Uskonnollinen vasemmisto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Uskonnollinen vasemmisto on uskonnollis-yhteiskunnallinen liike, joka syntyi 1800-luvun lopun jälkeisessä Yhdysvallloissa. Uskonnollisella vasemmistolla tarkoitetaan erityisesti vasemmistolaisia kristillisiä ja juutalaisia toimijoita.[1] Uskonnollinen vasemmisto on uskontopohjainen kansanliike, johon kuulutaan järkiperäisen valinnan takia.[2]

Uskonnollisen vasemmiston jäseniksi lasketaan ne toimijat, jotka ovat korostaneet yhteiskuntarakenteiden muuttamista, kaikkien ihmisten tasa-arvoa sekä taloudellis-sosiaalista oikeudenmukaisuutta vasemmistolaisesta näkökulmasta, yksilön hengellisyyden ja tuonpuoleisuuden sijasta.[3]

Uskonnollisen vasemmiston toimijat ovat pyrkineet vaikuttamaan tavoitteisiinsa pääasiassa valtiollisen tai monikansallisen lainsäädännön keinoin.[3]

Yhteiskunnallinen vaikutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
”Siviiliavioliitto on kansalaisoikeus.” Unitaarikirkon kyltti kannattaa oikeutta avioliittoon myös samaa sukupuolta oleville.

Yhdysvalloissa vasemmistolaisuuden ja uskonnollisuuden toisiinsa nivoutumisella on pitkät perinteet. Erityisesti poliittisesti osallistuvat vasemmistolainen kristillisyys ja juutalaisuus ovat olleet merkittäviä toimijoita.[1]

Uskonnollisella vasemmistolla on ollut huomattavaa menestystä sekä kansallisen keskustelun reunaehtojen määrittämisessä että arvoasetelmien ja poliittisten hankkeiden siirtämisessä lainsäädäntöön. Myös Yhdysvaltain maallistunut vasemmisto on imenyt huomattavia vaikutteita kirkoista ja synagogista.[1] Voimansa yhdistämällä maallinen ja uskonnollinen vasemmisto ovat saavuttaneet huomattavaa menestystä.[4]

Yhdysvalloissa on aina ollut myös uskonyhteisöjä, jotka eivät ole olleet poliittisesti osallistuvia.[3]

Poliittinen rakenne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonnolliseen vasemmistoon kuuluu sosialisteja tai sosiaalidemokraatteja ja myös uudistusmielisiä porvareita.[3]

Uskonnollinen vasemmisto toimii uskontopohjaisesti ja uskontojenvälisesti, johon kuuluu niin vasemmistolaisiksi kristityiksi kuin juutalaisiksi tunnustautuvia.[2] Uskonnollinen vasemmisto on kansalaisliike ja siihen kuulutaan oman valinnan takia.[2]

Uskonnollinen rakenne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonnollisen vasemmiston edustajia on kaikissa uskonyhteisöissä. Perinteisesti se on ollut vahvinta pienissä unitaari-universalistikirkoissa ja suurissa, niin sanottua päälinjan protestantismia tunnustavissa kirkkokunnissa. Kaikki päälinjan jäsenet – toisin kuin viralliset kannat ja johtoeliitti – eivät tosin kuulu uskonnolliseen vasemmistoon.[5]

Sosiaalisen evankeliumin liike

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain protestanttisista kirkoista kumpusi 1900-luvun alussa vasemmistolainen aktivismi, jota on kutsuttu sosiaalisen evankeliumin liikkeeksi. Liike loi perustan paitsi valtiolliselle sosiaalihuollolle, myös finanssilaitosten ja teollisuuden valtiolliselle säätelylle ja ammattiyhdistysliikkeen sekä lasten ja naisten oikeuksien suojelulle.[4]

Maailmansotien välissä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonnollisen vasemmiston kädenjälki näkyi myös 1930-luvun suureen lamaan vastanneessa valtiollisessa uudistusohjelmassa New Dealissa.[4]

Toisen maailmansodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainliitto ja toisen maailmansodan jälkeen Yhdistyneet kansakunnat juontuvat kirkolliseen kampanjointiin ja poliittisen teologian virtauksiin. Mustien kansalaisoikeustaisto 1950- ja 1960-luvuilla oli syvästi uskonnollinen, ennen muuta kirkoista kummunnut yritys tavoitella oikeudenmukaisuutta kaikille etnisille ryhmille.[4]

1960-luvun kulttuurimurros

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonnollisen vasemmiston menestyksen katkaisi 1960-luvulla yhdysvaltalaisessakin vasemmistossa vallalle päässyt uskontokriittinen ja uskontovastainen, sekularistinen asennoituminen ajan haasteisiin. Sekulaari uskonvastaisuus iski kiilan vasemmistoeliitin ja tavallisen kansan, edelleen huomattavan uskonnollisen enemmistön väliin.[4]

  • Ruotsila, Markku: Uskonnollinen vasemmisto Yhdysvalloissa. Historia, oppi ja politiikka. Tampere: Tampere University Press, 2014. ISBN 978-951-44-9386-7
  1. a b c Ruotsila 2014, s. 8.
  2. a b c Ruotsila 2014, s. 12
  3. a b c d Ruotsila 2014, s. 11
  4. a b c d e Ruotsila 2014, s. 9
  5. Ruotsila 2014, s. 13