Ikonografia
Ikonografia tutkii taideteosten aiheita, ideoita ja merkitystä. Se on myös aiheiden alkuperän ja kehityksen vertailevaa tutkimusta.[1][2][3]
Ikonologia eli tulkitseva ikonografia perustuu ikonografisen analyysin tuloksiin ja pyrkii tulkitsemaan aiheen sisäistä merkitystä ja sisältöä, kuvan välittämää maailmankatsomusta.[2]
Alun perin sanalla Iconographia otsikoitiin kuva-antologioita, joihin oli koottu samanaiheisia kuvia (esimerkiksi muotokuvia tietystä henkilöstä). Ikonografiasta tuli oppi kuva-aiheista 1800-luvun alussa kristillisten kuva-aiheiden tutkimusten myötä. Ikonografista tutkimusmenetelmää on sovellettu muun muassa taiteen, arkeologian, historian ja teologian erikoistutkimuksiin. Sen pääsoveltaja on kuitenkin taidehistoria, jossa se alkoi voittaa alaa tyylihistorialliselta tutkimukselta, joka koettiin riittämättömäksi.[4] 1900-luvun alussa Saksassa taidehistorioitsijat Aby Warburg (1866–1929) ja hänen seuraajansa Fritz Saxl (1890–1948) sekä Erwin Panofsky (1892–1968) laativat yksityiskohtaisen käytännön kuvien aiheiden tunnistamiseen ja luokitteluun.[5]
Muodon vastakohta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taidehistorioitsija Erwin Panofsky oli ikonografisen metodologian ja tutkimuksen edelläkävijä. Hänen sanojensa mukaan ikonografia on ”se taidehistorian haara, joka huolehtii taideteosten aiheesta tai merkityksestä, vastakohtana niiden muodolle”. Lähestymistapa on siis vastapainoa Heinrich Wöllflinin formalismille.
Tavallisesti ikonografia vaatii myös aiheeseen liittyvän kulttuurin ja älyllisen ilmapiirin laajaa tietämystä. Esimerkki tästä on Panofskyn tutkimus van Eyckin maalauksesta Giovanni Arnolfini ja hänen vaimonsa (1434) hänen kirjassaan Early Netherlandish Painting (1953).[6]
Ikonografia ja ikonologia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Panofsky piti tärkeänä, että ikonografia ja ikonologia erotetaan toisistaan. Kirjassaan Studies in Iconology (1939) hän määritteli ikonografian olevan aiheen ja ikonologian merkityksen tutkimista. Hänen klassinen esimerkkinsä käsitteiden erosta on mies, joka nostaa hattunsa kohteliaisuuden eleenä. Teko sinänsä on selkeästi ymmärrettävissä, mutta sen merkitys juontuu keskiajan ritareiden harjoittamasta tavasta riisua kypäränsä rauhanomaisen aikomuksensa ilmaisemiseksi.
Panofskyn mukaan: ”Tuon herrasmiehen tekojen merkityksen ymmärtämiseksi minun täytyy olla tutustunut, ei ainoastaan esineiden ja tapahtumien käytännölliseen maailmaan, vaan myös enemmän kuin käytännöllisiin tapoihin ja kulttuuritraditioihin tietyssä kulttuurissa.” Niinpä teolla on kaksi merkitystä, eli ilmeinen ja toissijainen tai sopimukseen perustuva. Viimeksi mainittu viittaa taideteoksessa olevan piilevään merkitykseen.[6]
Ikonografisessa tutkimuksessa selvitetään, mitä kuva esittää, mitä henkilöitä, tapahtumia ynnä muita se kuvaa, sekä mihin kirjallisiin ja kuvallisiin lähteisiin aihe ja sen esitystapa perustuvat. Lisäksi selvitetään erilaisten muotoaiheiden ja kuvatyyppien synty- ja kehityshistoriaa ja levinneisyyttä.[3]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Herbert Read: The Thames and Hudson Dictionary of Art and Artitsts, s. 169. Thames and Hudson, 1966. (englanniksi)
- ↑ a b Riitta Konttinen ja Liisa Laajoki: Taiteen sanakirja, s. 151–152. Otava, 2000.
- ↑ a b Taiteen Pikkujättiläinen, s. 228–229. WSOY, 1991.
- ↑ Taiteen Pikkujättiläinen, s. 228. WSOY, 1991.
- ↑ W. Eugene Kleinbauer ja Thomas P. Slavens: Research Guide to the History of Western Art, s. 60–72. (Sources of information in the humanities, no. 2) Chicago: American Library Association, 1982.
- ↑ a b Paul Duro & Michael Greenhalgh: Essential Art History, s. 155–156. Bloomsbury, 1992. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Mari Pienimäki, Ikonografia ja ikonologia, Kuvan tulkinta taiteentutkimuksessa, Kuvanlukutaito, Verkko-oppimateriaali.