Dekadenssi (kirjallisuus)

Dekadenssi on 1800-luvun loppupuolella, erityisesti 1880-luvulla, Ranskassa vallinnut kirjallisuuden ja taiteen suuntaus, jolle oli ominaista pessimistinen asenne kulttuurin kehitysmahdollisuuksia kohtaan. Dekadenssikirjallisuus liittyi symbolistiseen virtaukseen ja oli reaktiota sekä naturalistisen romaanin todellisuusanalyysia että parnassolaisen lyriikan kankeutta vastaan. Dekadenssin varhainen esikuva oli Théophile Gautierin romaani Mademoiselle de Maupin (1835). Paljon tunnetumpi dekadenssin edustaja oli kuitenkin Charles Baudelaire (1821–1867), jonka teosta Les Fleurs du mal (1857, Pahan kukkia) on luettu suoraan suuntauksen manifestina. Baudelaire kirjoittaa kokoelmansa johdantorunossa (suom. Yrjö Kaijärvi):

C'est le Diable qui tient les fils qui nous remuent!
Aux objets répugnants nous trouvons des appas;
Chaque jour vers l'Enfer nous descendons d'un pas,
Sans horreur, à travers des ténèbres qui puent.

Ja Perkele ohjaa meitä ajomiehen lailla!
Meitä houkuttelee inhottavuuksien tie,
joka päivä se askelen Helvettiin päin vie
läpi löyhkääväin pimeyksien pelkoa vailla.

Baudelaire oli kiinnostunut oopiumin, hasiksen ja viinin avulla aikaansaatavista "keinotekoisista paratiiseista", joista kertoo hänen teoksensa Les Paradis artificiels (1860). Vielä dekadentimpaa ja sosiaalisesti kuohuttavampaa aineistoa sisältyy Comte de Lautréamontin (1846–1870) omakustanteena julkaisemaan proosarunokokoelmaan Les Chants de Maldoror (1869, Maldororin laulut). Päähenkilön nimessä yhdistyvät espanjan sanat mal (paha) ja horror (kauhu, pelko). Laulujen demoninen sankari Maldoror kamppailee sadistisilla hirmuteoillaan Jumalaa ja ihmistä vastaan. Hän raiskaa lapsia, parittelee eläinten kanssa, kiduttaa ja murhaa. Kertoja käskee lukijaa repimään irti äitinsä käden ja syömään sen niin, ettei ainutkaan piirre kasvoissa paljasta teon herättämiä tunteita.

Flaamilaissyntyinen Joris-Karl Huysmans kuvailee romaaninsa À Rebours (1884, Vastavirtaan) aristokraattisen sankarin des Esseintesin hahmossa dekadenteille kirjailijoille ominaista "vuosisadan lopun sairautta", sairaalloista erikoisuuden tavoittelua ja keinotekoisuutta. 1800-luvun lopun merkittäviä ranskalaisia dekadenssin edustajia olivat Paul Verlaine (1844–1896), Arthur Rimbaud (1854–1891) ja Stéphane Mallarmé (1842–1898). Aikakauslehti Le Décadent (1886–1889) julkaisi heidän ja muiden samanhenkisten kirjailijoiden tekstejä. Englannissa suuntaus ei saanut yhtä vahvaa jalansijaa kuin Ranskassa, mutta esim. Oscar Wilde, Dante Gabriel Rossetti ja A. C. Swinburne on luettu dekadenssin piiriin. Englannissa suuntauksen julkaisufoorumi oli aikakauslehti The Yellow Book (1894–1897).

Mielenkiinto rappiota kohtaan ei rajoittunut taiteeseen. Ajan perinnöllisyystiede oli kiinnostunut periytyvästä degeneraatiosta; tutkittiin seksuaalisia patologioita ja perversioita, jotka olivat myös ajan kaunokirjallisuuden ja kuvataiteen suosimia aiheita. Italialainen psykiatri ja kriminologi Cesare Lombroso (1836–1909) kytki degeneraation ja rikollisuuden keskenään. Historiantutkimuksessa 1800-1900-lukujen vaihteessa oli tavanomaista kuvata kulttuureja organismeina, joilla on synty-, kukoistus-, rappeutumis- ja tuhoutumisvaiheensa.