Wikipedia

Yrjö Leino

suomalainen poliitikko

Yrjö Kaarlo Leino (peitenimi Antti Tammi; 28. tammikuuta 1897 Helsinki – 28. kesäkuuta 1961 Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja kommunisti. Hän toimi jatkosodan jälkeen niin sanottuina vaaran vuosina ministerinä kolmessa hallituksessa, vuosina 1945–1948 sisäministerinä.[1] Leino joutui eroamaan eduskunnan annettua hänelle henkilökohtaisen epäluottamuslauseen niin sanotun Leinon vankien tapauksen vuoksi, ja myös hänen uransa Suomen Kommunistisessa Puolueessa (SKP) päättyi Neuvostoliiton johdon käännyttyä häntä vastaan.

Yrjö Leino
Sisäasiainministeri
Paasikiven III hallitus
17.4.1945 − 26.3.1946
Pekkalan hallitus
26.3.1946 − 22.5.1948
Edeltäjä Kaarlo Hillilä
Seuraaja Eino Kilpi
Ministeri sosiaaliministeriössä
Paasikiven II hallitus
17.11.1944 – 17.4.1945
Kansanedustaja
1945–1951
Henkilötiedot
Syntynyt28. tammikuuta 1897
Helsinki
Kuollut28. kesäkuuta 1961 (64 vuotta)
Helsinki
Ammatti maatalousteknikko, lehtimies
Puoliso Alli Lemmitty Simola (1924–1930)
Ulla Helenius (1931–1945)
Hertta Kuusinen (1945–1950)
Tiedot
Puolue SKDL (SKP)
Leino puhumassa SKDL:n järjestämässä kansalaiskokouksessa Senaatintorilla 1945.
Yrjö Leino vuonna 1948.

Lapsuus ja nuoruus

muokkaa

Yrjö Leinon vanhemmat olivat nahkuri Oskar Leino ja tehtaantyöläinen Mandi Leino (o.s. Enfors). Yrjö oli perheen ainoa lapsi, ja vanhempiensa erottua vuonna 1912 hän jäi asumaan äitinsä kanssa.[2]

Leino kävi Helsingin normaalilyseota, mutta ei valmistunut ylioppilaaksi. Toimittuaan ensin linnoitustöissä Helsingissä ja sekalaisissa maataloustöissä hän valmistui vuonna 1921 Kurkijoen maamiesopistosta maatalousteknikoksi. Valmistumisensa jälkeen hän siirtyi ensin opettajaksi Liperiin Siikasalmen maamieskouluun, jossa hän viipyi vuoteen 1924. Liperin-vuosiensa jälkeen Leino osti Lövkullan maatilan Kirkkonummelta, mutta oman tilan pito vei hänet pian talousvaikeuksiin.[3] Hän joutui myymään Lövkullan 1930-luvun alkuvuosina. Näihin aikoihin hän myös erosi ensimmäisestä vaimostaan Alli Simolasta ja muutti Oitmäen kansakoululle, jossa hänen toinen vaimonsa Ulla Smedberg (o.s. Helenius) toimi opettajana. Tämäkin avioliitto päättyi sittemmin eroon.[4]

Ennen puolueeseen liittymistään Leino oli peitenimellä Antti Tammi vuosina 1926–1927 ilmestyneen Talonpojan Sanomien toimittaja. Nimellinen vastaava päätoimittaja oli Matti Läheniemi, mutta käytännössä lehden teki Leino.[5]

Poliittisessa vankeudessa

muokkaa

Leino suuntautui 1930-luvulle tultaessa kohti äärivasemmistoa. Etsivä keskuspoliisi oli alkanut pitää häntä silmällä sen jälkeen, kun hänen vieraanaan Lövkullassa oli alkuvuodesta 1926 käynyt SKP:n hyväksi maanalaista työtä tehnyt Anton Järvinen (”Iso-Antti”). Saman vuoden kesällä vieraana oli ollut myös Arvo ”Poika” Tuominen, joka oli juuri vapautunut vankilasta.[6]

Vuonna 1934 Leino avusti Toivo Antikaista, joka oli lähetetty Neuvostoliitosta Suomeen maanalaiseen työhön. Antikainen pidätettiin Leinon luota marraskuussa 1934. Leino tuomittiin vuonna 1935 kolmen ja puolen vuoden vankeusrangaistukseen valtiopetoksen valmistelusta. Lisäksi hänet tuomittiin menettämään seitsemäksi vuodeksi kansalaisluottamus. Leino kärsi rangaistuksen Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Arvo ”Poika” Tuominen kirjoitti teoksessaan Maan alla ja päällä, että vankeusaikana Leinosta olisi lopullisesti tullut kommunisti.[7] Leino vapautui vankilasta 1938, mutta Valpo (entinen Etsivä keskuspoliisi) tarkkaili häntä edelleen. Vapauduttuaan hän osallistui tuolloin kielletyn Suomen Kommunistisen Puolueen maanalaiseen toimintaan.[8]

Sotavuodet

muokkaa

Talvisodan aikana Leino pysytteli maan alla ja pakoili viranomaisia yhdessä useiden muiden kommunistien kanssa. Näinä aikoina hän tutustui tulevaan vaimoonsa Hertta Kuusiseen. Välirauhan aikana vuonna 1940 Leino vangittiin turvasäilöön. Jouluna 1940 hänet kuljetettiin Vaasan vankilaan, josta hänet siirrettiin keväällä 1941 Köyliön vankileirille. Jatkosodan alettua kommunistivankeja alettiin kerätä sotilaskoulutukseen. Syyskuussa 1941 Leino karkasi vankijunasta, joka oli viemässä turvasäilöön määrättyjä miehiä Riihimäeltä taistelemaan rintamalle Erillinen pataljoona 21:een.[9] Leino jatkoi salaista toimintaansa SKP:ssa sodan loppuun saakka, ja hänen yhdyshenkilönään toimi Martta Koskinen siihen saakka, kunnes Koskinen vuoden 1942 lopulla vangittiin. Useita muitakin Leinon avustajia joutui Arno Anthonin johtaman Valpon käsiin jatkosodan aikana.[10]

Välirauhan tultua SKP:n toiminta laillistettiin syyskuussa 1944, ja suurelle yleisölle siihen asti jokseenkin tuntemattomasta[11] Leinosta tuli Paasikiven toisen hallituksen toinen sosiaaliministeri marraskuussa 1944[12].

Tutkija Ilkka Hakalehto esitti vuonna 2001 teorian, että Leino olisi ollut sodan aikana päämajan valvontaosaston agentti. Hakalehto perusteli tätä muun muassa sillä, että Leinoa ei pidätetty kertaakaan sen jälkeen, kun hän pääsi tai hänet päästettiin pakoon syksyllä 1941, vaikka lukuisia hänen avustajiaan jäi kiinni. J. K. Paasikivi ja Urho Kekkonen järjestivät Leinolle taloudellisen toimeentulon sen jälkeen, kun hänen poliittinen uransa päättyi. Erkki Tuomiojan mukaan Hakalehdon aineisto ei kumonnut aiempaa tutkimusta, mutta Leinon kaksoisagenttiroolia voi sen perusteella pitää jollain tapaa mahdollisena.[13][14]

Eduskunta- ja ministerivuodet

muokkaa

Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa Leino valittiin kansanedustajaksi Kuopion läänin läntisestä vaalipiiristä SKDL:n edustajana. Eduskunnassa hän pysyi vuoteen 1951.[15]

Paasikiven kolmanteen hallitukseen Leino tuli sisäministeriksi vuonna 1945. Myös seuraavassa, Pekkalan hallituksessa, hän oli sisäministeri.[12] Hänen sisäministerikauteensa liitetään usein termi vaaran vuodet, koska sisäministeriön hallinnonala oli kommunistien hallussa ja heidän pelättiin suunnittelevan Suomen muuttamista kansantasavallaksi.lähde? Lisäksi sisäministeri Leino oli valvontakomission määräiltävissä. Leinon tärkeimmät operaatiot olivat:

  • Suomen valtiollisen poliisin valtaaminen kommunistimielisillä henkilöillä toukokuusta 1945 alkaen. Kun uusilla toimijoilla ei ollut vaadittavaa poliisikoulutusta, heidän virka-asemansa oli ”virkaatekevä” tai ”ylimääräinen”. Punainen Valpo alkoi koota ilmiantoja ja kortistoja venäläisten tai kommunistien arvostelemisesta sekä suomalaisten aikaisemmasta toiminnasta esimerkiksi suojeluskuntajärjestössä.[16]
  • Virkakunnan puhdistaminen oikeistolaisista. Asia tuli esille kommunististen kansanedustajien kesäkuussa 1945 tekemässä välikysymyksessä, jonka mukaan ”fasistisen hengen henkilöitymät” ja ”hitleriläiset” on erotettava valtion virkakunnasta sekä armeijan, oikeuslaitoksen, diplomaattikunnan, oppilaitosten ja liikeyrityksien henkilöstöstä. Vuonna 1946 asetettiin niin sanottu puhdistuskomitea asiaa järjestelemään. Puhdistusoperaatio onnistui vain pieniltä osin (sisäministeriö ja Yleisradio).[17]
  • Näkyvimpien vastustajien sulkeminen turvasäilöön. Se oli mahdollista, koska Suomessa säädettiin vuonna 1939 määräaikainen tasavallan suojelulaki sodan varalta. Sodan aikana lakia käytettiin kommunistien sulkemiseen turvasäilöön, ja sodan jälkeen kohteena olivat oikeistolaiset. Säilössä saatettiin pitää henkilöitä, vaikka heitä vastaan ei useinkaan voitu nostaa syytettä.[18]
  • Niin sanottujen sotasyyllisten ja keväällä 1945 paljastuneeseen asekätkentään osallistuneiden rankaiseminen. Kumpaankin jouduttiin tekemään taannehtiva laki, koska teot eivät olleet rangaistavia sodanaikaisen lain mukaan.lähde?

Leinon epäitsenäinen asema valvontakomissioon nähden ilmeni selvimmin, kun hän luovutti valvontakomissiolle 20 hengen ryhmän, niin sanotut Leinon vangit. Ryhmä koostui Suomen kansalaisista ja Suomessa Nansenin passilla oleskelevista pakolaisista (lähinnä venäläisistä emigranteista). Tapahtuma alkoi, kun Leino määrättiin valvontakomission puhutteluun hotelli Torniin 20. huhtikuuta 1945. Kokemattomuutensa vuoksi Leino pyysi mukaansa Valpon silloisen päällikön Niilo Saarnion. Valvontakomission varapuheenjohtaja Grigori Savonenkov kertoi Leinolle ja Saarniolle, että valvontakomissio on paljastanut erittäin vaarallisen terroriryhmän, jonka jäsenet on viipymättä pidätettävä. Leino ja Saarnio totesivat, että ainoa vaihtoehto siinä tilanteessa oli totella Savonenkovin määräystä. Leino järjesti suomalaisia poliiseja tekemään pidätykset. Vangit kuljetettiin heti pidätystä seuranneena aamuna Leinon tietämättä Neuvostoliittoon. Vangittujen katoamista ei milloinkaan selvitetty pidätettyjen omaisille. Leino kertoi tapahtuneesta presidentti Paasikivellekin vasta myöhemmin.[19][20]

Sisäministerinä Leino oli valtakunnan poliisivoimien ylin johtaja. Toukokuussa 1945 Valpon apulaispäälliköksi nimitettiin Aimo Aaltonen, josta tuli Valpon todellinen vahva mies. Alusta lähtien Leino ja Aaltonen tulivat keskenään toimeen melko huonosti. Aaltosen johdolla Valpon henkilökuntaan palkattiin luotettavia kommunisteja, joilla oli kuitenkin suuria vaikeuksia selviytyä virkansa hoidosta. Valvontakomission ilmaistua tyytymättömyytensä Valpon tehottomaan toimintaan Leino erotti Aaltosen ja sai samalla tästä verivihollisen, joka odotti sopivaa tilaisuutta kostoon.[21]

Leino oli keväällä 1948 SKDL:n edustajana mukana valtuuskunnassa, joka neuvotteli Moskovassa neuvostojohdon kanssa YYA-sopimuksesta. Tosiasiassa hänet oli jo syrjäytetty kommunistiliikkeessä, ja hänen nimityksensä valtuuskuntaan huononsi neuvostojohdon luottamusta valtuuskuntaan. Tätä eivät valtuuskunnan nimittänyt presidentti J. K. Paasikivi eivätkä valtuuskunnan muut jäsenet kuitenkaan vielä tienneet. Ennen valtuuskunnan lähtöä Moskovaan Paasikivi jopa kutsui Leinon kahdenkeskiseen keskusteluun Presidentinlinnaan ja pyysi tätä vetoamaan appensa Otto Wille Kuusisen kautta Neuvostoliiton johtoon, jotta suomalaisten näkemykset YYA-sopimuksesta otettaisiin huomioon. Olle Leinon mukaan ainoa muu valtuuskunnan jäsen, joka ehkä tiesi Leinon ja neuvostojohtajien välirikosta, oli Urho Kekkonen.[22]

Käytännössä Leino pelkäsi joutuvansa Moskovassa kaapatuksi ja oli täysin toimintakyvytön. Hän yritti välttää yksinjäämistä ja takertui epätoivoisesti muihin valtuuskunnan jäseniin. Käytännössä Leinon poliittinen ura oli päättynyt jo vuodenvaihteessa 1947–1948, kun valvontakomission johtaja Andrei Ždanov oli haukkunut Leinon Moskovassa ja käskenyt hänen erota sisäministerin tehtävästä.[23][24] NKP oli edellyttänyt SKP:ltä kunnallisvaalien heikon tuloksen takia linjanmuutosta, mikä neuvostotapaan tarkoitti henkilömuutoksia SKP:n johdossa. NKP:n keskuskomitean nimissä Yrjö Leino oli määrätty pois SKP:n puoluejohdosta ja Suomen sisäministerin paikalta. Samassa yhteydessä SKP oli saanut uutta linjaansa koskevat ohjeet NKP:ltä.[25]

Valtuuskunnan Moskovaan lähtöä edeltävänä päivänä Leino kävi puolustusvoimien komentajan Aarne Sihvon luona ja esitti tälle huolestumisensa sekä äärioikeiston että äärivasemmiston vallankaappausta enteilevästä liikehdinnästä. Hän pyysi, että armeija turvaisi järjestyksen Suomessa YYA-sopimuksesta käytävien neuvottelujen ajan. Tieto tästä kantautui kommunisteille, ja sen vuoksi heidän suhtautumisensa Leinoon muuttui välittömästi avoimen hyljeksiväksi. Alun perin myös Sihvon piti matkustaa Moskovaan osallistuakseen sotilasasiantuntijana YYA-neuvotteluihin, mutta hän jäikin nyt Suomeen.[26]

Sisäministerikaudellaan Leino alkoholisoitui nopeasti. Pääministerin sihteeri Toivo Heikkilä kertoi muistelmissaan, että Leino saapui työpaikalleen sisäministeriöön yhä useammin myöhässä ja oli lounastunneilla vähäpuheinen ja äreäilmeinen. Sisäministerinä Leinoon kohdistui valtavia paineita niin kommunistien omasta keskuudesta kuin kommunismin vastustajienkin taholta, ja hän alkoi olla loppuun kulunut sekä henkisesti että fyysisesti.[27]

Leinon ero

muokkaa

Eduskunnan käsittelyyn tuli 19. toukokuuta 1948 perustuslakivaliokunnan mietintö, jossa todettiin Leinon kolme vuotta aiemmin sisäministerikautensa alussa luovuttaneen lain vastaisesti Suomen kansalaisia Neuvostoliittoon. Kiivaan keskustelun jälkeen eduskunta hyväksyi lausuman, jonka mukaan valtioneuvosto oli hyväksynyt Leinon toiminnan, kun tämä oli ylittänyt valtuutensa. Käsittelyn jälkeen eduskunta päätti lisätä äänin 81–61 kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajan Arvo Salmisen esityksestä lauselmaan ilmoituksen, että Leino ei nauti eduskunnan luottamusta. Parlamentarismin sääntöjen mukaan Leinon olisi pitänyt heti jättää eronpyyntö, mutta hän jatkoi ministerinä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kun eronpyyntöä ei tullut, tasavallan presidentti J. K. Paasikivi erotti hänet valtioneuvoston jäsenyydestä 22. toukokuuta.[23] Pääministeri Mauno Pekkala ei ollut läsnä eduskunnassa, kun Leinolle esitettyä epäluottamuslausetta käsiteltiin.[28] Leino toimi ministerinä kaikkiaan 1 283 vuorokautta[1].

Muiden puolueiden suhtautuminen Leinon erottamiseen oli lähinnä vahingoniloista, jopa ilkeää. Sosialidemokraattien mielestä oli jokseenkin yhdentekevää, pysyikö Leino ministerinä kuukauden pari lyhempään vai pitempään, koska heidän mielestään kyseessä oli vain kokoomuksen vaalitemppu. Kokoomuksen äänenkannattaja Lahti puolestaan kirjoitti, että ”meidän monivivahteisessa poliittisessa historiassamme Yrjö Leinon nimi tulee esiintymään sen mustimmilla sivuilla”.[29] Eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm muisteli myöhemmin, että kyse oli ollut Leinon varomattomuudesta, kun hän ei ollut esitellyt luovutusasiaa valtioneuvostolle eikä siten ollut varmistanut omaa asemaansa ministerinä.[30]

SKDL ja SKP organisoivat toukokuun lopussa 1948 poliittisen lakkoliikkeen, jonka vaatimuksena oli sisäministerin paikan pysyminen niillä, vaikkeivät ne halunneetkaan itse Leinon jatkavan. Kannattajat eivät kuitenkaan tätä tienneet, ja lakot tultiin tuntemaan Leino-lakkoina.[31] Leino valittiin vielä heinäkuun 1948 vaaleissa eduskuntaan SKDL:n listoilta, mutta hän etääntyi SKP:stä. Jo huhtikuussa 1948 SKP:n jäsenmaksujen maksamisen lopettanut Leino erotettiin puolueesta lopullisesti 15. toukokuuta 1950. Perusteluina päätökselle mainittiin puoluevelvollisuuksien laiminlyönti, sopimattomat elämäntavat, ”sisäinen rappeutuminen” ja ”määrätynlaisen uhmatien” valitseminen. Seuraavana vuonna hänen sanottiin jo olevan ”titolaisten käsissä”, vaikka todellisuudessa hän oli jo vetäytynyt politiikasta ja muustakin työelämästä.[32]

Arvo ”Poika” Tuominen on arvioinut Leinon suurimmaksi tragediaksi sen, että tämä yritti olla yhtä aikaa hyvä kommunisti ja isänmaallinen suomalainen. Tuomisen mielestä näiden kahden asian yhteensovittamisen vaikeus johti Leinon kohdalla vuoron perään kummankin periaatteen rikkomiseen, kunnes isänmaallisuus alkoi kriittisissä tilanteissa yhä useammin päästä voitolle.[33]

Kohutut muistelmat

muokkaa

Leino palasi julkisuuteen viimeisen kerran vuonna 1958 muistelmakirjalla Kommunisti sisäministerinä. Kirjan käsikirjoitusta hän oli alkanut laatia jo useita vuosia aiemmin, ja sen muokkaamiseen osallistuivat Tammen silloinen toimitusjohtaja Untamo Utrio ja kustannusvirkailija Kalevi Sorsa. Kirjaa valmisteli Leinon kanssa pieni säännöllisesti Utrion luona kokoontunut työryhmä, ja pääosa kustannusyhtiön henkilökunnasta pidettiin asiasta tietämättömänä. Muistelmahanke paljastui kuitenkin Leinon oman varomattomuuden vuoksi juuri ennen kirjan suunniteltua julkistamista.[34]

Kirjan aiottu julkitulo osui arkaan ajankohtaan, sillä Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat ajautuneet yliherkkään tilaan yöpakkaskriisin vuoksi. Kirja joutui politiikan välikappaleeksi Maalaisliiton K-linjan käyttäessä sitä lyömäaseenaan Fagerholmin hallitusta vastaan. Puolueen pää-äänenkannattaja Maakansa kirjoitti, että ”neuvostovastaiset piirit” olisivat muokanneet kirjaa palvelemaan ”tiettyjä poliittisia tarkoitusperiä”. Myös SKDL:n pää-äänenkannattaja Kansan Uutiset hyökkäsi voimakkaasti muistelmien julkaisemista vastaan. Lehti väitti teoksen haamukirjoittajaksi kommunistien vihaamaa Arvo ”Poika” Tuomista, joka oli kuitenkin täysin tietämätön koko kirjahankkeesta.lähde?

Neuvostoliiton suurlähettiläs Viktor Lebedev oli poistunut Suomesta muutama viikko aiemmin, ja hänen tehtäväänsä sen jälkeen hoitanut asiainhoitaja Ivan Filippov kävi 21. lokakuuta 1958 pääministeri Karl-August Fagerholmin luona vaatimassa, että hallitus estäisi Leinon muistelmateoksen julkitulon. Filippov piti kirjaa sisällöltään Neuvostoliittoa loukkaavana. Fagerholm vastasi, ettei hallitus voinut lain mukaan tehdä asiassa mitään, koska teos ei ollut vielä ilmestynyt eikä Suomessa ollut ennakkosensuuria. Filippov puolestaan ilmoitti, että ellei Leinon kirjan ilmestymistä estettäisi, Neuvostoliitto tekisi asiasta ”vakavat johtopäätökset”. Vielä saman päivän aikana Fagerholm kutsui luokseen toimitusjohtaja Untamo Utrion, ja neuvottelun jälkeen Tammi päätti vetää kirjan myynnistä toistaiseksi. Leinon kuoltua teoksen julkaisuoikeudet siirtyivät hänen omaisilleen.lähde?

Neuvostoliiton vaatimuksesta kirjan painos lopulta tuhottiin. Lähes kaikki kirjat − noin 12 500 kappaletta − poltettiin Roihuvuoren lämpökeskuksessa elokuussa 1962 lukuun ottamatta joitakin kappaleita, jotka otettiin salaa poliittisten aktiivien käyttöön. Kirjan julkaisematta jäämisestä aiheutui Tammelle useiden miljoonien markkojen tappio. Tammen silloisen apulaisjohtajan Jarl Hellemannin mukaan Leinon muistelmista nostettu kohu oli täysin suhteeton verrattuna kirjan asiasisältöön, ja kirjasta tuli suomalaisen ulkopoliittisen itsesensuurin ensimmäinen uhri.[35] Myöskään kirjan tuoreeltaan lukeneen pääministeri Fagerholmin mielestä siinä ”ei ollut mitään merkillisiä asioita”.[30] Kirja julkaistiin uudelleen 1991 näköispainoksena[36].

Leinon kuoleman jälkeen vuonna 1962 paljastui, että hänen muistelmateoksestaan levitettiin koneella kirjoitettua monistettua 153-sivuista lyhennelmää (alkuperäisteoksessa on 262 sivua), jota oli ehditty myydä kovaan hintaan jo satoja kappaleita. Asiasta kehkeytyi pitkä ja monimutkainen oikeusjuttu, jossa päätekijä tuomittiin yli vuodeksi vankeuteen ja 20 000 markan korvauksiin (vuoden 1963 rahassa) Leinon perikunnalle.[37]

Yksityiselämä

muokkaa
 
Yrjö Leino tyttärensä Liekon kanssa 1930-luvulla.

Leinon yksityiselämä oli usein myrskyisää. Hänen kolmesta eroon päättyneestä avioliitosta kuuluisin oli viimeinen Hertta Kuusisen kanssa. Leinolle syntyi ensimmäisestä avioliitosta Alli Simolanlähde? kanssa myöhemmin Ylen kirjeenvaihtajana Tšekkoslovakiassa tunnetuksi tullut Lieko Zachovalová[38]. Toisesta avioliitosta Ulla Smedbergin kanssa syntynyt poika, Ruotsissa pitkään asunut toimittaja ja kirjailija Olle Leino (1932–2021), julkaisi vuonna 1973 isästään elämäkertateoksen Kuka oli Yrjö Leino (Vem tackar Yrjö Leino) sekä vuonna 1990 kirjan Vielä yksi kirje (Ännu ett brev), jossa hän kuvaa isänsä ja Hertta Kuusisen suhdetta.lähde?

Yrjö Leino kuoli Kivelän sairaalassa 28. kesäkuuta 1961 miltei unohdettuna. Hänen viimeisiä vuosiaan leimasivat yhä paheneva alkoholismi ja suorastaan hysteerinen pelko siitä, että hänet yritettäisiin murhata. Hänet on haudattu Honkanummen hautausmaalle. Hänen äitinsä Mandi Leino kuoli vain hieman ennen poikaansa, isä oli kuollut jo vuonna 1938.lähde?

Yrjö Leinoon liittyy osaltaan myös Olle Leinon kirja Martta Koskisen tapaus (1976), jossa Olle Leino analysoi viimeisen Suomessa teloitetun naisen, vakooja Martta Koskisen, toimintaa, vangitsemista ja teloitusta.[39]

Kommunistien ja neuvostoliittolaisten suhtautumista Yrjö Leinoon vielä vuosia hänen kuolemansa jälkeen kuvasi, että vuonna 1973 he yrittivät estää Olle Leinon kirjoittaman elämäkertateoksen julkaisun. Presidentti Urho Kekkonen ei kuitenkaan millään tavoin puuttunut asiaan, vaikka silloinen Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Viktor Maltsev oli hänelle siitä valittanut. Kriittistä suhtautumista Leinon elämäkerran julkaisua kohtaan ilmeni myös toisella suunnalla, SDP:n oikealla laidalla.[40]

Leino fiktiossa

muokkaa

Heidi Köngäs on kirjoittanut Hertta Kuusisesta romaanin Hertta (Otava, 2015) sekä ohjannut ja käsikirjoittanut yhdessä Taina Westin ja Leena Virtasen kanssa samaa aihepiiriä käsittelevän televisionäytelmän Punainen kolmio (2015), jossa Yrjö Leino on keskeisessä osassa. Könkään mukaan romaani ja televisiosarja ovat tulkintoja siitä, mitä on voinut tapahtua.[41] Jari Tervon sota-aikaan sijoittuvassa romaanissa Ohrana (WSOY, 2006) esiintyy Leinoa muistuttava hahmo, josta käytetään koodinimeä Väinämöinen.[42] Myös Hella Wuolijoen näytelmässä Entäs nyt, Niskavuori? (1953) esiintyvä hahmo Juhani Multia on Leinon innoittama. Leino oli työskennellyt juuri ennen talvisotaa ja sen jälkeen tilanhoitajana Wuolijoen omistamalla Marlebäckin tilalla Iitissä.[43]

Lähteet

muokkaa
  • Fagerholm, K.-A.: Puhemiehen ääni. S. 223-229. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3.
  • Hellemann, Jarl: Kustantajan näkökulma. Kirjoituksia kirjallisuuden reunalta, s. 56. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-16145-8
  • Leino, Olle: Kuka oli Yrjö Leino. (Vem tackar Yrjö Leino. Ett mänskligt och politiskt dokument om Finlands kommunistiske inrikesminister 1945–48, 1973.) Suomentanut Raija Mattila. Helsinki: Tammi, 1973. ISBN 951-30-2653-1
  • Leppänen, Veli-Pekka: Ohranasta oppositioon. Kommunistit Helsingissä 1944–1951. Helsinki: Kansan sivistystyön liitto KSL, 1994. ISBN 951-9455-41-8
  • Uola, Mikko: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944–1953. Helsinki: Minerva Kustannus Oy, 2013. ISBN 978-952-492-768-0

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b Ministerin tiedot Leino, Yrjö Kaarlo Valtioneuvosto. Arkistoitu 26.7.2023. Viitattu 26.7.2023.
  2. ↑ Leino, Olle 1973, s. 21.
  3. ↑ Leino, Olle 1973, s. 25.
  4. ↑ Leino, Olle 1973, s. 42.
  5. ↑ Lackman, Matti: Kullervo Manner. Kumouksellisen muotokuva, s. 137. Somero: Amanita, 2017. ISBN 978-952-5330-84-7
  6. ↑ Leino, Olle 1973, s. 31.
  7. ↑ Tuominen, Arvo: Maan alla ja päällä. Muistelmia vuosilta 1921–1933, s. 238. Helsinki: Tammi, 1958.
  8. ↑ Leino, Olle 1973, s. 50.
  9. ↑ Leino, Olle 1973, s. 63–64.
  10. ↑ Leino, Olle 1973, s. 67.
  11. ↑ Leino, Olle 1973, kuvaliite s. 5.
  12. ↑ a b Ministerin tiedot: Leino, Yrjö Kaarlo, (Arkistoitu – Internet Archive) Valtioneuvosto, viitattu 19.5.2021
  13. ↑ Rislakki, Jukka: Hakalehto: Yrjö Leino saattoi olla päämajan agentti Helsingin Sanomat. 26.9.2001. Viitattu 25.1.2020.
  14. ↑ Tuomioja, Erkki: Ilkka Hakalehto: Yrjö Leinon kujanjuoksu. Oliko ministeri kaksoisagentti? Tuomioja.org. lokakuu 2001. Viitattu 25.1.2020.
  15. ↑ Yrjö Leino Suomen kansanedustajat. Eduskunta., viitattu 19.5.2021
  16. ↑ Uola, s. 82–87.
  17. ↑ Uola, s. 101–102, 147–118.
  18. ↑ Uola, s. 134–139, 164–168.
  19. ↑ Uola, s. 150–164.
  20. ↑ Leino, Olle, 1973, s. 153.
  21. ↑ Leino, Olle 1973, s. 76.
  22. ↑ Leino, Olle 1973, s. 242–243.
  23. ↑ a b Suomi 75. Itsenäisen Suomen historia, 3. osa, s. 233–234. Espoo: Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35-5160-1
  24. ↑ Uola, s. 313–314.
  25. ↑ Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958, s. 24-29. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9
  26. ↑ Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 301. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1974.
  27. ↑ Huttunen 1974, s. 300–301.
  28. ↑ Heikkilä, Toivo: Paasikivi peräsimessä, s. 232. Helsinki: Otava, 1965.
  29. ↑ Leino, Olle 1973, s. 272.
  30. ↑ a b Fagerholm, K.-A.: Puhemiehen ääni, s. 226-227. Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30-3981-1
  31. ↑ Leppänen 1994, s. 393–405.
  32. ↑ Leppänen 1994, s. 726–727.
  33. ↑ Tuominen 1958, s. 246–247.
  34. ↑ Hellemann 1999, s. 56.
  35. ↑ Hellemann 1999, s. 56–60.
  36. ↑ Kommunisti sisäministerinä, (Arkistoitu – Internet Archive) Kansalliskirjasto, finna.fi, viitattu 19.5.2021
  37. ↑ Leino, Olle 1973, s. 19−20.
  38. ↑ Jaana Hevonoja, Ylen legendaarinen radioääni Lieko Zachovalová on kuollut, Yle.fi, uutiset 4.6.2017, viitattu 19.5.2021
  39. ↑ Martta Koskisen tapaus, Kansalliskirjasto, finna.fi, viitattu 19.5.2021
  40. ↑ Juhani Suomi: Liennytyksen akanvirrassa: Urho Kekkonen 1972–1976, s. 273–274. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-14799-4.
  41. ↑ Köngäs, Heidi: Historia saa uuden äänen. ([vanhentunut linkki]) Helsingin Sanomat, 28.12.2015, s. B 2. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 28.12.2015.
  42. ↑ Majander, Antti: Ylivilkas kertoja matkustaa pommilla ([vanhentunut linkki]) Helsingin Sanomat. 27.8.2006. Arkistoitu 3.6.2016. Viitattu 17.1.2016. Vain tilaajille.
  43. ↑ Vena Sainio: LEINO, Yrjö
 (ruotsiksi) Biografiskt lexikon för Finland. Viitattu 4.10.2024.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Leino, Olle: Martta Koskisen tapaus. (Det kommer en bättre dag. Ett dokument om finländska medborgaren Martta Koskinens liv och död, 1976.) Suomentanut Eero Mänttäri. Helsinki: Otava, 1976. ISBN 951-1-04150-9
  • Leino, Olle: Vielä yksi kirje. (Ännu ett brev. Hertta Kuusinens dramatiska liv och hennes kärlek till Yrjö Leino, 1990.) Suomentanut Eeva Heikkinen. Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16575-1

Aiheesta muualla

muokkaa
  • Sainio, Venla: Leino, Yrjö (1897–1961) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 4.5.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kansandemokraattien kansanedustajat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Yrjö_Leino&oldid=22858702”