Ranskan vallankumoussodat
| Ranskan vallankumoussodat | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Valmyn taistelu 1792. Horace Vernet’n maalaus vuodelta 1826.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
 Ranska Batavia Espanja(1796–1802)  Mysore
|
 Iso-Britannia Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta Preussi Venäjä Osmanien valtakunta Espanja(1793–1795)  Sardinia Portugali Hollanti Napoli Ranskan rojalistit Yhdysvallat(kvasisota) (1798–1800) | ||||||
| Komentajat | |||||||
|
- | |||||||
Ranskan vallankumoussodat olivat sarja vuosina 1792–1802 käytyjä sotia, joissa pääosapuolina olivat yhtäältä Ranskan ensimmäinen tasavalta ja toisaalta ensimmäisen ja toisen liittokunnan jäsenet. Ensimmäisen liittokunnan sota käytiin vuosina 1792–1797 ja toisen liittokunnan sota vuosina 1799–1801.
Ranskan suuri vallankumous alkoi vuonna 1789. Vallankumoukselliset pelkäsivät ulkovaltojen suunnittelevan Ranskan-vastaista sotaa vanhan järjestelmän eli ancien régimen palauttamiseksi. Tähän pelkoon vaikutti niin sanottu Pillnitzin julistus vuonna 1791. Etenkin girondistit vaativat sotaa Ranskan lakiasäätävässä kansalliskokouksessa.[1]
Ranska julisti sodan Itävallalle vuonna 1792. Preussi yhtyi sotaan Itävallan puolelle ja itävaltalais-preussilaiset joukot hyökkäsivät Ranskaan. Ranskalaiset voittivat Valmyn taistelun, minkä jälkeen he hyökkäsivät Itävallan Alankomaihin, voittivat Jemappesin taistelun ja valtasivat Itävallan Alankomaat. Marraskuussa 1792 Ranska valtasi Nizzan ja Savoijin.
Ensimmäinen liittokunta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Ensimmäisen liittokunnan sota
Britannia, Hollanti, Espanja, Itävalta, Preussi ja Venäjä muodostivat ensimmäisen Ranskan vastaisen liittokunnan, koska Ranska levitti vallankumousta omien rajojensa ulkopuolelle. Seuranneessa ensimmäisen liittokunnan sodassa liittoutuneet menestyivät aluksi kaikilla rintamilla, mutta takaiskujen jälkeen ranskalaisten asevelvollisarmeijat alkoivat menestyä ja työnsivät liittoutuneiden joukot pois Ranskasta. Ranskalaiset valloittivat uusia alueita ja loivat niistä tasavaltoja, jotka olivat puskurivaltioita. Liittokunnan jäsenet lopettivat sotimisen yksi toisensa jälkeen vuodesta 1794 lähtien. Ensimmäinen liittokunnan sota päättyi lopullisesti Itävallan irtauduttua sodasta kenraali Napoléon Bonaparten Italian-sotaretken jälkeen Campo Formion rauhassa vuonna 1797.[1]
Toinen liittokunta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Toisen liittokunnan sota
Toinen Ranskan vastainen liittokunta perustettiin Venäjän johdolla ja siihen kuuluivat Britannia, Itävalta, Portugali, Napoli ja Osmanien valtakunta. Liittokunnan sotatoimet sujuivat aluksi hyvin, mutta se kärsi tuhoisan tappion Sveitsissä, minkä jälkeen Venäjä vetäytyi sodasta. Ranska ja osmanit saavuttivat sovun vuonna 1800. Ranska voitti Marengon ja Hohenlindenin taistelut pakottaen Itävallan irtautumaan sodasta helmikuussa 1801. Britannia jatkoi sotaa merillä vuoteen 1802, jolloin se solmi Ranskan kanssa Amiensin rauhan.[1]
Vuonna 1803 syttyneitä uusia sotia kutsutaan Napoleonin sodiksi.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d George Childs Kohn: Dictionary of Wars, s. 121–122, 181–182. Facts on File, 1999. ISBN 0-8160-4157-1
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ranskan vallankumoussodat Wikimedia Commonsissa