Tämä on hyvä artikkeli.

Kyllikki Saaren murha

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Saaren sisarukset kotipuutarhassaan. Vasemmalta Hellin, Alli ja Kyllikki, edessä Ritva.

Kyllikki Saaren murha on Suomen kuuluisimpia selvittämättömiä henkirikoksia. Saari surmattiin 17-vuotiaana kotikunnassaan Isojoella 17. toukokuuta 1953. Hän katosi iltayöllä pyöräillessään kotiin hartaustilaisuudesta. Suohautaan kätketty ruumis löydettiin saman vuoden lokakuussa. Saaren murha sai ympärilleen valtavat valtakunnalliset mittasuhteet.[1] Kohu, joka kiihtyi ajoittain suoranaiseksi hysteriaksi oli voimakkaimmillaan, kun ruumis löydettiin muutamia kuukausia surman jälkeen.[2]

Saaren murhaajaa ei ole saatu selville, vaikka tapausta on tutkittu paljon. 2000-luvulla kerrottiin julkisuuteen, että poliisilla oli vahva epäilys tekijästä, mutta todisteet eivät olleet riittäviä.[3][4] Poliisi on ollut asiasta muutenkin vaitonainen, sillä syylliseksi epäilty henkilö on jo kuollut.[4]

Kyllikki Saari

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Auli Kyllikki Saari (6. joulukuuta 1935 – 17. toukokuuta 1953) oli isojokelainen maalaistalon tytär, Vilhelmiina ja Eino Saaren kuudesta lapsesta toiseksi nuorin. Uskovainen Saari kävi töissä kirkkoherranvirastossa, teki usein polkupyörämatkoja kirkolle ja osallistui hartaustilaisuuksiin.[5] Kansakoulun jälkeen Saari kävi kaksi luokkaa oppikoulua Kauhajoella, mutta lopetti koulunkäynnin vakavan polkupyöräonnettomuuden jälkeen. Saari työskenteli kesällä 1952 kotiapulaisena kokemäkeläisessä perheessä ja aloitti syyskuun alussa 1952 työn Isojoen kirkkoherranvirastossa. Ystävien mukaan Saari oli luonteeltaan kotipiirissä vilkas ja iloinen, mutta vieraassa seurassa ujo ja hiljainen. Useimmista muista ikätovereistaan poiketen Saari ei käynyt kertaakaan tanssimassa, eikä hänellä tiedetä olleen seurustelukumppania tai kirjeystäviä.[6]

Katoaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sunnuntaiaamupäivällä 17. toukokuuta 1953 Saari pyöräili 13 kilometrin matkan Isojoen kirkolle jumalanpalvelukseen.[7] Palattuaan kotiin kello 13 hän kertoi vanhemmilleen olevansa väsynyt ja menevänsä lepäämään. Tämä oli poikkeuksellista, sillä hän ei ollut koskaan aiemmin tehnyt niin.[8] Saaren puhe oli levotonta ja synkkää koko päivän.[7]

Saari oli menossa saman päivän iltana kello 18 alkavaan hengelliseen nuorisotilaisuuteen Kortteenkylän kansakoulussa, mutta oli levoton. Hän kertoi ystävälleen Maiju Yli-Hietalalle, että lähtö tilaisuuteen tuntui mukavalta. Myöhäinen paluu tilaisuudesta kuitenkin pelotti Saarta. Yli-Hietala kertoi kuulusteluissa Saaren olleen levoton jo aiemmin päivällä. Saari lähti kuitenkin illalla tilaisuuteen.[9]

Saari nähtiin elossa viimeisen kerran samana iltana Isojoen ja Kauhajoen välisellä maantiellä. Tilaisuuden jälkeen kotiin pyöräilleet tytöt erosivat meijerin risteyksessä noin kello 22:30, ja Saari jatkoi matkaansa Kauhajoentietä pohjoiseen kohti kotiaan Heikkilän kylässä.[9] Saaren viimeiset sanat ystävälleen olivat ”Eiköhän se tästä mene nytkin, kuten ennenkin on mennyt. Hei vain, Maiju.”[10] Saarella oli meijerin risteyksestä matkaa kotiin vielä kuusi kilometriä. Samaan aikaan tiellä liikkui Tie-Jaskaksi kutsuttu TVH:n työmies Jaakko Lähteenmäki, joka oli palaamassa Möykystä hartaustilaisuudesta polkupyörällä. Hänestä tuli viimeinen, joka näki Saaren elossa 1,5 kilometrin päässä meijerin tienhaarasta noin kello 22.40. Lähteenmäki oli kuitenkin huonokuuloinen, eikä pystynyt tunnistamaan Saarta täysin varmasti.[11] Saari ei koskaan saapunut kotiinsa. Hän kohtasi murhaajansa todennäköisesti noin kilometrin päässä paikasta, jossa tapasi Lähteenmäen.[12] 66-vuotias tilallinen Hilma kertoi myöhemmin kuulleensa noin kello 23:30 jonkun huutaneen "tulkaa Jumalan tähden auttamaan." Todistajan mukaan ääni ei todennäköisesti ollut miehen.[11]

Saaren vanhemmat eivät aluksi huolestuneet tyttärensä poissaolosta, sillä tämä oli toisinaan yöpynyt ystävättärensä Yli-Hietalan kotona. Vanhemmat tekivät katoamisilmoituksen vasta kun Saaren työpaikalta kirkkoherranvirastosta soitettiin tiistaina kotiin ja ihmeteltiin miksi Saari ei ollut saapunut töihin.[13]

Etsinnät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etsintöjen alkuvaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiviikkona 20. toukokuuta paikalliset poliisiviranomaiset järjestivät Saaren ja hänen ystävänsä Yli-Hietalan eroamispaikan läheisyydessä maastoharavoinnin, johon osallistui noin 30 miestä. Saaresta tai hänen polkupyörästään ei löydetty jälkeäkään. Tieto katoamisesta levisi nopeasti koko pitäjään.[14] Torstaina 21. toukokuuta Vaasan läänin rikospoliisikeskuksesta lähetettiin poliisitutkija johtamaan etsintöjä, jotka jatkuivat meijerin risteyksen lähiympäristön metsässä ja suoalueella. Sadat miehet etenivät etsintäalueella ketjussa. Etsintäpartiot ja katoaminen herättivät myös valtakunnallista huomiota ja paikalle kerääntyi runsaasti lehtimiehiä. STT:n radiouutisissa kerrottiin kadonneesta nuoresta naisesta.[12] Jo tässä vaiheessa pidettiin yleisesti selvänä, että Saari oli joutunut rikoksen uhriksi.[14]

Pian kävi ilmi, että Saaren ystävä Maiju Yli-Hietala ei ollut viimeinen, joka näki kadonneen elossa. TVH:n työntekijä Jaakko Lähteenmäki oli ollut palaamassa Heikkilän kylässä pidetystä hartaustilaisuudesta polkupyörällä kotiinsa Isojoen kirkonkylään. Häntä vastaan oli pyöräillyt noin kello 22.40 nuori nainen, jonka Lähteenmäki oli nähnyt muutaman kerran aiemmin kirkkoherranvirastossa.[15]

Seuraavana aamuna noin kello 7.20 tilallinen Oskari Forsby ja hänen poikansa Vilho Forsby olivat olleet kuljettamassa hevosilla maitoa Heikkilän kylästä Isojoen meijeriin, kun he olivat havainneet maantiellä auton kääntymisjälkiä, ja jäljet, jotka syntyvät, kun polkupyörää työnnetään sivuttain eteenpäin.[15] Paikalla oli myös runsaasti jalanjälkiä, polkupyörän renkaiden jälkiä ja lasinsiruja. Forsbyjen käsityksen mukaan paikalla oli käyty kamppailua. Paikka oli ollut noin puolentoista kilometrin päässä meijerin tienhaarasta, jossa Saari ja Yli-Hietala olivat eronneet.[16] Forsbyt kiirehtivät ilmoittamaan havaintonsa poliisille heti saatuaan tiedon Saaren katoamisesta, mutta tässä vaiheessa liikenne oli jo hävittänyt heidän näkemänsä jäljet. Edes lasinsiruja ei enää löytynyt. Merkillistä asiassa oli, että jäljet olivat sijainneet miltei täsmälleen samassa kohdassa, jossa Lähteenmäki oli pyöräillyt Saarta vastaan. Lähteenmäki ei ollut kuitenkaan kertomansa mukaan havainnut mitään erikoista tai epätavallista kohdatessaan Saaren. Nyt oli kuitenkin tiedossa paikka, jonka läheisyydessä oli syytä suorittaa erittäin tarkat maastontutkimukset.[17] Myöhemmin poliisi kertoi, että iltamiin matkalla olleet nuoret miehet olivat nähneet paikalla auton kääntymisjäljet jo noin kello 20:30. Jäljet eivät siten ehkä liittyneet lainkaan Saaren katoamiseen. Paikalla mahdollisesti kääntynyt autoilija ei kuitenkaan ilmoittanut poliisille.[18].

Varsin nopeasti käsitettiin kyseessä olevan Suomen oloissa poikkeuksellinen rikos. Isojokelaisille tapaus oli järkytys. Tapauksen koettiin leimaavan koko pitäjää.[19] Paikkakuntalaisten keskuudessa syntyi vilpitön auttamishalu. Saaren etsintöihin osallistuminen koettiin velvollisuudeksi sekä tytön omaisten hädän vuoksi että paikkakunnan maineen puhdistamiseksi.[20] Pian alkoi kuitenkin liikkua myös ilmapiiriä myrkyttäneitä huhuja, epäluuloja ja syytöksiä. Viranomaisille tehtiin ilmiantoja ”varmoina” pidetyistä tekijöistä. Tilannetta ruokki lehdistö, joka julkaisi piinaavan etsinnän aikana huhuja, olettamuksia ja teorioita tyydyttääkseen lukijoita, jotka vaativat edes jonkinlaisia johtolankoja ja toiveita rikoksen selviämisestä.[21] Lehdet julkaisivat epäröimättä myös pidätettyjen nimet. Heitä leimattiin vaikka heidät vapautettiinkin myöhemmin.[22]

Kermanvärinen auto ja muita teorioita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viikko katoamisesta silminnäkijät kertoivat kermanvärisestä autosta, joka oli ajanut Saaren käyttämää tieosuutta katoamisiltana. 12-vuotias silminnäkijä kertoi vaaleasta henkilöautosta, joka ajoi asutuksen ohi noin klo 23 tavaratilassaan polkupyörä.[23] Autossa oli todistajan mukaan kaksi miestä, joista toinen oli isokokoinen, toinen normaalikokoinen. Pienemmän miehen etuhampaat olivat todistajan mukaan silmiinpistävät.[15] Auto ajoi myöhäisestä illasta huolimatta huomattavan kovalla vauhdilla ja valot sammutettuina.[24] Samasta autosta saatiin myös toinen havainto. Sylvi Hauskaviita Uuron kylästä kertoi istuneensa mökkinsä portailla tyttärensä kanssa, kun ohi ajoi Päntäneen suunnasta vaalea auto, joka jatkoi kohti Isojokea. Auton tavaratilassa näkyi polkupyörän rengas. Vajaan puolen tunnin kuluttua sama auto palasi takaisin Isojoelta päin. Auto oli todistajan mukaan vanhempaa mallia ja takaosastaan porrasperäinen.[15]

Havainnot antoivat aiheen otaksua, että auto oli törmännyt Saareen, jonka jälkeen tyttö oli ryöstetty väkisin mukaan autoon. Hieman myöhemmin tutkijoille ilmoittautui kaksi nuorta miestä, jotka olivat olleet tulossa Saaren katoamisen aikaan moottoripyörillä Kauhajoelta Isojoen suuntaan. Karhukankaan tienristeyksessä noin 20 kilometrin päässä Isojoen kirkonkylästä Kauhajoelle päin moottoripyöräilijät olivat sivuuttaneet tien viereen pysäköidyn henkilöauton. Auton takavalot olivat palaneet. Karhukankaan tienristeyksen ympäristö tutkittiin erittäin tarkoin.[25] Automiehiä etsittiin, mutta julkisuudesta huolimatta he eivät ilmoittautuneet poliisille. Tutkintalinja ei johtanut tuloksiin.[26]

Kuukausi katoamisen jälkeen 16. kesäkuuta tutkinnanjohtaja vaihtui. Tutkimuksia ryhtyi johtamaan etevänä rikostutkijana tunnettu, toisen suuren rikosjutun selvittämisestä vapautunut komisario Axel Skogman Vaasan läänin rikospoliisista.[27] Tässä vaiheessa yleisesti hyväksytyin teoria katoamisesta julkisuudessa oli, että Saari oli joutunut autoilijoiden yliajamaksi. Hän oli joko kuollut välittömästi tai loukkaantunut niin vakavasti, että miehet olivat tappaneet Saaren peittääkseen jälkensä. Tekijät olivat ottaneet tytön ruumiin ja polkupyörän autoonsa, ja kätkeneet ne jonnekin.[28]

9. kesäkuuta kadonneen kuva julkaistiin sanomalehdissä ensimmäisen kerran. Joitakin viikkoja kuvan julkaisun jälkeen Merikarvialta kerrottiin useita havaintoja oudosti käyttäytyvästä nuoresta naisesta, joka pakoili ihmisiä metsässä. Lehdet antoivat tapaukselle paljon palstatilaa. Nuoren naisen uskottiin olevan Saari. Tutkintalinja osoittautui kuitenkin perättömäksi.[29][30]

Polkupyörän löytyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kartta
Lellulaakso

22. heinäkuuta kaksi marjastajaa näki syrjäisen Lellulaakson suon turpeennostokuopasta pilkottavan polkupyörän renkaan. Kyseessä oli Saaren pyörä. Renkaiden venttiilit oli poistettu, että pyörä uppoaisi paremmin suohon jälkiä jättämättä. Pyörän löytöpaikka oli umpimetsässä satojen metrien päässä maantiestä. Tästä pääteltiin, että pyörän piilottajan oli täytynyt tuntea maasto hyvin. Ihmetystä herätti, miksi pyörää ei ollut havaittu aiemmissa etsinnöissä. Suonsilmäkkeitä oli tutkittu metallinpaljastimella, kun vesi oli ollut korkealla. Nyt vesi oli laskenut. Oli mahdollista, että pyörä oli tuotu suolle vasta myöhemmin. Sen satula näytti liian hyväkuntoiselta ollakseen lionnut viikkoja mudassa. Poliisi palautti pyörän Saaren vanhemmille, eikä tutkinut sitä kunnolla.[31] Pyörän pinnoissa nähtiin ruostejälkiä. Niistä pääteltiin, että pyörää oli saatettu säilyttää ennen suohon upottamista ulkona. Pyörä oli ehjä lukuun ottamatta oikean puolen hankaumia.[32] Tämä pudotti pohjan teorialta, jonka mukaan Kyllikki Saari olisi joutunut yliajon uhriksi. Alettiin pitää varmana, että oli tapahtunut henkirikos.[33]

Etsinnät Kuortaneella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkusyksystä juttuun aukesi uusi tutkintalinja. Kuortaneen nimismies Åke Vihanto käynnisti suuretsinnät Kuortaneen ja Lehtimäen rajalla sijaitsevalla Kaarankajärvellä. Paikallinen maanviljelijä Aarre Autio kertoi kuulleensa järveltä naisen avunhuutoa, miesten keskustelua ja kaksi pistoolinlaukausta Saaren katoamista seuranneen päivän aamuna noin kello 5:00. Autio oli lähtenyt selvittämään äänien alkuperää ja nähnyt hiljaisella kylätiellä kaksi tuntematonta miestä ja vaalean auton. Useat toisetkin alueen asukkaat kertoivat havahtuneensa laukauksiin ja tehneensä muitakin tavallisesta poikkeavia havaintoja samana aamuna. Havaintojen liittymistä Saaren surmaan kuitenkin myös epäiltiin. Surmaajien olisi täytynyt olla riittävän röyhkeitä ja rohkeita kuljettaakseen uhrinsa lähes 200 kilometrin päähän katoamispaikalta. Siirron olisi täytynyt tapahtua Kauhajoen, Kurikan, Ilmajoen ja Seinäjoen vilkkaiden keskustojen lävitse. Paljastumisen vaara olisi ollut suuri. Toiset pitivät tapahtumia kuitenkin myös mahdollisina, sillä tapauksessa oli tullut ilmi jo runsaasti epätodennäköisiä yksityiskohtia. 12. syyskuuta Kaarankajärveä ryhdyttiin naaraamaan. Järven lähimaastossa tehtiin etsintöjä satojen vapaaehtoisten voimin. Etsijöiden joukossa oli myös isojokelaisia. Etsintöjä ja naarauksia jatkettiin kuukauden ajan, kunnes Saaren ruumis löytyi Isojoelta. Kaarankajärvi ympäristöineen tutkittiin läpikotaisin, mutta mitään poikkeavaa ei löytynyt lukuun ottamatta järven pohjoispäästä 12. lokakuuta löydettyä pistoolin hylsyä. Tapahtumat järvellä jäivät lopulta selvittämättä.[34]

Ruumiin löytyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kartta
Kyllikki Saaren suohauta
Kengän löytymispaikka

Kaikki tutkintalinjat olivat tyrehtyneet. Lokakuussa tutkijat päättivät haravoida vielä kerran Saaren todennäköisen katoamispaikan ympäristöä. Etsintöjä tehtiin paikassa, jossa Oskari ja Vilho Forsby olivat kertoneet nähneensä oudot jäljet tien pinnassa. Heti ensimmäinen etsintä johti tulokseen. Lauantaina 10. lokakuuta yhdeksän aikoihin aamulla etsijöihin kuulunut Valtteri Mäkelä nosti maasta mytyn, joka osoittautui kadonneen Saaren kengäksi. Kengän sisään oli tungettu Saaren kaulaliina ja miesten sukka. Sukan suupuoli oli työnnetty kantapään sisään. Sukka oli sidottu mustalla villalangalla moneen kertaan ympäri.[35] Kaulaliinassa oli hampaanjälkiä, joista pääteltiin että sitä olisi käytetty suukapulana. Sukan omistaja ei koskaan selvinnyt.[36][37]

Sunnuntaina 11. lokakuuta aamupäivällä etsijöihin kuulunut Ilmari Hietaoja kiinnitti huomiota kuivuneeseen männynoksaan, joka seisoi keskellä suomätästä parinkymmenen metrin päästä kengästä. Hietaoja kutsui paikalle etsintäketjussa olleen vierustoverinsa. Tulija tempaisi oksasta ja se irtosi maasta hänen käteensä. Oksan tyvipää oli teroitettu. Paikalle levisi erittäin voimakas mädäntyneen haju. Etsintää johtaneen Isojoen nimismiehen Eino Sipilän johdolla kohdalta poistettiin multaa ja mättäitä. Niiden alta paljastui puolen metrin syvyydestä osittain maatunut Saaren ruumis. Ruumiin pään ja hartioiden ympärille oli kiedottu uhrin oma päällystakki. Saaren alaruumis oli paljas sekä toinen rinta oli paljaana rintaliivien ulkopuolella. Pitkälle edenneen hajoamisen vuoksi vainajan oikea käsi oli ranteesta poikki. Sormet ja varpaat olivat maatuneet. Maatumisen aiheuttamien vahinkojen vuoksi ei pystytty arvioimaan, oliko vainaja kamppaillut hyökkääjää vastaan ennen kuolemaansa.[38][39]

Paikalle hälytettiin välittömästi Vaasasta komisariot Jorma Koskela ja Axel Skogman sekä lääninlääkäri Onni Hokkanen, jotka saapuivat Isojoelle puolentoista tunnin kuluttua. Heidän saapumistaan odotettaessa hauta kaivettiin auki erittäin varovasti. Avatun haudan ympärille pystytettiin alkeellinen suoja-aitaus.[38][39] Tieto ruumiin löytymisestä levisi kulovalkean tavoin. Sadat autot tukkivat Isojoen ja Kauhajoen välisen maantien. Paikalle tuli arviolta parituhatta ulkopuolista uteliasta ennen kuin kuollut kuljetettiin pois.[2]

Hauta aidattuna ennen poliisin ja lääkärin saapumista

Oikeuslääketieteen professori Unto Uotila totesi ruumista tutkittuaan, että Saari oli saanut surmansa päähän osuneesta tylpän esineen iskusta. Kasvoihin suunnattu isku oli murtanut nenä- ja poskiluut. Ruumiinavauspöytäkirjan mukaan mahdollisia aseita olivat kepakko tai kivi. Uhria ei ollut ammuttu. Mikään ei viitannut tukehtumiskuolemaan. Myöskään sukupuoliyhdynnästä ei löytynyt jälkiä, mutta seksuaalirikoksen mahdollisuutta ei voitu sulkea pois. Maatuneesta ruumiista ei pystytty selvittämään, oliko kuollut sukupuolisesti koskematon. Pystyttiin kuitenkin selvittämään, että kuollut ei ollut raskaana. Kaikkia ruumiinavauksessa ilmenneitä seikkoja ei tutkinnallisista syistä julkistettu.[40][41]

Hautapaikka oli noin kahdensadan metrin päässä maantiestä. Aiemmin löydetyn polkupyörän löytöpaikka oli noin kilometrin päässä. Aiemmissa etsinnöissä kenkää ja männynoksaa ei ollut havaittu, joten epäiltiin, että ne oli jätetty paikalle vasta myöhemmin. Alueella oli istutettu metsää kesäkuun 1.–6. päivän aikana, pari viikkoa Saaren katoamisen jälkeen. Istuttajat eivät olleet havainneet mitään poikkeavaa. Tutkimusten mukaan ruumis oli ollut jo mätänemistilassa, kun teroitettu oksa oli pystytetty haudalle, sillä oksa oli lävistänyt ruumiin vatsan.[3][4] Hauta oli tehty taitavasti. Turpeet oli leikattu päädyistä ja keskeltä ja käännetty takaisin haudan päälle.[42] Tutkijat päättelivät, että tekijä oli saanut pioneerikoulutuksen.[43] Helsingin yliopiston metsänhoitajan tohtori Peitsa Mikolan tutkimusten mukaan haudalla ollutta männyntainta ei ollut katkaistu puun kasvukaudella kesäkuun alun ja elokuun puolivälin välisenä aikana, vaan aikaisintaan loppukesällä.[44] Ruumiin löytymistä seuranneiden päivien aikana paikan ympäristö tutkittiin erittäin huolellisesti. 14. lokakuuta löydettiinkin uhrin toinen kenkä. Haudalle pystytetyn männyn kantoa ei löydetty, joten taimi oli voitu tuoda paikalle myös muualta. Saaren mukana olleista tavaroista jäivät kateisiin rannekello, punaisesta kankaasta tehty kukkaro ja virsikirja.[45]

Hautajaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lääninlääkäri Onni Hokkanen avaamassa hautaa

Kyllikki Saari haudattiin sunnuntaina 25. lokakuuta 1953. Hauta sijaitsee vastapäätä Isojoen kirkon pääovea. Siunaustilaisuuteen osallistui ennätysmäärä surijoita, noin 25 000 ihmistä.[46][47] Tämä oli yli neljä kertaa enemmän kuin Isojoen kunnan tuolloinen asukasluku. Mittasuhteiltaan ja näkyvyydeltään Saaren hautajaiset vastasivat marsalkka Gustaf Mannerheimin, presidenttien Risto Rytin ja J. K. Paasikiven sekä säveltäjä Jean Sibeliuksen hautajaisia saman vuosikymmenen aikana.[48] Hautajaispäivän iltana Yleisradio lähetti siunaustilaisuudessa taltioidun laajan jälkilähetyksen.[49]

Hautajaisista tuli kaksijakoinen tilaisuus: ne olivat sekä harras ja riipaiseva surujuhla, mutta myös paikkakunnalla ennen kokematon värikäs kansankokous. Järjestyksenpitoon kutsuttiin kaikki maakunnan käytettävissä olleet poliisivoimat ja yksinomaan erilaisia ajoneuvoja laskettiin Isojoen kirkonkylään ahtautuneen hautajaispäivänä toistatuhatta.[49] Saaren kohtalo kosketti ihmisiä. Useille täysin ulkopuolisille henkilöille uhrista oli tullut kuin oma lapsi, vaikka he eivät olleet tunteneet tyttöä ennen hänen katoamistaan. Suuren osan osallistujista toi paikalle jopa satojen kilometrien päästä kuitenkin pelkkä uteliaisuus. Kirkonkylästä virtasi aamuvarhaisesta alkaen katkeamaton jono ihmisiä ruumiin löytöpaikalle. Paikalliset yrittäjät järjestivät kirkon ympäristöön kenttäruokailuasemia. Poikkeuksellisen yleisömäärän kerännyt tilaisuus houkutteli paikalle myös rihkamakauppiaita ja helppoheikkejä.[50]

Sisälle kirkkoon pakkautui noin 3 000 ihmistä. Ruumiinsiunauksen toimitti Isojoen kirkkoherra Yrjö Ala-Opas. Tilaisuuteen osallistui myös Vaasan läänin maaherra Gunnar Ahlbäck, joka vetosi maltillisen ajattelutavan puolesta. Uhrin isä Eino Saari kiitti läsnäolijoita lyhyesti myötätunnosta ja avusta tyttärensä etsinnöissä. Alahärmäläinen liikemies aiheutti siunaustilaisuudessa kiusallisen välikohtauksen. Hän syytti puoli tuntia kestäneessä puheessaan viranomaisia saamattomuudesta ja rikollisten suojelemisesta, ja vaati kuolemanrangaistuksen palauttamista. Puhe oli sisällöltään ja sävyltään samanlainen kuin tapauksen kirvoittamat sanomalehtien yleisönosastokirjoitukset ja jopa muutamat pääkirjoitukset. Miehen katsottiin valinneen kuitenkin osin alatyyliselle puheelleen väärän paikan ja tilaisuuden.[51] Hautajaisia seuranneiden toimittajien mukaan ilmapiiri myös kirkon ulkopuolelle jääneen yleisön joukossa oli hartaaseen surujuhlaan sopimaton. Ilmassa oli lynkkausmielialaa.[52]

Tutkimukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saarta kannetaan metsästä tiellä odottavaan autoon

Alkuperäiset tutkimukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkimuksia johtivat komisariot Jorma Koskela ja Axel Skogman. Sisäasiainministeriön määräyksestä he saivat apuvoimia myös Uudenmaan läänin rikospoliisikeskuksesta. Ruumiin löydyttyä tutkimuksiin liittyi Helsingin rikospoliisin apulaispäällikkö Veikko Korkealehto. Tutkinta oli poikkeuksellisen laaja ja siihen sisältyi lukuisia tutkintalinjoja. Tapauksen yhteydessä kuulusteltiin tuhansia ihmisiä. Suomessa ei ollut koskaan aiemmin kuulusteltu jokaista tapahtumapitäjän asukasta talosta taloon kiertäen. Näin saatiin melko varmasti selvitetyksi, että Isojoella ei ollut ainoatakaan tapahtuman silminnäkijää.[53] Autoilijoiden lisäksi esimerkiksi vasenkätisten henkilöiden liikkuminen käytiin tarkoin läpi. Suohaudan päällä ollut männynoksa oli teroitettu toisesta päästä puukolla vuolemalla, ja vuolujäljestä pääteltiin tekijän olleen vasenkätinen.[54]

Tutkinnat ulottuivat jopa Ruotsiin, jonne oli muuttanut Saaren murhan jälkeen joitakin isojokelaisia. Turhat ilmiannot ja huhut vaikeuttivat tutkijoiden työtä. Surman selvittämiseen johtavista tiedoista luvattiin kaksi vihjepalkkiota, Isojoen kunnan (50 000 markkaa, vuoden 2021 rahassa vajaat 1 700 euroa) ja Helsingin Sanomien (100 000 mk, vuoden 2021 rahassa runsaat 3 380 euroa).[55] ”Varmoiksi syyllisiksi” leimattuja oli paikkakuntalaisten tiedossa useita. Epäilysten kohde vaihteli sen mukaan, mitä lehtikirjoituksissa kerrottiin tutkimusten painopisteistä. Kireää ilmapiiriä kuvaa, että Isojoen nimismiehen pojasta tehtiin ilmianto, vaikka nimismiehellä ei edes ollut poikaa. Jopa tutkimuksia johtaneesta komisario Jorma Koskelasta tehtiin ilmianto ja hänen alibinsa jouduttiin tarkistamaan.[56]

Tutkijoiden resursseja sitoivat henkilöt, jotka tunnustivat murhanneensa Saaren. Tunnustajat kuvasivat yksityiskohtaisesti, miten he olivat rikoksen tehneet. Kaikki osoittautuivat mielenterveysongelmista tai sairaalloisesta itsetehostusvietistä kärsiviksi. Usein selvisi kuitenkin vasta pitkien ja aikaa vieneiden tutkimusten jälkeen, että heillä ei ollut koko tapauksen kanssa mitään tekemistä. Myös useat vangit kertoivat, että heillä oli tietoja, jotka auttaisivat rikoksen selvittämisessä. Heidän oli kuitenkin päästävä käymään rikospaikalla. Syyksi osoittautui kuitenkin vain toive matkasta tapahtumapaikalle. Erilaiset selvänäkijät antoivat tutkijoille täysin hyödyttömiä lausuntoja.[57] Tutkimuksen aikana Isojokilaiset keräsivät rahaa ja palkkasivat kaksi yksityisetsivää, jotka eivät saaneet selville mitään.[58] Jutun tutkimukset tapahtumien polttopisteessä päättyivät helmikuun puolivälissä 1954, kun sekä muualta tulleet viranomaiset että helsinkiläiset yksityisetsivät poistuivat Isojoelta.[59]

Tutkimusten jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäiset tutkimukset lopetettiin elokuussa 1956.[60] Tutkimusaineisto jäi Vaasan läänin rikospoliisikeskuksen haltuun.[61] Poliisitutkija Pentti Kankaanpään mukaan Isojoella ei haluttu ajatella, että tekijä on isojokinen henkilö. ”Aivan kuin paikalliset ihmiset olisivat yhteisesti sopineet, että syyllisyys vieritetään jonnekin muualle.”[4] Lehdistö kertoi alkuaikoina epäiltyjen nimiä, mutta nyt niitä ei enää haluta julkaista tiedotusvälineissä.[61][62] Saaren omaiset kertoivat monessa haastattelussa, että uskoivat tietävänsä syyllisen, mutta eivät halunneet kertoa nimeä.[4]

Toimittaja Aake Jermon keväällä 1975 haastattelema eläkkeellä ollut komisario Axel Skogman sanoi olevansa varma siitä, että Kyllikkiä ei ollut kuljetettu muualle, vaan hänen ruumiinsa ja polkupyöränsä oli raahattu heti rikoksen tapahduttua niihin paikkoihin, joista ne kuukausia myöhemmin löytyivät. Taitava kätkeminen osoitti, että tekijän tai tekijöiden oli täytynyt tuntea maasto erittäin hyvin. Näin ollen syyllinen oli Skogmanin mielestä paikkakuntalainen. Tekijää oli lisäksi auttanut se, että ruumiin kätkemisen aikaan vesi oli ollut kätköpaikalla tavallista korkeammalla. Murhaaja oli saattanut käydä teon ja ruumiin löytymisen välisenä aikana monestikin tarkistamassa, oliko hauta kunnossa ja tuonut männynkin haudan päälle vasta loppukesällä, jolloin paikalta oli imeytynyt pois vesi. Männyn vuolujäljet eivät välttämättä olleet todiste vasenkätisyydestä, vaan murhaaja oli voinut joutua olosuhteiden pakosta käyttämään heikompaa kättään.[63]

Poliisin myöhemmät lausunnot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Muistomerkki suohaudalla

Vuonna 2000 murhan päätutkija oli rikosylikonstaapeli Tapani Tikkala Keskusrikospoliisin Vaasan yksiköstä. Tikkala on hyvin perehtynyt tapauksen valtavaan asiakirjamäärään. Hänen mukaansa poliisi kyllä selvitti murhaajan todennäköisen henkilöllisyyden, mutta koska tekninen näyttö puuttui, juttua ei voitu viedä käräjille. Hän kertoo, että juttu voidaan avata uudelleen koska tahansa, jos uutta varteenotettavaa todistusaineistoa tulee esiin.[3] Vuonna 2004 Tikkala kertoi Suomen Kuvalehden haastattelussa tietävänsä syyllisen Kyllikin kuolemaan, mutta ei kertonut syyllisen nimeä, koska tekijä oli kuollut.[46] Vuonna 2013 nykyinen päätutkija Jari Neulaniemi KRP:n Vaasan yksiköstä kertoi, ettei voida sanoa, että tekijän henkilöllisyys olisi poliisin tiedossa, sillä murhasta ei ollut syytetty eikä tuomittu oikeudessa ketään. Hänen mukaansa Kyllikki Saaren murha on yhä pimeä henkirikos, eikä sitä ole tutkittu aktiivisesti enää 2000-luvulla.[64][65]

Tekijän profilointi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliisiammattikorkeakoulussa tutkijana ja opettajana toiminut psykologi Pekka Santtila on profiloinut tapauksen. Profiloinnin mukaan todennäköinen tekijä olisi yksin elänyt yli 30-vuotias mies, jolla olisi ollut vain vähän sosiaalisia suhteita ja jota on pidetty jotenkin omituisena. Tekoa olisi suunniteltu pitkään. Tekijä todennäköisesti tunsi Saaren, eikä ollut sukua uhrilleen. Kohtaaminen yöllä kylätiellä saattoi olla sattuma, mutta laukaisi kuitenkin suunnitellun teon. Myös juuri Saaren joutuminen uhriksi saattoi olla sattumaa. Uhrin ja jälkien suunnitelmallinen kätkeminen viittaa siihen, että tekijällä oli aiempaa rikostaustaa.[3]

Oikeuskäsittely

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kyllikki Saaren tapausta käsiteltiin oikeudessa ensimmäisen ja ainoan kerran ns. kuolemansyyjuttuna Isojoen ja Karijoen käräjäkunnan lakimääräisten talvikäräjien toisessa istunnossa 15. huhtikuuta 1955. Oikeuden päätös oli hyvin yksinkertainen ja siinä tilanteessa ainoa mahdollinen. Oikeus totesi, että ”talollisen tytär Auli Kyllikki Saari on Isojoen pitäjässä saanut surmansa häntä todennäköisimmin kohdanneen ulkonaisen väkivallan kautta”. Jokaisesta jutun epäilyksenalaisesta oli tehty oma tutkintalinjansa. Oikeuskäsittelyyn mennessä tutkintalinjoja oli kertynyt 282.[66]

Teosta epäiltyjä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkkoherra

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kyllikki Saaren murhasta oli pitkään epäiltynä hänen rippipappinsa, vuosina 1952–1953 Isojoella virkaatekevänä kirkkoherrana toiminut Kauko Kanervo. Hän oli siirtynyt kolme viikkoa ennen Saaren katoamista papiksi Merikarvialle. Saari oli kirjoittanut kirkkoherralle kirjeen sielunhoidollisissa asioissa kolme päivää ennen kuolemaansa.[67] Saari oli työskennellyt Isojoen pappilassa Kanervon alaisuudessa kahdeksan kuukauden ajan tehtävänään kirkonkirjojen uusiminen.[68] Kanervo oli kokenut seksuaalinen hyväksikäyttäjä, jonka yhdeksi uhriksi joutui myös Saari.[69] Työssään Saari oli ollut päivittäin yhteydessä Kanervoon ja tämän perheeseen sekä Kanervon kotiapulaiseen, joka oli Kanervon rakastajatar.[70] Kyllikki Saari yöpyi pappilassa useita kertoja. Kanervo kertoi kymmenestä kerrasta, hänen rakastajattarensa vielä useammasta yöpymisestä.[71]

Kirkkoherran kuulustelut ja alibit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimismies Sipilän vaimo soitti Kanervolle 20. toukokuuta 1953 Merikarvian pappilaan ja kysyi oliko kirkkoherra nähnyt Saarta. Kanervo vastasi ettei ollut tavannut Saarta Isojoelta muuttonsa jälkeen eikä tiennyt missä Saari oli.[72] Axel Skogman kuulusteli Kanervoa ensimmäisen kerran 25. syyskuuta 1953 Merikarvian pappilassa. Kanervo kertoi, että oli Saaren katoamisiltana muistinsa mukaan ensin saattanut Laihialle lähteneen vaimonsa vuokra-autoon ja sen jälkeen pysytellyt kotona. Hän mainitsi käyneensä alkuillasta papillisessa toimituksessa. Yön alibitodistajina olivat hänen alle 10-vuotiaat tyttärensä.[73] Kuulustelussa Kanervo ei maininnut todistajana kotiapulaistaan.[73]

Kanervo ei osallistunut Saaren hautajaisiin, vaikka hänet sinne kutsuttiinkin.[74] Muutamia viikkoja hautajaisten jälkeen Kanervo vieraili Saaren perheen luona. Tuolloin hän kertoi kertoi olleensa katoamisillan "kirjojen parissa ja tämä voidaan kyllä todistaa".[74] Kun Kanervoa kuulusteltiin uudelleen 30. joulukuuta 1953 ja 20. tammikuuta 1954, hän kertoi olleensa 17. toukokuuta 1953 Merikarvian rovastin läksiäisjuhlissa ja pitäneensä sen jälkeen seurakuntanuorten kanssa sairaalassa hartaushetkeä iltakahdeksaan asti. Kanervo kertoi viettäneensä loppuillan ja yön pappilassa pikkulasten ja palvelijattaren seurassa.[75] Kanervo kertoi olleensa maanantaina 18. toukokuuta pitämässä aamuyhdeksältä rippikoulua. Tämän väitteen todenperäisyyttä ei koskaan tarkistettu.[76]

Kun Kanervoa kuulusteltiin 25. helmikuuta 1956, hän kertoi pitäneensä 17. toukokuuta 1953 jumalanpalveluksen Merikarvian kirkossa ja menneensä kello 15 Yhteiskoululle rovasti Raitalan läksiäisiin. Merikarvian nimismies muisti Kanervon esiintyneen tilaisuudessa. Tilaisuuden jälkeen Kanervo oli mennyt muiden tilaisuudesta poistuneiden mukana läheiseen sairaalaan, jossa hän oli järjestänyt hartaushetken yhdellä sairaalan osastoista.[77] Samassa kuulustelussa Kanervo kertoi ensimmäistä kertaa olleensa naapurissaan asuvan Merikarvian nimismiehen Koiviston vaimon 50-vuotissyntymäpäiväjuhlilla. Sinne hän kertoi menneensä hieman myöhään, kello 15.30, koska hänellä oli ollut kiireitä aikaisemmin. Juhlista hän oli poistunut puolen tunnin kuluttua.[78] Kun autoilija Viljo Törmä kysyi Kihniössä Kanervolta Saaren murhasta, kirkkoherra kertoi olleensa rikoksen tapahtuma-aikana "virkaveljen tai jonkun hyvän miesystävänsä luona istumassa koko illan."[79]

Kirkkoherra rikostutkinnan kohteena

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kauko Kanervo päätyi uudelleen murhatutkinnan kohteeksi, kun hän joutui syytteeseen alaikäisen tytön hyväksikäytöstä ja naineena kihlautumisesta Kihniössä.[80] Toimiessaan Kihniön kirkkoherrana vuonna 1955 hänellä oli suhde rippikoulutyttöön.[46] Tapausta käsiteltiin 1956 Parkanon talvikäräjillä, jossa häntä vastaan nostettiin syyte alle 17-vuotiaaseen sekaantumisesta ja naineena kihlautumisesta.[81] Saaren murhan tutkijat olivat aiemmin pitäneet Kanervon alibia täysin vedenpitävänä. Vasta myöhemmin tutkimusaineiston vapauttamisen jälkeen Kanervon alibi kyseenalaistettiin. Kun Kanervo oli pidätettynä poliisi suoritti Merikarvialla lisää alibiin liittyviä tarkistuksia. Alibissa oli aiemmin ollut noin kymmenen tunnin aukko juuri murhayön kohdalla. Nyt sitä ei enää ollut. Uusi Suomi kirjoitti 29. helmikuuta 1956:

»(Kirkkoherran) alibi pitää. Oli Merikarvialla murhayönä. Uuden Suomen saaman tiedon mukaan on Kihniön kirkkoherran (kirkkoherra) alibi todettu täysin vedenpitäväksi Kyllikki Saaren jutussa. Murhayönä hän on ollut Merikarvialla ja viimeksi saatu todistus tukki lopullisesti aukon tältä kohdalta.[82]»

Vaikka poliisin mielestä alibi oli varma, papin taustan vuoksi häntä on pidetty todennäköisenä murhaajana. Osin kotiapulaisen antamaa alibia on epäilty.[83] Korsoon muuttanutta Kanervon entistä kotiapulaista kuulusteltiin Saaren kuolemaan liittyen 5. tammikuuta 1953 ja vuoden 1956 aikana kolmesti: 27. helmikuuta, 5. maaliskuuta ja 6. huhtikuuta.[84] Kuulusteluissa hän oli todennut, että "kohta on kai minun vuoroni istua linnassa." Kotiapulainen pelkäsi rangaistusta, jos Kanervo tunnustaisi syyllisyytensä tai olisikin ollut toisten todistajien havaintojen mukaan Saaren katoamisen aikaan muualla kuin Merikarvialla.[85]

Kanervoa ei pidetty kovinkaan todennäköisenä syyllisenä. Hän asui 60 kilometrin päässä Merikarvialla eikä omistanut autoa. Tutkijoiden mielestä hänen alibinsa oli pitävä. Axel Skogmanin ja Veikko Korkealehdon mielestä Kanervosta ei olisi ollut Saaren hautaajaksi ja kätkijäksi.[86] Murhan tutkimusaineiston vapauduttua kävi ilmi, että Kanervon ajokortti oli vanhentunut vuonna 1953.[87] Hän oli kuitenkin silti ajanut useammalla autolla. Merikarvialla Kanervo oli ajanut ystävänsä kanttori Arvo Moision Opelilla. Moisiolla oli tapana yöpyä Kanervon työhuoneessa. Moisio ajoi autolla toisinaan öisin, ja ainakin kerran Kanervo nähtiin hänen autossaan.[88] Kanervo oli ajanut Merikarvialla myös sisarensa autolla vuoden 1953 aikana.[89] Sekatyömies Heikki Santamäki todisti nähneensä Kanervon ajaneen röttelömäistä autoa keväisenä aamuyönä vuonna 1953.[89] Yksi lukuisista Saaren murhaajaksi epäillyistä henkilöistä oli Kanervon Kauhavalla asunut sukulainen, joka omisti erään tutkimusten yhteydessä huomion kohteeksi joutuneen kermanvärisen pakettiauton.[90]

Kirkkoherran salattu elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kanervo piti rippikoulua toimiessaan pappina Merikarvialla, Laihialla ja Kihniössä. Pitäessään rippikoulua hän otti säännönmukaisesti jokaisen rippikoulua käyneen tytön henkilökohtaiseen puhutteluunsa. Näissä kohtaamisissa Kanervo kysyi tytöiltä siveyskysymyksiä, esimerkiksi olivatko he koskemattomia. Kanervo kielsi ankarasti tyttöjä kertomasta keskusteluista ulkopuolisille.[91] Myöhemmin todettiin, että Kanervolla oli ollut sodan aikana kenttäpappina toimiessaan naissuhteita. Hänet oli erotettu lähetystyöstä Afrikassa, koska hänellä oli ollut suhde sairaanhoitajaan. Kanervo oli myös pappina toimiessaan lähennellyt usein nuoria naisia.[81] Kirkkoherra kertoi viimeisessä kuulustelussaan vuonna 1956 ahdistelleensa myös Saarta kirkkoherranvirastossa.[92][93] Hän kertoi tehneensä useita kertoja seksuaalisia tekoja Saaren kanssa kirkkoherranviraston kansliassa.[94]

Kanervo oli 30. joulukuuta 1953 ja 20. tammikuuta 1954 pidetyissä kuulusteluissa kiistänyt jyrkästi "intiimin seurustelun" Saaren kanssa. Kuulusteluissa Kanervo oli myös kertonut, että hänellä ja Saarella oli ollut "kunnioitusta ansaitseva suhde".[95] Kuulusteluissa 8. huhtikuuta 1956 Kanervo tunnusti kuitenkin olleensa Saaren kanssa yhteensä kuusi kertaa kanssa seksuaalisissa tekemisissä. Viimeinen kerta oli Kanervon mukaan tapahtunut huhtikuun lopulla eli 3–4 viikkoa ennen Saaren katoamista.[69] Nykyisen lain mukaan tekoja pidettäisiin seksuaalisena hyväksikäyttönä. Isojoella kiersi huhu Saaren ja Kanervon seurustelusta. Kirkkoherra oli saanut Saarelta kirjeen vain kaksi päivää ennen tytön katoamista. Toimiessaan kirkkoherrana Laihialla Kanervo oli ahdistellut kahta nuorta tyttöä, joiden isä oli ottanut yhteyttä poliisiin.[96]

Kihniöllä Kanervo oli käyttänyt hyväkseen 16-vuotiasta Rauhaa. Kanervo tapasi tyttöä kirkkoherran kanslian lisäksi iltaisin metsissä ja ladoissa, mukanaan eväänä karamelleja ja hedelmiä.[97] Kanervo odotti toisinaan Rauhan pyöräreitin varrella, vältellen näyttäytymistä ohikulkijoille. Rauhan pyöräiltyä kohdalle Kanervo astui tielle ja pysäytti pyörän, tarttui Rauhaa käsivarresta ja talutti tämän tieltä metsään. Erään kerran vuonna 1955 Kanervo oli ajanut pappilasta polkupyörällä 7–8 kilometrin matkan ja pysähtynyt maantien varteen Kahrin eli Viitasen mäen kohdalle. Siinä hän oli pysäyttänyt Rauhan ja yrittänyt kallistaa tämän mättäälle. Rauha oli vastustanut Kanervan toimia ja päässyt poistumaan paikalta pyörällään.[98] Kanervo oli piinannut myös kahta 15-vuotiasta sisarusta metsätiellä. Merikarvian pappilaan maitoa tuonutta tyttöä hän oli yrittänyt vetää väkisin metsään. Erästä toista nuorta tyttöä hän pyyteli jäämään yöksi pappilaan, kun rakastajatar (kotiapulainen) ja lapset olivat matkoilla. Erästä nuorta tyttöä hän oli ottanut vyöteisistä kiinni ja kourinut.[99]

Kirkkoherra antoi vuonna 1962 Hymy-lehdelle haastattelun, jossa hän purki tuntojaan epäilyistä:

»Tuskin tunsin Kyllikki Saarta sen paremmin kuin hänen kotikyläänsä Möykkyäkään. Ei vuodessa ehdi perehtyä Isojoen kokoisen seurakunnan jokaiseen soppeen. Sitä paitsi olin murhan tapahtumahetkellä Merikarvialla. Minulla oli silloin juuri rippikoulu aamuisin klo 8. Miten olisin ehtinyt sieltä Isojoelle?[100]»

Kirkkoherra oli myöntänyt Hymy-lehden toimittajalle vuonna 1962, että hän tunsi Lellulaakson suon lähiympäristön.[101]

Entinen poliisi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karijoella asunut 35-vuotias kahvilanpitäjä on ollut eräs Kyllikki Saaren murhan vahvimmista epäillyistä. Silminnäkijän havainnon mukaan hänen epäiltiin ajaneen autolla yhdessä erään toisen miehen kanssa Kauhajoelle johtaneella tiellä. Myöhemmin Kyllikin katoamispaikalla havaittiin auton kääntymisjälkiä ja ajolyhdyn sirpaleita. Kahden moottoripyöräilijän mukaan miehen autoa muistuttanut auto oli ollut pysähdyksissä Kauhajoen Karhunkankaalle johtaneen metsätien varressa samana iltana kun Kyllikki katosi. Kahvilanpitäjä oli entinen poliisi, joka oli erotettu virastaan huonojen elämäntapojensa vuoksi. Hänet tunnettiin hämäräperäisenä liikemiehenä.[102] Kahvilanpitäjän pidätyksen jälkeen isojokelaiset uskoivat varman syyllisen olevan nyt telkien takana. Tapaus oli heidän mielestään jo lähes selvitetty. Oli vain ajan kysymys, milloin mieheltä saataisiin puristetuksi tunnustus Saaren kohtalosta.[28]

Kahvilanpitäjällä oli kuitenkin katoamisillalle alibi. Hänet tuntenut isojokinen autoilija oli nähnyt hänet ja erään porilaisen johtajan viettävän iltaa Kaupunginhotellissa Kristiinassa kello 22–24. Porilainen johtaja kertoi vieneensä miehen Karijoelle tuttavansa kotiin, jossa entinen poliisi oli kertomansa mukaan yöpynyt. Helsingin Sanomat kirjoitti laajasti entisen poliisin pidätyksestä ja kuvaili miehen kahvilaa ”häpeäpilkuksi”, jossa tarjoiltiin vieraille laitonta alkoholia.[103] Kun varmana syyllisenä pidetyt kahvilanpitäjä ja hänen apurinsa vapautettiin olivat heidän nimensä tulleet tutuiksi jo monien sanomalehtien palstoilta.[104]

Kahvilanpitäjän auto oli tuotu autokorjaamolle Lapväärttiin 4. toukokuuta 1953 ja se oli ajokelpoinen vasta 30. toukokuuta. Kyllikki Saaren katoamisen aikaan auto oli siis vielä korjaamolla ilman renkaita ja akkua. Korjaamon omistaja kertoi olleensa kotona surmailtana. Hän olisi kuullut, mikäli auto olisi otettu käyttöön ilman lupaa.[105] Kahvilanpitäjä vapautettiin elokuun lopulla, mikä herätti isojokelaisten keskuudessa suurta tyrmistystä. Hänet pidätettiin jutun vuoksi myöhemmin uudelleen, mutta laskettiin senkin jälkeen vapaaksi. Komisario Skogman sanoi olevansa kahvilanpitäjän syyttömyydestä täysin vakuuttunut. Kahvilanpitäjä ja hänen toverinsa, joiden nimet olivat esiintyneet lehtien palstoilla useaan otteeseen, eivät kuitenkaan ryhtyneet oikeustoimiin maineensa puhdistamiseksi, vaikka heillä olisi ollut siihen lain takaama mahdollisuus.[106]

Ojankaivaja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pentti Kankaanpää, joka toimi 1970-luvun alussa poliisina Isojoella ja tutki Kyllikki Saaren murhaa työnsä ohella vuodesta 1972 alkaen, kertoi julkisuuteen vuonna 2002 poliisin epäilleen paikallista työmiestä murhaajaksi. Todisteet eivät kuitenkaan olisi riittäneet oikeudessa.[4] Kankaanpään mukaan kahta miestä vastaan oli vahvoja aihetodisteita.[107]

Paikkakuntalainen 38-vuotias ojankaivaja oli ollut pitkään epäiltyjen listalla, mutta hänet jouduttiin vapauttamaan todisteiden riittämättömyyden vuoksi. Miehen pidätys jakoi mielipiteitä. Helsingin Sanomat kirjoitti 23. lokakuuta 1953 pidätyksestä: ”Pidätetyn äiti ja veli todistivat (työmiehen) puolesta. Hän nukkui rikospäivän iltana jo kello 19.00 ja oli niin vahvasti alkoholin vaikutuksen alaisena, ettei olisi voinut suorittaa mitään rikosta. (Työmies) tunnetaan Isojoella siivona miehenä, joka ei ole aiheuttanut kenellekään mitään häiriötä, vaikka käyttääkin joskus alkoholia. Isojoella ollaan sitä mieltä, että (työmies) on syytön. ... Paikkakuntalaiset ovat hämmästyneitä, koska (työmiehen) ei tiedetä osoittaneen mitään kiinnostusta toista sukupuolta kohtaan.”[108] Miehen pidätyksestä uutisoivat laajalti myös Kaleva, Ilkka ja Vaasa-lehti.[109]

Ojankaivaja oli aiemmin 1940-luvulla syyllistynyt seksuaalirikokseen ja kärsi sota-aikana ilmenneistä mielenterveysongelmista. Mies oli myös tirkistellyt eräitä tyttöjä saunan ikkunasta.[4] Miehellä oli kuitenkin sukulaistensa antama alibi, jonka mukaan hän oli nukkunut omassa vuoteessaan voimakkaassa humalatilassa läpi murhayön.[109] Vapautetusta ojankaivajasta tuli kuitenkin poliisien pääepäilty. Kuulusteluissa epäillyn puheet olivat sekavia. Kun epäiltyä kuulusteltiin hän sanoi, että Saari ei ollut enää elossa, eikä hänen ruumistaan koskaan löydettäisi. Sittemmin mies perui puheensa ja väitti, että hänet oli ymmärretty väärin.[4] Mies lähetettiin mielentilatutkimukseen ja myöhemmin Mustasaaren mielisairaalaan, jossa läänin rikospoliisin etsivät kävivät kuulustelemassa häntä. Kuulustelu oli pakko keskeyttää, kun miehen käyttäytyminen muuttui sekavaksi. Lääkäri määräsi, että miehen kuulustelua ei voitu jatkaa.[4] Vaikka epäiltyä ei voitu pitävästi yhdistää Saaren tapaukseen, häntä pidettiin pidätettynä vielä hoitoon passittamisen jälkeenkin.

Seututien 661 varrella oleva kyltti Kyllikki Saaren suohaudalle.

Ojankaivaja asui teon tapahtuma-aikana 1–2 kilometrin päässä tekopaikasta. Poliisi epäili, että tekijän apuna jälkien peittelyssä ja haudan naamioinnissa olisi ollut tämän 37-vuotias lankomies, jolla oli rikollinen tausta. Molemmat miehet tunsivat maaston erittäin hyvin, sillä heillä oli yhteinen ojatyömaa, joka sijaitsi 50 metrin päässä Saaren suohaudalta. Ojatyömaalla oli lapio, jota ilmeisesti käytettiin haudan kaivamiseen. Ojankaivajaa ja lankomiestä kuulusteltiin syksyllä 1953. Pian tapauksen jälkeen lankomies muutti ensin Keski-Pohjanmaalle ja sieltä Ruotsiin. Kumpikaan epäillyistä ei ollut elossa enää vuonna 1972.[4]

Runar Holmström

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinävedellä vuonna 1959 tapahtunut Tulilahden kaksoismurha muistutti tekotavaltaan monilta osin Kyllikki Saaren murhaa. Siksi heräsivät epäilyt teosta syytetyn Runar Holmströmin osallisuudesta myös Kyllikki Saaren murhaan. Vankeinhoitoviranomaisten antaman lausunnon mukaan Holmström oli kuitenkin ollut Saaren katoamisen ajankohtana kärsimässä vapausrangaistusta Okeroisissa. Lähellä Lahtea sijainneesta työsiirtolasta ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä pistäytymään lähes 300 kilometrin päässä Isojoella.[110] Myös Tulilahden murhien tutkimuksiin osallistunut komisario Axel Skogman piti epätodennäköisenä, että sama henkilö olisi syyllistynyt kumpaankin rikokseen. Hän tuli kuitenkin siihen johtopäätökseen, että Tulilahden murhaaja oli lukenut tarkoin Saaren tapauksen tutkintaselostukset.[111]

Epäiltyjen määrä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun tutkimusten johdossa pisimpään toiminut komisario Skogman jäi eläkkeelle syksyllä 1970, eri tutkimuslinjoja oli kertynyt 370. Suuri osa oli kuitenkin käsitelty loppuun tuloksettomina.[112] Kuulusteltujen henkilöiden nimikortteja oli yli 5000 kappaletta. Todellisia epäiltyjä oli kuitenkin vain muutamia kymmeniä. Heidän joukossaan oli myös surmatun isä, jota jotkut pitävät edelleen syyllisenä tyttärensä murhaan.[61]

Myöhempiä ulkopuolisten teorioita syyllisestä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustapartainen mies

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isojoen eläkkeellä oleva palopäällikkö Esko Varpelaide kertoi 2004 Ilta-Sanomille epäilleensä surmaajaksi erästä 51-vuotiasta paikkakuntalaista miestä.[113] Epäilty tunnettiin mustasta parrastaan ja häntä pidettiin Isojoella outona henkilönä. Nuorena opinhaluiseksi ja eteväksi mainittu mies oli saanut hermoromahduksen ylioppilaskirjoitusten aikana ja muuttunut ihmisenä. Elokuussa 1952 hän oli kosketellut autokolarissa kuollutta naista intiimialueelta Isojoen sairaalassa. Tämän nähtiin osoittavan taipumusta nekrofiiliaan. Miehen väitettiin syyllistyneen naisten ahdisteluun, ja hänelle oli tehty käräjäoikeuden päätöksellä kastraatio.[58]

Mies oli asioinut usein kansliassa, jossa Kyllikki työskenteli. Kuulopuheiden mukaan mies piti Kyllikkiä ”morsiamenaan”. Mies asioi myös kunnantoimistossa, jossa hän oli kiinnostunut toimistovirkailijana työskennelleestä nuoresta naisesta. Varpelaide toimi yhteistalon tansseissa järjestysmiehenä, ja oli nähnyt usein mustapartaisen miehen seuraavan puiden takana tuntikausia tanssipaikan tapahtumia. Kyllikin katoamisiltana miestä ei näkynyt. Yöllä kahden aikoihin mies oli heitellyt hiekkaa ikkunaan kunnantalolla ja pyytänyt yläkerrassa asuvaa kunnantoimiston naista ulos. Kun tämä ei suostunut, mies oli lähtenyt kävelemään kohti Mäkikaupunkia, poispäin kodistaan. Hän oli kantanut olallaan pussia. Pari vuotta aiemmin mies oli suunnitellut ohikulkutien linjan Mäkikaupungista Heikkilän kylään. Tämä suuntakepein merkitty tielinja kulki läheltä Kyllikin hautauspaikkaa, joten maasto oli miehelle tuttu.[58]

Kyllikin katoamisen jälkeisenä aamuna mies oli yrittänyt hyökätä holhoojansa kimppuun aseenaan kettinkivarren päähän kiinnitetty rautamöhkäle. Holhooja oli ampunut revolverilla itsepuolustukseksi miestä rintaan. Mies selvisi hengissä ja pääsi sairaalasta jo parin viikon päästä. Varpelaide epäili, että mies olisi surmannut illalla Saaren samalla aseella, jonka kanssa hyökkäsi holhoojansa kimppuun. Hän oli mennyt kunnantalolle ase mukanaan ja palannut tuntemaansa tielinjaa pitkin hautaamaan ruumiin. Varpelaide kertoi epäilystään poliisille ja mies joutui kuulusteltavaksi. Tuloksena oli pelkkiä viisastelevia vastauksia. Varpelaide epäili, että päätutkija rikoskomisario Axel Skogman uskoi miehen olleen syyntakeeton tai liian yksinkertainen pystyäkseen suorittamaan murhan. Varpelaide toivoi, että miehen kuulustelupöytäkirjat tarkistettaisiin uudestaan.[58] Mustapartainen mies kuoli Teuvan B-mielisairaalassa 1971.[113][58] Ilta-Sanomien artikkelin mukaan "myös poliisi vahvistaa epäillyn henkilöllisyyden IS:lle."[113] Tämä oli kuitenkin väärinkäsitys, sillä poliisi oli tarkoittanut pääepäiltyä eli ojankaivajaa.

Hans Assmann

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Yhden asian voin kuitenkin kertoa heti... koska se on vanhin ja tavallaan vahinko, joka piti peittää. Muuten retkemme olisi paljastunut. Vaikka ystäväni oli hyvä ajaja, vahinkoa ei voinut välttää. Tietänet, mitä meinaan. ”

– Assmannin sanat kuolinvuoteella.[42]

Jorma Palo ja Matti Paloaro julkaisivat vuonna 2004 kirjan Luottamus tai kuolema! Hans Assmannin arvoitus, jossa esille nostettiin Bodominjärven murhista epäillyn saksalaissyntyisen Hans Assmannin mahdollinen osuus myös Kyllikki Saaren murhaan. [114] Rikospoliisi Matti Paloaro tapasi Hans Assmannin tämän kuolinvuoteella vuonna 1997, jolloin hän kertoi olevansa vastuussa vanhasta kolarista, joka piti peittää. Vaikka nimeä ei mainittu, Paloaro päätteli Assmannin epäsuoran tunnustuksen tarkoittaneen Kyllikki Saaren kuolemaa. Autonkuljettaja olisi törmännyt autollaan Saareen vahingossa. Jälkiensä peittämiseksi miehet olisivat lavastaneet tapauksen murhaksi.[42]

Assmannin vaimo on kertonut miehensä liikkuneen Isojoen ja Kauhajoen suunnalla murhailtana tarkoituksenaan suunnitella kirkkojen maalausurakoita.[115] Assmann myös omisti murhan aikoihin vaaleanruskean henkilöauton, jollaisen useat silminnäkijät olivat nähneet kiirehtivän murhapaikan suunnalta poispäin. Assmannin vaimo on kertonut, että hänen mieheltään puuttui automatkalta palattuaan toisen jalan sukka ja hänen kenkänsä olivat märät. Myös autossa oli näkyvissä pieniä kolhuja. Muutaman päivän kuluttua Assmann ja hänen autonkuljettajansa lähtivät uudelleen automatkalle, mutta tällä kertaa heillä oli mukanaan lapio.[116] Assmannin oman kertoman mukaan hän osallistui vaimonsa kanssa Saaren hautajaisiin.[115] Kertomuksia on kuitenkin epäilty, koska todisteiden tietojen mukaan Assmann oli Saksassa teon tapahtuma-aikana. Supon arkiston mukaan Hans Assmann saapui ensimmäisen kerran Suomeen Helsingin olympialaisten aikana kesällä 1952, mutta palasi takaisin Saksaan ja muutti pysyvästi Suomeen vasta heinäkuussa 1953. Assmann kuoli Ruotsissa 1998.[117]

Muusikkoseurue

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anneli Karhusaaren 2009 julkaisemassa kirjassa Kyllikin surma (Reino Ojanperän muistelmien pohjalta) esitetyn teorian mukaan Saareen olisi törmännyt mustalla henkilöautolla liikkunut kolmihenkinen seurue, johon kuului myös muusikko. Teorian mukaan kuljettaja ajoi kolarin humalassa, ja siksi onnettomuus salattiin. Metsään viedyn uhrin alkaessa virota hänet surmattiin lapiolla, mikä selittäisi poskiluun murtuman. Myöhemmin tekijät olivat tunnontuskissaan käyneet merkkaamassa haudan, ja pudottaneet paikalle sieltä löytyneet nuottivihon palasen ja pääsylipun, joista löytyy maininta tutkimusten yhteydessä.[118] Ojanperän tiedot ovat peräisin Oulun läheltä Vaalasta, jossa seurue oli ollut töissä. Ojanperän mukaan auto maalattiin matkan jälkeen valkoiseksi, ja useat olivat kuulleet matkalla olleiden puhuvan tapahtumasta.[119] Ojanperä oli tuolloin 16-vuotias ja työskenteli varastomiehenä Vaalan työmaalla.[62][120]

Ojanperä ei kerro miesten oikeita nimiä. Kirjan mukaan kaikki kolme törmäysautossa ollutta miestä kärsivät voimakkaista tunnontuskista Saaren kuoleman jälkeen. Ensimmäinen miehistä hukuttautui Oulujokeen vuonna 1955 surmattuaan sitä ennen vaimonsa.[121] Toinen miehistä päätti päivänsä kolme vuotta myöhemmin ampumalla itsensä. Kolmikon viimeinen kuoli lääkkeiden yliannostukseen kotonaan Kemijärvellä vuonna 1960.[23] Anneli Karhusaaren mukaan teoria polkupyörän kätköpaikan vaatimasta paikallistuntemuksesta kumottiin jälkeenpäin ja todettiin, että pyörän oli voinut piilottaa kuka tahansa ulkopuolinen henkilö.[122] Hänen mukaansa mielisairaasta työmiehestä tehtiin epäilty, koska kolarin ajanutta autoa ei löydetty. Monet paikkakuntalaiset olivat Karhusaaren mukaan kiihtyneitä miehen pidätettynä olosta, koska he eivät toisin kuin poliisi uskoneet hänen syyllisyyteensä.[123] Karhusaari on tutkinut aikalaislehtiä ja mainitsee niissä olleen uutisen alueella liikkuneesta mustasta autosta, joka oli hänen mukaansa kolariauto.[124] Toisen lähteen mukaan elokuussa 1953 saatiin pitävät todisteet siitä, että vaikka kaksi henkilöautoa (sininen Ford Custom ja tumma Ford Taunus) ajoi Päntäneen tietä Kauhajoelta Isojoelle, molempien autojen kuljettajat tavoitettiin, ja autoilla liikkuneet voitiin todeta syyttömiksi.[125]

Murha kollektiivisessa muistissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari julkaisi syyskuussa 2020 teoksen Kuuluisan kuoleman varjo, jossa hän tarkastelee Kyllikki Saaren tapausta sosiologisena ilmiönä. Kirjan keskeisenä lähdemateriaalina on Keskusrikospoliisin esitutkinta-aineisto, joka avautui vuonna 2018 tutkijoiden käyttöön. Juho Saari ei ole sukua Kyllikki Saarelle.[126] Juho Saari listaa kirjassaan viisi syytä, miksi Kyllikki Saaren murha ei ole unohtunut, vaikka tapauksesta on kulunut jo useita kymmeniä vuosia ja vaikka monet muut samankaltaiset henkirikokset ovat painuneet historian hämärään.

  • Kollektiivista muistia edistivät poliisin lukuisat tutkintalinjat.
  • Muistamista edistivät lukuisat tapahtumaan liittyneet paikat. Kyllikki Saarta etsittiin useasta eri paikasta, kunnes hänen ruumiinsa löytyi suohaudasta läheltä hänen katoamispaikkaansa.
  • Nuoren naisen surma herätti monia tunnereaktioita: surua, vihaa, ahdistusta ja uteliaisuutta.
  • Muistamista edistivät symbolit: kunnollista ja siveellistä elämää viettänyt, syvästi uskonnollinen maalaistyttö koki väkivaltaisen kuoleman.
  • Kyllikki Saaren kuolemaan liittyi pahuutta: hänelle tehty seksuaalinen väkivalta ja voimakas lyönti hänen kasvoihinsa järkyttivät ihmisiä.[127]

Markku Koski ja Leo Lindsten ovat esittäneet Kyllikki Saaren tarinan Armi Kuuselan synnyttämän legendan negaatioksi. Sekä Saari että edellisvuonna ensin Suomen Neidoksi ja sitten Miss Universumiksi valittu Kuusela koskettivat syvältä suomalaisten syvimpiä tuntoja: kumpikin oli 17-vuotias ja nuorina neitoina ”kukkaan puhkeamaisillaan”. Sattumoisin juuri viikkoa ennen Saaren katoamista oli ollut kohu-uutisena maailmanympärimatkalle lähteneen Armi Kuuselan yllättävä avioituminen filippiiniläisen liikemiehen Virgilio Hilarion kanssa. Kuvaavaa on, että monien maalaistalojen ja -tupien kamarien seinillä riippuivat vuosikausia rinnakkain lehdistä leikatut Armi Kuuselan ja Kyllikki Saaren kuvat.[128]

Suohauta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kyllikki Saaren suohautaa käy edelleen kesäisin katsomassa suuri joukko väkeä.[129] Hauta sijaitsee seututien 661 varrella Isojoelta Kauhajoelle päin, noin paikassa 62°09′N, 21°57′E.[130] Haudalla on Kyllikin sisaren, Allin perheen vuonna 1987 pystyttämä muistokivi, johon on kiinnitetty tapauksesta kertova kuparilaatta.[131]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ei vanhene koskaan, osa Kyllikki Saari – musta sirkus, on Yle TV2:lla 19. kesäkuuta 1997 ensiesitetty (uusittu 2. marraskuuta 2001 ja 4. heinäkuuta 2010) dokumenttisarjan jakso. Sarjan käsikirjoitti Esa Silander ja kertojana toimi Åke Lindman. Dokumentissa arvioidaan varsinkin kirkkoherran mahdollista syyllisyyttä ja mainitaan myös selvänäkijä Ekku Mattilan näkemys, jonka mukaan kaksi nuorta miestä tuli autolla Kyllikin takaa. Matkustajan paikalla ollut työnsi polkupyörää ja Kyllikki kaatui vahingossa kuoliaaksi.[132] Dokumentti ei kerro muista epäillyistä.[133]
  • Oiva Kurki: Rippikoulutytöt vaarassa – kävelevällä käärmeellä hiilihanko ristinä (1958). Fiktiivinen teos kertoo Saarelan Leasta, 17-vuotiaasta tytöstä joka odottaa lasta pastorille ja joka häpeän vuoksi hirttäytyy omista sukistaan tehtyyn puuhun ripustettuun köyteen.[134]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Jermo, Aake: Murha ei vanhene koskaan. Otava, 1975. ISBN 951-1-02135-4
  • Kallio, Enska & Vesa, Raimo: Kyllikki Saaren arvoitus. Tampere: Pop-kirjat, 1981. ISBN 951-9374-22-1, ISBN 978-951-9374-22-2
  • Karhusaari, Anneli: Kyllikin surma, Kustannusliike Anneli 2009. ISBN 978-952-5831-05-4
  • Lahtonen, Mika: ”Hän tietää Kyllikki Saaren murhaajan”, Alibi 1/2002, s. 50–53. Otavamedia.
  • Lahtonen, Mika: ”Suomen tunnetuin murhamysteeri”, Alibi 5/2013, Otavamedia
  • Markkula, Hannes: Suomalainen murha 1953–1991, Eurooppalainen kustannustalo, 1991. ISBN 9519626700
  • Markkula, Hannes: Kuusi suomalaista murhaa. Gummerus, 1997. ISBN 951-20-5081-1
  • Paloaro, Matti & Palo, Jorma: Luottamus ja kuolema: Hans Assmannin arvoitus. Tammi 2004. ISBN 951-31-3205-6
  • Saari, Juho: Kuuluisan kuoleman varjo: Miksi Kyllikki Saaren murha ei unohdu?. Helsinki: Gaudeamus, 2020. ISBN 978-952-345-093-6
  • Toivonen, Kauko (päätoim.): Hymy. numero 2, Lehtimiehet Oy, Kokemäki, 1962
  • Kurki, Oiva: Rippikoulutytöt vaarassa: kävelevällä käärmeellä hiilihanko ristinä, Kauhava, 1958.
  • Björkgård, Jan-Erik (toim.): Poliisi kertoo 1: Suomalaisia rikostapauksia. Pohjolan poliisikirja oy, 2007. ISBN 978-951-98801-5-0
  • Reinboth, Susanna: Näin rippipappi päätyi epäillyksi Kyllikki Saaren murhasta. (Verkkojulkaisu, päivitetty 14.1.2018) Helsingin Sanomat 14.1.2018, 14.1.2018. Artikkelin verkkoversio.
  • Autio, Sari: Pappi alkoi tunnustaa karmivia asioita – kertoi itse, mitä pappilan kansliahuoneessa oli tapahtunut Kyllikki Saaren kanssa. (Verkkojulkaisu, päivitetty 6.11.2019) Ilta-Sanomat 8.7.2018, 8.7.2018. Artikkelin verkkoversio.
  • Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia, Wsoy, 2021, ISBN 978-951-0-46709-1

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Karhusaari 2009, s. 175.
  2. ↑ a b Jermo 1975, s. 63.
  3. ↑ a b c d Karhunen, Pekka J. & Himberg, Kimmo: Murha ratkeaa laboratoriossa (Julkaistu Tiede-lehdessä, vuosi 2000, nro 1) Tiede.fi. Viitattu 22.4.2012..
  4. ↑ a b c d e f g h i j Alibi 1/2002, s. 50–53.
  5. ↑ Poliisi kertoo 1 - Suomalaisia rikostapauksia, s. 46
  6. ↑ Jermo 1975, s. 9–12.
  7. ↑ a b Poliisi kertoo 1 - Suomalaisia rikostapauksia,Hannes Markkula, s. 46
  8. ↑ Markkula 1997, s. 21.
  9. ↑ a b Markkula 1997, s. 22.
  10. ↑ Kallio & Vesa, 1981, s. 7, 32
  11. ↑ a b Aavistiko Kyllikki Saari karmivan kohtalonsa? Vihjaisi viimeisenä iltana oudosti omista hautajaisistaan Ilta-Sanomat. 17.6.2018. Viitattu 30.9.2020.
  12. ↑ a b Markkula 1997, s. 23.
  13. ↑ Markkula 1997, s. 24.
  14. ↑ a b Jermo 1975, s. 20.
  15. ↑ a b c d Kallio & Vesa, 1981, s. 9, s.10
  16. ↑ Jermo 1975, s. 23
  17. ↑ Jermo 1975, s. 22–23.
  18. ↑ Kallio & Vesa, 1981, s. 12
  19. ↑ Jermo 1975, s. 66.
  20. ↑ Jermo 1975, s. 21.
  21. ↑ Jermo 1975, s. 34–35.
  22. ↑ Jermo 1975, s. 37.
  23. ↑ a b Karhusaari 2009, s. 119.
  24. ↑ Jermo 1975, s. 24.
  25. ↑ Jermo 1975, s. 24–25.
  26. ↑ Jermo s. 27–29.
  27. ↑ Jermo 1975, s. 22.
  28. ↑ a b Jermo 1975, s. 29.
  29. ↑ Paloaro & Palo 2004, s. 126.
  30. ↑ Jermo 1975, s. 35.
  31. ↑ Karhusaari 2009, s. 130.
  32. ↑ Kallio & Vesa, 1981, s. 16
  33. ↑ Jermo 1975, s. 31.
  34. ↑ Jermo 1975, s. 41–47.
  35. ↑ Paloaro & Palo 2004, 96.
  36. ↑ Markkula 1997, s. 31.
  37. ↑ Jermo 1975, s. 48.
  38. ↑ a b Markkula 1997, s. 32.
  39. ↑ a b Jermo 1975, s. 49–51.
  40. ↑ Markkula 1997, s. 33.
  41. ↑ Jermo 1975, s. 51–52.
  42. ↑ a b c Paloaro & Palo 2004, s. 97.
  43. ↑ Jermo 1975, s. 50.
  44. ↑ Jermo 1975, s. 52.
  45. ↑ Jermo 1975, s. 50–52.
  46. ↑ a b c Yle uutiset selkosuomeksi:Kyllikki Saari yle.fi. Arkistoitu 3.2.2014. Viitattu 21.4.2012..
  47. ↑ Harjulehto, Seppo: Mitä Missä Milloin 1955, s. 16. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1954.
  48. ↑ Jermo 1975, s. 54.
  49. ↑ a b Jermo 1975, s. 55–57.
  50. ↑ Jermo 1975, s. 54–56.
  51. ↑ Jermo 1975, s. 58–60.
  52. ↑ Jermo 1975, s. 57.
  53. ↑ Jermo 1975, s. 39–40.
  54. ↑ Markkula 1991, s. 26.
  55. ↑ Markkula 1997, s. 16.
  56. ↑ Jermo 1975, s. 67–68.
  57. ↑ Jermo 1975, s. 69–71.
  58. ↑ a b c d e Isojoen joulu 2004 juhaerik.net. Viitattu 21.4.2012.[vanhentunut linkki]
  59. ↑ Jermo 1975, s. 67.
  60. ↑ Jermo 1975, 75.
  61. ↑ a b c Karhusaari 2009, s. 127–128.
  62. ↑ a b Poliisi-TV: Kyllikki Saaren kohtalo ei unohdu Ohjelmat.yle.fi. Arkistoitu 6.10.2013. Viitattu 23.4.2012..
  63. ↑ Jermo 1975, s. 75–76.
  64. ↑ Kyllikki Saaren murhasta pian 60 vuotta - Poliisi: Jää ikuiseksi mysteeriksi Iltalehti 29.4.2013
  65. ↑ Kyllikki Saaren murha: Alibi seisoo uutisensa takana! alibi.fi 29.4.2013
  66. ↑ Jermo 1975, s. 72.
  67. ↑ Kallio & Vesa 1981, 41.
  68. ↑ Keskisarja, Kyllikki Saari, s. 83–84
  69. ↑ a b Keskisarja, s. 289
  70. ↑ Keskisarja, s.73
  71. ↑ Keskisarja, Kyllikki Saari, s.80,154
  72. ↑ Keskisarja, s. 145
  73. ↑ a b Keskisarja, s. 150–151
  74. ↑ a b Keskisarja, s. 203
  75. ↑ Keskisarja, s. 208-209
  76. ↑ Keskisarja, Kyllikki Saari, s. 209, 293
  77. ↑ Keskisarja, s. 291
  78. ↑ Keskisarja, s. 292
  79. ↑ Keskisarja, Kyllikki Saari, s. 268
  80. ↑ Keskisarja, Kyllikki Saari, s. 279
  81. ↑ a b Markkula 1997, 38.
  82. ↑ Uusi Suomi 29.2.1956
  83. ↑ Ei vanhene koskaan: Kyllikki Saari - musta sirkus, YLE TV2 19.6.1997
  84. ↑ Keskisarja, s. 284
  85. ↑ Keskisarja, s. 286–287
  86. ↑ Keskisarja, s. 209
  87. ↑ Keskisarja, s. 294
  88. ↑ Keskisarja, s. 294–296
  89. ↑ a b Keskisarja, s. 296
  90. ↑ Kallio & Vesa, 1981, s. 70
  91. ↑ Keskisarja, s. 269, 288–289
  92. ↑ Helsingin Sanomat 14.1.2018, s. b6
  93. ↑ Keskisarja, s.287
  94. ↑ Keskisarja, s.296
  95. ↑ Keskisarja, s. 208
  96. ↑ Iltasanomat 8.7.2018
  97. ↑ Keskisarja, s. 304
  98. ↑ Keskisarja, s. 305
  99. ↑ Keskisarja, s. 277
  100. ↑ Kallio & Vesa, 1981, s. 44-45
  101. ↑ Hymy 2. 1962, s. 4
  102. ↑ Karhusaari 2009, s. 145.
  103. ↑ Karhusaari 2009, s. 146.
  104. ↑ Jermo s. 38.
  105. ↑ Kallio & Vesa 1981, 17.
  106. ↑ Jermo s. 37.
  107. ↑ Satakunnan Kansa Sunnuntailiite 13.12.2009
  108. ↑ Helsingin Sanomat 23.10.1953
  109. ↑ a b Karhusaari 2009, s. 154.
  110. ↑ Jermo 1975, s. 68–69.
  111. ↑ Jermo 1975, s. 111.
  112. ↑ Jermo 1975, s. 73.
  113. ↑ a b c Kyllikki Saaren murha ratkeaa? iltasanomat.fi. Viitattu 22.4.2012..[vanhentunut linkki]
  114. ↑ Karhusaari 2009, s. 152.
  115. ↑ a b Paloaro & Palo 2004, 93.
  116. ↑ Karhusaari 2009, s. 151.
  117. ↑ Paloaro & Palo 2004, s. 165.
  118. ↑ Jermo 1975, s. 50.
  119. ↑ Kyllikki Saaren murhasta "muusikkoteoria" hs.fi. Viitattu 22.4.2012..
  120. ↑ Kyllikki Saaren murha-video youtube.com.
  121. ↑ Karhusaari 2009, s. 118.
  122. ↑ Karhusaari 2009, s. 133.
  123. ↑ Karhusaari 2009, s.155.
  124. ↑ Kuka murhasi Kyllikki Saaren? (Arkistoitu – Internet Archive) Järviradion haastattelussa kirjailija Anneli Karhusaari, julkaistu 20.01.2010
  125. ↑ Kallio & Vesa 1981, s. 18.
  126. ↑ Sirén, Anna: ”Tule ajoissa, ettei käy niin kuin Kyllikki Saarelle” – Tuore kirja avaa, miksi juuri tämä surmatyö jäi kaikkien suomalaisten mieleen 30.9.2020. Yle.
  127. ↑ Autio, Sari: Uutuuskirja: Kyllikki Saari saattoi olla vielä elossa, kun hänet haudattiin suohon – nämä viisi seikkaa tekivät rikoksesta unohtumattoman 30.9.2020. Ilta-Sanomat.
  128. ↑ Markku Koski ja Leo Lindsten: Armin tarina, s. 114. Helsinki: Love Kirjat, 1982. ISBN 951-835-063-9.
  129. ↑ Kyllikki Saaren suohaudalle rakennetaan parkkipaikka iltasanomat.fi. 15.6.2006. Arkistoitu 24.9.2016. Viitattu 23.9.2016.
  130. ↑ Kyllikki Saaren murha Toolserver.org. Viitattu 23.4.2012..
  131. ↑ Valto Viitanen: Pysähdyttävä muistomerkki. Tyrvään Sanomat 10. heinäkuuta 2003.
  132. ↑ Tapaus Kyllikki Saari 1950. 25/4-2012 Selvänäkijä Ekku Mattilan blogi
  133. ↑ Ei vanhene koskaan -Kyllikki Saari - musta sirkus, Yle TV2 1997
  134. ↑ Oiva Kurki, Rippikoulutytöt vaarassa, s. 1-8

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kyllikki_Saaren_murha&oldid=22713819”