Tämä on lupaava artikkeli.

Inkavaltakunnan tieverkosto

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 29. toukokuuta 2023 kello 10.33 käyttäjän 91.154.178.178 (keskustelu) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Katsottu versio tästä sivusta, joka hyväksyttiin 29. toukokuuta 2023, perustui tähän versioon.

Inkojen tieverkosto
Inkojen rakentama tie Machu Picchuun.

Inkavaltakunnan tieverkosto (Qhapaq Ñan[1]) oli 1500-luvulla kukistuneen Inkavaltakunnan laaja ja edistynyt tieverkosto Etelä-Amerikan länsiosissa Andien vuoristossa ja Tyynenmeren rannikkoseudulla. Teitä verkostossa oli yhteensä 40 000 kilometriä.

Unesco liitti vuonna 2014 inkojen tieverkoston maailmanperintöluetteloonsa.[1]

Historia

Inkat rakensivat tiensä useiden vuosisatojen aikana ennen espanjalaisvalloitusta. Verkosto perustui osittain inkoja edeltäneisiin teihin. Verkosto kasvoi laajimmilleen 1400-luvulla, kun Inkavaltakunta oli saavuttanut suurimman kokonsa.[1]

Osia tieverkostosta on säilynyt nykyaikaan, mutta suurin osa siitä on rapistunut ja peittynyt kasvillisuuden alle.[2] Tieverkoston säilyneet osat ovat alkuperäisen kaltaisia, sillä paikalliset yhteisöt ylläpitävät ja korjaavat teitä edelleen perinteisillä materiaaleilla ja tekniikoilla. Etenkin syrjäisellä maaseudulla sijaitsevat osuudet ovat yhä säilyneet hyvässä ja alkuperäisessä kunnossa.[1]

Tarkoitus

Tieverkosto yhdisti laajan Inkavaltakunnan kylät ja kaupungit. Teitä käytettiin sotilaallisiin ja viestinnällisiin tarkoituksiin sekä tavaraliikenteeseen.[1] Teillä marssivat armeijat ja juoksivat lähetit.[3] Lähettiverkosto pystyi toimittamaan viestin tai paketin teitä pitkin vuorokaudessa 240 kilometrin päähän.[4]

Tiet ja majatalot

Inkavaltakunnan tieverkostossa oli teitä yhteensä 40 000 kilometrin verran.[5] Siinä oli kaksi pohjois–eteläsuuntaista päätietä: rannikon valtatie ja vuoriston valtatie.[6] Ylänkötie kulkee nykyisen Ecuadorin ja Kolumbian vastaisen rajan läheisyydestä Perun ylängön kautta Titicacajärven ohi nykyisen Argentiinan luoteisosaan. Rannikkotie kulkee puolestaan nykyisen Perun Tumbesista Atacaman aavikolle ja sieltä nykyisen Chilen Santiagoon. Ehkäpä vaikuttavin tien osa on Cuzcon ja Quiton välinen tie, jolla monet Inkavaltakunnan keskuksista sijaitsivat.[7] Rannikkotie oli 4 000 kilometriä pitkä ja jopa seitsemän metriä leveä. Siitä lähti poikkiteitä Andien valtatielle ja lopulta laamapolkuja ylös vuoristoon.[3]

Majataloja oli 20 kilometrin välein; jotkin niistä olivat linnoituksia, joissa oli sotilastarvikkeita.[3]

Rakenne

Inkojen tieverkosto oli hyvin edistynyt jopa eurooppalaisiin teihin verrattuna.[5] Inkat päällystivät sademetsään ja pilvimetsiin rakentamansa tiet mukulakivillä. Rinteillä tiet louhittiin usein portaina kallioon. Tiet olivat kapeita, vain 1–3 metrin levyisiä, koska maasto oli jyrkkä ja epätasainen. Autiolle ja vähäsateiselle rannikolle rakennettuja teitä sen sijaan harvoin päällystettiin, ja ne olivat muutenkin vuoristoteitä luonnonmukaisemmat. Ne olivat 3–10 metriä leveitä. Asumattomilla seuduilla tiet oli merkitty vain kivillä tai puutolpilla, mutta kastelluissa laaksoissa ne reunustettiin ilmatiilistä tai juntatusta maasta rakennetuilla muureilla.[8] Teillä oli usein portaita, sillä inkat eivät tunteneet pyörää ja kulkivat teillään vain jalkaisin.[8]

Sillat

Syvien jokirotkojen yli johti riippusiltoja, jotka uusittiin vuosittain.[3] Inkojen riippusillan uudelleen rakentaminen vei 20 päivää. Suurimmat riippusillat olivat 45 metrin pituisia. Inkat rakensivat siltoja myös kivestä ja puusta, ja he ylittivät jokia joskus lautoilla. Andeilla on edelleen inkatyylisiä riippusiltoja, joita käytetään rotkojen ylittämiseen.[8]

Lähteet

  1. ↑ a b c d e Qhapaq Ñan, Andean Road System Unesco. Viitattu 22.10.2015. (englanniksi)
  2. ↑ Unesco grants Inca Qhapaq Nan road system World Heritage status BBC News. 21.6.2014. Viitattu 7.6.2016. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d Innes, Hammond: Conquistadorit – espanjalaiset valloittajat, s. 244–250. ((Los conquistadores, 1969.) Suomentaneet Kyllikki Villa ja Anita Paajanen-Mannila) Helsinki: Uusi kirjakerho, 1973. ISBN 951-20-0224-8
  4. ↑ Danielsen, Hanne-Luise (päätoimittaja): Muinaiset intiaanikulttuurit, s. 56. Bonnier, 2013. ISBN 978-82-535-3310-0
  5. ↑ a b Jarus, Owen: The Incas: History of Andean Empire 19.11.2013. LiveScience. Viitattu 23.11.2014. (englanniksi)
  6. ↑ Romé, Jésus & Romé, Lucienne: Life of the Incas in Ancient Peru, s. 83–85. Barcelona: Liber, 1987. (englanniksi)
  7. ↑ Gary Urton & Adriana von Hagen: Encyclopedia of the Incas, s. 304-306. Rowman & Littlefield, 2015. ISBN 978-0-7591-2362-5 (englanniksi)
  8. ↑ a b c Scarre, Chris (toim.): Maailman seitsemänkymmentä ihmettä: suuret muistomerkit ja niiden rakentaminen, s. 249–251. Otava, 1999. ISBN 951-1-16713-8

Aiheesta muualla

Peru
Unescon maailmanperintökohteet Perussa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Inkavaltakunnan_tieverkosto&oldid=21588959”