Fort William Henryn piiritys

Fort William Henryn piiritys
Osa seitsenvuotista sotaa
Fort William Henryn sijainti Georgejärven rannalla
Päivämäärä: 3. elokuuta- 9. elokuuta 1757 Paikka: nykyinen Lake George, New Yorkin osavaltiossa Lopputulos: Englantilaiset antautuvat
Osapuolet
Ranska	Britannia
Komentajat
Louis-Joseph de Montcalm	George Monro
Vahvuudet
6200 sotilasta ja miliisiä, 1800 intiaani-liittolaista	2351 sotilasta ja miliisiä
Tappiot
Ei mainittavia tappioita	piiritystilanteessa 130 kuollutta tai haavoittunutta, verilöylyssä 69 - 184 kuollutta tai kadonnutta

Fort William Henryn piiritys tapahtui seitsenvuotisen sodan aikana 3.–9. elokuuta 1757. Piirityksessä ranskalainen kenraali Louis-Joseph de Montcalm valtasi englantilaisten tukikohdan New Yorkin provinssin ja Kanadan välisellä rajaseudulla. Useita päiviä kestäneen piirityksen jälkeen Fort William Henryn komentaja everstiluutnantti George Monro antautui Montcalmin joukoille, jotka käsittivät ranskalaisen sotaväen lisäksi 1 800 intiaaniliittolaista.

Antautumisen jälkeen intiaanit rikkoivat ennalta sovitut antautumisen ehdot ja hyökkäsivät englantilaisten kimppuun. Syntyneessä verilöylyssä intiaanit surmasivat lukuisia brittejä sukupuoleen katsomatta. Joidenkin lähteiden mukaan ranskalaiset eivät halunneet puuttua intiaanien järjestämään verilöylyyn, vaan sallivat tämän. Tapahtumaa pidetään yhtenä julmimmista Englannin ja Ranskan välisen sodan taisteluista.

Taustat

Siirtomaakiistat Englannin ja Ranskan välillä

Ranskan ja Britannian siirtomaavaltojen keskinäiset kiistat Ohiolaakson turkismaista johtivat 1750-luvun alussa maiden välien kiristymiseen. Kesällä 1754 brittien ja irokeesien liittokunnan välinen Albanyn konferenssi etsi turhaan keinoja brittien siirtokuntien puolustuksen parantamiseksi Ranskaa ja sen intiaaniliittolaisia vastaan. Britit halusivat irokeesien tuen, mutta nämä kieltäytyivät yhteistyöstä brittien kanssa viitaten englantilaisten kyvyttömyyteen auttaa intiaaniliittolaisiaan tiukassa paikassa. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui brittisiirtokuntien epäyhtenäisyys, joka teki ne entistä haavoittuvammiksi vihollisen hyökkäyksille.

Diplomaatti Benjamin Franklinin ehdottama ”unioni” siirtokuntien ja irokeesiliiton välillä ei saanut kuningas Yrjö II:n hyväksyntää, ja neuvottelut raukesivat hyödyttöminä. Samanaikaisesti Uusi Ranska lisäsi joukkojaan New Yorkin provinssin pohjoisosassa ja Pennsylvanian läntisillä alueilla. Yhteenotot lisääntyivät, ja uhrien määrät kasvoivat. Kesällä 1755 brittiläisen kenraalimajuri Edward Braddockin johtamat joukot menettivät satoja miehiä yritettyään vallata ranskalaisten Fort Duquesnen linnakkeen. Hieman myöhemmin Englanti ja Ranska julistivat virallisesti sodan toisiaan vastaan. Euroopassa seitsenvuotisena sotana tunnettu sota levisi aina Intiaan asti.

Piirityksen osapuolet

Hyökkääjät

Kenraali Louis-Joseph de Montcalm

Sodan alkuvuosina Uusi Ranska hyödynsi tehokkaasti intiaaniliittolaisiaan ja onnistui saavuttamaan merkittäviä voittoja. Ranskan kaikkien joukkojen ylipäälliköksi ylennyt Kanadan kuvernööri Pierre de Rigaud de Vaudreuil päätti vallata brittien linnakkeet Kanadan rajalla vuoden 1757 aikana. Linnakkeet olivat Fort William Henry ja sen eteläisen naapuri Fort Edward. Suunnitelma ei ollut mikään salaisuus, sillä Montrealissa vierailleet irokeesit ja sieltä paenneet sotavangit kertoivat briteille de Vaudreuilin hyökkäysaikeesta.

De Vaudreuil valitsi sotajoukkojen johtoon kenraali Louis-Joseph de Montcalmin, jonka alaisuudessa palveli 2 570 vakinaisen jalkaväen sotilasta ja yli 2 900 kanadalaista vapaaehtoista. Tykistöön kuului yhteensä 188 miestä.. Lisäksi Montcalm värväsi 1 800 intiaaniliittolaista, joista yli puolet oli ”sivistettyjä” katolisia mohawkeja ja abenakeja eri lähetysasemilta. Toinen pääjoukko muodostui Yläjärven ojibwoista, Michiganin ottawista ja potawatomeista sekä muiden ranskalaismielisten heimojen sotureista, joista jotkut eivät olleet koskaan käyneet Kanadassa. Montcalm ei voinut itse komentaa intiaaniliittolaisiaan, vaan joutui turvautumaan pappeihin, turkiskauppiaisiin ja upseereihin, joita hän sijoitti värvättyihin ryhmiin valvomaan näiden yhteistyöhalukkuutta. Intiaanit eivät saaneet maksua rahana, vaan vanhan käytännön mukaisesti heille luvattiin mahdollisuus ottaa päänahkoja, vankeja ja ryöstösaalista.

Ranskalaisilla oli käytössään 245 bateau-tyyppistä venettä ja 21 kahdesta veneestä tehtyä ponttoonia, joilla he kuljettivat eri kaliiberisia kanuunoita, haupitseja ja mörssäreitä. Intiaaneilla oli 150 tuohikanoottia. Armeija eteni kahdessa eri ryhmässä, joista toinen liikkui maitse, toinen vesitse. Joukot lähtivät Georgejärven pohjoispäässä olevasta Fort Carillonista heinäkuun lopulla 1757. Matkaa hyökkäyskohteeseen Fort William Henryyn oli noin 50 kilometriä.

Puolustajat

Fort William Henryn pohjapiirustus

Fort William Henryn komentajana toimi everstiluutnantti George Monro. Kolme päivää ennen piiritystä varuskunnassa oli 1 100 taistelukelpoista sotilasta, 60 kirvesmiestä ja merimiestä, 80 naista ja lasta sekä joitakin kanttiininpitäjiä.. Linnake oli suunniteltu ja rakennettu hyvin, eikä sitä ollut helppo vallata. Sen etuina olivat myös 18 tykkiä, riittävä määrä ammuksia ja ruokatarvikkeita ja hyvä huoltoyhteys 18 kilometrin päässä sijaitsevaan Fort Edwardiin. Linnakkeeseen kuului myös sen kaakkoispuoleiselle kalliolle rakennettu tukeista ja kivistä tehty rintavarustus, jossa oli useita kenttä- ja kiertohakatykkejä.

Huhut tulevasta ranskalaisten hyökkäyksestä olivat lähteneet liikkeelle jo kesäkuun lopulla ja heinäkuun aikana Monro lähetti yli 300 erikoistiedustelijaa Georgejärvelle havainnoimaan mahdollisesti lähestyvää vihollisesta. Sotilaiden käyttämistä 20 valaanpyyntialuksesta vain neljä palasi takaisin William Henryn varuskuntaan heinäkuun viimeisinä päivinä. Henkiinjääneet kertoivat suuresta intiaanien sotajoukosta, joka oli houkutellut heidät ansaan ja surmannut tai ottanut vangiksi yli 200 sotilasta. Samaan aikaan Fort William Henryssä vierailut prikaatinkenraali Daniel Webb lupasi lähettää linnakkeeseen vahvistusjoukkoja ja palasi nopeasti Fort Edwardiin kokoamaan sotilaita. Webbin täydennykset saapuivat 2. elokuuta ja linnakkeen miesvahvuudeksi tuli kaikkiaan 2 351 sotilasta ja vapaaehtoista.

Taistelu

Piiritys

Iltapäivällä 3. elokuuta sadat Montcalmin intiaaniliittolaiset saapuivat näköetäisyydelle linnakkeesta. Tykistö oli vielä kolmen päivämatkan päässä taistelupaikasta, mutta Montcalm lähetti kuriirin viemään linnakkeeseen sinetöidyn viestin, jossa varuskuntaa vaadittiin antautumaan ennen kuin intiaanit ryhtyisivät julmuuksiin. Eversti Monro ei suostunut Montcalmin vaatimukseen, sillä hän uskoi kenraali Webbin lähettävän lisää vahvistusjoukkoja Fort Edwardista. Intiaanit ivasivat kovaäänisesti brittejä ja odottivat vain ranskalaisten ryhmänjohtajiensa kehotusta avata tuli. Linnakkeen raskas tykistö aloitti pommitukset piirittäjiä kohti tavoitteenaan hajottaa näiden rivit. Pitkäkestoinen pommitus ei aiheuttanut suurta vahinkoa ranskalaisten eikä intiaanien riveissä. Sen sijaan eräs englantilaisten mörssäreistä räjähti ylikuumenemisen seurauksena.

Toisena piirityspäivänä britit jatkoivat pommituksiaan ja pitivät piirittäjät loitolla. Intiaanit yrittivät katkaista varuskunnan yhteyden heidän vesivarastoonsa, mutta eivät onnistuneet. Ranskalaiset kaivoivat juoksuhautoja lähemmäksi linnaketta ja kuljettivat tykkien ensimmäiset osat paikalle. Samana iltana linnakkeen kaksi suurinta tykkiä räjähti brittien käsiin ennen kuin ranskalaiset olivat ehtineet ampua ensimmäistäkään tykinlaukausta. Intiaanit lisäsivät tulitusta, sillä he olivat kuulleet perättömän huhun, jonka mukaan brittien täydennysjoukot lähestyivät.

Kolmantena piirityspäivänä ranskalaisten vasen ja oikea tykkipatteri avasivat tulen ja valitsivat kohteikseen luoteisen bastionin ja linnakkeen pohjoisen seinän. Tykistötuli osoitti nopeasti tehokkuutensa. Seuraavan kahden päivän aikana ranskalainen tykistö lähestyi ja Fort William Henryn uhrien määrät lisääntyivät. Intiaanit ottivat kiinni brittilinnakkeiden välillä liikkuneet kuriirit. Samalla ranskalaiset saivat käsiinsä kenraali Webbin lähettämän viestin, jossa kerrottiin, että lisää täydennysjoukkoja ei ollut tulossa. Elokuun 7. päivänä Montcalm määräsi adjutanttinsa viemään siepatun kirjeen varuskuntaan valkoisen lipun kanssa. Seuraavana aamuna ranskalaisten juoksuhaudat ulottuivat vain 200 metrin päähän linnakkeesta. Varuskunnan ammukset olivat vähissä ja antautumismieliala levisi linnakkeen sisällä. Varhain aamulla 9. elokuuta 1757 William Henryn varuskunta antautui.

Verilöyly

Ranskalaiset antoivat brittisotilaille ja siviileille mahdollisuuden poistua jalkaisin Fort William Henrystä sillä ehdolla, etteivät nämä sotisi Ranskaa vastaan 16 seuraavan kuukauden aikana. Lisäksi brittien oli kolmessa kuukaudessa vapautettava kaikki ranskalaiset sota- ja siviilivankinsa. Ehdot tyydyttivät englantilaisia, sillä he saivat pitää omaisuutensa ja aseensa ilman ammuksia. Antautuneet britit marssitettiin ulos varuskunnasta, ja he viettivät yönsä ranskalaisten vartioimissa leireissä. Intiaanit eivät olleet tyytyväisiä piirityksen loppumiseen, sillä ranskalaiset eivät olleet neuvotelleet heidän kanssaan. Intiaanien johtajat eivät kyenneet hillitsemään nuoria sotureita, jotka kokivat tulleensa petetyiksi jäädessään ilman heille luvattua sotasaalista. He olivat matkustaneet kaukaa ja päättivät ottaa sen mitä olivat tulleet hakemaan.

Montcalm yrittää lopettaa verilöylyn

Etsiessään sotasaalista osa intiaaneista löysi varuskunnan rommivaraston. Ranskalaiset yrittivät saada humaltuneet intiaanit kuriin, mutta nämä käyttäytyivät röyhkeästi ja vaativat monia antautuneita luovuttamaan omaisuutensa. Britit eivät halunneet suututtaa intiaaneja, vaan luopuivat suosiolla tavaroistaan.

Seuraavana aamuna britit valmistautuivat marssimaan kohti Fort Edwardia. Intiaanit käyttäytyivät edelleen uhkaavasti, ja joukko sotureita tunkeutui kenttäsairaalaan, jonne huonokuntoisemmat britit oli jätetty lääkärin valvonnan alle. Silminnäkijöiden mukaan intiaanit raahasivat sairaat ulos, surmasivat heidät ja ottivat heidän päänahkansa voitonmerkiksi. Paikalla olleet ranskalaiset eivät puuttuneet asiaan. Saman päivän aikana monet intiaanien eri ryhmät hyökkäsivät niiden brittien kimppuun, jotka kulkivat suojattomina Fort Edwardiin matkaavan kulkueen loppupäässä. Monet heistä menettivät omaisuutensa lisäksi päänahkansa.

Intiaanit olivat keräämässä vankejaan kokoon, kun Montcalm ja joukko ranskalaisia upseereja ryntäsivät paikalle keskeyttämään tilanteen. Aluksi Montcalm yritti käyttää vaikutusvaltaansa saadakseen intiaanit luovuttamaan vankinsa. Nähtyään tilanteen toivottomuuden hän turvautui voimakeinoihin. Lyhyen yhteenoton jälkeen tilanne rauhoittui ja intiaanit suostuivat vastahakoisesti luovuttamaan yli 400 vankia ranskalaisille. Luovutettujen joukossa oli everstiluutnantti Monro. Siviilileireihin tunkeutuneet intiaaniryhmät olivat häipyneet jo aiemmin ja vieneet ryöstösaaliin lisäksi kymmeniä naisia, lapsia ja mulattipalvelijoita, joiden kohtalosta ei ole tietoa.

Seuraukset

Neljä päivää myöhemmin 600 hengissä selvinnyttä brittiä kerääntyi Fort Edwardiin ja levitti huhua, että 1 700 William Henryn varuskuntalaista oli tapettu tai otettu vangiksi. Pakolaisia ilmestyi seuraavien päivien aikana lisää, ja monet heistä olivat pahasti nälkiintyneinä ja täysin alastomina. Everstiluutnantti Monroa ja 500 upseeria, sotilasta ja siviiliä pidettiin kenraali Montcalmin vankina, kunnes tämä oli saanut päätökseen Fort William Henryn purkutyöt.

Prikaatinkenraali Webb sai ankaraa kritiikkiä verilöylyn jälkeen päätöksestään olla lähettämättä lisää vahvistusjoukkoja Fort William Henryyn. Sir William Johnson luonnehti Webbiä ”ainoaksi tuntemakseen englantilaiseksi, joka oli pelkuri”. Webb ei lähettänyt apujoukkoja, koska hän halusi pitää huolta Fort Edwardin puolustuskyvystä. Hän oli hyvin tietoinen, että Fort Edwardin menettämisen jälkeen ranskalaiset olisivat voineet edetä Albanyyn ja koko New Yorkin siirtokuntaan. Lisäksi Webbin kokoon keräämät tuhannet vapaaehtoiset olivat lähinnä maanviljelijöitä ja työläisiä, joilta puuttui kokemus ja taidot rajaseudun sodankäyntiin.

Piirityksessä ja verilöylyssä surmattujen lukumäärä vaihtelee eri lähteissä, mutta heitä uskotaan olleen useita satoja. Kiista valtaoikeuksista kenraali Montcalmin ja kuvernööri de Vaudreuilin välillä himmensi kuitenkin Uuden Ranskan menestystä ja Montcalm kieltäytyi johtamasta joukkojaan Fort Edwardia vastaan. Myös Ranskan intiaaniliittolaiset kieltäytyivät jatkamasta sotaa. Tietämättään he kantoivat kyliinsä isorokkoviruksen, joka tuli kenttäsairaalasta tai linnakkeen hautausmaalta kaivettujen vainajien päänahkojen ja vaatteiden mukana. Virus aiheutti epidemian, joka levisi kylästä toiseen ja aiheutti suuret menetykset.

Ranskan menestys päättyi vuonna 1758, ja sota kääntyi brittien eduksi. Montcalmin ja de Vaudreuilin jatkuvat kiistat estivät ranskalaisia löytämästä yhteistä strategiaa. Lisäksi englantilaisia oli Atlantin rannikon siirtokunnissa yli 2 miljoonaa, kun ranskalaisten määrä oli noin 60 000. Kesäkuussa 1759 Montcalm kokosi lähes 15 000 miestä Quebecin lähiympäristöön, mutta hän sai vastaansa neljä kertaa suuremman armeijan, joka valtasi Quebecin.

Uudelleen rakennettu Fort William Henry

Perintö

Britit (ja myöhemmin amerikkalaiset) eivät rakentaneet uusia rakennuksia William Henryn varuskunnan paikalla, vaan alue säilytettiin raunioina lähes 200 vuoden ajan. Vasta 1950-luvulla linnakkeen kaivaukset johtivat Fort William Henryn jälleenrakentamiseen turistikohteeksi Lake Georgen kaupunkia varten. Vuonna 1826 ensijulkaisunsa saanut James Fenimore Cooperin kirjoittama kirja Viimeinen mohikaani ja siitä tehty samanniminen elokuva keskittävät osan tapahtumistaan Fort William Henryn piiritykseen ja verilöylyyn. Vaikka monet 1800-luvun historioitsijat, kuten Mark Twain, ovat kiinnittäneet huomionsa Cooperin kirjan historiallisiin epätarkkuuksiin, niin hänen versionsa verilöylystä on jäänyt parhaiten ihmisten mieliin.

Lähteet

• Anderson, Fred: Crucible of War. Vintage; Reprint edition, 2001. ISBN 978-0375706363 (englanniksi)
• Castle, Ian: Fort William Henry 1755 - 1757. Osprey Publishing, 2013. ISBN 978-1782002741 (englanniksi)
• Calloway, Colin: One Vast Winter Count. Nebraska Press, 2003. ISBN 978-0-8032-6465-6 (englanniksi)
• Havard, Gilles: The Great Peace of Montreal. McGill-Queen's University Press, 2001. ISBN 978-0773522190 (englanniksi)
• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset: Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia. Helsinki: Gaudeamus, 1986. ISBN 951-662-385-9
• Henriksson, Markku: Kanada - vaahteranlehden maa. Helsinki: Gaudeamus, 2006. ISBN 951-662-965-2
• War on the Run. Bantam, 2011. ISBN 978-0553384574 (englanniksi)
• Starbuck, David: Massacre at Fort William Henry. Oxford University Press, 2002. ISBN 978-1584651666 (englanniksi)
• Steele, Ian K.: Betrayals: Fort William Henry and the "Massacre". University Press of New England, 1990. ISBN 978-0811728768 (englanniksi)