Ero sivun ”Carl Gustaf Emil Mannerheim” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
lisäyksiä+lähteitä
Rivi 284: Rivi 284:
Syyskuusta 1945 lähtien Mannerheim oli lähes koko ajan virkavapaalla presidentin tehtävistä terveydellisten syiden vuoksi.{{Lähde||15. syyskuuta 2008}}Mannerheim erosi presidentin virasta 4. maaliskuuta 1946 terveydellisistä syistä<ref name="Uusi Pikkujättiläinen, s. 404"/>.
Syyskuusta 1945 lähtien Mannerheim oli lähes koko ajan virkavapaalla presidentin tehtävistä terveydellisten syiden vuoksi.{{Lähde||15. syyskuuta 2008}}Mannerheim erosi presidentin virasta 4. maaliskuuta 1946 terveydellisistä syistä<ref name="Uusi Pikkujättiläinen, s. 404"/>.


==Mannerheimin vaikutuksesta suomalaiseen yhteiskuntaan==
;Sotilaallisena johtajana omaa luokkaansa
Mannerheim oli kiistämättä Venäjän asiantuntija Suomessa 1918 käydyn sisällissodan aikana. Hän hahmotti Suomessa käydyt taistelut osana Venäjällä käynnissä ollutta vallankumousta ja osana ensimmäistä maailmansotaa. Hän oli antibolsevikki ja koki näin ollen sodan suomalaista punakaartia vastaan taisteluksi Pietarin bolsevikkihallitusta vastaan.<ref name="Suuret suomalaiset, s. 149–150">Suuret suomalaiset, s. 149–150</ref>

Mannerheimin tehtävänä oli sodankäynnin johtaminen, mutta hän osasi myös lujittaa sotilaiden taistelutahtoa ja ylläpitää sitä. Muun muassa hänen näistä sanoistaan on tullut lentävä lause: {{sitaatti|Linnoitukset, tykit ja vieras apu eivät auta, ellei joka mies itse tiedä, että juuri hän seisoo maansa vartijana.}}<ref name="Uusi Pikkujättiläinen, s. 1022">Uusi Pikkujättiläinen, s. 1022</ref>

Mannerheim loi valtiollisia perinteitä osin Venäjän hovikulttuurista lainatuin ratkaisuin ja instituutioita kuten kunniamerkkeihin liittyvät sotilas- ja siviiliansioritarikunnat sekä valtiollisen edustuksen sääntöjä.<ref name="Suuret suomalaiset, s. 150">Suuret suomalaiset, s. 150</ref>

;Puolustusneuvoston puheenjohtajana kansalliseksi eheyttäjäksi
P. E. Svinhufvud nimitti Mannerheimin 1931 puolustusneuvoston puheenjohtajaksi, jolloin tämä ryhtyi korostamaan ja kehittämään kansallista eheytymistä. Varsinkin talvisodan aikana, jolloin Suomen itsenäisyys oli vaakalaudalla, Mannerheim kohosi koko Suomen keulahahmoksi. Hän pystyi korkeasta iästään huölimatta, hän oli tuolloin jo yli 70-vuotias, sekä armeijan ylipäällikkönä kokoamaan suomalaiset yhdeksi rintamaksi että lopulta presidenttinä viemään Suomen itsenäisenä läpi rankkojen vuosien.<ref name="Suuret suomalaiset, s. 154–158">Suuret suomalaiset, s. 154–158</ref>
== Myöhemmät vuodet ==
== Myöhemmät vuodet ==
=== Eläkevuodet ja aika Sveitsissä ===
=== Eläkevuodet ja aika Sveitsissä ===
Rivi 380: Rivi 391:


===Kirjat===
===Kirjat===
* Brantberg, Robert: ''Sotasankarit'', Revontuli: Jyväskylä 2000 ISBN 952-5170-11-X.
* Brantberg, Robert: ''Sotasankarit'', Revontuli: Jyväskylä 2000 ISBN 952-5170-11-X
* Suuret suomalaiset, Otava 2004, ISBN 951-1-19538-7
*{{Kirjaviite|Tekijä= |Nimeke= Everyman's Encyclopedia volume 8 |Vuosi= 1978 |Julkaisija= J M Dent & Sons Ltd |Tunniste= ISBN 0-460-04020-0}}
*{{Kirjaviite|Tekijä= |Nimeke= Everyman's Encyclopedia volume 8 |Vuosi= 1978 |Julkaisija= J M Dent & Sons Ltd |Tunniste= ISBN 0-460-04020-0}}
* {{Kirjaviite | Tekijä= Friman, Paavo| Nimike=Sodan marsalkka – rauhan presidentti | Julkaisija=Otava| Julkaisupaikka=Helsinki| Vuosi=1995| Tunniste=ISBN 951-1-13756-5}}
* {{Kirjaviite | Tekijä= Friman, Paavo| Nimike=Sodan marsalkka – rauhan presidentti | Julkaisija=Otava| Julkaisupaikka=Helsinki| Vuosi=1995| Tunniste=ISBN 951-1-13756-5}}

Versio 28. syyskuuta 2010 kello 02.01

Carl Gustaf Emil Mannerheim
[[Tiedosto:|250px|Sotamarsalkka Mannerheim Viipurin valtauksen 20-vuotisjuhlallisuuksissa vuonna 1938[1]]]
Sotamarsalkka Mannerheim Viipurin valtauksen 20-vuotisjuhlallisuuksissa vuonna 1938[1]
Suomen tasavallan 6. presidentti
4.8.1944–11.3.1946
Edeltäjä Risto Ryti
Seuraaja Juho Kusti Paasikivi
Suomen valtionhoitaja
12.12.1918–26.7.1919
Edeltäjä P. E. Svinhufvud
Henkilötiedot
Syntynyt4. kesäkuuta 1867
Askainen, Suomi
Kuollut27. tammikuuta 1951 (83 vuotta)
Lausanne, Sveitsi
Arvonimivapaaherra
sotamarsalkka
Suomen marsalkka
Suomen valtionhoitaja
Suomen tasavallan 6. presidentti
Puoliso vapaaherratar Anastasia Mannerheim(aviol. 1892–ero. 1919)
Tiedot
Puolue sitoutumaton (porvarillinen)
[[Tiedosto:|150x90px|Nimikirjoitus]]
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
mannerheim.fi

Carl Gustaf Emil Mannerheim, (4. kesäkuuta 1867 Askainen Louhisaaren kartano, Suomi – 27. tammikuuta 1951 Lausanne, Sveitsi) Suomen marsalkka, vapaaherra, Suomen tasavallan kuudes presidentti vuosina 1944–1946, oli suomalainen ammattisotilas ja poliitikko sekä yksi itsenäisen Suomen historian keskeisistä henkilöistä.[2] Hän palveli lähes kolmekymmentä vuotta keisarillisen Venäjän armeijassa, jossa osallistui Venäjän–Japanin sotaan ja ensimmäiseen maailmansotaan. Hän oli itsenäisen Suomen kaikkien sotien ylipäällikkö, toinen valtionhoitaja 1918–1919 ja kuudes presidentti 1944–1946.[3]Hänen äidinkielensä oli ruotsi. Hän puhui sujuvasti saksaa ja ranskaa, osasi jonkin verran puolaa, portugalia, latinaa ja englantia. Venäjä oli hänen toinen aikuisiän kielensä. Suomea hän alkoi kunnolla opetella vasta Suomen itsenäistyttyä.[4].

Sukutausta ja perhe

Pääartikkeli: Mannerheim-suku

Mannerheimin suku on lähtöisin Saksasta, mistä suvun kantaisä siirtyi 1640-luvulla Ruotsiin. Suvun luultiin pitkään olevan kotoisin Alankomaista. Ruotsin kuningas Kaarle XI aateloi Augustin Marheimin vuonna 1693 ja samalla alkuperäinen sukunimi muutettiin muotoon Mannerheim. Augustin isä oli Henrik Marhein-niminen porvari Gävlen kaupungissa. Augustin oli kuninkaallinen komissaari, joka hoiti muutamia kruunutiloja.[5] Augustin Mannerheimilla oli neljä poikaa, joista vuonna 1706 syntynyt Johan Augustin sai vapaaherran arvon. Hän on suvun myöhempien haarojen kantaisä, joista yksi on Ruotsissa ja yksi Suomessa.[6] Suvun jäseniä alkoi 1700-luvulla suuntautua sotilasuralle, ja he nousivat vapaaherralliseen säätyyn. Gustaf Mannerheimin isoisän isä Carl Erik, Johan Augustin nuorin poika[7] oli ensimmäinen Suomeen muuttanut Mannerheim.[8] Carl Erik Mannerheim muutti Suomeen vuonna 1783 ja palveli majurina Turun läänin jalkaväkirykmentissä. Vuosisadan lopulla hän erottuaan sotapalveluksesta osti Lemun pitäjän Askaisista suuren Louhisaaren kartanon, joka oli kuulunut mm. Kurki- ja Fleming-sukujen mahtimiehille.[7] Carl Erik Mannerheim oli yksi huomattavimpia Venäjän vallan alkuajan poliitikkoja. Hän oli Suomessa johtavassa asemassa. Kaksi kertaa Suomen hallituksessa, mm. 1809–1816 hallituskonseljissa ja senaatissa 1820–1825. Hän sai vuonna 1924 kreivin arvon, joka periytyy suvussa vanhimmalle pojalle.[7]

Pääartikkeli: Carl Gustaf Mannerheim

Carl Erik Mannerheimin poika, Carl Gustav Mannerheim toimi mm. Vaasan läänin maaherrana ja Viipurin hovioikeuden presidenttinä. Hän oli myös luonnontieteilijä, joka oli maailmankuulu kovakuoriaistutkija, miltä alalta hän julkaisi nelisenkymmentä teosta.

Pääartikkeli: Carl Robert Mannerheim

Carl Gustav Mannerheimin vanhin poika, kreivi Carl Robert Mannerheim (1835-1914) oli taiteellinen ja harrasti erityisesti runoutta.[7] Tämä Carl Gustaf Emil Mannerheimin isä kamarijunkkari Carl Robert Mannerheim poikkesi suvun perinteistä, sillä hänestä ei tullut sotilasta eikä virkamiestä.[9] Carl Robert tunnettiin radikaaleista poliittisista näkemyksistään, ja kun hän peri isältään kreivin arvonimen, viranomaiset paheksuivat häntä poliittisena satiirikkona.[9]

Carl Robert Mannerheim meni vuonna 1862 naimisiin Hedvig Charlotta Hélène von Julinin kanssa, joka oli huomattavan suomalaisen teollisuusmiehen vuorineuvos Johan Jakob von Julinin tytär. Suku oli niin ikään Ruotsista Suomeen emigroitunut. He saivat kahdeksan lasta, neljä poikaa ja kolme tyttöä: Sofia (Sophie) Mannerheim 21.12.1863-9.1.1928, Carl Mannerheim 18.3.1865-6.7.1915, Carl Gustaf Emil Mannerheim 4.6.1867–27.1.1951, Johan Mannerheim 27.12.1868-25.9.1934, Eva Sparre 30.6.1870-1957, Anna Mannerheim 4.3.1872-18.5.1886, August Mannerheim 9.11.1873-22.4.1910 ja Marguerite (Kissie) Gripenberg 15.10.1884-1958. [10]

Pääartikkeli: Sophie Mannerheim
Pääartikkeli: Carl Mannerheim

Carl Gustav Emil Mannerheim oli lapsista kolmas. Sisaruksista vanhin oli Sophie Mannerheim, sairaanhoitajana tunnetuksi tullut ja toiseksi vanhin oli kreivi Carl Mannerheim, joka toimi Pohjoismaiden Osakepankin johtajana ja hän oli yksi niistä kuudesta ensimmäisestä isänmaallisesta miehestä, jotka sortovallan aikana karkotettiin maasta.[7]

Terävänä kynänkäyttäjänä Carl Robert Mannerheim ilmaisi selvästi kantansa venäläisiin vallanpitäjiin. Hän oleskeli paljon ulkomailla, mutta täytettyään 50 vuotta hän muutti Helsinkiin ja perusti Systema-nimisen liikkeen osoittautuen ahkeraksi ja järjestelmälliseksi liikemieheksi.[7] , mutta suurten pelivelkojensa takia[11] hän joutui myymään Louhisaaren kartanon - tosin sisarelleen Mimmi (Eva Carolina) Mannerheimille. Isä lähti taloudellista sekasortoa pakoon Pariisiin, missä vietti taiteilijaelämää. [12]Äiti Hélène Mannerheim muutti äitipuolensa Louise von Julinin kartanoon Sällvikiin Pohjan pitäjään neljän nuorimman lapsensa kanssa. Äidin kuoltua vuonna 1981 perhe hajosi lopullisesti. Lapset asuivat sukulaisten luona Ruotsissa ja Suomessa.[13]

Mannerheimin nimi

Koska suvussa oli monta Carl-nimistä, kutsumanimenään Mannerheim käytti toista nimeään Gustaf, joten hän saattoi allekirjoittaa Sotamarsalkka G. Mannerheim, Sotamarsalkka Mannerheim tai G. Mannerheim. Valtionhoitajakaudellaan vuonna 1919 hän myös suomensi nimensä kirjoitusasun muotoon Kustaa Mannerheim. Venäjän palveluksessa Mannerheimista käytettiin pääasiassa etunimi-isännimiyhdistelmää Gustav Karlovitš (ven. Густав Карлович Маннергейм). Virallisiin asiakirjoihin 1890-luvulla hänen nimensä kirjoitettiin Venäjällä Karl Gustafovitsh ensimmäisen etunimen takia. Carl Gustaf Emil Mannerheim ei pitänyt etunimensä viimeisestä nimestä Emilistä, joten hän kirjoitti nimikirjoituksensa usein ilman E:tä eli muodossa C. G. Mannerheim. Sotilastapaan hän kirjoitti virallisiin asiakirjoihin yleensä vain sotilasarvonsa ja sukunimen.[14]

Lapsuus ja nuoruus

Henkilötiedot
Syntynyt [15]
Louhisaaren kartano [16]
Ammatti Suomen valtionhoitaja 1918–1919
Suomen tasavallan presidentti 1944–1946
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t) Venäjä
Suomi
Palvelusvuodet 1887–1918
1939–1945
Komentajuudet Suomen armeijan ylipäällikkö 1918 ja 1939
Taistelut ja sodat Venäjän–Japanin sota
ensimmäinen maailmansota
Suomen sisällissota
talvisota
jatkosota
Lapin sota
Sotilasarvo Suomen marsalkka
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
mannerheim.fi
Mannerheimin sisarukset: keskellä Sophie, vasemmalla Carl, August ja Johan, oikealla Annicka ja Gustaf, istumassa Eva. Kuva on vuodelta 1881.

Gustaf Mannerheim syntyi Louhisaaren linnassa Askaisissa 4. kesäkuuta 1867,[17] jolloin Suomessa kärsittiin historiallisen kovasta katovuodesta. Varhaislapsuutensa Gustaf vietti pääasiassa Louhisaaressa. Louhisaaren kartanolinnan oli 1700-luvun lopulla ostanut Mannerheimin isoisän isä.[4]. Mannerheim leikki mielellään sotaleikkejä ja halusi "johtaa sotajoukkoja".[18] Häntä opetti aluksi sveitsiläinen kotiopettajatar, ja seitsenvuotiaana hän lähti kouluun Helsinkiin, missä asui isänsä luona. Hän kävi veljensä Carlin kanssa Böökin yksityistä lyseota (Privatlyceum), 1874-1879, mistä hänet erotettiin syksyllä 1879 vuodeksi ikkunoiden kivittämisen takia.[19]Turhaan ei äiti Helene ollut huolissaan poikansa tulevaisuudesta.[20]

Mannerheim kävi kaksi vuotta oppikoulua Haminassa vuosina 1881-1882. Tämä koulu valmensi oppilaita Suomen Kadettikouluun, joka oli sen ajan ainoa sotilaskoulutusta antava oppilaitos Suomessa.[21] Hän kuitenkin vihasi Haminan kaupunkia,[22] mikä näkyi myös hänen käytöksessään.

Vuonna 1880 kreivi Carl Robert Mannerheim ajautui vararikkoon ja pakeni velkojia Pariisiin rakastajattarensa kanssa.[19] Samana vuonna nuori Mannerheim pyrki ensi kertaa kadettikouluun huonolla menestyksellä.[19] Perheen äiti Helene Mannerheim kuoli vuoden 1881 alussa sydänkohtaukseen, ja äidin veli, ruukinpatruuna[23] Albert von Julin tuli lasten huoltajaksi.[24]

Haminan kadettikoulu (1882–1886)

Mannerheim hyväksyttiin viimein Suomen Kadettikouluun Haminaan 19. kesäkuuta 1882[25], 14-vuotiaana.[26] Hänet jätettiin kuitenkin valmistavalle luokalle vielä toiseksi vuodeksi, koska hänen onnistui saada vain seitsemän pistettä kahdestatoista kesäkuun 1883 tutkinnossa. Lisävuosi auttoi, sillä Mannerheim siirrettiin seuraavana vuonna ensimmäiselle yleisluokalle luokan toiseksi parhailla arvosanoilla. Hänen äidinkielensä oli ruotsi[4] ja vahvimmat oppiaineensa olivat ranskan ja ruotsin kieli sekä historia, mutta venäjän ja suomen kielessä hän ei menestynyt yhtä hyvin.[27] Ikätoveriensa ja nuorempien kadettien keskuudessa Gustav Mannerheimilla oli kiistaton johtajan asema.[26]

Mannerheimin taloudellinen tilanne ei ollut hyvä, ja hän joutui usein lainaamaan rahaa huoltajaltaan Albert von Julinilta. Hän ei myöskään viihtynyt Kadettikoulussa: hän ei sietänyt koulun ilmapiiriä eikä tiukkoja sääntöjä ja sai usein rangaistuksia. Häntä rangaistiin muun muassa tarkkaamattomuudesta, kuiskuttelusta, meluamisesta, laiskottelusta ja lunttaamisesta.[28]

Mannerheim toivoi pääsevänsä Kadettikoulusta venäläiseen Paašikouluun, joka oli maan arvostetuimpia sotilasoppilaitoksia. Kouluun pääsivät vain oppilaat, joilla oli perintönä kulkeva aatelisarvo. Lisäksi vaadittiin, että joko heidän isällään, isoisällään tai isoisoisällään oli vähintään kenraaliluutnantin arvo tai sitä vastaava siviiliarvo.[29] Mannerheim sai isänsä jättämään hakemuksen Paašikouluun, mutta Kadettikoulun johtaja kenraalimajuri Neovius ilmoitti omassa suosituksessaan, että Mannerheimin ranskan ja venäjän taito ei ollut tarpeeksi hyvä Paašikouluun. Todennäköinen syy oli kuitenkin, että Neovius ei pitänyt Mannerheimista tämän Kadettikoulussa osoittaman käytöksen vuoksi.[30]

Neoviuksen kirjeen vuoksi Mannerheimin hakemus hylättiin, ja hän masentui syvästi. Masennus ilmeni myös kapinointina Kadettikoulua kohtaan, minkä vuoksi Mannerheim lopulta erotettiin sieltä 22. heinäkuuta 1886[31] hänen lähdettyään pitkäperjantai-iltana "omalle lomalle".[19] Koulu olisi voinut soveltaa karkotuspykälän ankarinta muotoa, mikä olisi estänyt Mannerheimia opiskelemasta missään suomalaisessa koulussa tai yliopistossa, mutta Kadettikoulun toimikunta päätti äänestyksen jälkeen soveltaa lievempää rangaistusta sillä ehdolla, että Mannerheimin perhe jättäisi vapaaehtoisen eroilmoituksen.[32].

Nikolain ratsuväkiopisto (1887-1889)

Mannerhein (oikealla) Nikolain ratsuväkiopistossa noin 1887–1889

Kadettikoulusta erottamisen jälkeen 1886[26] Mannerheim luki yksityisesti ylioppilaaksi Helsingissä Böökin yksityiskymnaasissa, ja tuoreen ylioppilastodistuksensa turvin 1887[26] hän saattoi hakeutua Pietariin Venäjän armeijaan Nikolajevskin (Nikolain) ratsuväkiopistoon, jossa hän vannoi sotilasvalansa 2. syyskuuta 1887. Ratsuväkikoulun pääsyedellytykset olivat käytännössä kuuluminen aatelissäätyyn ja kadettikoulun tai sotilaslukion kurssin suorittaminen.[33]

Muistelmissaan Mannerheim totesi ratsuväkiopistosta seuraavaa:[34]

»Opetus oli monipuolisempaa ja järkiperäisempää kuin meidän Kadettikoulussamme, niin kuin ymmärrettävää onkin, kun ottaa huomioon sikäläiset opettajavoimat ja käytännölliset harjoitusmahdollisuudet»

Mannerheim valmistui ratsuväkiopistosta 10. elokuuta 1889. Hänen päättötodistuksensa oli hyvä, ja erityisesti venäjän kielen arvosanat olivat parantuneet. Saman vuoden keväällä Mannerheim oli ylennetty porte d'épée -junkkariksi, mikä vastasi kornetin arvoa.[35]

Avioliitto ja lapset

Pääartikkeli: Anastasia Mannerheim
Pääartikkeli: Anastasie Mannerheim
Pääartikkeli: Sophie Mannerheim (tytär)

Mannerheim avioitui 25-vuotiaana Pietarissa 2. toukokuuta 1892[36] venäläisen kenraalimajurin orvoksi jääneen tyttären, varakkaan perijättären Anastasia Arapovan kanssa. Vapaaherratar Anastasia Nikolajevna Arapova oli häntä viisi vuotta nuorempi [37]. Arapova oli ortodoksi ja Mannerheim luterilainen, jona hän pysyikin. Anastasian molemmat vanhemmat olivat kuolleet, kenraalimajuri Nikolai Arapov oli kuollut 1873 ja äiti 1890. Tutustuminen oli tapahtunut Mannerheimin palvelustoverin, Anastasian serkun kautta. Kerrotaan keisarinna Maria Feodorovnan toivoneen tätä avioliittoa. [38]

Avioliitto ratkaisi taloudelliset ongelmat, joista Mannerheim oli kärsinyt koko ikänsä. Liitosta syntyi kaksi tytärtä: Anastasie, esikoinen 11. huhtikuuta (1893–1978) ja Sophie 24. heinäkuuta (1895–1963).[39]

Toinen lapsi, poika, oli syntynyt kuolleena kesällä 1894. Pojan kuolema oli avioliittoa vaurioittava tekijä, äiti sulkeutui suruunsa ja isä pakeni työhön. Liitto kesti koettelemuksen, mutta jo ennen toisen tyttären Sohien, Sophyn syntymää Anastasia syytti ensimmäisen kerran miestään uskottomuudesta. Epäilty henkilö oli eräs kreivitär. Oltuaan 1900-luvun alussa puolitoista vuotta sotasairaanhoitajana Punaisen Ristin palveluksessa Kauko-Idässä Anastasia Mannerheim jätti miehensä ja muutti tyttäriensä kanssa Ranskaan[37] ja vuonna 1903 Kiinan kautta Yhdysvaltoihin vieden molemmat lapset mukanaan. Kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1913 molemmat tyttäret tulivat Suomeen ja sukulaisten hoiviin, sillä isä oli Varsovassa Puolassa eikä voinut ottaa tyttäriä luokseen. Sophie oli seppeleensitojana 1919, jolloin hänen isänsä sai filosofian kunniatohtorin arvonimen. [40]

Mannerheimin aviolitto päättyi käytännössä jo vuonna epäviralliseen 1902 asumuseroon. Alunperinkin liitossa oli ollut riskitekijöitä, sillä väitettiin Mannerheimin menneen sukunsa painostuksesta rikkaisiin naimisiin, ja että Mannerheim olisi ollut kiinnostuneempi Anastasian pikkusiskosta.[37] Virallisesti Mannerheim erosi kuitenkin vaimostaan vasta vuonna 1919 Tornion raastuvanoikeuden päätöksellä. Muistelmateoksessaan Mannerheim omistaa avioliitolleen ja vaimolleen ainoastaan yhden lauseen. Anastasie ja Sophie elivät vanhempiensa avioeron jälkeen naimattomina Englannissa ja Ranskassa. Anastasia Mannerheim (Arapova) kuoli vuonna 31. joulukuuta 1936 Pariisissa.[41]

Ura Venäjän armeijassa[42]

Nousu chevalierkaartiin

Mannerheim suunnitteli uraa arvostetussa chevalierkaartissa, mutta ei saanut aluksi paikkaa. Lisäksi hän haki paikkaa myös kaartinhusaarirykmentistä ja linjaratsuväkirykmentistä, ja jälkimmäinen ottikin hänet palvelukseensa. Hänet palkattiin 22. elokuuta 1889 kornetiksi Hänen Keisarillisen Korkeutensa suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš vanhemman 15. Aleksandrijan-ratsuväkirykmenttiin. Mannerheim ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tilanteeseen[43] vaan pyrki jatkuvasti edistämään mahdollisuuksiaan päästä chevalierkaartiin.

Lopulta hänen kummitätinsä vetoomus sai keisarinnan hyväksymään Mannerheimin kaartin jäseneksi, mutta ensin tämän oli liityttävä rakuunoihin. Mustien uniformujen takia rakuunarykmentin sotilaita kutsutiin Kuoleman husaareiksi. Mannerheim palveli Puolan ja Saksan rajalla sijaitsevassa Kaliszin kaupungissa 1889–1890, kunnes 1891 hänet siirrettiin Pietarissa sijaitsevaan chevalierkaartiin.[37]

Vuonna 1892 Mannerheim solmi avioliiton Anastasia Arapovin kanssa, joka oli Hänen Majesteettinsa seurueeseen kuuluneen kenraalimajuri Nikolai Arapovin ja tämän puolison Vera Kazakovin tytär. Avioliitosta syntyi kaksi tytärtä, joista nuorempi Sofie oli vuoden 1919 maisterinvihkiäisten yleinen seppeleensitojatar, kun hänen isänsä promovoitiin filosofian kunniatohtoriksi.[44] Vapaaherratar Anastasia Mannerheim muutti Etelä-Ranskaan 1900-luvun alussa, mutta avioero tuli voimaan vasta 1919.[45]

Mannerheimia ei otettu yleisesikunta-akatemiaan, ja tämän sijaan hän suuntautui hevosten erikoistuntijaksi. Vuonna 1901 hän sai ratsumestarin arvon.[45] Hän osti hevosia armeijalle, ja hänellä oli hevossiittola maaseudulla.[39] Tsaarin valiohevosten hankkijana hän kiersi ympäri Eurooppaa ja valokuvasi hevosia.[46] Vuodesta 1903 Mannerheim toimi mallieskadroonan päällikkönä ja kaartin ratsuväkirykmenttien ratsastuksenopetuksen johtajana. Lisäksi hän sai mainetta kilparatsastuksessa.[39]

Mannerheim sai omasta pyynnöstään vuonna 1904 siirron Pietarin upseeriratsukouluun, johon hänet oli komennettu jo edellisenä vuonna. Hänen toimintansa ratsastuskoulun mallieskadroonan päällikkönä oli erittäin merkittävä tulevalle ratsuväenkomentajalle.[47]

Venäjän–Japanin sota

52. Nježnskin rakuunarykmentin eversti Mannerheim.

Vuoden 1904 alussa oli Kaukoidässä syttynyt sota Venäjän ja Japanin välille. Kun Venäjän–Japanin sota oli jo käynnissä, Mannerheim siirrettiin 52. Nježinin rakuunarykmenttiin everstiluutnantiksi ylennettynä 20. lokakuuta 1904. Hän ilmoittautui rykmenttiinsä 22. marraskuuta samana vuonna, ja 23. joulukuuta hän sai tulikasteensa.[48] Sotaan osallistumalla Mannerheim pystyi korvaamaan yleisesikuntakoulutuksen puuttumisen.[39]

Venäläiset olivat kärsineet ensimmäisen suuren tappion Liaojangin taistelussa elo–syyskuun vaihteessa, kun everstiluutnantiksi korotettu Mannerheim ilmoittautui Njezhinskin rakuunarykmenttiin Mukdenin eteläpuolella, mutta hänet vangittiin pian vakoilijaksi epäiltynä. Tukikohdan päällikkö alkoi epäillä häntä, koska tuntemattoman everstiluutnantin univormu näytti oudon uudelta ja hienolta. Mannerheim vietiin vangittuna divisioonan esikuntaan, missä "vakoilija" kuitenkin vapautettiin yleisen hilpeyden vallitessa.[47] Ensimmäinen huomattava operaatio, johon Mannerheim osallistui, oli kenraali Mištšenkon johtama ratsuväen partioretki vuoden 1905 tammikuussa. Se tehtiin Yingkoun satamaa vastaan. Alkujaan tarkoituksena oli katkaista läheinen rautatie, mutta Mištšenko päättikin hyökätä kaupunkia vastaan, mitä Mannerheim ei pitänyt järkevänä.[49] Mannerheim johti taistelussa kahta eskadroonaa. Hyökkäykseen oli kuitenkin keskitetty liian vähän joukkoja, ja se päättyi perääntymiseen. Mannerheim osallistui aktiivisesti tiedusteluretkille, joiden aikana hän osoitti suurta rohkeutta. Mannerheim osallistui myös Mukdenin taisteluun, jossa osoitetun urhoollisuuden vuoksi hänet ylennettiin everstiksi 1905.[39][50]

Muutenkaan sota ei sujunut Venäjän kannalta hyvin. Mannerheim toivoi pääsevänsä everstinä johtamaan jotakin Mantšuriassa olevaa kasakkarykmenttiä, mutta nimityksen julkistaminen viivästyi eikä hän enää ehtinyt lähteä Mantšuriaan.[51]

Kaiken kaikkiaan Mannerheim oli mukana japaniin kohdistuneella sotaretkellä 10. marraskuuta 1904 – 4. kesäkuuta 1906. Hän toimi Nezhinskin rakuunarykmentin komentajan apulaisena Sandepun, Inkoun ja Mukdenin taisteluissa. 3. Mantshurian armeijan komentaja palkitsi hänet Stanislain ritarikunnan 2. lk. ritarimerkillä ja Annan ritarikunnan 2. lk. ritarimerkillä ja Japania vastaan taistelevien maavoimien ja merivoimien ylipäällikkö Vladimirin ritarikunnan 4. lk ritarimerkillä. Taisteluansioista keisari ylensi hänet 29. marraskuuta 1905 everstiksi.[52]

Mannerheim joutui leikattavaksi vasemman korvan tulehduksen vuoksi. Hän palasi kuitenkin pian palvelukseen ja suoritti joitain tiedusteluretkiä aina Mongolian puolelle asti. Samoihin aikoihin venäläiset kärsivät yhä enemmän tappioita. Kun Venäjän laivasto kärsi pahan tappion Tsushiman taistelussa, kummatkin osapuolet alkoivat harkita rauhan solmimista. Rauhansopimus allekirjoitettiin 5. syyskuuta 1905. Samalla Venäjä palautti Kaukoidän yksikkönsä rauhanaikaiseen miesvahvuuteen, eikä Mannerheimia enää tarvittu aktiivipalveluksessa.lähde?

Tiedettä ja tiedustelua Aasiassa (1906–1908)

Sodasta palattuaan Mannerheim vietti lyhyen aikaa Suomessa ja Ruotsissa. Hän osallistui 1905 sukunsa edustajana Suomen viimeisille säätyvaltiopäiville Helsingissä helmikuusta kesäkuuhun.[53] Mannerheimille tuli täytenä yllätyksenä se, että häntä pyydettiin yleisesikunnan päällikön taholta lähtemään professori Paul Pelliotin mukaan Keski-Aasiaan ja Kiinan suuntautuvalle kaksi vuotta kestävälle tutkimusretkelle, jossa hänen tehtävänsä olisi kerätä sotilaallista ja poliittista tiedusteluaineistoa. Vaativa ratsastusmatka suuntautui Venäjän Turkestanista Kiinan Turkestaniin ja Länsi-Kiinaan sekä Kansun, Sensin ja Sanin maakuntien läpi Pekingiin.[53] Karttojen tarkastaminen ja laatiminen sekä ihmisten elintapojen tutkiminen tulivat olemaan keskeisiä tehtäviä.[54] Ei ole aivan selvää, miksi juuri Mannerheim valittiin mukaan, mutta eräässä muistiossaan Mannerheimia ehdottanut luutnantti Palitsyn toteaa:[55]

»...[Mannerheim, joka] tunsi hyvin Kiinaa, oli Pelliot'n henkilökohtaisesti tuntema, osasi erinäisiä ulkomaankieliä, oli syntyjään suomalainen ja vastasi täysin niitä vaatimuksia, joita tässä tehtävässä tulisi eteen.»

Mannerheim epäröi aluksi ottaa tehtävää vastaan.[56]

Heinäkuussa 1906 Mannerheim matkusti Pietarista Moskovan kautta Astrakaniin, sieltä laivalla Kaspianmeren yli Bakuun. Sieltä junalla Samarkandin kautta itäisimmälle asemalle Andidzhaniin, mistä Mannerheim aloitti pitkän ratsastusmatkansa seuralaisinaan kaksi kasakkaa ja pieni hevoskaravaani.[53] Matka vaati myös valtavasti fyysisiä ponnisteluja ja voimia. Toinen ratsastamiseen tottuneista kasakoista piti 7 kuukauden jälkeen vapauttaa tehtävästään ja toinenkin kasakka oli Pekingistä lähetettävä rautateitse kotiin. Hevosillekin matka oli kuiluineen ja rotkoineen tavattoman vaarallinen. Lisäksi vihamieliset pyhiinvaeltajat ja laamat vaikeuttivat kulkua, puhumattakaan uhkaavista erilaista sairauksista ja taudeista.[57]

Ratsain tehty matka Aasian halki Kiinaan saakka, yhteensä noin14 000 kilometriä, kesti kaksi vuotta (1906–1908)[58] ja tuotti paljon käyttökelpoista aineistoa. Mannerheimin tekemä tieteellinen työ oli myös arvokasta.[59] Mannerheim oli ottanut peiteroolinsa vakavasti ja kerännyt suuren määrän kansantieteellistä aineistoa aiemmin lähes tutkimattomilta seuduilta. Ennen matkaa hän oli ottanut yhteyttä Suomalais-ugrilaiseen Seuraan, josta hän oli saanut paljon ohjeita tieteellistä tutkimustyötä varten. Tohtori Kai Donner kehui häntä valveutuneeksi löytöretkeilijäksi.[57] Kahden vuoden aikana hän keräsi muun muassa Kansallismuseon kokoelmiin lähes 1 200 esinettä[56] ja otti noin 1500 valokuvaa. Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauskirjan 27. osassa Mannerheim julkaisi kielitieteellisesti merkittävän kirjoitukse A visit to the Sarö and Shera Yögurs.[57] Sotilaallisista tuloksista mainittavimpia on noin 2000 kilometrin mittaisen tien kartoittaminen.[47]

Eteneminen kenraalikuntaan

Onnistunut tsaarin pyynnöstä[60] tehty tutkimusmatka ja Suomen tilanteen vakiintuminen auttoivat Mannerheimia pääsemään keisari Nikolai II:n suosioon[60]. Hänen pitkäaikainen unelmansa toteutui, kun hän sai vuonna 1909[61] komentoonsa oman rykmentin. Rykmentti oli Puolassa ollut 13. Vladimirin ulaanirykmentti. Mannerheim johti rykmenttiä vain vuoden ajan, mutta hänen onnistui tehdä siitä yksi sotilaspiirin parhaimmista rykmenteistä.[62] Mannerheimin suoritus huomioitiin kaikissa katselmuksissa, ja suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšin kehotuksesta hänet valittiin Hänen Majesteettinsa henkikaartin ulaanirykmentin komentajaksi 1910[61] ja ylennettiin kenraalimajuriksi 1911[61]. Heti seuraavana vuonna hänet nimettiin keisarin seurueen jäseneksi, mikä oikeutti Mannerheimin pääsemään hallitsijan puheille. Tsaarin-Venäjän oloissa tämä oli huomattava kunnianosoitus.[63]

Vuonna 1914 kenraali Mannerheim määrättiin kaartinratsuväkiprikaatin komentajaksi Varsovaan[61], missä hän sai käyttöönsä oman asunnon. Upseerit asuivat Mannerheimin kanssa samassa rakennuksessa, ja tämä joutuikin välillä esimiehenä puuttumaan näiden naisseikkailuihin.[64] Kaksi tapausta herätti muita enemmän huomiota, ja estääkseen rykmenttinsä mainetta tahraantumasta Mannerheimin oli puututtava niihinkin. Ensimmäinen tapaus liittyi varsovalaiseen parittajaan, joka oli myynyt vain sadalla ruplalla nuoren katolisen nunnaluostarin kokelaan erään kornetin jalkavaimoksi.[65] Toinen tapaus koski nuoren luutnantin itsemurhaa, jonka tämä oli tehnyt erään varsovalaisen tanssijan kieltäydyttyä suhteesta.lähde?

Ennen Mannerheimin nimitystä kenraaliksi rykmentin kaartinupseerit eivät juuri olleet kosketuksissa puolalaiseen paikallisväestöön. Upseerit eivät esimerkiksi koskaan vierailleet puolalaisten kodeissa, ja tapaamiset järjestettiinkin korkeintaan ravintoloissa ja teattereissa.[65] Kaartinupseereista ainoastaan kolmella oli suhteita maan ylimpiin yhteiskuntakerroksiin.[65] Mannerheim lähensi upseerien ja puolalaisten suhteita, sillä hän suosi hevosurheilua, mikä yhdisti kummatkin ryhmät.[65]

Mannerheim 1918

Ensimmäinen maailmansota

Ensimmäinen maailmansota syttyi loppukesällä 1914. Mannerheim osallistui taisteluihin Puolassa, Galitsiassa, Bukovinassa ja Romaniassa ja ylennettiin kenraaliluutnantiksi 1917.[35]

Sodassa Mannerheim palveli ratsuväkikomentajana Itävalta-Unkarin ja Romanian rintamilla. Ammatillisesti Itävalta-Unkarin rintama oli mielenkiintoinen, sillä sodan alkuvaiheissa se oli ainoa rintamanosa, jossa ratsuväkeä käytettiin sen tarkoituksen mukaisesti tiedusteluun ja liikkuvaan sodankäyntiin. Mannerheimille myönnettiin taisteluissa kunnostautumisen vuoksi joulukuussa 1914 yksi Venäjän korkeimpia kunniamerkkejä, neljännen luokan Pyhän Yrjön risti.[66]

Vuonna 1915 Mannerheimista tuli 12. ratsuväkidivisioonan komentaja ja kesällä 1917 VI ratsuväkiarmeijakunnan komentaja. Kenraaliluutnantiksi hänet oli ylennetty virallisesti saman vuoden huhtikuussa, mutta ylennys myönnettiin takautuvasti vuodesta 1915. Samalla Mannerheim joutui poistamaan univormustaan keisarillisen seurueen tunnukset, sillä kenraaliluutnantit eivät perinteisesti kuuluneet seurueeseen.lähde?

Venäjän keisarikunnan romahtaminen helmikuun 1917 vallankumouksessa järkytti Mannerheimia. [60]Mannerheim toimi Romaniassa armeijakunnan komentajana. Siellä hänen mielessään syntyi syksyllä 1917 ajatus, ettei hän voisi palvella armeijassa, joka oli ajautumassa anarkian tilaan. Asia kypsyi marraskuussa 1917 hänen kaaduttuaan rajusti hevosella ja nyrjäytettyään nilkkansa. Hän joutui vuoteeseen ja totesi, että nyt on tilaisuus lähteä[67].

Hän ilmoitti esikunnalleen lähtevänsä Odessaan ja jättävänsä heidät loukkaantumisen takia. Odessaan hän sai ylipäällikön sähkösanoman numero 14841, jolla hänet siirrettiin reserviin 22. syyskuuta 1917 "nykyisiin oloihin sopeutumattomana". 3. joulukuuta hän lähti Odessasta Pietariin.[66]Matka Odessasta Pietariin oli sikälikin vaarallinen, että matkustaessaan täydessä ratsuväenkenraalin puvussa kunniamerkkeineen Mannerheim herätti huomiota eikä yleensä hyväntahtoista, sillä bolshevikit olivat silloin jo vallassa. Mannerheimin joukoissa palvellut majuri Martin Franck, joka matkusti samaa matkaa Suomeen, kertoi, miten kaikilla asemilla vetelehti vallankumouksen villitsemää joutoväkeä, ja kuinka Vitebskin asemalla bolshevikit olivat käyneet kenraaliin väkivalloin käsiksi ja vaatineet poistumaan junasta. Mannerheim oli kuitenkin saanut tilanteen rauhoitetuksi ja he olivat päässeet jatkamaan matkaa.[68]

Mannerheimille oli palvelusvuosia Venäjän armeijassa kertynyt lähes 30 vuotta 1889–1917. Mannerheim palveli tsaarin armeijassa yleten sotilasarvoissa kornetista kenraaliluutnantiksi.[69]

Ura itsenäisessä Suomessa

Suomen itsenäistyminen ja sisällissota

Pääartikkeli:Suomen sisällissota
Mannerheim sisällissodan voitonparaatissa Helsingissä 16. toukokuuta 1918.

Suomi itsenäistyi 6. joulukuuta 1917. Mannerheim anoi eroa Venäjän armeijasta ja saapui Suomeen 18. joulukuuta.[35] Tällöin yhteenotto punaisten ja valkoisten sotilasosastojen välillä alkoi näyttää vääjäämättömältä. Järjestyksen saamiseksi maahan senaatti nimitti Mannerheimin 15. tammikuuta 1918 sotilaskomitean puheenjohtajaksi.[70]

Suomen itsenäisyys oli tammikuun 1918 alkupäivinä tullut kansainvälisesti tunnustetuksi. Hallitus oli monin tavoin pyrkinyt lujittamaan Suomen asemaa, mutta tilanne oli äärimmäisen vaikea, kun venäläinen sotaväki ja punakaarti isännöi maassa ja yrittäen kaikin tavoin estää valtiovallan laillista toimintaa. Työväestö oli luisumassa bolshevismiin ja sen suhteet olivat lähentyneet kurittomaan ja mellastavaan venäläiseen sotaväkeen. Punakaartin kasvu ja uhkaava esiintyminen ja veriteot marraskuun suurlakon aikana enteilivät lisää vakavia yhteenottoja. Pelättiin Venäjän luovuttavan suuret asevarastonsa punakaartien käyttöön.[68]

Osa hallitusta oli siirtynyt Vaasaan. Mannerheimin ensimmäisiä tehtäviä oli riisua aseista Pohjanmaalla olevat kurittomat venäläisjoukot. Hän lähti 18. tammikuuta Vaasaan mukanaan esikunnaksi järjestetty sotilaskomitea. Punakaartin vahvuudeksi arveltiin noin 20 000:ksi, mutta aseistuksesta ei ollut luotettavia tietoja. Näytti varmalta, että vihollinen saisi Etelä-Suomen haltuunsa. Ensimmäiseksi oli vallattava Etelä-Pohjanmaa ja tehtävä 5000:n miehen venäläinen sotaväki vaarattomaksi. [68] Venäläisjoukot onnistuttiin voittamaan ja saaliina saatiin suuri määrä ammuksia ja aseita. Senaatti nimitti Mannerheimin ylipäälliköksi 27. tammikuuta. Punainen vallankumous kaatoi hallituksen ja eduskunnan Helsingissä 28. tammikuuta.[71] Syttyi Suomen sisällissota.[72]

Suomeen paluunsa jälkeen Mannerheim valitsi itselleen tunnetuksi tulleen tunnuslauseen: "Candida pro causa ense candido", eli "Puhtain asein puhtaan asian puolesta".

Valkoisten ylipäällikkönä Mannerheim johti aluksi sotatoimia Vaasassa olleesta päämajasta toimien hallituksen joukkojen ylipäällikkönä 26. tammikuusta alkaen. Mannerheim ylennettiin ratsuväen kenraaliksi 8. maaliskuuta 1918.[35] Helmikuun alussa päämaja asettui junaan, joka sijoitettiin Seinäjoen ratapihalle. Sodan loppuvaiheessa päämaja siirrettiin Mikkeliin.[39]

25. helmikuuta 1918 kenraali Mannerheim allekirjoitti niin sanotun "ammutaan paikalla" -ohjeen, jonka tutkija Aapo Roselius on arvioinut avanneen oven "mittaville teloituksille". Siinä vaadittiin mm., että henkilöt, jotka tavattiin armeijan selustassa vahingoittamassa valkoisen armeijan toimintaa, ammuttaisiin paikalla. Päämajan teloituksille antamat ohjeet olivat hyvin väljät, ja valkoisen armeijan johto puuttui niin sanottuun valkoiseen terroriin hyvin vähän.[73]

Sisällissodassa Mannerheim otti vieraiden sotajoukkojen apuun kutsumiseen täysin kielteisen kannan, sillä hän olisi halunnut viedä sodan loppuun valkoisten omin voimin. Hänen vastustuksestaan huolimatta Vaasan tynkäsenaatti, pyysi apua. Saksan mukaantulo joudutti sodan loppua, mutta ei ratkaissut sitä.[74]. Vaikkakin saksalaisten maihinnousu Hankoon 3.4.1918 sitoi Etelä-Suomen punaisten voimat ja siten esti uusien joukkojen lähettämisen Tampereelle.

Toukokuun 16. päivänä järjestettiin Helsingissä suuri voitonparaati. "Valkoinen kenraali" Mannerheim ratsasti joukkojensa kärjessä saksalaisten valtaamaan pääkaupunkiin. Hallitus hyväksyi saksalaisten puuttumisen Suomen armeijan järjestelyihin ja hylkäsi Mannerheimin suunnitelmat. niissä olosuhteissa Mannerheim ei enää halunnut jatkaa ylipäällikkönä, ja hallitus myönsi hänelle eron 31. toukokuuta 1918.[68]

Sisällissodan jälkeinen aika

1910-luvun loppu

1. kesäkuuta[39] Mannerheim lähti ulkomaille, ensin Ruotsiin ja sitten Ranskaan ja Englantiin.[75] Eroamisensa jälkeen Mannerheim matkusti ensin Ruotsiin, missä Ruotsin kuningas antoi hänelle miekkaritariston suurristin. Ruotsiin asumaan muuttaminen oli Mannerheimin mielenilmaus vastalauseena suomalaisten saksalaisten kanssa tekemille sopimuksille. Suhteet Englantiin ja Ranskaan olivat huonontuneet, kun Suomea alettiin pitää Saksan liittolaisena, varsinkin kun saksalainen prinssi oli valittu Suomen kuninkaaksi.[68]

Mannerheimia tarvittiin kuitenkin pian jälleen avuksi solmimaan suhteita Englannin ja Ranskan kanssa. Englanti oli kuitenkin järkkymätön eikä ollut valmis tekemään päätöksiä Suomen suhteen kuin Ranskan kanssa. Edes lupaa elintarvikkeiden ostoon ei myönnetty. Mannerheim matkusti Ranskaan marraskuun lopussa 1918. Siellä hän totesi, ettei ollut mitään mahdollisuuksia saada Suomen kuninkaanvaalia hyväksytyksi. Hänen onnistui kuitenkin solmia diplomaattiset suhteet Ranskan hallituksen kanssa sekä ehdottaa Englannille ja muille Entente-valloille Suomen itsenäisyyden tunnustamista ennen rauhankonferenssia. Ranskan ulkoministeri lupasi tukensa Suomen viljantuontikysymyksessä.[68]Suomessa hallitus vaihtui ja valtionhoitaja Svinhufvud erosi. Mannerheim oli vielä ulkomailla, kun eduskunta valitsi Mannerheimin uudeksi valtionhoitajaksi. Saksalaismielisyyden loppuminen vaikutti niin, että Mannerheimin uusi matka Lontooseen tuotti tulosta: Englanti lupasi tunnustaa Suomen itsenäisyyden ja peruutti Suomen ostaman viljan takavarikoinnin. Liittoutuneilta saatiin myös tukea väliaikaisen viljalainan saamiseksi Tanskasta. [68]Lupaus koski peräti 120 miljoonaa kiloa leipäviljaa sisällissodan runtelemalle Suomelle.[68] Mannerheim toimi puoli vuotta Suomen valtionhoitajana (riksföreståndare) eli vt. valtionpäämiehenä (12. joulukuuta 1918 – 26. heinäkuuta 1919) ja vahvisti vuoden 1919 tasavaltaisen hallitusmuodon 17. heinäkuuta. Valtionhoitajana hän käytti suomalaistettua etunimeä Kustaa.[76]Mannerheim antoi ystävälleen Akseli Gallen-Kallelalle tehtäväksi suunnitella itsenäisen Suomen symbolit: rahat, kunniamerkit, liput ja univormut. Vuotta myöhemmin Gallen-Kallelasta tuli Mannerheimin ensimmäinen adjutantti.[39]

Valtionhoitaja Mannerheim istumassa. Taustalla seisovat hänen adjutanttinsa: vasemmalta lukien evl. Kasimir Lilius, kapt. Heikki Kekoni, ltn. Akseli Gallen-Kallela, vänr. John Rosenbröijer.
Valtionhoitaja Mannerheim työpöytänsä ääressä Eteläesplanadi kuudessa.

Mannerheim hävisi eduskunnan toimittaman presidentinvaalin korkeimman hallinto-oikeuden presidentille Kaarlo Juho Ståhlbergille 25. heinäkuuta 1919. Vaalissa Ståhlberg sai 143 ääntä, Mannerheim 50 ääntä sekä Lauri Kristian Relander ja Väinö Tanner kumpikin yhden äänen. Mannerheimin kannattajat kuuluivat pääosin kokoomuspuolueeseen ja Ruotsalaiseen Kansanpuolueeseen.[77] Ratkaisevaksi esteeksi Mannerheimin valinnalle muodostui se, että sosiaalidemokraattien suuri ryhmä kieltäytyi hyväksymästä "valkoista kenraalia" Suomen valtionpäämieheksi.[77]

Sisällissodan varjo

Kansa suhtautui Mannerheimiin sisällissodan jälkeen kahdella tavalla – valkoiset pitivät häntä isänmaan sankarina, mutta punaiset verisenä lahtarina. Vapaamieliset porvarit suhtautuivat Mannerheimiin epäilevästi. Mannerheim alkoi hyvin varhain huolehtia sisällissotaan liittyvästä jälkimaineestaan. Jo alkukesästä 1919 valtionhoitajan kansliassa ryhdyttiin kokoamaan aineistoa, jolla tarpeen tullen voitaisiin todistaa, että Mannerheim olisi hyvinkin aktiivisesti vastustanut sisällissodan aikaisia teloituksia. Tämä oli tarpeen etenkin ulkomaisilta syytöksiltä suojautumiseksi.[78]

Neuvottelut Pietarin hyökkäyksestä 1919

Venäjän sisällissodan aikana Mannerheim tunsi monia valkoisia sotilaita, jotka taistelivat puna-armeijaa vastaan. Mannerheimin hyvä ystävä kenraali Nikolai Judenitš pyysi, että hän saisi avukseen suomalaisia sotilaita voidakseen hyökätä Pietariin, mutta presidentti Ståhlberg ei suostunut.[79]

Ollessaan valtionhoitajana (1918–1919) Mannerheim keskusteli alkuvuonna 1919 Ison-Britannian Suomeen lähettämän sotilasvaltuuskunnan kanssa hyökkäyksestä Pietariin. Mannerheim oli jo aiemmin Lontoon-matkallaan esittänyt Britannian sotaministerille Winston Churchillille, että Suomi on valmis jatkamaan taistelua kommunismia vastaan.[80] Sotilasvaltuuskunnan puheenjohtaja ilmoitti Churchillille, että Mannerheim olisi innokas hyökkäämään, mutta on asettanut ehtoja Suomen osallistumiselle: Britannian pitäisi tukea hyökkäystä poliittisesti ja Valkoisen Venäjän tunnustaa Suomen itsenäisyys, ja lisäksi Petsamo ja Itä-Karjala tulisi liittää Suomeen. Liittoutuneiden tulisi myös kustantaa sotaretki, ja Suomelle olisi myönnettävä viiden miljoonan punnan laina.[81]

Hyökkäyssuunnitelmat kariutuivat kesällä 1919 vahvistettuun uuteen hallitusmuotoon, jossa presidentti ei enää voinut julistaa sotaa yksin. Lisäksi Mannerheim hävisi heinäkuun 1919 presidentinvaalit, minkä jälkeen hän vetäytyi päivänpolitiikasta. Hänen mielenkiintonsa ulkopolitiikkaa kohtaan ei kuitenkaan sammunut, ja erityisesti hän seurasi tapahtumia bolševikkien valtaan joutuneella Venäjällä.lähde?

Syksyllä 1919 Mannerheim jatkoi Churchillin kanssa kaavailuja hyökkäyksestä Pietariin. Mannerheim vakuutti, että operaatio olisi mahdollinen ja se voitaisiin toteuttaa ilman vallankaappausta Suomessa, taivuttelemalla presidentti Ståhlberg sodan kannalle.[81] Tarvittaessa Mannerheim olisi ollut myös valmis vallankaappaukseen.[80] Hanke raukesi tällä kertaa Britannian hallituksen vastustukseen ja Venäjän valkoisten joukkojen kokemiin tappioihin. Tämän jälkeen Mannerheim pyrki saamaan aikaan sotilasliittoa Suomen, Puolan ja liittoutuneiden kesken.[81] Liittoutuneiden Lontoon huippukokouksessa sotapolitiikan kannattajat jäivät kuitenkin vähemmistöön.

Sisäpoliittisesti Mannerheim ei halunnut sitoutua puolueisiin. Hän oleskeli paljon Pariisissa ja Lontoossa, ja hänellä oli myös aikaa metsästysharrastukselleen: hän teki useita metsästysretkiä sekä kotimaassa että Keski-Euroopassa ja Aasiassa.[82]

1920-luku

Valtionhoitajan tehtävän jätettyään Mannerheim käytti aikaansa myös maanviljelyyn ja toimi monissa yhteiskunnallisissa tehtävissä. Suomen terveydenhoidon kehittämiseen hän osallistui Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana, johon tehtävään hänet vuonna 1921 nimitettiin 30 vuodeksi. Lisäksi hän perusti 1920 Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton, jonka tehtävä oli uuden, terveen sukupolven kasvattaminen sodan runtelemaan maahan. Perustamisen mahdollisti Mannerheimille vuonna 1919 kansalaisadressin yhteydessä kerätty rahasumma. Liitto toimi epäpoliittisesti, pyrki kehittämään kaikkien kansanryhmien lasten terveydenhoitoa ja edisti osaltaan kansalaissopua[83]. Mannerheim oli liiton kunniapuheenjohtaja kuolemaansa asti. Lisäksi hän oli Suomen Punaisen Ristin keskushallituksen puheenjohtaja vuodesta 1922 kuolemaansa asti. Hän oli Punaisen Ristin sairaalan perustaja ja toimi puheenjohtajana sen rakennustoimikunnassa.[84]

Mannerheim arvosti partiolaisia ja otti vastaan vuonna 1919 Suomen Partioliiton ensimmäisen kunniajäsenyyden. Hän oli vuodesta 1941 kunniapuheenjohtaja.[85]

Mannerheim toimi vuosina 1920-1936 eri pankkien hallinnossa. Kun kolme pienehköä pankkia liittyi yhteen Suomen Liittopankiksi, Mannerheim valittiin sen keskushallintoneuvoston puheenjohtajan tehtäviin. Mannerheim toimi vielä 1924 perustetun Osakeyhtiö Liittopankin ja vuodesta 1931 Helsingin Osakepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.lähde?

Poliittisesti Mannerheim oli koko 1920-luvun erilaisten spekulaatioiden kohteena. Oikeistopiirit vaativat hänen nimittämistään muun muassa suojeluskuntien ylipäälliköksi tai diktaattoriksi. Mannerheim ei osallistunut itse näihin kaavailuihin muttei toisaalta asettunut niitä vastaankaan. Mannerheimilla oli kuitenkin läheiset suhteet aktivistipiireihin, erityisesti Kai Donneriin, ja hänet tunnettiin aktivistien keskuudessa salanimellä "Andersson". Mäntsälän kapinan aikana Mannerheim ei ottanut julkisesti kantaa hallituksen puolesta tai sitä vastaan, mutta oli hallituksen eron kannalla.lähde?

Mannerheimilla ei 1920-luvun alussa ollut haluja lähteä mukaan politiikkaan,[86] ja jyrkkä ristiriita Mannerheimin ja presidentti Ståhlbergin välillä piti Mannerheimin erossa hallinto- ja puolustustehtävistä.[87] Tämä herätti jonkin verran kritiikkiä. Esimerkiksi Rabbe Wrede piti demokraattisen hallitustavan heikkoutena sitä, ettei Mannerheimin kiistattomia kykyjä ja työteliäisyyttä käytetty Suomen hyväksi.[87] Vaativien tehtävien puute olikin pulma Mannerheimille, ja välillä hän harkitsikin, että koska hänelle ei annettu tehtäviä Suomesta, hän voisi hakeutua jonkin eurooppalaisen suurvallan – kuten Ranskan – palvelukseen.[87]

Kesäkuussa 1921 presidentti Ståhlberg ja hallitus ajautuivat vakavaan kiistaan suojeluskuntien johdon kanssa. Tämä niin sanottu suojeluskuntaselkkaus koski kysymystä siitä, oliko hallituksella oikeus erottaa ansioituneita suojeluskuntien komentajia ulkopoliittisista syistä. Taustalla oli kenraalimajuri Paul von Gerichin Baltian maita suututtanut lehtikirjoitus. Puolustusministeri ei itse halunnut erottaa von Gerichiä, joten hän antoi tehtävän suojeluskuntien ylipäällikölle Georg Diedrich von Essenille. Tämä kuitenkin kieltäytyi, joten presidentti Ståhlberg erotti von Essenin ja suojeluskunnat jäivät ilman ylipäällikköä[88].

Suojeluskuntien mielestä niillä oli oikeus ehdottaa jotakuta henkilöä virkaan, joten ne ehdottivat Mannerheimia. Presidentti Ståhlberg kuitenkin kieltäytyi vahvistamasta valintaa, koska hän pelkäsi Mannerheimin saavan liikaa valtaa.[89] Mannerheimin puolesta pidettiin mielenosoituksia ja kansalaiskokouksia muun muassa Loviisassa ja Porvoossa, jossa torikokoukseen kokoontui 2500 henkilöä.[90] Lopulta presidentti nimitti tehtävään nuoren jääkärieverstiluutnantin Lauri Malmbergin.

Mannerheim kieltäytyi ryhtymästä presidenttiehdokkaaksi vuoden 1925 vaaleissa.[87] Vaalit voitti Lauri Kristian Relander, josta tuli Suomen toinen presidentti. "Valkoisena kenraalina" Mannerheim nautti kuitenkin suurta arvovaltaa, jonka turvin hän saattoi vaikuttaa varsinkin puolustuslaitoksia ja suojeluskuntia koskeviin asioihin.[87]

1930-luku

Vietettyään jonkin aikaa Itävallassa Mannerheim palasi vuonna 1930 Suomeen, missä hänen oli otettava kantaa Lapuan liikkeeseen. Aluksi hän piti Lapuan liikettä vain reaktiona hajaannuspyrkimyksiin eikä ajatellut, että liike olisi demokratianvastainen tai uhkaisi yhteiskuntajärjestystä.[91] Hänen myötätuntonsa liikettä kohtaan perustui pääosin hänen kokemuksiinsa pohjalaisista talonpojista ja pelostaan kommunistien soluttautumista kohtaan.[91]

Mannerheim ilmaisi myötätuntonsa Lapuan liikkeen isänmaallisia tavoitteita kohtaan ja myös toisti lausuntonsa eduskuntavaalien alla 1930. Arvioiden mukaan Mannerheim olisi voinut kansansuosionsa avulla saada helposti paljon valtaa, mutta hän ei halunnut sitä.[91] Mannerheim alkoi kuitenkin pian etääntyä Lapuan liikkeestä, koska hänen mielestään kyyditykset ja muu terrori osoittivat liikkeen rappeutuneen.[91]

Suomen liberaali hallitus oli suhtautunut Mannerheimiin koko 1920-luvun ajan epäluuloisesti ja pitänyt hänet ilman julkista virkaa. Kokoomuslainen uusi presidentti Pehr Evind Svinhufvud sen sijan pyysi häntä puolustusneuvoston puheenjohtajaksi vuonna 1931. Samalla Mannerheim valtuutettiin salaisella asiakirjalla Suomen armeijan ylipäälliköksi, mikäli sota syttyisi Svinhufvudin ollessa presidenttinä.[92] Suomen ensimmäiseksi – ja ainoaksi – sotamarsalkaksi Mannerheim ylennettiin sisällissodan päättymisen 15-vuotisjuhlan yhteydessä vuonna 1933[35]. Vuonna 1937 presidentiksi valitulla Kyösti Kalliolla oli myös hyvät suhteet Mannerheimiin. Kallion presidentiksi tulo kuitenkin muutti Suomen poliittista tilannetta, kun uusi hallitus astui virkaansa A. K. Cajanderin johdolla. Mannerheimin suhteet useisiin ministereihin, kuten ulko- ja puolustusministeriin, eivät olleet järin hyvät. Mannerheimin toiminta puolustuslaitoksessa pohjautui presidentti Kallion tukeen. Mannerheim olisi todennäköisesti luopunut tehtävistään, mikäli presidentinvaalit olisi voittanut Kaarlo Juho Ståhlberg.[93]

1930-luvulla ennen toista maailmansotaa erilaisten diktatuurien aggressiivinen politiikka herätti Mannerheimissa levottomuutta. Tärkein tehtävä olikin Mannerheimin mielestä Suomen puolustuslaitoksen kohentaminen,[94] mihin hänen johtamansa puolustusneuvosto vaati lisää määrärahoja. Hän toimi puolustusneuvoston puheenjohtajana 1931–1939[35]. Mannerheimin toiminnan ansiosta puolustuslaitokselle myönnettiin lisämäärärahaa perushankintoihin budjettiin vuonna 1938.[95] Mannerheimin vetosi vielä jälkeenpäin uudestaan resurssien vähyyteen [96], mutta pyrkimykset saada lisää määrärahoja kohtasivat aina talvisotaan asti poliittista vastustusta.

Vuonna 1939 olisi ollut mahdollista saada valtion laina Yhdysvalloilta sotilaskaluston ostoon, ja Mannerheim suosittelikin hallitusta tarttumaan tilaisuuteen. Kun siihen ei suostuttu, Mannerheim anoi 16. kesäkuuta eroa puolustusneuvostosta. Cajander olisi jo etsinyt Mannerheimille seuraajaa, mutta Kallio kielsi tämän pitäen Mannerheimiä lähes korvaamattomana.[97]

Ratsuväenkenraali 1943

Ylipäällikkyys toisen maailmansodan aikana

Marsalkka Mannerheim päämajassa.

Lokakuussa 1939 Mannerheimistä tuli puolustusvoimain komentaja (edeltävä nimike oli sotaväen päällikkö) ja talvisodan syttyessä 30. marraskuuta hän sai presidentti Kallion luovuttaman ylipäällikkyyden, jossa tehtävässä hän oli 1939–1946[35]. Se palautui presidentti-instituutiolle, kun Mannerheimistä tuli tasavallan presidentti jatkosodan lopulla 1944.[98]

Talvisodan neljäntenä päivänä Mannerheim matkusti Mikkeliin, jonne järjesti päämajansa. Esikuntapäällikökseen Mannerheim nimitti kenraaliluutnantti Lennart Oeschin. Operatiivisista suunnitelmista vastasi kuitenkin päämajamestarina toiminut eversti Aksel Airo. Mannerheimin läheinen ystävä, kenraaliluutnantti Rudolf Walden toimi päämajan edustajana talvisodan hallituksessa, joka erosi 27.3.1940. Sen jälkeen Waldenista tuli sota-ajan hallitusten puolustusministeri.[99] Mannerheim vietti suurimman osan talvi- ja jatkosodasta Mikkelissä ja teki ajoittain tarkastuksia rintamalla. Kun Mikkeliä alettiin pommittaa rajusti, muutti Mannerheim tammikuussa 1944 Otavan opistolle Mikkelin maalaiskuntaan.[100] Jatkosodan aikana Mannerheim asui aluksi Hotelli Kalevassa ja syksystä 1941 lähtien kauppias Pulkkisen graniittitalossa Hallituskadun ja Ristimäenkadun kulmassa.[101] Suomen Marsalkan arvonimi hänelle annettiin 4. kesäkuuta 1942[35].

Mannerheim-risti

Pääartikkeli:Mannerheim-risti

Jatkosodan aikana Mannerheim halusi, että ansioituneille sotilaille voitaisiin myöntää samanarvoinen kunniamitali sotilasarvoon katsomatta. Näin saivat alkunsa Mannerheim-ristin 1. ja 2. luokan ristit, jotka kuuluvat Vapaudenristin ritarikuntaan. Ristejä jaettiin yhteensä 191 kappaletta. Mannerheim sai itse ristin numero 18.[102]

75-vuotispäivä ja Hitlerin vierailu Suomessa

Hitler ja Mannerheim marsalkan 75-vuotispäivänä 4. kesäkuuta 1942.

Vuonna 1942 Mannerheim täytti 75 vuotta, ja sai ainoan myönnetyn Suomen marsalkan arvonimen. Samalla syntymäpäivä 4.6. määrättiin puolustusvoimien lippupäiväksi ja Helsingin Heikinkatu uudelleennimettiin Mannerheimintieksi.[99]

Samoilla juhlilla päivänsankari sai yllättävän huomionosoituksen, kun Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler saapui onnittelemaan häntä. Hitlerin ja Mannerheimin tapaaminen järjestettiin Immolan sotilaslentokentällä Lappeenrannan itäpuolella, nykyisen Imatran kaupungin alueella. On esitetty, että Hitlerin vierailulla ei ollut mitään välitöntä poliittista sisältöä, vaan hän halusi osoittaa ihailua Suomea ja myös Mannerheimia kohtaan.[103] Mannerheim itse tulkitsi Hitlerin vierailun anteeksipyynnöksi siitä, ettei Saksa ollut puolustanut Suomea talvisodassa.[103] Ulkomailla tapahtuma nähtiin kuitenkin toisin. Yhdysvaltain ulkoministeri Cordell Hullin mukaan vierailu oli "osaksi Saksan tietoisesti suorittama temppu, jonka tarkoituksena oli Suomen saattaminen raskauttavaan valoon akselinvastaisen maailman silmissä, osaksi yritys naamioida Hitlerin epätoivoiset yritykset Suomen saamiseksi tehokkaammassa muodossa mukaan akselivaltojen sotaponnistuksiin".[104]

Tapahtumasta kerrotaan tarinaa, joka liittyy Mannerheimin tupakointiin. Sen mukaan Hitlerin adjutantti oli korostanut Mannerheimille varsin suoraan ja töykeästi, että Führerin seurassa ei saa polttaa. Kun seurueet olivat siirtyneet paikalle tuotuun junanvaunuun keskustelemaan Suomen tilanteesta, Mannerheim otti esille sikarin ja alkoi polttaa sitä samalla kun keskusteli kasvokkain Hitlerin kanssa. Myöhemmin kaikki saksalaiset upseeritkin polttivat, ja Hitler tyytyi kohtaloonsa.[105]

Tapaamisen aikana tehtiin salaa nauhoitus, joka on tiettävästi ainutlaatuinen, koska Hitlerin ei-julkista puhetta ei muuten ole nauhoitettu. Virallisia puheita paikalla äänittämässä ollut Yleisradion ääniteknikko Thor Damen heitti mikrofonin vaunun hattuhyllylle, ja niin Hitlerin ja Mannerheimin keskustelu saatiin nauhoitettua heidän tietämättään.[106]

Tasavallan presidenttinä (1944–1946)

Mannerheim poistumassa presidentinlinnasta.

Kesäkuussa 1944 Suomen puolustus oli romahtaa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alla. Saksan avun varmistamiseksi presidentti Risto Ryti solmi ns. Ribbentrop-sopimuksen, jolla hän sitoutui olemaan solmimatta erillisrauhaa. Elokuussa, tilanteen vakiinnuttua ja Suomen saatua puolustuksensa tasapainoon, Ribbentrop-sopimusta ei enää tarvittu ja presidentti Ryti erosi. Mannerheimista tuli eduskunnan säätämällä poikkeuslailla tasavallan presidentti 77-vuotiaana 4. elokuuta 1944[35][107]. Hänestä tuli Suomen kuudes presidentti. Katsottiin, että hän oli ainoa, jolla oli mahdollisuus saada aikaan erillisrauha Neuvostoliiton kanssa ja niin turvata Suomen itsenäisyyden jatkuminen.[4].

Presidentti Mannerheim sanoutui irti edeltäjänsä Rytin allekirjoittamasta erillisrauhan solmimisen kieltävästä sopimuksesta ja suostui aselepoon Neuvostoliiton kanssa. Mannerheimin nauttiman luottamuksen katsottiin varmistavan, ettei Neuvostoliiton kanssa käytyjä neuvotteluja pidettäisi petoksena.[108] Lisäksi uskottiin, että Mannerheimin presidenttiys saisi koko armeijan varmasti noudattamaan rauhansopimusta.[108]

Syyskuussa 1944 Suomi solmi Moskovan välirauhan Neuvostoliiton ja Britannian kanssa. Tämän jälkeen alkoivat sotatoimet saksalaisten joukkojen häätämiseksi Lapista. Välirauhan solmimisen jälkeen Mannerheim pyrki löytämään Suomen kannalta edullisen ulkopoliittisen ratkaisun. Presidenttinä Mannerheim olisi voinut solmia Neuvostoliiton kanssa puolustusliiton Suomen suvereenisen aseman takaamiseksi, mutta Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin ei halunnut vielä vakiinnuttaa Suomen valtion poliittista asemaa.[108]

Kun liittoutuneiden valvontakomissio valvoi Suomea, Mannerheim joutui hyväksymään joitakin huonoina pitämiään ratkaisuja. Hänen oli taivuttava esimerkiksi suojeluskuntien ja Lotta Svärd -järjestön lakkauttamiseen, vaikka ne olivat olleet Suomen puolustuksen kannalta vankkoja tukijoita. Sisäpoliittisesti Mannerheim antoi suurimman osan tehtävistään pääministeri Paasikiven hoitoon ja toimi lähinnä Suomen uuden suuntauksen takuumiehenä.

Mannerheim luopui puolustusvoimain komentajuudesta vuoden 1945 alussa jatkaen lähinnä muodollisena ylipäällikkönä.lähde?

Presidentin oli vielä huolehdittava, että käynnissä ollut sotasyyllisten oikeudenkäynti hoidettiin tarkoituksenmukaisesti. Esitettiin vaatimuksia, että myös Mannerheimin itsensä olisi tullut olla syytettynä tässä oikeusprosessissa, mutta Neuvostoliitto ilmoitti, että Mannerheimia ei syytettäisi mistään.[109]

Syyskuusta 1945 lähtien Mannerheim oli lähes koko ajan virkavapaalla presidentin tehtävistä terveydellisten syiden vuoksi.lähde?Mannerheim erosi presidentin virasta 4. maaliskuuta 1946 terveydellisistä syistä[35].

Mannerheimin vaikutuksesta suomalaiseen yhteiskuntaan

Sotilaallisena johtajana omaa luokkaansa

Mannerheim oli kiistämättä Venäjän asiantuntija Suomessa 1918 käydyn sisällissodan aikana. Hän hahmotti Suomessa käydyt taistelut osana Venäjällä käynnissä ollutta vallankumousta ja osana ensimmäistä maailmansotaa. Hän oli antibolsevikki ja koki näin ollen sodan suomalaista punakaartia vastaan taisteluksi Pietarin bolsevikkihallitusta vastaan.[110]

Mannerheimin tehtävänä oli sodankäynnin johtaminen, mutta hän osasi myös lujittaa sotilaiden taistelutahtoa ja ylläpitää sitä. Muun muassa hänen näistä sanoistaan on tullut lentävä lause:

»Linnoitukset, tykit ja vieras apu eivät auta, ellei joka mies itse tiedä, että juuri hän seisoo maansa vartijana.»

[111]

Mannerheim loi valtiollisia perinteitä osin Venäjän hovikulttuurista lainatuin ratkaisuin ja instituutioita kuten kunniamerkkeihin liittyvät sotilas- ja siviiliansioritarikunnat sekä valtiollisen edustuksen sääntöjä.[112]

Puolustusneuvoston puheenjohtajana kansalliseksi eheyttäjäksi

P. E. Svinhufvud nimitti Mannerheimin 1931 puolustusneuvoston puheenjohtajaksi, jolloin tämä ryhtyi korostamaan ja kehittämään kansallista eheytymistä. Varsinkin talvisodan aikana, jolloin Suomen itsenäisyys oli vaakalaudalla, Mannerheim kohosi koko Suomen keulahahmoksi. Hän pystyi korkeasta iästään huölimatta, hän oli tuolloin jo yli 70-vuotias, sekä armeijan ylipäällikkönä kokoamaan suomalaiset yhdeksi rintamaksi että lopulta presidenttinä viemään Suomen itsenäisenä läpi rankkojen vuosien.[113]

Myöhemmät vuodet

Eläkevuodet ja aika Sveitsissä

Jo presidentin tointa hoitaessaan Mannerheim oli ollut sairas mies.[114] Mannerheim jäi varsinaisesti eläkkeelle vasta erottuaan Suomen presidentin tehtävistä maaliskuussa 1946, jolloin hän oli 79-vuotias.[115] Eläkevuotensa Mannerheim vietti enimmäkseen ulkomailla. Jonkin verran hän oleskeli myös Kirkniemen kartanossa, jonka hän oli hankkinut 75-vuotissyntymäpäiviensä yhteydessä. Eläkkeellä Mannerheim myös kirjoitti muistelmansa, joissa hän muistutti länsivaltoja Suomen sotien erityisluonteesta ja Suomen vaikeasta asemasta.[115]

Vuosina 1948–1949 maailmalla liikkui huhuja, että Mannerheim olisi osallistunut NATO:n perustamiseen.[115] Hänen kerrottiin myös lähteneen ulkomaille, jotta hän voisi perustaa Suomelle pakolaishallituksen. Hänen myös uskottiin olevan yhteydessä länsimaiden esikuntiin ja yrittävän irrottaa Suomen Neuvostoliiton vaikutuspiiristä.[115] Minkäänlaisia todisteita Mannerheimin suunnitelmista länsivaltojen kanssa ei kuitenkaan ole. Ilmeisesti huhut johtuivat hänen seurassaan Sveitsissä olleista henkilöistä, joita olivat mm. yleisesikuntapäällikkö Erik Heinrichs ja Aladár Paasonen.[115] Stig Jägerskiöldin elämäkerran mukaan he olivat kuitenkin Mannerheimin läheisyydessä vain siksi, että he auttoivat muistelmien kirjoittamisessa.[115][116]

Sairastelu ja kuolema

Tiedosto:Mannerheim-grave-1834.JPG
Mannerheimin hauta.

Vuoden 1945 syksyllä Mannerheimilla todettiin mahahaava. Mahahaava puhkesi 1946, ja se jouduttiin leikkaamaan Pietarsaaressa. Varmistuttuaan, ettei joutunut tuomittavaksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, sairasteleva Mannerheim erosi presidentin tehtävistä 1946. Hän vietti suuren osan loppuelämästään Sveitsissä Montreux'n lähellä, Genevenjärven rannalla olevassa Val-Montin yksityissairaalassa. Siellä hän kirjoitti muistelmansakin. Viimeisinä elinvuosinaan Mannerheim sairasteli paljon, mutta hän ei ulkoilmaihmisenä luopunut liikunnasta. Hänen tarkoituksensa oli jopa ryhtyä viljelemään maata Suomesta hankkimallaan tilalla.lähde?

Mannerheimin muistopatsas Genevejärven rannalla Montreaux'ssa.

Vuonna 1948 Mannerheimille tehtiin jälleen suuri leikkaus, tällä kertaa Tukholmassa. Muutaman vuoden ajaksi leikkaus antoikin hyvän tuloksen.[117] Tammikuussa 1951 Mannerheim sai vakavan vatsakohtauksen, ja 23. tammikuuta hänet vietiin Lausanneen sairaalaan. Kerrotaan, että Mannerheim tiesi itse kuolevansa ja hän sanoi lääkärille olevansa valmis häviämään elämänsä viimeisen taistelun.[118]

Mannerheim kuoli 83-vuotiaana Lausannessa, Sveitsissä 27. tammikuuta 1951 (Suomen aikaa 28. tammikuuta). Kun kuolinsanoma oli saapunut Suomeen, presidentti Paasikivi kertoi radiossa Suomen kansalle Mannerheimin kuolemasta sanoen, että "yksi Suomen historian suurimmista miehistä ja loistavimmista hahmoista" oli mennyt pois.[118] Mannerheimin arkku saapui Malmin lentokentälle 2. helmikuuta, minkä jälkeen yleisöllä oli tilaisuus käydä Helsingin tuomiokirkossa, silloisessa Suurkirkossa, osoittamassa kunnioitustaan kahden vuorokauden ajan. Mannerheim siunattiin Hietaniemen sankarihautausmaahan 4. helmikuuta 1951 kaikin kunnianosoituksin[119]. Hallituksen edustajina hautajaisiin ottivat osaa pääministeri Urho Kekkonen ja ulkoministeri Åke Gartz ja valtion tervehdyksen edesmenneelle marsalkalle esitti eduskunnan puhemies, sosiaalidemokraatti Karl-August Fagerholm[120][60], joka muistutti, miten Mannerheim oli "varoittanut omiaan tahraamasta lippuaan", sillä hän ei ollut hyväksynyt sisällissodan "vankileirikurjuutta"[60]. Hautajaissaatto oli 3,7 kilometriä pitkä ja sitä seurasi 100 000–150 000 henkeä.[121]

Mannerheimin sotilasarvot[122]

  • Aliupseeri 1.7. 1888 v.l.
  • Kornetti 10.8. 1889 v.l.
  • Kaartin kornetti 27.7.1891 v.l.
  • Kaartin luutnantti 30.8.1893 v.l.
  • Kaartin aliratsumestari 22.7. 1899 v.l.
  • Kaartin ratsumestari 6.12. 1902 v.l.
  • Everstiluutnantti 7.10. 1904 v.l.
  • Eversti 29.11. 1905 v.l.
  • Kenraalimajuri 13.2. 1911 v.l. (takaisin kaartin upseeriksi 24.12. 1913 v.l.)
  • Kenraaliluutnantti 25.4. 1917 v.l.
  • Ratsuväenkenraali 7.3. 1918
  • Sotamarsalkka 19.5.1933 (Vapaussodan päättymisen 15-vuotismuiston yhteydessä)
  • Suomen marsalkan arvonimi 4.6. 1942 75-vuotissyntymäpäivän yhteydessä

Kunnianosoitukset

Pääartikkeli: Marsalkka Mannerheimille myönnetyt kunnianosoitukset
Mannerheim saa presidentti Kyösti Kalliolta korkeimman sotilaallisen kunnianosoituksen: 1. luokan vapaudenmitalin ruusukenauhassa.
Värikuva Mannerheimista hänen 75-vuotispäivänään. Hänestä on vain muutama värivalokuva.

Mannerheim sai kunniatohtorin arvon vuonna 1919. Hänen tyttärensä Sophie oli seppeleensitojana.[45] Vapausodan päätyttyä Suomen kansa lahjoitti kiitollisuuden osoituksena Suomen marsalkka Mannerheimille 7 1/2 miljoonaa markkaa, josta summasta Mannerheim lahjoitti osan lastensuojeluliiton perustamiseen 1920.[123]

Pääartikkeli:Mannerheimin Lastensuojeluliitto

Mannerheimille on myönnetty useita kunnianosoituksia. Puolustusvoimat viettävät lippujuhlapäiväänsä hänen syntymäpäivänään 4. kesäkuuta. Mannerheim ylennettiin 1933 itsenäisen Suomen ainoaksi sotamarsalkaksi, ja 75-vuotispäivänään 1942 hänelle myönnettiin ainutlaatuinen Suomen marsalkan arvonimi, joka oli kehitetty vain häntä varten.[124] Saman 75-vuotisjuhlan kunniaksi Helsingin kaupunki muutti pääkatunsa Heikinkadun/Turuntien nimen Mannerheimintieksi. Myöhemmin Mannerheim on saanut lukuisia nimikkokatuja ja -teitä myös muihin suomalaisiin kaupunkeihin.

Mannerheim lienee eniten kunniamerkkejä saanut suomalainen. Hän on saanut viisi suomalaista suurristiä, joista kaksi jalokivien ja miekkojen kera, sekä muita erityisen harvinaisia suomalaisia kunniamerkkejä kuten kahdesti myönnetty 1. luokan Mannerheim-risti ja vain kerran myönnetty Vapaudenristin ritarikunnan 1. luokan Vapaudenmitali ruusukenauhoin.

Suomalaisten suurristien lisäksi monet ulkomaalaiset ritarikunnat ovat myöntäneet Mannerheimille korkeita kunniamerkkejään.

Mannerheimin muistoksi on pystytetty ratsastajapatsaat Helsinkiin ja Lahteen. Helsingissä vuonna 1960 järjestettyä ratsastajapatsaan paljastustilaisuutta on pidetty Mannerheimiin kohdistuneen kunnioittamisen huipentumana.[125] Myös Seinäjoella, Mikkelissä, Turussa ja Tampereella on Mannerheimin patsas. Eräät patsaista ovat aiheuttaneet kaupungeissaan pitkällisiä patsaskiistoja.Sveitsin Montreux'ssa on hänen mukaansa nimetty puisto Parc Mannerheim sekä muistomerkki.[126]

Vuonna 2003 lyötiin Mannerheimin kunniaksi nimellisarvoltaan 10€:n hopeinen juhlaraha.

Mannerheim valittiin 2004 Yleisradion järjestämässä äänestyksessä kaikkien aikojen suurimmaksi suomalaiseksi. Mannerheimin syntymäpäivänä 4. kesäkuuta vietetään puolustusvoimien lippujuhlaa, joka on yleinen liputuspäivä[127].

Mannerheim-postimerkit

Mannerheim populaarikulttuurissa

Mannerheimin kotitalo Helsingin Kaivopuistossa. Talossa on toiminut Mannerheim-museo vuodesta 1951 lähtien.

Ensimmäinen Mannerheimia käsitellyt fiktiivinen elokuva oli Matti Kassilan Päämaja (1970), joka perustui Ilmari Turjan samannimiseen näytelmään. Elokuvassa Mannerheimia esitti Joel Rinne, joka oli tehnyt saman roolin jo aiemmin Kansallisteatterin lavalla. Åke Lindmanin elokuvissa Etulinjan edessä (2004) ja Tali-Ihantala 1944 (2007) Mannerheimia esitti Asko Sarkola.

Renny Harlin on pitkään suunnitellut Mannerheimista elämäkerrallista elokuvaa jonka piti tulla ensi-iltaan 15. tammikuuta 2010. Elokuvaprojekti kuitenkin jäädytettiin 20. helmikuuta 2009 erään päärahoittajan vetäytymisen vuoksi ja elokuva ei ole toistaiseksi tuotannossa. Mannerheimia elokuvassa esittää Mikko Nousiainen.

Mannerheimin elämään liittyvistä aiheista on tehty myös useita televisiosarjoja ja -elokuvia. Paavo Rintalan romaanitrilogian pohjalta kuvatussa televisiosarjassa Mummoni ja Mannerheim (1971) marsalkkaa esitti Helge Herala. Toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia käsitelleessä draamasarjassa Sodan ja rauhan miehet (1978) Mannerheimina oli Rolf Labbart, Paavo Haavikon käsikirjoittamassa televisioelokuvassa Valtapeliä elokuussa 1940 (2002) Asko Sarkola ja historiallisessa draamasarjassa Presidentit (2005) Antti Litja.

Robert A. Heinleinin romaanissa Starship Troopers mainitaan Mannerheimin mukaan nimetty avaruusalus "Corvette Transport Mannerheim"[128][129].

Kirjallinen tuotanto

  • Predvaritelnyj otčet o pojezdke, predprinjatoi po Vysotčaishemu poveleniju čerez Kitaiskii Turkestan i severnyja provintsii Kitaja v g. Pekin, v 1906-7 i 8 g.g., polkovnika barona Mannergeima. Izdanije Glavnago Upravlenija Generalnago Shtaba. Sbornik geografičeskih, topografičeskih i statističeskih materialov po Azii. Vypusk LXXXI. Vojennaja Tipografija, S.Peterburg 1909
  • A Visit to the Sarö and Shera Yögurs. Journal de la Société Finno-Ougrienne XXVII. Alkulause päivätty Helsingissä 10.8.1909
  • Matka Aasian halki: päiväkirja matkalta Kaspianmeri-Peking I-II, Helsinki: Suomen Kirja 1940-41, 462; 522 sivua. Ruotsista kääntänyt Emerik Olsoni.
  • Tigerjakter i Indien. Fritt efter ett föredrag hållet vid Finlands Allmänna Jägarförbundets årsmöte våren 1937. Finlands Jakt- och Fiske tidskrift, 35:e årgången. 1940
  • Puhtain asein. Sotamarsalkka Mannerheimin päiväkäskyjä 1918-1942.
  • Med rena vapen. Fältmarskalken Mannerheims dagorder 1918-1942.
  • Minnen I-II (käännetty suomeksi Muistelmat I-II. Lyhennetty versio mm. ruotsiksi, suomeksi, ranskaksi, englanniksi, saksaksi, viroksi, espanjaksi, unkariksi, venäjäksi, puolaksi, romaniaksi). 1951–1952

Katso myös

Lähteet

Kirjat

  • Brantberg, Robert: Sotasankarit, Revontuli: Jyväskylä 2000 ISBN 952-5170-11-X
  • Suuret suomalaiset, Otava 2004, ISBN 951-1-19538-7
  • Everyman's Encyclopedia volume 8. J M Dent & Sons Ltd, 1978. ISBN 0-460-04020-0
  • Friman, Paavo: Sodan marsalkka – rauhan presidentti. Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-1-13756-5
  • Heinlein, Robert A.: Starship Troopers. G. P. Putnam's Sons, 1959. ISBN 0-450-02576-4 (englanniksi)
  • Jägerskiöld, Stig: Talvisodan ylipäällikkö: sotamarsalkka Gustaf Mannerheim 1939–1941. Otava, 1976. ISBN 951-1-02467-1 (sid.)
  • Jägerskiöld, Stig: Mannerheim 1867–1941. Otava, 1983. ISBN 951-1-07369-9
  • Korpisaari, Harri: Itsenäisen Suomen puolesta - Sotilaskomitea 1915-1918. SKS, 2009. ISBN 978-952-222-144-5
  • Kuka teki mitä. Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1986. ISBN 951-643-251-4
  • Mannerheim, C.G.E. & Virkkunen, Sakari: Suomen Marsalkan muistelmat. Suuri suomalainen kirjakerho, 1995. ISBN 951-643-469-X
  • Mannerheim – sotilas ja ihminen. Yliopistopaino, 1992. ISBN 951-570-129-5
  • Niku, Risto: Ministeri Ritavuoren murha, s. 64–65. EDITA, 2004. ISBN 951-37-4146-X
  • Meri, Veijo: C. G. Mannerheim, Suomen marsalkka. WSOY, 1988. ISBN 951-0-15225-0
  • Rajala, Pertti: Suomalaisia presidenttejä. Kehitysvammaliitto ry, 2004. ISBN 951-580-375-6
  • Roselius, Aapo: Teloittajien jäljillä. Tammi, 2006. ISBN 951-31-3841-0
  • Screen, J. E. O.: Mannerheim. Otava, 2001. ISBN 951-1-17036-8
  • Vihavainen, Timo (toim.): Mannerheim: keisarillisen Venäjän armeijan upseeri, itsenäisen Suomen marsalkka, s. 30. Helsinki: Pietari-säätiö, 2005. ISBN 951-97072-2-0 (sid.)
  • Vlasov, Leonid: Mannerheim – tsaarin kenraali 1914–1917. Gummerus, 1996. ISBN 951-20-4688-1
  • Voipio, Anni: Suomen Marsalkka. (tarkastettu painos) Porvoo: WSOY, 1943.

Verkko

Viitteet

  1. ↑ Friman, s.66
  2. ↑ Kuka teki mitä 1986: 166.
  3. ↑ Friman, s. 111
  4. ↑ a b c d Elina Koivunen, s. 82
  5. ↑ J. O. Hannula, s. 7
  6. ↑ J. O. Hannula, s. 7–8
  7. ↑ a b c d e f J. O. Hannula, s. 8
  8. ↑ Friman, s.10
  9. ↑ a b J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 14
  10. ↑ Sukutausta
  11. ↑ Mannerheimin kasvuvuodet
  12. ↑ Sukutausta
  13. ↑ Mannerheimin kasvuvuodet
  14. ↑ Mannerheim – Elämänkaari – Nimi. Mannerheim-sivusto. Viitattu 28.1.2008
  15. ↑ (fr) Ranskan kansalliskirjasto, data.bnf.frView and modify data on Wikidata . Tieto on haettu Wikidatasta.
  16. ↑ Everyman's Encyclopaedia, s. 29View and modify data on Wikidata . Tieto on haettu Wikidatasta.
  17. ↑ Everyman's Encyclopedia volume 8 1978: 29.
  18. ↑ Rajala 2004, s.92.
  19. ↑ a b c d Vihavainen 2005 (toim.), s.30.
  20. ↑ J. O. Hannula, s. 10
  21. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 18
  22. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 17
  23. ↑ Brantberg
  24. ↑ Kasvuvuodet
  25. ↑ Kasvuvuodet
  26. ↑ a b c d J. O. Hannula, s. 12
  27. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 19
  28. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 20
  29. ↑ Ignatyev, A Subaltern in Old Russia s. 49; Inkinen, "Vaihe Mannerheimin nuoruusvuosilta". Siviilivirat rinnastettiin upseerien arvoasteisiin Pietari Suuren laatiman arvoastetaulun mukaisesti.
  30. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 22
  31. ↑ Kasvuvuodet
  32. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 24
  33. ↑ Kasvuvuodet
  34. ↑ Mannerheim: Muistelmat, I, s. 20
  35. ↑ a b c d e f g h i j Uusi Pikkujättiläinen, s. 404
  36. ↑ Mannerheimin perhe
  37. ↑ a b c d Elina Koivunen, s. 84
  38. ↑ Mannerheimin perhe
  39. ↑ a b c d e f g h Klinge
  40. ↑ Mannerheimin perhe
  41. ↑ Mannerheimin perhe
  42. ↑ Ura Venäjän armeijassa
  43. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 32
  44. ↑ O.J. Hannula, s. 13
  45. ↑ a b c J. O. Hannula, s. 13
  46. ↑ Jukka Kukkonen teoksessa C. G. Mannerheimin valokuvia Aasian-matkalta 1906-1908
  47. ↑ a b c J. O. Hannula, s. 14
  48. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 45
  49. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim s. 45–47
  50. ↑ Pikku Jättiläinen, s. 518
  51. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 48
  52. ↑ Sotilasura Venäjällä
  53. ↑ a b c J. O. Hannula, s. 16
  54. ↑ Rajala 2004, s.94.
  55. ↑ Lainaus artikkelista Manninen: Mannerheim ranskalaisten käskettävänä? s. 62–63.
  56. ↑ a b Harry Halén teoksessa C. G. Mannerheimin valokuvia Aasian-matkalta 1906-1908
  57. ↑ a b c J. O. Hannula, s. 18
  58. ↑ Pikku Jättiläinen, s. 117
  59. ↑ Friman, s. 16
  60. ↑ a b c d e Elina Koivunen, s. 85
  61. ↑ a b c d J. O. Hannula, s. 22
  62. ↑ Leonid Vlasov: Mannerheim – tsaarin kenraali 1914–1917 s. 9
  63. ↑ Rajala 2004, s.97.
  64. ↑ Leonid Vlasov: Mannerheim – tsaarin kenraali 1914–1917 s. 10
  65. ↑ a b c d Leonid Vlasov: Mannerheim – tsaarin kenraali 1914–1917 s. 11
  66. ↑ a b Friman, s. 14
  67. ↑ Voipio 1943, s.80. Viitattu 11.1.2009
  68. ↑ a b c d e f g h J. O. Hannula, s. 30 Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”J. O.” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  69. ↑ Sotilasura Venäjällä
  70. ↑ Korpisaari 2009: 313-321.
  71. ↑ Pikku Jättiläinen, s. 280
  72. ↑ Friman, s. 22
  73. ↑ Roselius 2006, s.56–61
  74. ↑ Friman, s. 27
  75. ↑ valikko Vapaussota, sama tekstinä
  76. ↑ Mannerheimin viralliset sivut mannerheim.fi.
  77. ↑ a b Mannerheim 1867–1951 s. 123
  78. ↑ (Roselius, Aapo: Teloittajien jäljillä (Tammi 2006, s. 95–96)
  79. ↑ Mannerheim 1867–1951 s. 126
  80. ↑ a b Juhani Suomi: Juhani Suomen arvio Markku Ruotsilan tutkimuksesta "Churchill ja Suomi" 7.2.2002. Ulkoasiainministeriö. Viitattu 4.6.2007.
  81. ↑ a b c Robert Brandtberg: Pietarin valtausinto yhdisti. Kaleva, 2007, nro 4.6.2007, s. 9.
  82. ↑ Mannerheim – Erikoisaiheet – Metsästys. Mannerheim-museo. Viitattu 28.1.2008
  83. ↑ Voipio 1943, s.271.
  84. ↑ Friman, s. 57
  85. ↑ Friman, s. 54
  86. ↑ Mannerheim 1867–1951 s. 128
  87. ↑ a b c d e Mannerheim 1867–1951 s. 129
  88. ↑ Voipio 1943, s. 188.
  89. ↑ Mannerheim 1867–1951 s. 130
  90. ↑ Niku 2004, s.64–65.
  91. ↑ a b c d Mannerheim 1867–1951 s. 138
  92. ↑ Mannerheim – sotilas ja ihminen s. 44
  93. ↑ Mannerheim 1867–1951 s. 140
  94. ↑ Mannerheim 1867–1951 s. 145
  95. ↑ "Väinö Tanner - patriootti" s. 27-29
  96. ↑ "The Diplomacy of the Winter War, s. 55
  97. ↑ Mannerheim 1867–1951 s. 151
  98. ↑ Presidentti-instituutio
  99. ↑ a b Friman, s. 92
  100. ↑ Friman, s. 76
  101. ↑ Friman, s. 85
  102. ↑ Friman, s. 90
  103. ↑ a b Mannerheim 1867–1951 s. 246
  104. ↑ Mannerheim & Virkkunen 1995, s.315.
  105. ↑ Suomen Kuvalehden 2/2006 Hitler -reportaasi (sivuskannaukset SK 24/1942:sta ei enää netissä)
  106. ↑ YLEn Elävä arkisto
  107. ↑ Poikkeuslaki
  108. ↑ a b c Tietoa Mannerheimin presidenttikaudesta
  109. ↑ Rajala 2004, s.104.
  110. ↑ Suuret suomalaiset, s. 149–150
  111. ↑ Uusi Pikkujättiläinen, s. 1022
  112. ↑ Suuret suomalaiset, s. 150
  113. ↑ Suuret suomalaiset, s. 154–158
  114. ↑ Rajala 2004, s.103.
  115. ↑ a b c d e f Tietoa Mannerheimin eläkevuosista Mannerheim.fi -sivustolla
  116. ↑ Mannerheim 1867–1951 s. 300 ja 301
  117. ↑ Mannerheim 1867–1951 s. 300
  118. ↑ a b Mannerheim 1867–1951 s. 301
  119. ↑ Mannerheimin elämänkaari
  120. ↑ Brantberg 2000: 220.
  121. ↑ Friman, s. 108
  122. ↑ Mannerheimin sotilasarvot
  123. ↑ Pikku Jättiläinen, s. 1108
  124. ↑ mannerheim.fi: Tietoja Suomen marsalkan arvonimestä mannerheim.fi. Viitattu 1.1.2007.
  125. ↑ Pekka Rönkkö, Oskari Jauhiainen. Ars Nordica 5, Pohjoinen, 1994 s. 118
  126. ↑ Friman, s. 110
  127. ↑ Mannerheimin elämä
  128. ↑ Heinlein 1959.
  129. ↑ Vainikainen, Jussi: Suomi ja suomalaiset ulkomaisessa sf-kirjallisuudessa elisanet.fi. Viitattu 9.6.2010.

Kirjallisuutta

  • Robert Brantberg:
  • Paavo Friman: Mannerheimin matkassa (Ajatus Kirjat 1999, uudistettu laitos 2004, ISBN 951-20-6675-0)
  • Paavo Friman ja Martti Turtola: Mannerheim-kirja (Ajatus Kirjat, 2002, ISBN 951-566-069-6)
  • Hannes Ignatius: Gustaf Mannerheim: luonnekuva, puheet, sähkösanomat vapaustaistelun ajoilta Syst nro kr10372679
  • Eleonora Joffe: Mannerheim: Chevalier-kaartin kasvatti (Otava, 2006) ISBN 951-1-20518-8 (sid.) 978–951-1-20518-0 (sid.)
  • Stig Jägerskiöld:
  • Lasse Laaksonen: Eripuraa ja arvovaltaa – Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen (Ajatus Kirjat, 2004, ISBN 951-20-6659-9)
  • Ritva Lehmusoksa, Risto Lehmusoksa: Mannerheimin pöydässä (Ajatus Kirjat, 2003, ISBN 951-20-6419-7)
  • Eva Mannerheim Sparre: Lapsuuden muistoja (Otava, 1952)
  • Veijo Meri: C.G. Mannerheim, Suomen marsalkka (WSOY, 1988) ISBN 951-0-15225-0
  • J. E. O. Screen: Mannerheim (Otava, 2001) ISBN 951-1-17036-8 (sid.) [kirjan alkuosa on ilmestynyt suomeksi myös nimellä Mannerheimin muukalaisvuodet]
  • Mauri Soikkanen: C. G. E. Mannerheim: suurriistan metsästäjä (Gummerus, 1997) ISBN 951-20-5137-0 (sid.)
  • Taru Stenvall: Marski ja hänen "hovinsa" (WSOY, 1955) Syst nro kr20283989
  • Tauno Taajamaa: Lempeäkatseinen legenda (Recallmed, 1996) ISBN 951-9221-80-8 (sid.)
  • Vilho Tervasmäki: Mannerheim: valtiomies ja sotapäällikkö talvi- ja jatkosotien käännekohdissa (Kirjayhtymä, 1987) ISBN 951-26-2981-X (sid.)
  • Martti Turtola: Mannerheim-kirja (Ajatus, 2001) ISBN 951-566-069-6 (sid.)
  • Leonid Vlasov:
  • Anni Voipio: Suomen marsalkka: elämäkerta (WSOY, 1953) Syst nro cls0106774
  • Gallen-Kallela & Mannerheim: tutkimusmatkailijat, ystävät, vaikuttajat (Gallen-Kallelan museo, 1992) ISBN 952-9739-01-X (sid.)
  • Mannerheim kaskujen kuvastimessa [koonnut Tauno Bergholm] (Ajatus, 1997) ISBN 951-9440-53-4 (sid.)
  • Scripta Mannerheimiana: puheenvuoroja Mannerheim-kirjallisuudesta & valikoiva bibliografia [toim. Henrik Meinander] (Helsingin yliopiston kirjasto, 1996) ISBN 951-45-7214-9 (nid.)

Aiheesta muualla

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Carl Gustaf Emil Mannerheim.
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Carl Gustaf Emil Mannerheim.
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta: Carl Gustaf Emil Mannerheim
Suomen valtionhoitajat

P. E. Svinhufvud | Gustaf Mannerheim

Edeltäjä:
Hugo Österman 		Puolustusvoimain komentaja
1939–1945 		Seuraaja:
Erik Heinrichs

Malline:Link GA Malline:Link FA Malline:Link FA Malline:Link FA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Carl_Gustaf_Emil_Mannerheim&oldid=9113154”