John Finnis

John Finnis vuonna 1987

John Finnis (s. 28. heinäkuuta 1940) on australialainen oikeusfilosofi. Finnis edustaa tomistista uutta luonnonoikeuskoulua (eng. new natural law theory, Grisez-Finnis school), joka nousi yleiseen tietoisuuteen hänen teoksensa Natural Law and Natural Rights (1980) myötä.

Finnis on toiminut oikeusfilosofian professorina Oxfordin yliopistossa ja lainopin professorina Malawin yliopistossa. Hän on myös toiminut The American Journal of Jurisprudence -aikakauslehden toisena päätoimittajana ja asiantuntijana Vatikaanin palveluksessa.

Oikeusteoria

Finnisin ajattelun lähtökohtana on Aristoteleen erottelu teoreettiseen ja käytännölliseen järkeen. Finnisin mukaan ulkoisia päämääriä tavoitteleva käytännöllisen harkinnan, jota edustavat niin moraalinen kuin oikeudellinen ajattelu, prinsiipit eli lähtökohdat ovat riippumattomia teoreettisesta harkinnasta. Inhimilliseen järkeen siis luonnostaan sisältyy tieto siitä, miten tulee toimia, eikä tätä tietoa tarvitse johtaa ihmisluontoa koskevasta tiedosta, minkä myötä Finnis väistää Humen giljotiinin. Finnis kutsuu näitä käytännöllisen harkinnan prinsiipejä perushyviksi (eng. basic goods). Finnisin mukaan perushyviä ei voida johtaa mistään ylemmästä prinsiipistä vaan ne ovat itsestäänselviä, ne ovat ehdottomia eli kaikissa tilanteissa hyviä ja kaikki toiminta tavoittelee jotakin niistä. Perushyvät ovat myös yhteismitattomia eikä niitä voidan asettaa pysyvään etusijajärjestykseen, vaan itse kukin perushyvistä voi eri elämäntilanteissa saada etusijan muihin perushyviin nähden.. Finnisin mukaan perushyviä ovat seuraavat seitsemän arvoa.

• Elämä: Ihmisten elossapysymistä ja vapaata itsemääräytymistä rakentavat tekijät, kuten fyysinen ja henkinen hyvinvointi, pyrkimys tuskattomaan elämään ja elämän jatkuminen.
• Tieto: Maailmaa jäsentävät todet uskomukset ja teoreettinen tieto, jolla on itseisarvoinen, eikä vain välineellinen, merkitys.
• Leikki: Itsetarkoituksellinen, joko rituaalinomainen tai vain rentouttava ja viihdyttävä toiminta, jolla ei ole ainakaan ensisijaisesti välineellisiä tarkoitusperiä.
• Esteettinen kokemus: Kauneuden ja rumuuden tai yleisesti aistillisen vaikuttavuuden kokemus taideteoksissa ja luonnonilmiöissä.
• Seurallisuus: Ihmisten sosiaalinen kanssakäyminen ja ystävyyssuhteet, joita ihmiset yleisesti arvostavat.
• Käytännöllinen järkevyys: Käytännöllinen harkinta, jonka avulla ihmiset voivat päättää elämänkulustaan ja valinnoistaan.
• 'Uskonto': Ylimaallinen kokemus, elämän rajallisuuden kohtaaminen sekä moraalisten valintojen ja tahdonvapauden perusteleminen inhimillisen kokemuksen ylittävien tuonpuoleisten tekijöiden avulla. Finnis määrittelee uskonnon tavanomaista laajemmin, minkä vuoksi hän asettaa termin yksinkertaisiin lainausmerkkeihin.

Perushyvät eivät sellaisenaan ole vielä moraallisia, vaan moraalisesta harkinnasta on kyse vasta, kun ihminen sovittaa toimintansa perushyviin. Tässä on aina sovelletteva seitsemää käytännöllisen järkevyyden perusedellytystä.

1. Toiminta tulee liittää koherenttiin elämänsuunnitelmaan.
2. Toiminta ei saa perustua mielivaltaisiin mieltymyksiin suhteessa arvoihin tai henkilöihin.
3. Toimijan tulee sitouttaa itsensä toimintaan, mutta siitä huolimatta säilyttää siihen terveellinen etäisyys.
4. Toiminnan tulee olla kohtuudellisen tehokasta.
5. Toiminnan tulee aina kunnioittaa jokaista perushyvää.
6. Toiminnan tulee tavoitella yhteistä hyvää.
7. Ratkaiseva kriteeri, joka osoittaa, miten asianomaisen tulee toimia, on omantunnon ratkaisu.

Oikeuden perustehtävä on palvella yhteistä hyvää, ja niin lainsäätäjän kuin tuomarien tulee päätöksenteossaan kunnioittaa perushyvistä ja käytännöllisen järkevyyden perusedellytyksistä johtuvia moraalinormeja. Finnisin mukaan poliittisen auktoriteetin noudattamisessa on kyse käytännöllisestä välttämättömyydestä: suurten ja monimutkaisten poliittisten yhteisöjen toiminta edellyttää koordinointia. Poliittisen auktoriteetin legitiimisyys perustuu tällöin sen kykyyn taata oikeudenmukaisuutta uskottavasti ja ennustettavasti ylläpitävä järjestys eikä esimerkiksi kansalaisten suostumukseen. Oikeusyhteisön jäsenillä on lähtökohtainen velvollisuus noudattaa oikeuttaa kokonaisuutena, sillä muuten oikeus menettäisi kykynsä tyydyttä yhteishyvän edellyttämän koordinointitehtävänsä. Heillä ei kuitenkaan ole ehdotonta velvollisuutta noudattaa jokaista yksittäistä lakia tai normia vaan pelkästään oikeudenmukaisia lakeja, jotka eivät tavoittele kenenkään erillistä etua toisten yhteisön jäsenen kustannuksella, ovat oikean auktoriteetin asettamia, noudattavat reiluja menettelytapoja ja jakavat yhteisöön liittyvät edut ja taakat oikeudenmukaisesti suosimatta ja hyljeksimättä ketään asiattomin perustein. Kuitenkin myös epäoikeudenmukaisen lain noudattaminen voi olla käytännön välttämättömyys sellaisissa tilanteissa, joissa tottelemattomuus vaikuttaisi haitallisesti oikeusjärjestyksen kykyyn tavoitella yhteishyvää.

Finnisin käsitystä perushyvistä on arvosteltu useista syistä. Perushyvien samanarvoisuutta on pidetty kyseenalaisena, sillä esimerkiksi elämä ja tieto vaikuttavat tärkeämmiltä arvoilta kuin lekki, seuraullisuus, esteettinen kokemus tai 'uskonto'. Finnisin luetteloon perushyvistä ei myöskään sisälly esimerkiksi poliittisia ja menettelyllisiä arvoja. Perinteisen toimismin edustajat, kuten Henry Veatch ja Anthony J. Lisska, ovat kritisoineet Finnisin käsitystä siitä, että inhimillistä etiikkaa koskeva käytännöllinen tieto olisi riippumatonta inhimillistä ontologiaa koskevasta tiedosta. Andrew Koppelman on kritisoinut Finnisin kieltäistä suhtautumista samaa sukupuolta olevien avioliittoa kohtaan.

Lähteet

• Mäkelä, Kaisa; Tontti, Jarkko (toim.): Filosofien oikeus 2. Saarijärvi: Suomalainen lakimiesyhdistys, 2001.
• Siltala, Raimo: Oikeudellisen ajattelun perusteet - Pääsykoekirja 2/2010. Turku: Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2010.