnan luetteloista kahdeksasta viiteen. Tutkijat ovatkin olettaneet yhden mahdollisuuden olevan, että Kaarina Maununtytär sekä vanhemmat lapset Sigrid ja Kustaa erotettiin tässä vaiheessa Eerikistä. Perimätiedon mukaan Eerik olisi tällöin ollut sijoitettuna yksinään esilinnan kuusikulmaiseen torniin jossa hänet oli helpompi pitää tallessa mikäli venäläisten hyökkäys toteutuisi, samanaikaisesti kun Kaarina ja lapset olisivat olleet sijoitettuna Tuupikkalan torppaan Aurajoen vastarannalla Korppoolaismäessä. Seikkaa ei ole voitu täysin todistaa, mutta Turun linnan kuusikulmaisessa tornissa esilinnassa on sisustettuna huone, jota pidetään Eerikin vankisellinä. Lisäksi Korppoolaismäessä sijaitsee Kaarinan mukaan nimetty Maununtyttärenkatu ja Kaarina Maununtyttären puisto.

Siirto takaisin Ruotsiin

Gripsholmin linna Ruotsissa oli viimeinen paikka jossa Eerik ja Kaarina saivat viettää aikaa yhdessä ennen kuin Juhana III erotti heidät toisistaan.

Juhanan pelko venäläisten hyökkäyksestä ei ollut täysin aiheeton. Eerik oli venäläisten asiakirjojen mukaan onnistunut päästä Turun linnassa kosketuksiin erään tulkin, Jöns Olenpojan kanssa, joka tuli linnaan syksyllä 1570 seuratessaan ruotsalaisten lähetystöä Moskovaan. Lähetystön saavuttua Venäjälle Jöns Olenpoika onnistui saamaan tsaari Iivanalta salaisen audienssin, jossa hän esitti tsaarille Eerikin avunpyynnön. Jöns Olenpoika sai tsaarilta mukaansa kirjeen, joka piti salakuljettaa Turun linnaan, mutta hänen palatessaan Tukholmaan tapaamatta Eerikiä paluumatkalla kirje joutui Juhanan käsiin ja viestienvaihto paljastui.

5. elokuuta 1571 Eerik seurueineen lähti Turusta lähimpänä päämääränä Ahvenanmaalla sijaitseva Kastelholma. Turkuun jäi taakse ainoastaan puolitoistavuotias Henrik-poika, joka oli todennäköisesti sairaalloinen. Henrik kuoli seuraava vuonna 1572 syyskuussa ja hänet haudattiin Turun tuomiokirkkoon Turun linnan tykkien ampuessa kunnialaukauksia pojan muistolle. Linnasta toimitettiin 600 tiiltä tuomiokirkkoon, jonne rakennetettiin Henrikille hauta, todennäköisesti sama johon myöhemmin haudattiin myös hänen äitinsä Kaarina ja sisar Sigrid. Nykyään kyseinen hauta kappeleineen tunnetaan Tottien hautana Sigridin pojan Åke Tottin mukaan. Tämän ja hänen vaimonsa kuva on marmoriin veistettynä haudalla.

Perheen siirtämistä Kastelholmaan johti Klaus Fleming ja 10. tai 11. elokuuta oltiin perillä. Juhanan tarkoituksena ei todennäköisesti ollut jättää perhettä pysyvästi Kastelholmaan ja matka jatkuikin kolme kuukautta myöhemmin eteenpäin länteen. Kastelhomasta lähdettiin 12. marraskuuta ja muutaman Tukholmassa vietetyn päivän jälkeen perhe saapui Gripsholmiin 1. joulukuuta. Siellä Eerikin ja Kaarinan vankeuteen tuli tietty muutos, sillä linna Eerikin toiselle nuoremmalle veljelle Kaarle-herttualle. Juhana ei siis ollut enää yksin vastuussa vankien säilytyksestä. Grispholmissa perhe viipyi puolitoista vuotta, kesäkuun 13. päivään 1573 asti.

Grispholmissa Kaarina synnytti 1. marraskuuta 1572 perheeseen vielä yhden pojan, Arnoldin, joka tosin kuoli ilmeisesti melko pian syntymänsä jälkeen. Pelkästään ajatus siitä että Eerik ja Kaarina pystyivät vielä saamaan lisää lapsia sai Juhanan todennäköisesti suunnittelemaan perheen erottamista toisistaan. Lisäksi Juhana oli kuullut huhun, jonka mukaan Ruotsin rahvas halusi Eerikin takaisin valtaistuimelle. Juhanan 7. tammikuuta 1572 kirjoittamassa kirjeessä Kaarle-herttualle sanotaankin, että "mitään rauhallista hallitusta tähän valtakuntaan ei voi saada niin kauan kuin hän (ts. Eerik) elää, vaan hän aiheuttaa päivittäin enemmän ja enemmän pahaa". Grispholmissa perhe sai vielä olla koossa, mutta vartiointi oli selvästi ankarampaa kuin Turussa tai Kastelhomassa. Eerik ei koskaan saanut olla yksin, ja jokaisella aterialla hänellä tuli olla seuranaan kolme vartijaa ja kolme lakeijaa.

Kaarina erotetaan Eerikistä ja pojastaan

Piirros Kaarinasta, jonka Eerik on tehnyt muistikirjansa reunaan vankeusaikanaan ollessaan erotettuna Kaarinasta.

Kesäkuussa 1573 Kaarinan ja Eerikin elämässä seurasi uusi vaihe. Kaarle-herttuan pyynnöstä vangit siirrettiin Västeråsin linnaan siksi aikaa kunnes heidän huoneensa Gripsholmissa olisi korjattu. Tämä oli todennäköisesti vain muodollinen seikka, todellisen syyn ollessa se, että veljesten Juhanan ja Kaarlenkin välit olivat rikkoontumassa yhä enemmän ja Juhana pelkäsi Kaarlen liittoutuvan Eerikin kanssa. 13. kesäkuuta perhe matkusti tiukasti vartioituna Grispholmista ja jo seuraavana päivänä seurue saapui perille Västeråsiin. Vajaat kaksi viikkoa Västeråsiin saapumisen jälkeen 26. kesäkuuta Eerik on kirjoittanut muistikirjaansa lyhyesti "Vaimoni väkivalloin erotettu minusta". Tämän päivän jälkeen Kaarina ja Eerik olivat lopullisesti erotettuina toisistaan ja Eerik eli loppuelämänsä eristyksessä ja yksin. Juhana erotti Kaarinan ja Eerikin toisistaan todennäköisesti ennen kaikkea estääkseen heitä saamasta lisää perillisiä, jotka saattoivat vaatia itselleen Ruotsin kruunua.

Eerik luuli pitkään, että Kaarina oli siirretty ainoastaan Västeråsin linnan toiseen osaan. Tammikuussa 1574 kirjoittamassaan kirjeessä Eerik kertoo, miten hän uskoi kuulleensa Kaarinan askeleet portaissa vankilansa oven ulkopuolella. Hän oli huutanut Kaarinaa saamatta vastausta. Eerik ei tuolloin tiennyt, että Kaarina oli siirretty jo kuukausia aiemmin kokonaan toiselle paikkakunnalle ja etteivät he enää koskaan näkisi toisiaan. Västeråsista Kaarina vietiin lapsineen ensin Tukholmaan ja sieltä Juhanan sihteeri Bertil Eerikinpoika saattoi Kaarinan heinäkuussa 1573 Ahvenanmeren yli takaisin Turun linnaan.

Kaarinaa pidettiin Turun linnassa yhä vangittuna, sillä niin kauan kuin Eerik eli, voitiin perheen ja heidän mahdollisten kannattajiensa odottaa vaativan Ruotsin kruunua itselleen uuden vallankumouksen sattuessa. Kaarinalla oli Turun linnassa seuranaan vain tyttärensä Sigrid, joka oli syksyllä täyttänyt seitsemän vuotta sekä poikansa Kustaa joka oli viisi ja puolivuotias. Kaarina oli vangittuna linnassa seuraavat neljä vuotta, kunnes vuonna 1577 Eerik kuoli. Kaarinan nimi mainitaan Turun linnan asiakirjoissa tällä ajanjaksolla äärimmäisen harvoin, eikä tiedetä tarkkaan missä osassa linnaa hän lapsineen asui. Muutamien lyhyiden mainintojen mukaan annettiin Turun kaupungin kolmen räätälin tehdä töitä Kaarinalle tämän tarvitessa uusia vaatteita. Vuonna 1577 Kaarina ja Sigrid ovat muun muassa saaneet oravannahoilla vuoratut päällyshameet, oletettavasti kestääkseen kivilinnan kylmyyttä.

Ajanjakso Turun linnassa erossa Eerikistä oli Kaarinalle kova koettelemus. Erityisesti tämä käy ilmi vuoden 1575 kevään tapahtumista. Koko vuoden 1574 Ruotsin sisäpoliittinen tilanne oli ollut sekava, kun Juhanan ja Kaarle-herttuan välit huonontuivat. Kaarle-herttua jopa johti ajoittain oppositiota, jonka Juhana pelkäsi kapinoivan ja palauttavan Eerikin takaisin valtaistuimelle. Juhana ymmärsi samalla Eerikin ja Kaarinan pojan Kustaan saavuttavan vähitellen myös sen iän, jolloin hänestä saattaisi tulla pelinappula valtion sisäisissä valtataisteluissa. Vaaraa kuvailtiin Tukholmaan kokoontuneille valtaneuvoksille, jotka antoivat asiaan liittyen mietinnön 8. maaliskuuta 1575. Mietinnössä todetaan, että Eerikin ja Kaarinan pojan Kustaan ei pitäisi enää saada "olla Kaarina Maununtyttären luona Turussa, vaan hänet on otettava tältä ja pidettävä hyvässä ja tiukassa tallessa jollain toisella paikkakunnalla, minkä korkea Kuninkaallinen Majesteetti hyväksi näkee". Muutamaa viikkoa aiemmin Kustaa oli täyttänyt Turun linnassa seitsemän vuotta. Juhana kiirehti panemaan päätöksen toimeen ja pieni prinssi noudettiin pois Turusta. Kaarinalle pojan menetys on todennäköisesti ollut erittäin kova isku. Poika vietiin ensin Tukholmaan, josta hänet siirrettiin kauas Juhanan sukulaisten luokse Puolaan.

Turun linnan tilit eivät siis kerro paljoakaan Kaarinan elämästä Turun linnassa eivätkä ne kerro sanallakaan Kustaan erottamisesta äidistään ja sisarestaan Sigridistä. On kuitenkin olemassa lyhyt lause linnan tilikirjoissa, joka antaa kuvan vangitun kuningattaren ja prinsessan tunteista Turun linnassa. Tarkastettaessa Turun linnan tilejä 1577 Tukholman tilikamarissa kiinnitettiin huomiota linnan epätavallisen suureen kynttilöiden kulutukseen. Turun linnan voudilta pyydettiin asiaan selitystä. Vouti vastasi kyselyyn sanomalla, että "niin kauan kuin Kaarina Maununtytär oli linnassa, ei kynttilöitä koskaan yöllä sammutettu".

Vapautuminen ja elämä Liuksialan kartanossa

Kaarina vapautettiin Eerikin kuoleman jälkeen 20. maaliskuuta 1577 Turun linnasta, jossa hän oli ollut vangittuna lähes viisi vuotta.

Kevättalvella 1577 Kaarina Maununtyttären saavutti sanoma Ruotsista, jossa kerrottiin hänen puolisonsa Eerikin kuolleen Örbyhusissa 26. helmikuuta. Tämän jälkeen Kaarinaa ei enää ollut tarpeen pitää vangittuna. Yhdeksän vankeusvuoden jälkeen Kaarina Maununtyttärelle ja hänen tyttärelleen, lähes koko elämänsä vankiloissa viettäneelle 10-vuotiaalle Sigridille koitti elämä vapaudessa. Kaarinalla ei ollut lainkaan omia varoja, vaan hän oli yhä täysin riippuvainen vangitsijastaan eli omasta langostaan Juhanasta. Tyypillistä kaikille Kustaa Vaasan pojille oli kuitenkin se, että huolimatta keskinäisistä erimielisyyksistään he aina kunnioittivat toistensa vaimoja ja hylättyjä jalkavaimoja.

Vajaa kuukausi Eerikin kuoleman jälkeen, 20. maaliskuuta 1577 Juhana III läänitti "rakkaalle rouva Kaarina Maununtyttärelle, velivainajamme kuningas Eerikin leskelle" Liuksialan kartanon Ylä-Satakunnassa siihen kuuluvine 26 verotaloineen, niin että hän "edellä mainitut kartanon ja verotalot kaikkine korkoineen ja veroineen, jotka niistä koituvat ja pitää maksaa, saa esteettä nauttia ja pitää". Liuksialan kartano sijaitsi Kangasalan pitäjässä ja se oli Ylä-Satakunnan suurimpia kartanoita. Kartanon oli yhdistänyt useista eri taloista vuonna 1556 Kustaa Vaasa, joka oli tällöin luonut Roineen rannalle kuninkaankartanon, joka sitten aina Kaarinan tuloon asti vuoteen 1577 oli Ylä-Satakunnan voudin asemapaikka. Liuksialan kartanon tilien mukaan kartanossa söi 40 henkeä "huovien ruokapöydässä", joten kartano lienee ollut henkilökunnaltaan hyvin suuri. Viljeleminen seudulla oli kuitenkin vaikeaa ja aivan erilaista kuin Lounais-Suomen viljavissa kartanoissa. Kartanon päärakennuksesta oli vain viisi kilometriä linnuntietä Vääksyn kartanon pihapiiriin, jonka omisti Juhanan entinen pitkäaikainen jalkavaimo Kaarina Hannuntytär.

Vain päivä sen jälkeen kun Kaarina oli saanut Liuksialan, 21. maaliskuuta 1577, Juhana III kirjoitti vielä kaksi muuta kirjettä, toisen Suomen käskynhaltijalle Klas Åkenpoika Tottille ja toisen Turun linnan voudille. Heidät velvoitettiin pitämään huoli siitä, että Kaarina todella sai Kangasalta Liuksialan kartanon taloineen. Samalla Kaarinan tuli saada Turun linnasta tiettyjä "vaatekamarivarusteita" siltä varalta, että Liuksialan kartanon varastot olivat talven jäljiltä tyhjentyneet. Klas Åkenpoika Tott velvoitettiin vielä maksamaan Kaarinalle 200 taaleria alkupääomaksi nuorelle entiselle kuningattarelle, joka lienee ollut täysin kokematon suuren maatilan hoidossa. Liuksialan kartanosta on saatu lisätietoja myös voutikunnan tileihin 1577 kuuluvasta luettelosta jossa kerrotaan, mitä kartanossa oli. Luettelo käsittää muun muassa 31 härkää, 31 lypsylehmää, 3 sonnia, 90 lammasta, 49 sikaa, 12 vasikkaa ja 60 kanaa. Härkien suuri määrä johtui siitä, että niitä käytettiin Hämeessä pelloilla vetojuhtina. Luettelossa mainitaan edelleen kattiloita, patoja, olutpannuja ja sammioita, viikatteita, kirveitä, piilukirveitä, varstoja, pesuvateja, rautaisia kynttilänjalkoja, pirtoja, häkilöitä, keritsimiä, pajatyökaluja, lihatiinuja, oluttynnyreitä ja nuottausvälineitä. Luettelon päättävät patjat, lakanat, pöytäliinat, ryijyt ja käsipyyhkeet.

Juhanan vuonna 1577 antamassa määräyksessä Kaarina Maununtytär sai Liuksialan "sopivaksi ajaksi" mikä tarkoitti, että kartano voitiin teoriassa ottaa takaisin kruunulle milloin tahansa. Juhanalla ei kuitenkaan ollut sellaisia suunnitelmia ja vuonna 1581 Kaarina sai Juhanalta uuden kirjan, joka antoi hänelle Liuksialan elinajaksi. Seuraavana vuonna Liuksialan pinta-alaa vielä kasvatettiin 15 tilalla. Tämä on varmasti antanut Kaarina Maununtyttärelle turvallisuudentunnetta, sillä tähän asti hän oli ollut täysin riippuvainen Juhana III:n suosiosta ja omistusoikeudestaan Liuksialaan. 1. kesäkuuta 1577 vasta 26-vuotias entinen kuningatar Kaarina Maununtytär lähti suuren seurueen kera kohti Liuksialaa Turun linnasta. Seitsemän naista ja kolmetoista miestä kuului siihen ryhmään, jonka tuli auttaa Kaarinaa Liuksialassa muutossa ja erilaisissa asioissa. Mukana seurasi myös kolme pappia, neljä teiniä sekä neljä aseistettua miestä jotka vastasivat seurueen turvallisuudesta. Suomessa oli vielä tuohon aikaan vähän teitä ja seurue matkasi Liuksialaan ensin Porin kuninkaankartanon kautta. Liuksialassa Kaarina eli ilmeisen rauhallisesti loppuelämänsä 35 vuotta. Hänen nimensä mainitaan erittäin harvoin tämän jälkeen asiakirjoissa, mutta muutamista maininnoista päätellen hän hoiti menestyksellisesti talojaan ja onnistui suuren maaomaisuuden hallitsijana.

Myöhempi elämä ja ulkomaanmatkat

Liuksialan kartanon nykyinen päärakennus, kuva on vuodelta 1910.

Sikäli kun tiedetään Kaarina teki vain kaksi pidempää matkaa 35 Liuksialan vuotensa aikana. Lokakuussa 1582 hän matkusti vierailemaan Tukholman hovissa. Tukholman vierailulla hänellä oli mukanaan 16-vuotias tytär Sigrid, joka oli Kaarinan ainoa jäljelle jäänyt perheenjäsen. Äidin ja tyttären ottivat Tukholmassa vastaan Juhana III ja Katariina Jagellonica ja eräässä sen aikaisessa kirjeessä kerrotaan Kaarinan saaneen Katariinan ansiosta takaisin ne korut ja muut henkilökohtaiset esineet, jotka hän oli menettänyt vangitsemisen yhteydessä 14 vuotta aiemmin. Vierailu on siis sujunut sovinnollisessa hengessä. Tästä on osoituksena myös Juhanan kirja, jossa hän vahvistaa Kaarinan elinaikaisen omistusoikeuden Liuksialan kartanoon ja 15 talon lisäämisen sen tiluksiin. Ruotsin vierailun yhteydessä Kaarina Maununtytär myös vieraili yhdessä Katariina Jagellonican kanssa Svartsjön linnassa Kustaa Vaasan leskikuningattaren Katariina Stenbockin luona. Tiedossa ei ole miten Kaarina suhtautui vierailuihin Ruotsissa, olihan hän itse alun perin lähtöisin talonpoikaissäädystä, Katariina Stenbock oli pitänyt hänen lapsensa erossa hänestä ajoittain vankeuden aikana ja hän oli varmasti kuullut huhut, joiden mukaan Eerik myrkytettiin Juhanan toimeksiannosta.

Erityisen tärkeä Tukholman vierailu oli varmasti Kaarinan tyttärelle Sigridille, joka sai samalla ensikosketuksensa Tukholman hovin elämään. Jo neljä vuotta myöhemmin Sigrid mainitaan asiakirjoissa Tukholman linnassa serkkunsa, Juhanan ja Katariina Jagellonican tyttären prinsessa Anna Vaasan hovineitona. Anna oli Sigridiä vain kaksi vuotta nuorempi. Sigridistä pidettiin hovissa hyvää huolta, mistä on osoituksena vuodelta 1587 oleva Juhanan läänityskirja, jossa Juhana määrää Liuksialan Sigridille ja "tuleville oikeille henkiperillisille". Tämän jälkeen Sigrid omisti Liuksialan yhdessä äitinsä Kaarina Maununtyttären kanssa ja kartano voisi perityä eteenpäin Sigridin jälkeläisille. Liuksialan omistivatkin myöhemmin Sigridin poika ja pojanpoika aina vuoteen 1654 asti.

Prinsessa Annan hovinaisena Sigrid oli läsnä Sigismund-serkkunsa kruunajaisissa, kun tämä kruunattiin Puolan kuninkaaksi 1587. Joulukuussa pidetyistä kruunajaisista kerrotaan tarinaa, jonka mukaan Sigridin luona kävi kerjäläinen joka osoittautui hänen 19-vuotiaaksi Kustaa-veljekseen. Valepukuisena Kustaa oli hakeutunut Krakovaan ollakseen tuntemattomana mukana serkkunsa kruunajaisissa. Tapausta on kuvaillut Johannes Messenius, joka oli kruunajaisten aikaan 7-vuotias. Messeniuksen mukaan Kustaa kertoi Sigridille elävänsä onnetonta elämää ja että hän oli vuosia kiertänyt ympäri Eurooppaa vailla kiintopistettä ja kärsinyt usein puutetta. Sigrid auttoi tämän jälkeen veljeään rahallisesti, minkä ansiosta Kustaa pystyi hakeutumaan erääseen Saksan yliopistoon.

Asiakirjojen mukaan Kaarina yritti pitää myöhemmin 1590-luvun lopussa Kustaa-poikaansa yhteyttä, kenties Sigridin tarinan. Pojastaan huolehtiessaan hän meni jopa niin pitkälle, että hän esitti kuninkaalle ajatuksen saada Kustaa takaisin Ruotsin maaperälle. Kuninkaaksi Juhana III:n kuoleman ja Sigismundin ja Kaarlen valtataistelun jälkeen noussut Kaarle-herttua eli Kaarle IX kuitenkin ilmoitti, ettei Kustaa missään olosuhteissa saanut astua Ruotsin maaperälle. Kaarinan ja Kustaan oli siis tavattava toisensa puolueettomalla maaperällä valtakunnan rajojen ulkopuolella. Toukokuussa 1596 tapaaminen lopulta järjestyi, kun äiti ja poika tapasivat toisensa Tallinnassa. 21 vuotta oli kulunut siitä, kun tuolloin seitsemänvuotias Kustaa oli erotettu äidistään ja viety pois Turun linnasta kauas Puolaan. Nyt Kustaa oli 28-vuotias aikuinen mies. Perimätieto kertoo, että Kaarinan oli alkuun vaikea uskoa Kustaata omaksi pojakseen, ja hänen täytyi nähdä muutamia syntymämerkkejä ennen kuin hän tunnisti Kustaan omaksi pojakseen. Kustaa oli unohtanut lähestulkoon kokonaan oman äidinkielensä, mikä hankaloitti kommunikointia, koska ilmeisesti Kaarina puhui itse ainoastaan ruotsia. Kaarina luovutti tapaamisessa pojalleen tämän isän Eerikin päiväkirjat. Myöhemmin Kustaa joutui panttaamaan rahapulassa kirjat vilnalaiselle krouvarille. Vilnasta ne tulivat myöhemmin kiertoteitä Tukholman kuninkaalliseen kirjastoon. Muutaman kuukauden Tallinnassa vietetyn yhdessäolon jälkeen äidin ja pojan tiet erkanivat elokuun lopussa 1596. Kaarina matkusti takaisin kotiinsa Liuksialaan ja Kustaa Danzigin kautta mannermaalle. Tämän jälkeen he eivät enää koskaan nähneet toisiaan.

Kuolema ja perintö

Kaarina Maununtyttären muistoreliefi Turun tuomiokirkossa oli Daniel Jusleniuksen mukaan suosittu nähtävyys jo 1700-luvulla.

Kaarinan viimeisistä ajoista tiedetään hyvin vähän, mutta ainakin se tiedetään, että hän kuoli 13. syyskuuta 1612 Liuksialassa 61-vuotiaana lyhyen sairauden jälkeen. Mahdollisesti hänen vävynsä Nils Nilsinpojan vierailu ja oleskelu Suomessa vuoden 1613 alussa tapahtui samaa aikaa kun Kaarina haudattiin. Kaarinan "tomumaja" siirrettiin Turun tuomiokirkkoon, jonne hänet haudattiin seuraava vuonna, 21. maaliskuuta 1613 "kaksinkertaisella soitolla ja muurattuun hautaan Pyhän Laurin kuoriin". Tämä tarkoittaa että hänet laskettiin muurattuun hautaholviin Pyhän Laurin kappelin alle, kappelin jota myöhemmin kutsuttiin Tottien kuoriksi Kaarina Maununtyttären tyttärenpojan Åke Tottin mukaan. Aiemmin samaan hautaholviin lienee haudattu jo Kaarinan pienenä lapsena vuonna 1572 kuollut poika Henrik Vaasa. Sigrid-tyttären kuoltua Liuksialan kartanossa 24. huhtikuuta 1633 oli viimeinenkin Kaarinan lapsista kuollut. Sigridin jäänteet vietiin ensin Maarian kirkkoon Turun ulkopuolelle, mutta kaksi vuotta myöhemmin hänen arkkunsa laskettiin äitinsä Kaarina Maununtyttären viereen tuomiokirkon hautaholviin. Vain viisi vuotta myöhemmin samaan hautaholviin laskettiin myös Kaarinan tyttärenpoika Åke Tott.

Kaarina Maununtytär oli Suomessa suosittu ja nautti köyhälistön laajaa arvostusta, mikä näkyi muun muassa siinä, että nuijamiehet jättivät hänen kartanonsa rauhaan nuijasodan aikana 1596–1597. Kaarina Maununtyttären marmori kaiverretussa epitafissa Turun tuomiokirkossa lukee latinaksi:

»Tässä haudassa on hänen tuhkansa, joka oli muinoin ensimmäisten joukossa säätyyn, hyveisiin ja onneen nähden ylistetty, Katariinan, Liuksialan valtiattaren, jolle Eerik XIV, svealaisten ja goottien kuningas soi kunnian olla kumppanina kuninkaallisessa aviovuoteessa. Sen jälkeen hän vietti leskeysaikansa rauhassa aina elämänsä 63:een vuoteen saakka tavoiltaan ylistettynä, hurskaana ja viattomana Liuksialan kartanossa. Hän kuoli uudistetun pelastuksen vuotena 1612. Lisäksi hänen kuninkaallisesta aviovuoteesta laillisesti saamansa tyttären, rouva Sigridin (tuhka), joka oli mitä kuuluisimman herra Henrik Tottin puoliso ja hyvin suuren sankarin Åke Tottin synnyttäjä, minkä osoittaa seikkaperäisemmin vastakkaiselle puolelle asetettu taulu. Herran vuonna 1678 mitä loistavin Ruotsin valtakunnan drotsi, kreivi Pietari Brahe huolehti tämä epitafin teettämisestä mitä kuuluisimman kreivitär rouva Christina Brahen nimissä ja varoilla, joka oli syntyään Wisingsborgin vapaaherratar, Skoftebyn, Eksholmsundin ja Lehalslähnin läänin valtiatar. Samalla hän lahjoitti tälle Turun seurakunnan katedraadille tuhat riikintaalaria»

Kaarina Maununtyttären sarkofagi

Kaarina Maununtyttären sarkofagi Turun tuomiokirkossa.

Kaarina Maununtyttären ruumis sai levätä 254 vuotta Tottien hautaholvissa, Kaarinan tyttären Sigridin, poika Henrikin ja tyttärenpoika Åke Tottin kanssa. Turussa alettiin kuitenkin 1860-luvulla olla entistä kiinnostuneempia tuomiokirkon historiasta ja sen muistoista, ja tällöin heräsi ajatus antaa Kaarina Maununtyttärelle arvokkaampi leposija. Kaarina Maununtyttären hauta-arkun etsi hautaholvista linnanpastori Adolf Lindman. Arkku oli hyvin huonossa kunnossa, se oli veistetty hongasta, ja sen saumat oli liimattu. Kansi oli kokonaan palasina. Arkku oli ollut verhottu pellavalla ja päällystetty mustalla sametilla.

Kaarinan jäänteiden uudelleensijoituksen pohdintaa varten perustettiin komitea, jonka jäseniksi valittiin huomattavia turkulaisia ja jonka puheenjohtajana toimi kuvernööri kreivi Carl Magnus Creutz. Komitea piti ensimmäisen kokouksensa 16. tammikuuta 1865, jolloin itse aloitteentekijä Nils Henrik Pinello esitti ajatuksensa sarkofagin hankkimisesta Kaarina Maununtyttären maallisille jäännöksille. Jo toisessa kokouksessaan komitean jäsenet päättivät, että tuomiokirkko kaipasi muitakin uudistuksia ja komitea otti sen vuoksi nimekseen "Komiten för återställande af Åbo domkyrkas fornminnen" (Turun tuomiokirkon muinaismuistojen entistämiskomitea).

Rahaa Kaarina Maununtyttären sarkofagiin ei kuitenkaan ollut, ja siksi komitea päätti järjestää keräyksen. Ensimmäinen lahjoitus tuli jo helmikuussa eräältä naisryhmältä Medelpadista Ruotsista. Naiset olivat varmoja siitä, että Kaarina oli kotoisin heidän maakunnastaan. Keräys jatkui tämänkin jälkeen kirjeillä, joita kirjoitettiin henkilöille, joiden voitiin ajatella osallistuvan avustuksilla keräykseen. Lisäksi tehtiin listoja, joita levitettiin ympäri maata. Zacharias Topelius antoi keräykselle tukensa ja kirjoitti siihen liittyen vetoomuksen Helsingfors Dagbladiin. Tulos oli lopulta vajaat 10 000 markkaa, joka osoittautui riittäväksi. Sarkofagin suunnitteli virkaa tekevä lääninarkkitehti Theodor Decker. Se veistettiin Amsterdamissa mustasta belgialaisesta marmorista, kun taas jalustan teki turkulainen kivenhakkaaja K.G. Forsström, joka louhi kiven läheisestä Kerttulinmäestä. Sarkofagi pystytettiin valmistuttuaan niin sanottuun Kankaisten kuoriin, joka on Turun tuomiokirkon pohjoislaivan ulkopuolisista kappeleista itäisin. Kaarina Maununtytär siis siirrettiin eteläpuolen itäisimmän kappelin alla olevasta hautaholvista suoraan sen vastapäätä sijaitsevaan pohjoispuolen kappeliin. Täten hän sai kokonaan oman kappelin, johon sarkofagi voitiin sijoittaa. Kappeli oli alun perin rakennettu 1655–1657 Horn- ja Kurck-sukuja varten, joiden haudat ovat kappelin lattian alla.

27. elokuuta 1867 Kaarina Maununtyttären arkku nostettiin Tottien hautaholvista ja pantiin sen jälkeen mustaan marmorisarkofagiin. Siirrosta vastanneen komitean kaikki jäsenet olivat paikalla samoin kuin suuri joukko tapahtumasta kiinnostuneita kaupunkilaisia. Kaksi lääkäriä olivat saaneet tehtäväkseen tutkia arkun sisällön ja Kaarina Maununtyttären jäänteet. Lääkärit olivat professori Johan Fredrik Elfving ja kaupunginlääkäri Berndt Gustaf Hahl. Pöytäkirjan kirjoitti pastori Adolf Lindtman ja siitä voi lukea muun muassa seuraavaa:

»Nostettiin kuningattaren arkku kankaalle 250-vuotisesta leposijastaan hyvin varovasti, koska se osittain ajan hampaan, osittain mahdollisesti myös ulkoisen väkivallan takia oli niin huonokuntoinen, että se uhkasi hajota. Nostettaessa havaittiin arkun olevan honkaa ja saumoista hartsattu sekä niin ulko- kuin sisäpuolelta verhottu palttinalla, jonka päällä oli mustaa silkkisamettia, vaikka päällisestä nyt ei juuri paljoa ollut jäljellä. Kun rikkinäinen kansi, joka kuitenkin vielä oli naulattuna kiinni arkun jalkopäähän, oli nostettu ylös, löydettiin arkusta paitsi kuningattaren ruumista erään sivukilven kädensija sekä jäännöksiä hiusvalkista, jonka koristeita turhaan etsittiin tomun joukosta. Muuten olivat kaikki muut ulkoiset koristeet, luultavasti tuomiokirkkoa toistuvasti koetelleiden ryöstöjen seurauksena, hävinneet jäljettömiin. Ruumis, joka sen muumiomaisesta tilasta päätellen oli ollut balsamoitu, lepäsi sametilla, jolla arkku oli ollut päällystetty. Pääkallo ja molemmat käsivarret olivat irti muusta ruumiista, joka vielä oli melko hyvin säilynyt. Oikea käsi oli sivulle ojennettuna, vasemman kämmenen luut sitä vastoin olivat pääkallon vieressä. Kummastakin kädestä olivat sormet hävinneet, mikä antaa aiheen olettaa, että ruumista on tätä ennen tutkittu ja kalleudet, jotka sillä mahdollisesti on ollut, on otettu pois. Vatsasta tavattiin joukko pienehköjä silkkilappuja, niitä oletetaan käytetyn balsamoinnissa; ryydeistä ei sitä vastoin voitu havaita jälkeäkään. Jalat ja jalkaterät olivat parhaiten säilyneet, viimemainitus olivat äärimmäisen pienet ja niiden nilkat olivat vielä kauniit ja korkeat. Käärinliinoista oli jäljellä suuria mustan sametin kappaleita ja ruskeaa kuviollista paksua silkkikangasta. Tämän muistiinmerkitsemisen jälkeen komitean puheenjohtaja, kreivi Creutz ja muut läsnä olleet jäsenet kantoivat maatuneen tomumajan sen uuteen leposijaan. Raskas marmorikansi putosi sen jälkeen haudan päälle.»

Kaarina Maununtyttären jäämistön siirron aikana yksi hammas irtosi kallosta, ja taiteilija Erik Johan Löfgren otti sen talteen. Kun Turku 14 vuotta myöhemmin sai Turun linnaan kaupungin historiallisen museon, hammas luovutettiin museon omistukseen. Siellä se kuului pitkän aikaa museon vetonauloihin. Nykyisin hammasta säilytetään rasiassa museon varastossa yhdessä käsin kirjoitetun runon, Auttamattoman pekoraalin, kanssa, jonka hampaan kunniaksi kirjoitti sanomalehtimies Axel Gabriel Ingelius. Runossa sanotaan "Historiallinen hammas. Aarteen omistan enemmän kuin moni suuri, vaikka poroporvari ei mokomaa usko juuri. Se on pieni hammas vain, mutta se ei koskaan lähde kädestäin".

Kaarina Maununtyttären sarkofagin lisäksi hänen kappeliinsa sijoitettiin länsiseinälle myös hiekkakivestä veistetty rintakuva. Kuva lienee peräisin suuremmasta veistetystä hautamuistomerkistä, joka luultavasti tehtiin Kaarina Maununtyttären hautaanpanon jälkeen, mutta joka oletettavasti vahingoittui jossakin tuomiokirkkoa 1600- tai 1700-luvuilla koetelleista tulipaloista. Nykyisin korkokuva on ainoa kuva, joka varmuudella esittää Kaarina Maununtytärtä. Ruotsin linnoissa olevat muotokuvat ovat osoittautuneet muita henkilöitä esittäviksi. Vuonna 1871 kappeliin sijoitettiin lopuksi taiteilija Wladimir Swertschkoffin tekemät lasimaalaukset. Keskimmäisessä kuvassa Kaarina Maununtytär luopuu kruunustaan. Hänen sivuillaan on kaksi paashia, joista toinen ottaa hänen kruununsa vastaan. Oikealla kädellään Kaarina sulkee syliinsä toisen, jolla on kädessään Suomen vaakuna.

Lähteet

• C. J. Cardberg: Turun linnan kolme Katarinaa. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08575-1

Kirjallisuutta

• C. J. Gardberg: Kivestä ja puusta. Suomen linnoja, kartanoita ja kirkkoja. Helsinki: Otava, 2002. ISBN 951-1-17423-1
• Anu Lahtinen, Sini Ojala ja Kirsi Vainio-Korhonen: Naisten kaupunki, Turkulaisten naisten historiaa. Turku: Turun historiallinen yhdistys, 2010. ISBN 978-952-99637-6-8
• Mika Waltari: Kaarina Maununtytär. Porvoo: Werner Söderström, 1942.
• Raine Raitio: Totta ja tarua Kangasalan kolmesta Kaarinasta. Kangasala: Kangasala-Seura, 2004. ISBN 951-97877-2-0

Aiheesta muualla

• Anneli Mäkelä-Alitalo: Kaarina Maununtytär (1550–1612) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 10.3.2008. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Jul. Finnberg : Turun tuomiokirkon hautakappelien kuningatar ja hänen kadonnut sormuksensa, Suomen Kuvalehti, 15.06.1929, nro 24, s. 17, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot